Pohjoisen puheenvuoro - Zacharius Carls Group

Tässäpä vasta oiva bändi, joka pääsi melkein täysin unohtumaan, sekä minulta, ehkä myös itse bändiltä? Sillä levytystauko edelliseen Rage In Your Heart (09) venyi kahdeksaan vuoteen kunnes viime vuonna ilmestyi vakuuttava comeback-albumi: Quiet Desperation(17).

Torniosta ponnistavan Zacharius Carls Groupin satunnaiset soitossa olleet 2000-levyt jättivät muistijäljen lupaavasta ja riittävän persoonallisesta  rockbändistä. Levyhyllystäni löytyy Hate, love & Faith(07), jota olen viimeksi soittanut, ehkä kymmenen vuotta sitten. Huomaan hyllyssäni myös esikoisalbumin Zacharius Carls Group (04) jota tuskin olen koskaan soittanut? Tämä virhe on korjattava pikimmiten.

Uransa aikana todennäköisesti aivan liian pienelle huomiolle jääneen bändin väkevä tuotanto on tuotava taas päivänvaloon. Saattajana tässä toimii edellä mainittu Quiet Desperation (07) jonka vinyyliversion hain perjantaina levykauppa X:stä kokonaiseen yhdeksän euron hintaan. Levyn kylkiäisenä tuli vielä cd-versiokin. Ei huono hinta-laatusuhde.

Levy alkaa vahvalla Come The Darkness biisillä, jota seuraa ärhäkkäämpi Electric Car Down, joka tuo oudolla tapaa mieleen 70-luvun megabändimme Royalsin funkeimmat palat. Royals vertailukohta ei tee täysin oikeutta tälle kappaleella, jossa on paljon enemmän tämän ajan osaamista, joka on modernimpi, ehkä myös paremmin laulettu kuin Pave Maijasen ja kumppaneiden 70-luvun klassikkobiisit. Nimibiisi Quiet Desperation on myös vahva ja nopeatempoinen pala, jos sitä vertaa kauttaaltaan levyn haikeahkoon tunnelmaan. Tässä ja useissa muissakin kappaleissa kitarat saavat tilaa kertoa ja tykittää, mutta hyvällä tyylitajulla.

Toisaalta tämä kahdeksan biisin koherentti rock-albumi ei löydä suoria vertailukohtia, jotain vahvasti omaa tässä on ja se hyvä asia. Kakkospuolen avauksessa Don't Wake Up mukana laulaa Johanna Kurkela, joka tuo hienon lisämausteen biisille. Ovelasti rullaava Around The Capricorn pohjustaa levyn suoraviivaisesti rokkaavaa päätöstä Black Flag.

Selvästi levyä tehdessä ollaan osattu ja uskallettu karsia turhat biisit pois, koska nämä 8 tsipaletta ovat kaikki hyviä ja mieleenpainuvia. Tosiasia on lienee se, että tämän tyylinen rock ei ole sitä myyvintä kamaa tällä hetkellä, mutta toisaalta kun ajattelee aikamme isoja menestyviä indierock-bändejä, kuten The War On Drugsia, niin voi sanoa, että ei Tornion pojilla ole yhtään hävettävää tämän materiaalinsa kanssa. Tässä sentään oikeat soittimet rokkaavat ja kertovat tarinaa ilman ambient taustapulputuksia, mitä Adam Granduniel kumppaneineen viljelee. Miksipä ei kansainvälinen noste voisi olla mahdollinen?

Iso myönnytys tälle bändille ja etenkin uudelle: Quiet Desperation(07) levylle jota taitaa vielä saada em. levykaupasta tarjoushintaan. Menkää ja hakekaa levy parempaan talteen!

Lankunhierontaa sateisten kesäpäivien ratoksi

Suhtaudun hieman varauksella tässä ajassa ilmestyviin uusiin vinyylilevyihin. Ajatus on kaunis ja arvokas, pitää tätä hienoa levynkeruutouhua hengissä. Toisaalta törmään usein uusiin vinyyleihin, jotka on prässätty kansia myöten todella hienosti, mutta itse levyn soundi on kuitenkin pettymys. Näin on käynyt useiden levyjen kohdalta, mainittakoon vaikka Pimeyden uusin levy: Aika Tihentyy(15).

Onneksi aina ei ole näin. Vastikään tilasin netistä Beach Boysin: Pet Sounds(66) albumin tänä vuonna ilmestyneen 50v. juhlaprässäyksen. Täytyy sanoa, että tässä levyssä on soundit kohdillaan. Mono-version soundi on juuri niin autenttisen kuuloinen kuin saatoin etukäteen kuvitella. Uusista artisteista ostan vinyyliversiona juurevampia artisteja, alt-country-linjalta, mutta harvemmin modernia rokkia, kuten vaikkapa Radioheadia ja Pet Shop Boysia.

Yksi uusi tilaamani ns. muovilankku on amerikkalaisen singer/songwriter Kurt Vilen: Believe I'm Going Down(15). Kurt Vile vaikutti The War On Drugs bändin alkuvaiheessa, bändi joka tällä hetkellä nauttii Vilen tavoin suurta arvostusta ja suosiota Indie rock - piireissä.
Kurt Vilen edellinen sooloalbumi Wakin on a Pretty Daze(13) oli iso arvostelumenestys ja tämä seuraaja taisi ottaa pari askelta vielä pitemmälle, sekä arvostuksen, että myynnin suhteen.

Tilasin Believe I'm Going (Deep) Down(15) levystä hämmästyttävän tripla-vinyyliversion. Hämmästyttävää tässä on se, että vielä nykypäivänä käytetään rahaa näinkin paljon kartongin ja muovin taiteelliseen liittoon. Sillä tässä on kyseessä kunnon jämäkkä boxi, levyt ovat paksuja ja hyvin soivia(onneksi). Pahvikartonki ympärillä on vankkaa ja sisältää löytyy kuvalliset sisäpussit, lyriikat, pieni juliste ja latauskoodi. Hintaakin kertyi postikuluineen kokonaiset 15 euroa.

Entäs sisältö? Edelliseen albumiin minulla oli muutaman biisin perusteella mukava ote ja levy on odottanut näihin päiviin asti want-listallani, jahka se sopivan hintaisena(vinyylinä) tulee eteeni. Mutta tämä uutukainen otti varaslähdön ja on pitänyt seuraa minulle useita päiviä. Levy pitää sisällään laadukkaan korvamadon: Pretty Pimpin - biisin, joka rennossa letkeydessään ei ole ainakaan vielä herättänyt minkäänlaista kyllästysmisreaktiota.

Muu osa levystä on hitaasti aukeavaa, raukeaa jenkkirokkia. Sellaista mies, kitara ja sohva - meininkiä, mutta hyvää sellaista. Kurt Vilen rauhallinen ääni ja tyylikäs kitarankäsittely uppoaa aika miellyttävästi sateisten kesäpäivien soundtrackiin. Hitikkään Pretty Pimpin aloituksen jälkeen äkkiseltään tuntuu, että levyltä ei ihan heti löydy mitään muuta tarttumapintaa. Soitto ja meininki kuulostaa vain hyvältä, mutta entäs ne muut kappaleet? Joidenkin levyjen kohdalla pysyy sellainen hassu intuitio, että kunhan tätä aikani pyöritän soittimessa, niin kyllä se siitä alkaa aukeamaan. Vilen uusimman kohdalla juuri näin on tapahtumassa. Kauttaaltaan muutkin levyn kappaleista alkavat valtaamaan lisää tilaa. Esimerkiksi biisit: I'm an Outlaw, Life Like This, That's Life Tho ja nimibiisi Believe I'm Going Down ovat nyt näyttäneet minulle todellisen voimansa. Veikkaan, että suhteeni Believe I'm Going (Deep) Downiin tulee kestämään tämän sateisen kesän yli.

Alkuvuoden nuuhkeita!

Yes sir and padam madam! Se on uusi vuosi ja uutta muzakkia on tulollaan taas lupaavasti vähän joka puolelta. Huomiona viime vuodesta, että aktiivinen musabloggailu notkahti pahasti loppuvuodesta, sekä aika että tietoteknisiin ongelmiin. Enemmän sitä tuli vietettyä aikaa vanhan muovin seurassa, vinyylejä karttui viime vuoden aikana aikalailla liikaa, vaikkakin korvaa ja muita musaelimiä kovin miellyttäviä sellaisia.

Alkuvuodesta want-listalle kirjautuu ainakin seuraavat platat:

Tuomo: New mystique. Tompan edellisestä levystä My Own Private Sunday(10) on kohta kulunut neljä vuotta, mihin se aika oikein katosi. Uusi levy tarjoaa maistiaisten perusteelle vähän teknompaa Tuomoa, mutta ilmeisen tyylitajulla tehtyä sellaista. Maistiaisveisut Keep Looking Up ja Tokopholia lupaavat hyvää. Myös viime syksyinen keikka Tampereen Telakalla nostaa odotuspointseja.

The War On Drugs: Lost in the Dream. Alkuvuoden odotetuimpia levyjä, ainakin omalla listalleni. Edellinen pitkäsoitto Slave Ambient(11) on mielestäni tämän vuosikymmenen parhaita rockalbumeja, tyylitajuinen desert-rock kokonaisuus, mitä se ikinä tarkoittaakin? Harmittaa vain toissavuotinen Flow-festivaalin keikka jonka missasin. Oliks siellä kukaan paikalla? Tahtoisin vaan tietää...

Damien Jurado: Brothers ans Sisters of the Eternal Son.  Laatukamaa edellisen kanssa samalta levylafkalta: Secretly Canadien, joka pitää sisällään muitakin laatunimiä, kuten: Antony and the Johnsons, Richard Swift, Yeasayer ja Jens Lekman. Edellinen albumi Maraqopa(12) meni itseltäni vähän ohitse, nyt aion olla valppaampi ja ottaa lätyn tuoreeltaan tehokuunteluun.

Beck: Morning Phase. Beckin edellisen albumista Modern Guilt(08) on jo aikaa. Odotukseni ovat vähäiset, katotaan nyt onko kuinka kuunneltavaa kamaa? Käsittääkseni Beck:llä olisi jo toinenkin albumi liki valmiina, lieköhän tämän vuoden julkaisuja?

Simone Felice: Strangers. Maaliskuun julkaisuja. Edellinen nimetön debyytti vakuutti osittain, mutta Duke & The King projekti huomattavasti enemmäin. Niin, onko tämä ns. emobändi The Felice Brothers tehnyt koskaan yhtään läpeensä kovaa albumia ja pitääkö nimi Felice sisällään lupauksen ilman lunastusta?

Paljon on vielä lukitsemattomia päivämääriä julkaisujen suhteen. Ainakin seuraavilta artisteilta voi odotella levyä ensimmäisellä vuosipuoliskolla: U2, Manic Street Preachers, Prince,St. Vincent ja paljon muita. Ensi viikolla uusien julkaisujen lista on varmasti jo paljon muhkeampi, mutta näïllä mennään.

https://soundcloud.com/secretlycanadian/the-war-on-drugs-red-eyes

Nuuhkaisu syksyyn!

Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.

Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?

Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.

Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.

Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?



Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.

Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?

Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.

Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.



Vieraileva kirjoittaja Marko aka Outlaw Pete