Rock pysyy rakennuksessa (vol.2)

Kuten tiedämme, vuosi 2016 on pitänyt sisällään lukuisia näyttämöltä poistumisia, merkittävän uran luoneet isot artistit ovat jättäneet rakennuksen. Viimeisimpänä tietenkin Leonard Cohen. Surullista, mutta toisaalta vääjäämätöntä. Satumme pitämään vain suurempaa somemelua kun jokin isompi starba kaatuu rivistä.

Rokkareiden poistumiset ovat tämän vuoden suurin kirjoitusten aihe popmediassa, myös meidän omassa Popmediassa, puhun nyt Soundin ja Rumban artikkeleista. Viikoittain julkaistaan hienoja biografioita ja levyarvioita viimeisen suoran artisteista. On yleisesti jo hyväksyttyä rokata hautaan asti ja näiden artistien viimeiset levyt nostetaan kilpailemaan tasaverisesti alkupään tuotannon kanssa. Bob Dylan, Leonard Cohen ja David Bowie ovat tästä hyviä esimerkkejä, he ovat näyttäneet sen todeksi, että viimeinen levy voi olla se kovin. Tosin Dylanin testamenttia vielä odotetaan, ellei sellaiseksi lasketa viimeistä omasta materiaalista koostuvaa Tempest(12) albumia.

Dave Lindholm on juuri julkaissut uuden kappaleen: Pai Pai Kamaa joulun alla julkaista albumiltaan nimeltä: V(16). Onko Davekin hyvästelemässä meitä? Eih, tällaisia mielikuvia en halua päässäni kasvatella. Liian nopee Lindholmin uran pitäisi olla vielä elinvoimaisessa seniorivaiheessa. Vielä on onneksi jäljellä iso liuta merkittäviä rokkareita, em. Dylanin lisäksi ainakin Neil Young, Van Morrison, The Who, Rolling Stones kokonaisuudessaan ja tietenkin Roy Harper.

Harper kävi parin viime vuoden aikana oikeusjutun läpi, jossa Harperin entinen fani/groupie syytti häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut 70-luvun loppupuolella. Harper todettiin syyttömäksi, mutta jäljelle jäi Harperin omien sanojen mukaan sanoinkuvaamaton viha maineen tahraamisesta. Nyt pidämme sormet ristissä ja toivomme Harperin purkavan tämän vihan tunteensa uusiin lauluihin ja uuden levyyn edellisen erinomaisen albumin Man and Myth(13) jatkoksi.

Roy Harper on ollut viikonlopun powerplayssa. Liki kauttaaltaan erinomaisesta discografiasta levylautasella tänään ovat saaneet vierailla jonkinasteinen läpimurtolevy Flat Baroque and Berserk(70), tunnelmallinen: Valentine(74), hyvin kantaaottava: Once(90) ja edellä mainittu väkevä Man and Myth(13).

Tässä poiminta Harperin vahvalta ysärialbumilta: Once(90). Levyn taustalaulajasta tuskin on epäselvyyksiä tämän videon perusteella ;)

Roy Harper: Folkjokeopus

Useimmiten se levy, jota on pitkään metsästänyt, joka on mielessä kasvanut elämää suuremmaksi keräilyn kohteeksi, osoittautuukin pienen luokan pettymykseksi. Näin ajattelin kun vihdoin ja viimein sain hommattua itselleni Roy Harperin klassikkoalbumin: Folkjokeopus(69).

Roy Harper (s. 12. kesäkuuta 1941 Manchester) on englantilainen laulaja/lauluntekijä, jonka musiikki on lähellä folkia ja englanninkielisen laululyriikan parhaimmistoon kuuluvat tekstit lähes poikkeuksetta yhteiskuntakriittisiä.(Wikipedia)

Tämän vuoksi onkin varsin mukava todeta, että ihan täysiverinen klassikkohan tämä onkin. Levyä olen pyöritellyt tasaisen varmasti perhe-elämän pienissä ja siunatuissa välitiloissa, ruuanlaiton, leikittämisen, iltasadun lukemisen ohella. Lyriikoista en ole vielä saanut sen isompaa otetta, vaikka sitä pidetäänkin Harperin vahvimpana puolena, mutta itse musiikki vaikuttaa monipuolisella laadullaan.

Aloituskappaleessa Sgt.Sunshine yhdistyy jännällä tavalla Dylan ja Beatles ja biisi on muuhun herran tuotantoon nähden erilaista kamaa. Hieno kappale. Mutta ei läheskään niin hieno kuin seuraava kappale: She's The One. Tässä ollaan heittäytyvässä ja taianomaisessa folk-tunnelmassa, jonka vain Harper taitaa. Laulu kaikuu muiden instrumenttien kanssa viattoman levyn kuuntelijan sisäavaruudessa, viekoitellen ja nauliten musiikkimakuni pitämään näitä säveliä ja tätä hetkeä elämää suurempana. Aivan upea, läpeensä vaikuttava biisi.

Välinoottina voin sanoa, että tätä levyä ja näitä kappaleita et löydä Spotifysta, Youtubesta tietty löytyy kaikki, mutta kuten tiedämme, niin se ei korvaa tätä Libertyn originaalin lp-levyn tuottamaa uniikkia nautintoa. Levy pitää sisällään 8 vahvaa biisiä(jenkkipainos 9). Pääpaino on kiehtovassa ja hienosti kitaralla soitetussa folkissa. Uskoisin levyn olevan aika iso vaikuttaja useammallekin nykymuusikolle. Harper onkin tunnettu enemmän muusikkopiireissä, kuin isomman kaupallisen yleisön keskuudessa. Väitetään, että Harper on kaihtanut suurempaa menestystä ja tehnyt asiat levy-yhtiöiden kiusaksi oman pään mukaan.

Levy huipentuu liki 18-minuuttiseen pääteokseen McGoohan's Bluesiin. Lähin vertailukohta tässä biisissä ja osittain koko levyssä on Bob Dylan. Pitkiä, rönsyileviä ja sisältörikkaita kappaleita sillä erotuksella, että Harperin tekstit ovat enemmän ja avoimemmin yhteiskuntakriittisiä kuin Dylanin tekstit. Muun muassa Jethro Tullin Ian Andersson pitää Harperia ehkä parhaimpana lyyrisena englanninkielen taitajana. Niin, tähän nähden en voi kun ihmetellä kuinka hienosti musiikin magia välittyy ilman herran kehutun lyriikan sen syvällisempää ymmärrystä. Eipä silti, tämäkin herkullinen tutkimustyö on edestä löytymässä.

Tässä näyte miehen kitaransoiton ja omintakeisen laulun taiasta. Youtube-videon alta löytyy tieto(?), että tämä ja pari muuta biisiä on purkitettu vuonna 1969 Norjan televisiolle. Harper ei itse muista, että olisi tehnyt nämä biisit Norjan televisiolle, paikallinen promoottori Morten Nilssen kommentoikin asiaa linkin alla: No wonder Roy can't remember when and where, there was a lot of smoke in the air in those days.

Vuoden 2015 vinyylilöydöt!

Yksinkertaisuudessaan näin, kuten otsikko ilmoittaa, mitkä ovat vuoden 2015 kuumottavimmat muovilöytöni? Helpoiten saan levyistä kiinni kun katson Discogs-profiilini kautta vuoden 2015 tilaushistoriaa. Hmm, näyttää että olen tehnyt Discogsin kautta vuoden aikana 23 erillistä tilausta ja levyjä on tipahtanut postiluukustani kymmeniä, yli sata, enemmänkin?. Uuh, tämä on hieman tuskallista jälkitarkastelua, kun näkee oman muovimieltymyksen pitäneen pintansa tämänkin vuoden ajan, muttei kuitenkaan ehkä samalla temmolla kuin vuosi pari aiemmin. Viime vuonna kävin vain kaksilla levymessuilla, toukokuussa Ideaparkissa ja joulukuussa Kårenilla. Vai kävinkö useammilla...?

Vuonna 2015 ostin myös paljon sinkkuja ja maxisinkkuja. Jossain määrin suuntaus on mennyt tähän suuntaan, koska minulle tärkeiden artistien tuotanto studioalbumin osalta alkaa olemaan jo hallussa. Sinkuilta löytyy usein mukavia levyltä löytymättömiä b-puolia, joita ei aina löydä mistään muualta. Vielä tänä vuonna pitkäsoitto piti pintansa ja ohessa tusina keskeisiä levylöytöjäni kera Spotify-soittolistan.

David Bowie: Stage(78)
Bowien keskeistä tuplalivealbumia jouduin metsästämään yllättävän pitkään, kunnes ostin sen joulun alla Discogsin yhden vakimyyjän kautta sopuisaan viiden euron hintaan. Monet levyn kappaleista ovat alkuperäistä parempia, kuten Station to Station, Breaking Glass ja Beauty and The Beast. Levy on paljon kuunneltavampi kokonaisuus kuin edellinen livealbumi: David Live(74).

Todd Rundgren: Runt(70)
Pitkän linjan jenkkiartistin ensimmäinen sooloalbumi, jonka viimein sain hommattua itselleni, itseasiassa kaksin kappalein. Mielessäni olin pitänyt tätä albumia Toddin uran luonnosmaisena avauksena, joka pitää sisällään vain sen yhden hyvän biisin, eli We gotta get you a woman. Onneksi ennustukseni oli kovin väärä, sillä levyhän on vallan hyvä kokonaisuus, täynnä muitakin muistettavia biisejä.

The Bible: Eureka(88)
Levynkerääjän vuosi 2015 esittäytyi minulle pitkälti jonkin artistin tuotannon pakollisina täydennyksinä. Onneksi vuoden aikana tuli joitain uusia vanhoja tuttavuuksia, kuten tämä Nick Hornbyn 31 Biisiä - kirjassa noteerattu ja lähes täysin unohdettu brittibändi: The Bible. Eureka tuli erään levytilaukseni ns. kylkiäisenä, että otetaan nyt tuo parin euron mintti levy mukaan tuosta samalla vaivalla. Ihan kiva pikkulevyhän tämä onkin, jotenkin tässä yhdistyy kevyt jenkkirock ja Prefab Sprout, eli kaunista, helkkyvää ja viatonta soundia. Vetoaa minuun.

22 Pistepirkko: Drops & Kicks(05)
Sarjassamme tilauksia, jossa kotimaisen artistin levy pitää hankkia ulkomailta asti. Niin, Pirkkojen vinyyliversio tästä levystä myytiin aika nopeasti suomessa loppuun. Levyhän poikkeaa huomattavasti cd-versiosta, sillä kyseessä on vinyylitupla-albumi ja siltä löytyy kokonaiset 22 biisiä, eli 7 biisiä enemmän kuin cd-versiolla. Levystä maksoin "peräti" 13 euroa + postikulut ja siitäkin huolimatta meni alle kahdenkympin. Hyväkuntoinen, hyvänkuuloinen albumi bändiltä joka jäi viime vuonna määrittelemättömän pituisella tauolle. Miss you Pirkot!

Roy Harper: Flat Baroque and Berserk(70)
Eräs pitkään himoitsemani levy, jonka alkuperäisestä gatefoldista Harvest-printistä saa maksaa helposti 20-40 euroa. Tämä levy lähti discogsilta heikommalla kuntoluokituksella G+/VG kymmenellä punnalla. Voi riemua, varsinkin kun levy olikin oivassa kunnossa. Hemmetin hyvä levy myös, Harperin parhaita ellei jopa paras. I Hate The White Man on pysäyttävä biisi. Myös levyn aloituskappale Don't  You Grieve on yksi Harper-klassikoita. Levyn kansi kutkuttelee myös omia alitajuisia 70-luvun geenejäni.

Chic: Risque(79)
Suomen kesän parhaasta livekeikasta http://homesickhounds.blogspot.fi/2015/08/flow-festival-1482015.html vastannut Nile Rodgers ja Chic kunnostautui myös vinyylirintamallani. Vuosi takaperin hankin Chicin upean Ces't Chic(78) ja nyt läpeensä laadukkaan Risquen(79). Levyn tyrmäkin hitti on Good Times. Chic toimii myös mainiosti lasten kutsujen tanssimusiikkina, käy komiasti jalan alle ikään katsomatta. Nolokseni on tunnustettava, että luulin Nile Rodgersin persoonallista kitarointia pitkään basson soitoksi kunnes kaverini korjasi erheeni. Chiciltähän pitäisi uusi albumikin ilmestyä hetkellä millä hyvänsä.

Daryl Hall & John Oates: War Babies(74)
Hall & Oates viihdesoulduon ns. outolintu rockalbumi jonka on tuottanut Todd Rundgren. Levystä maksoin peräti 1,50€. Tämä alkuperäinen mint-kuntoinen albumi soi viime vuoden aikana todella usein levysoittimessani. Kiehtova ja kuuntelu kuuntelulta kasvavalevy. Hyvää soittoa ja energiaa, varsin laadukkaita veisuja myös mukana. Tietenkin levy muistuttaa aika paljon Todd Rundgrenin tuon ajan levyjä, eli tuottajavelhon sormenjälki on ollut hyvin vahva.

Spirit: Twelve Dreams of Dr. Sardonicus(70)
Twelve Dreams of Dr. Sardonicus on Los Angelesissa perustetun Spirit-yhtyeen neljäs studioalbumi.
Albumi on yksi West Coast -rockin hienoimmista saavutuksista ja klassikoksi luokiteltava.  Se sai hyvät arvostelut mutta albumin tasoon nähden myyntimenestys ei ollut kehuttava. Aiemmin omistin yhden Spiritin myöhempien aikojen albumin joka ei juurikaan puhutellut. Tämä levy se sijaan toimii, puhdas rokkiklassikko.

Hurriganes: 10/80(80)
Tämä levy on helppo löytää Suomesta, mutta näihin päiviin asti olen vältellyt levyn ostamista, kiitos isoveljeni Hurriganes-pakkosyötön lapsuudessani. Viimein kun levy tuli vastaan kahdella eurolla Tamperelaisessa laatuantikvariaatissa, niin levy lähti mukaani. Yllätys oli valtava, kun tajusin kuinka hyvä tämä levy loppujen lopuksi olikaan. Biisit olivat lähestulkoon kokonaisuudessaan bändin itsensä säveltämiä ja hemmetin hyviä yksinkertaisia rokkibiisejä joissa on täynnä tunnetta ja energiaa. Levyhän taitaa olla viimeinen studioalbumi jossa oli mukana legendaarinen Albert Järvinen. Isoveljeni J, olit sittenkin oikeassa, Hurriganes taitaa rokkenrollin ehkä parhaiten.

Leon Russell: Carney(72)
Leon Russell taisi komeilla viime vuodenkin ns. parhaat levylöydöt listalla. Russell on tunnettu enemmänn hyvänä taustaheebona, esim. Joe Cockerin tai Elton Johnin rinnalla. Oma tuotanto jäänyt hieman katveeseen. Carney(72) yksi monista Russellin 70-luvun alkupuolen laadukkaista albumeista. Lähes soittamasta levystä maksoin kokonaiset yhdeksän euroa.

Dave Lindholm: Sirkus(73)
Tämä levy lähti vitosella tamperelaisesta levyliikkeestä. Entinen kirjastolevy, joka ilmenee kansista ja vähentää näin ollen levyn arvoa. Kyseessä on silloisen Isokynä Lindholmin ensimmäinen täysipainoinen albumikokonaisuus. Levyltä löytyy muun muassa kappaleet: Puhtaat Laivat, Kaikki Menee Seinään ja Illan Prinsessa.

Jim Pembroke: Party Upstairs(81)
En ole ihan varma, että ostinko tämän levyn jo vuoden 2014 puolella? Joka tapauksessa kyseessä on "The Löytö" levymessuilta(outoa, en muista miltä messuilta?), mint-kuntoisen platan hintakin vain 10 euroa. Party Upstairs on Pembroken viimeisen sooloalbumi ennen toissavuonna ilmestynyttä, ehkä Pembroken uran joutsenlauluksi jäävää If The Rain Comesia(14). Party Upstairs soi pelkistetysti ja pinnalla menetyksen tuntoja, John Lennonin ja Wigwam-rumpali Ronnie Österbergin poismenot ovat selkeästi vaikuttaneet levyn tematiikkaan ja kenties syntyprosessiinkin.

Näiden tusinan latuskan ohella hyllyyni kosolti muita oivallisia alle viiden euron lätyskäisiä kuten:
Paul Rodgers: Cut Loose
The Firm: The Firm
Al Stewart: Orange
Cream: Live Cream
Jimi Hendrix: Rainbow Bridge - ost
Jethro Tull: Bursting Out- live
Graham Nash: Wild Tales
ym. ym. ym.

Loppuun vielä soittolista näistä älpee-herkuista:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/0HRbt0dfz1tVhHLT7tlmpD

Levymessut - Kåren. Turku. 5.12.2015

Koko syksyn olin sinnitellyt ilman levymessuvierailuja, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, edelliset messuni olivat Ideaparkissa viime keväänä. Levynkeräysnälkää oli kasvatettu koko syksyn ajan, kolikkoja, pullonpalautusrahoja ym. hiluja oli kerätty yhteiseen kasaan näitä messuja varten. Sitä samaa rahankeruumenetelmää, jota olen käyttänyt jo ihan pikkupojasta asti. Niin, pikkupoikahan tässä edelleen ollaan, ainakin se kaksi tuntia levynpläräyksen huumassa mihin Kårenin messut tälläkin kertaa minut vaivutti.

Saavun paikalle puolisen tuntia aloittamisajankohdan(klo:11.00) jälkeen. Sateinen Turku tarjosi todellisen parkkipaikkahaasteen, sillä vapaata pysäköintiruutua ei meinannut löytyä sitten millään. Viimein ruudun löydyttyä, goretex-kenkäparini ohjasivat minut melkein juoksuaskelin Kårenin sympaattiseen messumiljööseen. Kiviset portaat ylös ja kaksi euroa nuoren pääsylipputypykän kouraan, jonka intohimona oli tuskin levynkeräys.

Pelin henki oli tuttu. Paikalla oli noin 5-7 ruotsalaista myyjää, joista suurin osa oli entuudestaan tuttuja sekä enimmäkseen tuttuja kotimaisia myyjiä maustettuna muutamalla uudella. Heti portaiden yläpäässä sujahdin tutun ruotsimyyjän laarille. Tarjousloota kympillä viisi aloitti pelin muun muassa seuraavilla kovilla platoilla: Deep Purple: Fireball(72), Manfred Mann's Earth Band: Solar Fire(73), PIL: Paris Au Printemps(80) ja Argent: All Together Now(72). Ei hullumpi avaus. Sukeltaessani syvemmälle Kårenin toisen kerroksen saliin löysin itseni toisen tutun svedumyyjän kojulta, kaveri jolta yleensä löytyi muutama laarillinen 3-4 euron laatulevyä. Nyt löytyi pari isoa laaria viiden euron lättyjä. Olin ehkä minuutin kaksi myöhässä, sillä edellä oleva kaveri napsi useita keskeisiä lättysiä silmieni edessä, kuten Ramonesin: Leave Homen(77). Lohduttaudun löytämällä sentään mm. seuraavia kovia viiden euron levyjä: Marvin Gaye: Let's Get it On(73), Dr John's Gumbo(72), Stevie Wonder: Down To Earth(66) sekä Joy Divisionin: Unknown Pleasuresin(79) melkoisella ringwearilla ja parilla sisäpussitöhryllä, mutta itse levy näyttäisi olevan soivassa kunnossa.

Kårenilla viettämäni puolitoistatuntisen kohokohdiksi osoittautuvat Flamin' Grooviesin mintti tuplakokoelma: Teenage Head ja Neil Youngin pitkään metsästämäni  studioalbumi: On The Beach(74), tosin ei ihan alkuperäisenä prässinä. Molemmista maksoin rapiat kymmenen euroa tsipale, eli nyt mentiin omilla messuhinta kipurajoilla.


Kokonaisuudessaan Kårenin messut olivat ihan hyvää keskitasoa, ei siis mitään järisyttäviä levylöytöjä. Muutamia levyjä jäi laareihin, kuten Roy Harperin: Folkjokeopus(69) uusintaprässinä. Alennuslaareja oli aiempiin vuosiin verrattuna vähemmän. Yhtä levykauppiasta jututtaessani on kuulemma tosiasia, että käytetty vinyyli liikkuu nyt hitaammin, jopa ruotsalaiset levymyyjät valittavat asiasta. Viitisen vuotta takaperin Kårenin messuilta löytyi paljon hyvää muovia hintahaarukassa 1-2 euroa. Levyhyllyni on ollut pitkään ns. omien mieltymysten näköinen valmis paketti. Toisaalta valmis kokoelma kertoo pysähtyneisyydestä, nähdäkseni levynkeräyksessä jatkuva uuden etsiminen ja liike ovat tärkeintä. Jos nämä elementit hidastuvat tai täysin lakkaavat, niin olisiko sitten syytä siirtyä kohti muita harrastuksia?


Karenilta lähdettyäni poikkesin vielä Hassisen kirppikseltä josta löysin Pixiesin originaalin mint-kuntoisen: Trompe Le Monden(91) kybällä. Ihanaa. Myös yksi pieni disgogs-viritys lähti tulille illemmalla. Keräilijä minussa on edelleen hengissä ja nokka suuntaa jo kohti vuotta 2016 ja niitä ihan uusiakin albumijulkaisuja.

Roy Harper - Man & Myth

Pitkään Roy Harper esiintyi minulle vain innokkaiden Soundi-setien ylistämänä kulttihahmona. Noteerasin Roy Harperin ilmeisen hyvyyden myös Led Zeppelinin kolmosalbumilta: III(70) jolta löytyi kappale Hats off the Roy Harper. Tuolloin en vielä tiennyt, että Harper oli Zepukka-miesten kavereita ja toiminut lämppärinä Zeppelinin 70-luvun kiertueilla. Harperista tuli paljon lehtijuttuja vastaan ja aina kerrottiin kuinka erinomainen ja merkittävä artisti on kyseessä. Näin ollen olin vuosikausia hyvin vastustuskykyinen Harperin musiikille, varsinkin kun sitä ei soitettu radiossa lainkaan.

Ehkä noin viisi vuotta sitten löysin Harperin, sain englantilaisen musiikkilehden välissä kylkiäisenä kokoelma-ceedeen, jonka oli itse Robert Plant koonnut. Tältä levyltä tietenkin löytyi palanen Harperiakin, suorastaan veret seisauttava kappale: Same Old Rock, keskeinen veisu ehkä Harperin arvostetuimmalta albumilta: Stormcock(71). Ihastuin biisin majesteetilliseen voimaan välittömästi. Noihin aikoihin oli myös onni minulle suotuisa ja löysin paikallisesta levykaupasta kyseisen Stormcockin(71) originaalina brittipainoksena. Voi hyvä tavaton, että jylhä musiikki jymähteli tuolta antiikkiselta muovilta tajuntaani. Olin päässyt Harper-faniudessa hyvään alkuun ja sain aavistuksen siitä mitä ne Soundi-lehden vaahtoavat sedät oikein tarkoittivat.

Nopeasti huomasin, että Harperin levyjä oli melkoisen vaikea löytää. Meni parisen vuotta, ennen kuin ostin seuraavan Harper-albumin: HQ(75). Kyseessä on Harperin ehkä menestynein albumi, jolta löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa: When An Old Cricketeer Leaves The Crease, myös mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Olin pelkästään tuon kappaleen lumossa vuoden tai pari, jos pikkaisen liioitellaan. Seuraavat Harper-platat löytyivät sinnikkään etsimisen tuloksena: Lifemask(73), Valentine(74) ja Unknown Soldier(80). Kaiken kaikkiaan Harperin levyjä tulee suomalaisissa levykaupoissa tosi harvoin vastaan, näin ollen useat noista levyistä olen tilannyt nettipalvelu Discogsin kautta.

Harperin musiikkia kuvailemaan tarvitaan minua lahjakkaampia vieraskielisen rock-lyriikan ymmärtäjiä, sillä iso osa Harperin musasta perustuu painaviin teksteihin, suvereeniin ja edistykselliseen rock-lyriikkaan. Pelkästään muusikoiden keskuudessa Harperia on pidetty ylittämättömänä sanaseppona. Dylan vertauksia on nykyisin kenties tietoisesti vähän vältelty, vaikka toisaalta alkupään albumeissa Dylanin vaikutus on ollut ilmeinen, kuten klassikkoalbumissa: Folkjokeopus(69).

Viime vuosina Harperin musiikki on kohdannut uuden renesanssin, kiitos nuorten musiikintekijöiden, kuten Jonathan Wilson, Fleet Foxes ja Joanna Newsom jotka kilvan ylistävät Harperia ja pitävät hänen tuotantoaan hyvän musiikin korkeimpana kriteerinä. Itseasiassa juuri Joanna Newsom houkutteli Harperin uudestaan kiertueella muutama vuosi sitten. Tätä ennenhän Harper oli jo omasta mielestään virallisesti eläköitynyt, edellisestä albumista: Green Man(00) oli jo paljon aikaa. Uusien konserttien ja uusien nuorten kollegoiden innoittamana Harper ryhtyi taas levyn tekoon ja tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt elämänmakuinen: Man & Myth(13).

Olen pyörittänyt levyä autosterkoissa ja kotisoittimessa reilun kuukauden. Aluksi levy oli lievä pettymys, jotenkin hahmoton ja biisit eivät oikein nousseet esiin. Mutta ajan myötä levyn erinomaisuus on paljastunut minulle. Voisi sanoa, että tässä on sellainen elämänmakuinen ja suorasanainen platta käsillä, josta moni Harperin ikätoveri voi vain haaveilla. Levy on yhtäaikaa hauras ja vimmainen, tekstit kertovat koruttomasti vanhenemisesta ja sinne toiselle puolen joutumisesta, mutta yhtälailla laulu kulkee vielä voimakkaana ja vähän äkäisenäkin. Biisit paljastuvat kuuntelukertojen myötä hienoiksi ja monipuolisiksi teoksiksi. Parhaita kappaleita levyllä ovat suoran emotionaalinen: January Man, Pete Townshendin kitaroima Cloud Cuckooland ja pitkät lopetusbiisit Heaven is Here ja The Exile.

Tänä syksynä mielestäni on julkaistu niukanlaisesti hyvää musiikkia tai sitten oma rimani hyvän musan suhteen on noussut turhan korkeaksi. Tässä Roy Harperin levyssä on jotain erityistä tarttumapintaa, kuinka hyvin se sopiikaan alati pimeneviin syysiltoihin. Levyssä on sellaista elinvoimaa, jota nuoremmatkin artistit voivat kadehtia. Epäilen, että Roy Harperin sukupolven (1940-luku) artistit eivät saa aikaiseksi enää kovin montaa todella merkittävää albumia. Ehkä Neil Youngilta voi tulla vielä jotain musertavan hyvää, mutta tuskin enää Bob Dylanilta. Näitä maverickeja, kuten Jonathan Wilson Harperia määrittelee, on vajaa kourallinen jäljellä, todellisia oman tiensä kulkijoita, rohkeita ja taiteelleen omistautuneita artisteja. 

Viime vuoden vinyylisatoa

Viime marraskuun tienoilla blogi alkoi hiipumaan ja juttuja tuli niukanlaisesti. Syynä oli puhtaasti ajan ja inspiraation puute. Parikin blogijuttua kerkesi etenemään aina siihen hyvään alkuun asti, mutta aika ja oma tahto eivät olleet sitä mieltä, että nuo jutut täytyisi viedä loppuun. Muun muassa Bob Dylanin: Tempest(12) levyn arviota kirjoittelin jo hyvää matkaa, mutta sitten inspiraatio raukesi.

Viime vuosi oli levyuutuuksien osalta varsin antoisa, monet pitkän linjan konkarit tempaisivat kehiin varsin ansiokkaat lättyset, kuten Leonard Cohen, Van Halen, Aerosmith ja em. Bob Dylan. Itselleni parhaita uusia tulokkaita olivat muun muassa Husky, Rival Sons, Beachwood Sparks ja ennen kaikkea Julia Holter, jonka levy Ekstasis(12) oli minun asteikolla ehkä juuri Se levy yhdessä Huskyn: Tidal Waven(12) kanssa. Mutta tarkempia arvioita viime vuoden levyistä löytyy melkein minkä tahansa musalehden kotisivuilta. Itse en tällä kertaa vaivaudu aiheesta tämän enempää.

Mietin, että mikä on päällimmäistä musiikin saralla viime vuonna? Taitaa olla mustien pvc-kiekkojen pyörittäminen, jota on tullut tehtyä vähintäänkin aktiivisesti. Tämän on mahdollistanut jälkikasvu kotona, lapsenhoidon taustalle on oivallista laittaa musaa soimaan. Vinyylien voittopuolinen soittaminen tarkoittaa myös sitä, että valtaosa kuuntelemastani musasta on 70- tai 80-luvulta. Eli aika retroa meininkiä.

Tästä innostuneena ajattelin seuraavaksi esitellä viime vuoden 20 merkittävintä vinyylilöydöstäni. Muovia olen haalinut tuttuun tapaan kirppareilta, levymessuilta ja second hand – levykaupoista. Rahaa on palanut riittävästi, mutta yhden muovin keskihinta lienee siinä neljän euron tienoilla.

Jep, sitten asiaan, tässä viime vuoden löydökset Top 15:

Scorpions: In Trance(76)
Taitaa olla Scorppareiden neljäs levy, juuri näihin aikoihin bändin soundi alkoi mennä enemmän hevimpään suuntaan josta muodostui ajan myötä Scorppareiden tunnistettava hevisoundi . Hieno levy, jonka löysin originaalina kolmella ekellä kirppikseltä. In Trancen(76) julkaisi Virgin Killer(77) levyn, jonka alkuperäinen kansi ei enää kestä päivänvaloa. Scorpions on myös bändi jonka haluaisin vielä joskus nähdä livenä. Ehkä ensi kesänä Tuurissa Miljoonarockissa?

Neil Young: American Stars’n Bars(77)
Levyä sinänsä ei ole vaikea löytää, mutta yleensä joutuu pulittamaan yli kympin, tällä kertaa irtosi neljällä eurolla. Epätasainen, mutta useita hienoja kappaleita sisältävä levy, muun muassa Like a Hurricane löytyy tältä levyltä. Oma suosikkini on tunnelmallinen Will To Love nuotion paukkeineen.

Graham Parker: Burning Questions(92)
Varsin messevä kahden euron löytö Turun Manhattanin kirppikseltä, liki soittamaton levy. Burning Questions(92) on Parkerin ns. toisen tulemisen kärkeä. The Rumour yhtyeensä kanssa suosiota niittänyt(kriitikkojen keskuudessa ainakin) Parker oli 70-luvun lopulla aika kova artisti, esiintyi muun muassa Ruisrockissa pääesiintyjän ominaisuudessa vuonna 1979. Parkerin toinen kulta-aika alkoi levyllä Mona Lisa’s Sister(88) ja oikeastaan päättyi Burning Questionsiin(92). Tosin 12 Haunted Episodes(95) on vielä varsin vakuuttava Parker-platta, tämän jälkeen levyjen taso on hiljalleen laskenut. Viime syksynä tosin ilmestyi Rumourin kanssa paluulevy: Three Chords Good(12) joka nostaa herran musiikillista käyrää taas ylöspäin.

Billy Gobham: Spectrum(73)
Levy josta sain vihiä Princen konsertin jälkeen kesällä 2011, nimittäin konsertissa kyseinen artisti soitti aivan huikean version Cobhamin-biisistä Stratus. Myös Manhattan löytöjä neljällä eurolla. Mainiota rumpujaskaa. Jazz-fuusiokaman klassikkolevyjä. Täytyypä laittaa lätty kiukaalle, onkin jokin aika kun viimeksi tuli kuunneltua.

The Clash: Combat Rock
The Clashin levyjä on nykyään kohtuullisen vaikea löytää tai ne ovat ainakin hinnoissaan. Tämän levyn löysin viime keväänä Ideaparkin levymessuilta ruotsalaiselta levymyyjältä vitosella. Edellinen The Clash löytö oli toissakesänä Kangasalan kirppikseltä ostamani Sandinista(81) tripla-albumi kympiltä.

Jeff Beck: There & Back(80)
Oiva löydös samaisilta Ideaparkin levymessuilta vaatimattomaan kahden ja puolen euron hintaan.. Jeff Beckin ns. fuusiokauden tuotantoa, vähälle huomiolle jäänyt platta, ihan turhaan. Levyt Blow By Blow(75) ja Wired(76) ovat kaksi tunnetumpaa(parempaa?) kitarafuusiolevyä, varsinkin Blow by Blow:n Scatterbrain on yksi 70-luvun keskeisiä jazz-rockbiisejä.

Steve Miller Band: Sailor(68)
Huikea löytö Edinburghin reissulta viime toukokuulta. Levykauppa oli Vox Box Music ja levyn hinta 4 puntaa. Erehdyttävästi alkuperäisen oloinen platta, mainiosti soundaava ja sisällöltään aivan erinomainen. Viime vuonna olen haalinut muitakin keskeisin Steve Miller Band-plattoja hyllyyni, kuten viime syyskuun Ideaparikin messuilta löytämäni kelvollisen kuntoiset: Your Saving Grace(69) ja Number Five(70) kaksi euroa kappale.

Jerry Garcia Band: Cat Under The Stars(78)
Hämmästyttävän harvoin eteeni tullut levy löytyi Edinburghista Underground Musicista viidellä punnalla. Levykaupan myyjä muistutti erehdyttävästi Travisin laulajaa, oiskohan jopa ollut hän? Kovin oli itsetietoisen ja maireanoloinen tapaus, että jäi pikkaisen sellainen imelä sivumaku levylöydöstä huolimatta. Itse levyllähän soittaa Jerryn emobändi Grateful Dead kokonaisuudessaan.

Queen: Jazz(77)
Tätä levyä jahtasin nimenomaan sillä ajatuksella, että se ei saa maksaa viittä euroa enempää. Löytyihän se lopulta radiokirppikseltä neljällä eurolla ihan ookoo-versiona, tosin juliste pyöräilevistä naisista puuttuu.

Billy Bremner: Bash(84)
Hukattu pophelmi. Parhaiten Rockpile-yhteyksistä tunnettu sympaattinen laulaja- lauluntekijä, jäänyt tuon ajan tekijämiesten Dave Edmundsin ja Nick Lowen varjoon. Mainio parin euron Manhattan löytö

The Beach Boys: Sunflower(70)
Huikea kahden euron löytö Ideaparkin levymessuilta viime syyskuulta. Levyn kannen sauma on hieman repeytynyt, muuten kiekko on originaali ja loistavassa kunnossa. Rantapoikien tuotantoa olen haalinut ansiokkaasti pitkin vuotta. Surfin’ Usa(64), Surf’s Up(71) ja loistava tuplakokoelma Ten Years Harmony(81) on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Edelleen etsinnässä on Holland(73), jonka alkuperäisessä versiossa on mukana 7-tuumainen pikkulevy, jonka Brian Wilson sävelsi vähän ennen levyn julkaisua. Discogsin kautta levyn saisi postikuluineen Briteistä rapiat kymmenen euron hintaan, vielä olen empinyt platan tilaamista.

Randy Newman: Sail Away(72)
Maukas löytö samoilta Ideaparkin messuilta, hintaa oli kokonaiset kolme euroa. Randy Newmanin levyistä Good Old Boys(74) on edelleen metsästyksen kohteena, muutempa 70-luvun tuotanto alkaa olla hallussa.

Bob Seger: Ramblin Gamblin Man(69)
Tämä levylöydös lipsahti niukasti tämän vuoden puolelle, mutta menköön. Ansiokas kolmossija. Segerin alkupään tuotannon vahvimpia albumeja, tullut erittäin harvoin vastaan ikinä missään, mutta yhtäkkiä se löytyikin Tamperelaisen Swamp Musicin Second Hand – puolelta kympillä. Uuh, olin melkein pissata pöksyihini.

Roy Harper: HQ(75)
Levy jota olin etsinyt kohtuullisen pitkään ja vihdoin päätin tilata sen Discogsin kautta brittimyyjältä neljällä punnalla. Levy on hyväkuntoinen ja sisältöhän on silkkaa namiskuukkelia. When An Old Cricketeer Leaves The Crease kuuluu maailman parhaat biisit Top 10:n.

The Pretty Things: Parachute(70)
Oikeutettu ykkönen: The Löytö. Tarkemmat yksityiskohdat löydät viime vuoden kesäkuun The Pretty Things – jutustani. Levyä tuli etittyä muutama vuosi ennen kuin se napsahti kohdalleen. Apuna toimi tässäkin tapauksessa Discogs. Suositeltava sivusto jossa ihmiset myyvät levyjään, tosin hinnat postikuluineen menevät usein yli kipurajan.

Biisi tajunnassani 2!

Joskus vaan joku biisi valtaa tajunnan, ei lähde pois sieltä käskemälläkään. Mällää ja mällää päiväkausia, tarttuu tiukemmin aivolohkoni puolustuskyvyttömiin osiin, soluttautuu kehoni tunnekäytäviin, tekee tunteiden virrasta vuolaamman, kasvattaa pyörrettä, sisälläni paisuvaa tunnetta tulla yhdeksi tuon musiikin kanssa. Näissä hetkissä laulukyvytön suu tapailee sanoja ja kitaraa soittamattomat sisätyöntekijän sormet tapailevat ilmaa: - tästä se lähtisi, näistä soinnuista, tällä otteella, tämän biisin varmasti opettelen ulkoa!

En opetellut, en vielä, vaikka Lidlin alelaarissa oli kasa hyvännäköisiä akustisia kitaroita viidellä kympillä. Lähtiskö tuosta, tekiskö jotain yllättävää alkuvuoden kunniaksi, jos vaikka pikkaisen opettelis soittelemaan, jotain helppoja sointuja edes?

Se biisi kasvaa vahvemmaksi ja paksummaksi, suorastaan kiljuu päästä tulemaan esille. Voima kasvaa hitaudessa, järkähtämättömän rauhallisessa askelluksessa, suvantonsa tuntien, yksityiskohtansa löytäen, loppusuoralla hurmioituen, nostaen ylevän musiikkiesityksen korkeimpaan maaliinsa.

Missä olit kaikki nämä vuodet?