Flow Festival. 14.8.2016.

Käsi sydämellä, mikä seuraavista artisteista luo kaikista valjuimman mielikuvan: Iggy Pop, Morrissey vaiko New Order. Niin minä vähän ajattelinkin. Mutta minulle tämä artisti oli syy ja seuraus, miksi yleensä lähdin Flow-festareille. Tässä kohtaa lievät pahoitteluni, että teen oletuksia musamakunne suhteen. Voihan se ollakin niin, että New Order ei oikeasti olekaan valjuin näistä kolmesta? New Order oli ainut jota en ollut nähnyt aiemmin. Iggsterin olin nähnyt kolmesti, Morrisseyn kerran surullisen kuuluisalla Ruisrock-keikalla vuonna 2006. Surullisen kuuluisalla siksi, koska lähdin kesken kaiken katsomaan Ismo Alangon keikkaa. Niin, paljastetaan myös, että en ole koskaan ollut Morrissey-miehiä. 80-luvulta tähän päivään Smithsin ja Morrisseyn musiikki on yrittänyt löytää väylää minuun, onnistumatta koskaan siinä täydellisesti. Arvostusta riittää Morrisseytä kohtaan, mutta musiikki ei puhuttele tarpeeksi paljon.

Näistä turinoista siirrytään kohtaan, eli mitä minä sain Flow-festareilta? Ok, perjantain ja lauantain huikeat flow-kattaukset jäivät tällä kertaa kokematta ja minä valitsin pelkän sunnuntain New Orderin takia. Sunnuntain ensimmäinen keikka oli suomalainen Death Hawks. Tämä psykedeelisvoittoinen rokkiryhmä esiintyi tällä kertaa edukseen. Kerran olin Death Hawksin aiemmin nähnyt klubikeikalla, enkä ollut vakuuttunut lainkaan bändin liveotteesta. Flow-keikka sen sijaan alkoi heti hyvällä energialla, mutta paketti oli jotenkin epätasapainoinen. Laulu ei kuulunut tai laulaja ei suostunut laulamaan kunnolla? Niin, bändin laulaja-kitaristi oli homman villi kortti, välillä tuntui, että mies vain rämpsäytteli hienoja sointuja hienosta kitarastaan, mutta ei vaivautunut oikein laulamaan mitään. Mieshän oli pukeutumisen puolesta kuin jostain 70-luvun spacerock-bändistä, hauska kuvioasu kera pyöreiden aurinkolasien ja vaalean pörrötukan. Noin puolen tunnin jälkeen homma vapautui täysin ja rockjuna karkasi jonnekin linnunradan reunalle, bändi löysi niin sanotusti yhteyden energiaan, myös lauluilmaisun fokus selveni, ilmeisesti laulu on vähän kuin yksi instrumentti muiden joukossa, että ei ne sanat ehkä niin tärkeitä olleetkaan. Erityispointsit vielä bändin kireäpöksyiselle taustalaulaja rokulle, todellinen The Hahmo.

Seuraavaksi seurasin muutaman biisin verran suomiräppiä, eli Ruger Haueria feat.Regina. Tähän en osaa oikean sanoa mitään muuta kuin, että biiseissä oli selkeästi sanomaa ja Regina Iisa Pykärin laulu sopi mainiosti soppaan mukaan. Myös kerkesin parin biisin verran seurata Jukka Nousiaisen Räjäyttäjät bändiä. Mutta aika pian piti ehtiä päälavan suuntaan seuraamaan J.Karjalaisen keikkaa. Jukka aloitti keikan menevällä versiolla ikihitistään: Doris. Karkki jonka yleisö nielaisi heti. Tästä oli helppo rakentaa liki täydellinen keskipäivän aurinkoinen festivaalikeikka. Aloitusta seurasivat uuden levyn kappaleet: Kitara ja Viinii, Stinde Binde ja Mennä Huitelee. Pankki räjähti vasta edellisen Et Ole Yksin(13) levyn hittiveisussa: Mennyt Mies. Miettikää nyt oikeasti: "Mä olen mystinen hopeinen discomies mä olen kieltään lipova liskomies mä olen Uuden-Englannin nahkamies aina ilosta syntyvä uudestaan" Ja tätä me hoilataan pää innosta punaisena. Tämän on myös Jukan vahvuus, saada mitä absurdeimmat lyriikat svengaamaan. Muita J.Karjalaisen keikan huippukohtia olivat syvällinen Riisinjyvä, kepeästi kulkeva Hän ja riehakkaana encorena: Ankkurinappi. Mainittakoon, että itse Jii oli tavattoman hyvällä tuulella ja tartutti poikamaisen ilonsa myös katsojiin. Hienoa Jukka. Aina mainitsemisen arvoinen on myös kitaristi Mikko Lankisen tunteikkaan tarkka työskentely kielisoittimensa ääressä.

Ennen New Orderia katsoin noin viiden biisin verran arvostettua veteraanipunk-yhtyettä Descendents. Meno oli tiukkaa, mutta tällainen "peruspunk" ei vaan allekirjoittaneeseen oikein uppoa. Hieman vaihtelua pliis tai aivan jumalatonta alkuvoimaa. Päivän suurin yllättäjä oli päälavalla esiintynyt Anderson Paak & The Free Nationals. Tämä mies bändeineen edusti minulle uutta ja määrittelemätöntä suuntaa. Sopivasti räppiä, vähän Hendriximäistä otetta, suvereenia rumputyöskentelyä, funkkia, dancea, torvia, ties mitä. Aivan uskomattoman svengaava soppa. Anderson Paakin lavaolemus oli yhtä aikaa räävitön, ystävällinen ja aito.

Sitten oli vuorossa New Order. Lapin Kulta Red Arena teltta täyttyi miltei äärimmilleen jo puolta tuntia ennen keikkaa. Onneksi löytyi keskivaiheilta telttaa ihan hyvä patsastelupaikka. Keikka käynnistyi odotetusti uuden Music Completen(15) kappaleella: Singularity. Yleisö söi heti bändin kädestä ja bändi toimi...hmmm...ihan hyvin. Taustanauhat, Stephern Morrisin rummut, basso ja Gillian Gilbertin koskettimet olivat balanssissa, mutta laulaja/kitaristi Bernard Sumner oli pienoisella etsikkoretkellä miltei koko keikan ajan. En tiedä oliko mies väsynyt, oliko hän turhautunut joihinkin teknisiin ongelmiin, vaatiko hän itseltään liikaa, vai oliko yleisön joukossa jollain: Where is Hooky? paita päällä? Bernard oli vain puolittain mukana tässä sopassa, laulu toimi välillä tosi hyvin, välillä laiskasti, kitarassa tuntui olevan jotain ongelmaa ja Blue Mondayn lopussa piti mennä pimputteleen Gillianin koskettimille, niin kuuluuko se yleisesti ottaen ohjelmanumeroon?

New Orderin biisilista edusti itselleni liki parhautta. Kakkosena kuultiin heti ikisuosikkini Regret, joka toimi livenä aika hyvin. Toka levyn Power, Corruption & Lies(83) Your Silent Face oli piristävä yllätys, kun taas uuden levyn Tutti Frutti tanssitti yleisö hyvin, mutta versio ei ollut paras mahdollinen. Waitings for The Siren's Call edusti keikan parhautta, vaikka biisinä ei kovin tunnettu. Uuden levyn Plastic toimi myös hienosti ja keikkatilanne näytti kuinka vahva ja hyvä biisi on kyseessä, tuleva New Order-klassikko.

Keikan lopussa tulivat hitit True Faith, Blue Monday ja keikan ehkä parhaiten toiminut kappale: Temptation. Tässä myös Bernard oli täysillä mukana. Encoreina kuultiin Joy Division coverit: Decades ja Love Will Tear Us Apart. Niin, lopun kappaleet olivat enemmän kunniaosoituksia edesmenneen Joy Division laulaja Ian Curtisin suuntaan, mutta olivatko ne keikan kannalta tarpeellisia? Yhdyn kaverin numeraaliseen arvioon keikasta, eli sellainen kahdeksikon keikka.

Loppukaneettina haluan onnitella teitä, jotka olette jaksaneet kolme päivää flow-festaroida. Se on hieno suoritus. Itselläni yksikin päivä asvaltilla seisoskelussa sai jalkani melkoiseen jumitilaan. Kolmen päivän festivaalielo jos mikään on todellista urheilua. Loppuun videon verran Flow-sunnuntain parhaalta artistilta. Tosin Sia ja ANOHNI jäivät kokematta kun bussi lähti kohti Tamperetta jo yhdentoista tienoilla.