Anttila Top Ten Forever

Vuonna 1992 olin hiljalleen siirtymässä lp-levyistä cd-aikaan. Viimeiset uudet vinyylit ostin kyseisen vuoden keväänä, joukossa oli muun muassa 22 Pistepirkon: Big Lupu(92), jonka vinyyliversio on nyt noussut arvoon arvaamattomaan. Silloin levy taisi maksaa alennusmyynnissä 35 markkaa. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyi R.E.M:n odotettu uutuusalbumi: Automatic For The People(92). Levyä ei heti saanut silloisen kotipaikkakuntani Raahen ainoasta musiikkikaupasta: Kirjasta & Kasetista, niimpä se täytyi hakea autolla Oulun Anttilasta. Tämä cd-levy maksoi kokonaiset 129 markkaa. Minulle Automatic For The People(92) oli tuolloin viimeinen todistus cd:n äänenlaadun ylivertaisuudesta verrattuna vinyyliin. Yhä edelleen Automaticin soundi vakuuttaa, selkeä, tuhti, läsnäoleva tunnelma, johon sittemmin hankkimani vinyyliversion soundi ei yllä. Automatic oli ensimmäinen hyvin soundaava cd-levy, luulen että cd-levyjen soundi parantui huomattavasti nimenomaan näihin aikoihin. Sittemminhän palasin vinyyliin, mutta cd:tä en ole koskaan täysin hylännyt.

Toinen mieleenpainuva levyostos on Radioheadin: OK Computer(97) jonka ostin Kuopion Anttilasta loppukesästä 1997 119 markalla. Elin levotonta seurusteluaikaa, johon liittyi paljon epävarmuutta ja ylitsemitoitettuja tunteita. Muistan hieman jopa epätodellisen tunnelman kun laitoin Computerin eka kertaa cd-pesään, Radiohead vangitsi levylleen alati kasvavan globaalin angstin, jopa yliaistillisen sävyn, joka kosketti syvältä itsensä etsimisen matkalla ollutta nuorta miestä. Tuosta lähtien Radiohead on soinut huoneistoissani, autoissani ja korvakuulokkeissa, mutta vain digitaalisessa muodossa. Minun on ollut hyvin vaikea mieltää Radioheadia vinyyliajan bändiksi. Tänään ympyrä päätti sulkeutua, ehkä onnistuikin siinä. Nimittäin ostin Tampereen Turtolan Kodin Ykkösen hautajaisista Radioheadin alkukesästä ilmestyneen uuden studioalbumin: A Moon Shaped Pool(16), tietenkin cd-versiona. Radiohead päätti pysyä minulle yhä cd-bändinä. Ehkä konkurssipesän 40% alennuslappu myös vaikutti asiaan.

Tämä on pieni muistokirjoitus, sekä Anttilan, että cd-levyn kuolemasta. Anttila on näyttäytynyt minulle tämän neljännesvuosisadan aikana nimenomaan cd-levyjen mekkana, ja erityisesti alehintaisten cd-levyjen. Muistan ajat kun kaikki Kari Peitsamon ja Dave Lindholmin uutuuslevyt tippuivat vuoden sisällä alennuslaariin ja niitä tyrkytettiin ostavalle yleisölle 10-20 markan polkuhintaan. Harmittelen yhä edelleen ostamatta jättämistä, kun Dave Lindholmin 2000-luvun vaihteen albumit: Punainen +(98), Valkoinen &(99), Pitkät Kiinalaiset(00) ja  Luuttujengi Tulee(01) majailivat pitkään Anttilan alekaukaloissa polkuhinnoissa, mutta laiskuuttani en nostanut näitä lamautettuja ruutanoita kauppakassiini. Nythän näitä levyjä ei saa enää mistään. Säkällä ehkä kirppareilta, mutta vinyyliversioita ei tullut aikoinaan ja cd-levytkin ovat hävinneet. Spotikastakaan et löydä näitä levyjä.

Nimenomaan vuosituhannen vaihde edusti Anttilan ja cd-levyn kulta-aikaa. Top Ten osasto kasvoi koko ajan pulleammaksi näiden "laserlevyjen" myyntipaikaksi. Parhaiten muistan kuitenkin levyt, jotka jäivät ostamatta. Vuonna 1996 jätin Extremen: Waiting For The Punclinen(95) Joensuun Anttilan alelaariin. 1998 Van Morrisonin albumi: Street Choir(70) olisi ollut tyrkyllä Iisalmen Anttilan laarissa parilla kympillä, mutta jäädyin ratkaisevan paikan edessä. Vasta tänä vuonna hommasin kyseisen levyn, tosin originaalina vinyyliversiona. Kari Peitsamon nyt jo harvinainen joululevy: Peace, Love & The Understanding - The Xmas Album(97) oli pitkään tyrkyllä useiden Anttiloiden alelaarissa. Vuonna 1998 melkein ostin levyn Porin Anttilan Top Tenistä kymmenellä markalla...mutta, en kai ollut tarvittavassa Peitsamo-moodissa tuolloin.

Tarinoita ostamatta jääneistä levyistä riittää vaikka kuinka paljon. Viimeisen 5-10 vuoden aikana Anttilan Top Ten alkoi kutistumaan yhdessä cd-levyjen myynnin laskun myötä. Tosin vinyylit tulivat takaisin Anttilaan ja homma hetkellisesti piristyi ja tarjosi anttilamaiseen tapaan huikeita alelaarilöytöjä, yhtenä näistä voisin mainita Michael Monroen: Sensory Overdriven(11), jonka vinyyliversion poimin vitosella alelaarista. Myös Kari Peitsamon: Jatsin Syvin Olemus(77) löytyi Svart Recordsin uusintaprässinä seiskalla Anttilan poistomyynnistä, tässä kohtaa ystäväni toimi silakkasormena ja oli niin sanotusti ajoissa apajilla.

Anttilan Top Ten oli minulle parhaimmillaan yksi rentoutumisen muodoista. Aikoinani joka keskiviikko kuntonyrkkeilytreenien jälkeen tsekkasin Tampereen Anttilan Top Tenin juuri ennen sulkemisaikaa. Muistan suihkusta märästä hiukseni, rauhallisen pläräilyn cd-laareilla ja lopuksi alakerran K-Marketista hakemani roiskeläpän ja trip-mehun. Kliseisesti voisin väittää, että Anttilan konkurssin myötä kuoli myös osa nuoruuttani, ehkä viimeinen supermarkettien cd-osaston pläräilymahdollisuus. Prismat ja City-Marketit tarjoavat yhä vähemmän musiikkiäänitteitä tai ne ovat jo kokonaan loppuneet. Anttila oli viimeinen ns. suuri cd-levyjen ostopaikka, vastaavaa tuskin on koskaan enää tulossa? Uskooko kukaan cd-levyjen renessanssiin tulevaisuudessa? Minä taidan ihan vähän uskoa, että ainakin niiden arvo tulee jossain kohtaa hivenen taas nousemaan.

Palataan lopuksi ihan ensimmäisiin muistoihini Anttilan kanssa. Elettiin vuotta 1988 jolloin opiskelin Raahen ammattioppilaitoksessa ensimmäistä vuottani. Keväällä teimme päivän mittaisen "luokkaretken" Vaasaan. Sen verran levynkeräilyinnokas olin jo tuolloin, että löysin helposti paikallisen Anttilan ja sen Top Ten osaston. Siellä ne nököttivät uusina ja koskemattomina, kaksi maagista lp-levyä, jotka eivät ole vieläkään löytäneet tietänsä levyhyllyyni. Levyt maksoivat 19,90 markkaa kappale. Luokkakaverini hoputti, että bussi on lähdössä takaisin Raaheen. Kilttinä amispoikana en uskaltanut riskeerata mitään vaan syöksyin luokkakaverini kanssa Raahelaisen bussifirman: Käkelän liikenteen bussiin ja verkkokalvolleni paloi ikuisiski ajoiksi noiden kahden lp-levyn uudenkarheat kannet.

Palanen musakokoelmieni historiaa, kasarikassuista spotikka-aikaan.

Ensimmäisen musiikkikokoelman väänsin c-kasetille jo vuonna 1984. Tältä kokoelmakassulta löytyivät muun muassa Kirkan Hengaillaan ja Dingon Sinä ja Minä. Alkuun kokoelmat koostuivat vain radiosta äänitetyistä hyvistä biiseistä ilman sen suurempaa tematiikkaa. Jokunen vuosi tästä eteenpäin sain ensimmäisen levysoittimen joka johti hieman hallitumpien kokoelmien äänittämiseen. Enimmäkseen artistien tuotannosta poimittujen yksittäisten helmien koostamiseen tietyn teemallisen otsikon alle tyyliin: Best Bits, Rare Gems ym.

Kukkeimman nuoruuteni ja täysi-ikäisyyteni ensivuosien aikana äänitin tolkuttomasti erilaisia kokoelmakasetteja. Pelkästään radiosta tuli äänitettyä jotain 200-300 sataa kokoelmakasettia, joista suurin osa taitaa olla vielä tallessakin. Jossain kohtaa huomasin äänittäväni erilaisia, tunnetilaani myötäileviä biisikokoelmia, ei siis pelkästään vain ja ainoastaan hyvien biisien kokoelmia. Tärkeää oli seurata sen hetkistä tunnettani tai, että miten etenisin jostain elämäni jumitilasta kokoelmieni musiikillisen selonteon avulla seuraavan hetkeen. Syntyi paljon itselleni rakkaita kokoelmia...jotka jäivät myös enimmäkseen omaksi kuunteluomaisuudekseni.

Aikuisiälläni kävin jonkin verran kokoelmien vaihtoa ystävieni kanssa ja huomasin vähän harmikseni, että tämähän on sen verran yleinen harrastus, että siitä on väännetty hyvä kirja ja sen pohjalta elokuva, nimittäin Nick Hornbyn: High Fidelity (Uskollinen äänentoisto). Maailmassa oli paljon muitakin musiikkikokoelmia vääntäviä jannuja. Oli jossain määrin yleistä, että musiikkia diggaileva nuori mies äänitti mielitietylleen ylistävän kokoelmakasetin. Tähän olen langennnut itsekin, muutaman kerran ainakin, tosin joskus sisu on mennyt kaulaan ja kasetti ei ole mennyt kohteelle saakka.

Vuosien edetessä tulivat polttavat cd-asemat, helposti netistä poimittavat mp3:set ja lopulta nämä tämän ajan streemauspalvelut, korkeimpana kärkenään tietenkin spotify. Alkuun vierastin pitkään Spotify:ta sen helppouden vuoksi. Tuli ihan valtava ähky kun koko maailman musa oli nokan edessä, eikä ollut mitään mahdollisuutta tai syytä kuunnella albumikokonaisuuksia kun pystyi niin helposti hyppimään biisistä toiseen, artistista ja tyylilajista toiseen, ties minne. Minut yhdisti Spotifyhin oivallus soittolistoista: nehän ovat kuin vanhan ajan kokoelmakasetteja, jos jaksaa hakea teemaa ja tunnelmaa? Valitettavan usein soittolistat ovat vain biisejä toisensa perään ilman mitään sen kummempaa liimaa toisiinsa. Hyvänä(tai huonona) esimerkkinä on Soundin parasta juuri nyt - soittolista, jonne vain päivitetään uusia ja tyylilajiltaan hyvin vaihtelevia biisejä. Ei sellaisia kokoelmia halua kuunnella, en minä ainakaan. Onneksi Spotify on täynnä hyviäkin soittolistoja, musiikin tyylilajien ja erilaisten teemojen ympärille sidottuja, jos vaan jaksaa ja haluaa etsiä niitä.

Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt aika monta soittolistaa, tosin enimmäkseen hyvien biisien jatkumo - periaatteella, mutta myös jonkin löyhän teeman ympärille sidottuja kokoelmia kuten: 70-luvun sinkkubileet, Suomitippoja, 90 to rise ym. Olen oikeastaan aikalailla jäänyt koukkuun soittolistojen tekemiseen, kuinka paljon nopeammin ja helpommin kokoelman vääntää kuin kasarin kasettiaikoina, jolloin yhden kokoelman koostamiseen käytti helposti koko päivän. Nyt pystyy varttitunnissa väsään maukkaita musakokoelmia, kun Spotikka ehdottaa samansuuntaisia artisteja, niin on helppo myös pysyä musiikillisessa teemassa mukana.

Tämä helppous nostaa myös esiin kysymyksen jota myös aidosti pohdin: onko syytä edes tehdä kokoelmia, kun on aina helppo löytää samansuuntainen biisi edellisen jatkeeksi, kun musiikillinen taivas on koko ajan auki joka suuntaan, miksi lukita biisejä mihinkään erityiseen järjestykseen, eikö päivän fiilis voisi ratkaista mikä tsipale soitetaan seuraavaksi...tai käytetään vain ja ainoastaan näitä Spotifyn itsensä ehdottamia ihan päteviä mielentila- ja tyylilajikokoelmia.

Ei tietenkään näin, tottakai oma kädenjälki on tärkeintä, että saa ihan itse luoda oman mielentilansa soundtrackin, tänä helpon musiikin aikana se on monin kerroin helpompaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tartutko sinä tähän haasteeseen? Jaksatko tehdä teemallista kokoelmaa, vai jääkö se vain hajanaiseksi soittolistaksi hyviä tsipaleita sieltä sun täältä, irvokkaita tyylilajien vaihteluja ja väsähtämistä edes hakea edes kuin yhden tai kahden artistin biisejä?

Tässä alla annan teille Spotikkalinkin johon päivitin kukkeimman nuoruuteni kokoelmakasetin: S1(Songs 1.) vuodelta 1989. Kasetin koostamiseen käytin aikoinaan päiviä, ellei viikkojakin, nyt sen päivitin vajaassa vartissa Spotikkaan, biisitkin löytyivät kahta lukuun ottamatta, jotka korvasin samaisen artistin vähintäänkin yhtä kovalla vedolla(Kinks ja Bob Seger). Teemaltaan levy edustaa kesää 1989, täysi-ikäisyyttä, siirappisen sentimentaalisia nuoren miehen alun ajatuksia, olla vain ja ainoastaan omassa musiikillisessa haavemaailmassa, ehkä vähän lipsahtaa siitä hajanaisiin viihdereissuihin ja tökeröihin lähestymisyrityksiin vastakkaista sukupuolta kohtaan. Vuonna 1989 levykokoelmani oli kolminumeroinen, eli valinnanvaihtojakin nuoruuden soundtrackin biiseiksi oli tarjolla.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/41WILRRkbLpbbPYidHsCB2

KESÄLEVY 2010

The elevator, in the hotel lobby has a lazy door
The man inside is going to a hotel room
He jumped out right after seeing just the very sight of me
Decided he better hike it to the second floor

Näillä sanoilla alkaa amerikkalaisen Band of Horsesin kolmas levy Infinite Arms(10). Ensitavuista alkaen kiehtovaa tilannekuvausta, tavallaan arkista, mutta tavallaan arjen ylittävää. Musiikki möyrii laiskasti mutta määrätietoisesti eteenpäin, tällä kolmannella albumillaan Seattlen ylpeys nousee valioluokkaan. Biisit ovat yksinkertaisesti hyviä, äsken mainittu avausbiisi: Factory, eka sinkku Compliments ja vuoden paras kitararock-biisi Laredo vakuuttavat. Neljäs kappale Blue Beard tunnelmoi koskettavasti, tässä on jotain sanoinkuvaamatonta tunnelmaa, herkkää stemmalaulua, kuin Grateful Dead parhaimpina päivinään, tähän unenomaiseen tunnelmaan haluan liukua…

I used to see the night so anxious, but now I know
The only thing it ever taught me was a grand illusion
That comes and goes, the city blanketed of snow.

What if we die, no end and no conclusion.
How could you smile, just walk away.
Well I don't know.
I don't know.

…ja niin edelleen, lyriikka luo tunnelmallista kuvaa, tässäkin on jotain enemmän, haluan siinä olevan, sydämeni sanoo niin. Bändien biisien lyriikat ovat oma taiteenlajinsa, tunnelmat ja rivien väliin jäävä materiaalia on merkitsevää, niin paljon on kuulijan omalla vastuulla, hänen omissa tulkinnoissaan. Blue Beard, sininen tunnelma, jokin kipeä menetykseen liittyvä asia, vilpittömän sydämen purkauma…ja yhtäkkiä olen ymmärtäväni kappaleen jokaisen yksityiskohdan omien muistojeni kautta, näin musiikki on päässyt sisimpääni.

Way Back Home ja ennen kaikkea nimibiisi Infinite Arms heittävät lisää löylyä kiukaille, pehmeä ja herkkää, availee kyselemättä suojausta, luo muistoille nimen, unohdetun mutta todellisen.

I had a dream
I had a dream
That I was your neighbor
About to give birth
And then everything
Was really hurt
And I was so lonely
I didn't see It's like
Living in a movie
Twisting the plot
My friends and family
The little things I've got, I've got

Loppupuolelta levyä erottuvat ainakin edelleen kauniisti keinuva Evening Kitchen, Byrds-vaikutteinen Older ja iso-päätösbiisi: Bartles & James. Levy on kokonainen ja selkeä, siinä 12 hyvää kappaletta, hyvän kuuloiset lyriikat jotka nostavat esiin mielikuvia ja muistoja. Levy kohottaa ja lämmittää, helisee, kehrää ja vähän pöriseekin(kitarat). Niin, kyse on aina makuasioista, kokeile tästä maistuisiko sinulle: