Guns N' Roses. Ratina. Tampere. 7.7.2025.

Pohdin pari päivää, että kirjoitanko ollenkaan tästä keikasta? Syy: melko suuren luokan pettymys, koska laulaja Axl Rosen ääni ei ollut entisensä. Keikan selkeisiin ääniongelmiin nähden, median kirjoittelu keikasta on ollut jopa ymmärtäväistä ja Axlin äänen heikkouden ei ole annettu vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, joka oli koko keikan ajan kiitettävällä tasolla. Rytmiryhmä hoiti tonttinsa upeasti. Pelkästään Slashin työskentelyä kepin varressa olisi voinut seurata koko keikan ajan ja tavallaan näin kävikin, esimerkiksi Aamulehden arvion mukaan soolokitara varasti show'n Tampereella ja Rosen laulun saattoi sujauttaa ajatuksissaan ikään kuin taka-alalle Slashin kitaraa tukevaksi ääneksi. (Aamulehti. 9.7.2025). Ihan näin empaattinen en ole omassa arviossani, koska Axl Rosen ääni on se juttu joka tekee Guns N' Rosesin tunnistettavaksi, eikä Slashin kitara. Kun kruununjalokivi on pahasti ruosteessa, ääni ei loista entiseen tapaan, niin suurin osa odotuksista ja keikan kokonaiselämyksestä katoaa. Valitettavasti.

Ei silti, kyllä Axl:n ääniongelmat noteerattiin laajalti monissa arvioissa. Soundin arvio on lähimpänä omaa näkemystäni: "Niin kauan kuin Axl pystyi laulamaan alarekisteristä Mr. Brownstonen ja Bob Dylan -laina Knocking on Heaven’s Doorin tapaan, kaikki sujui hyvin. Mutta kun piti leiskauttaa tutut korkeat kiekaukset Welcome to the Junglen, Civil Warin tai Nightrainin aikana, sai yleisö jännittää, miten mies niistä selviää."  Livearvio: Guns N' Rosesin Ratinan-keikka sai miettimään, paljonko yhtyeellä on vielä aikaa jäljellä - Soundi.fi

Keikalle pääseminenkin oli pienehkö trilleri. Kuuden nurkilla napsahti kunnon vesisadekuuro ja tämän vuoksi tuli skipattua lämmittelyakti Public Enemy. Harmi, sillä tämän hiphop-suuruuden olisin mielelläni nähnyt. Vesisateen jälkeen suurin osa yleisöstä pakkautui paikalle ja Ratinan jokaisella sisäänpääsyportilla kehkeytyi varsin suuret jonot. Eikä siinä kaikki, portille päästyäni seurasi nopea käännytys huomattavasti kaueampana sijaitsevalle narikalle, koska olkalaukkuni oli suurempaa kokoa kuin vaadittavat A4. Niimpä kiepautin kauempana olevan narikan kautta ja kerkesin stadionille varttia ennen keikan alkua. Kaikki hyvin. 

Keikka alkoi luonnollisesti sillä kappaleella millä se aina alkaa, eli Welcome to the junglella. Axl Rosen ääniongelmat paljastuivat heti tämän kappaleen aikana. Tune oli mitä se oli, korkeallekin päästiin välillä, mutta sitten seilailtiin vähän missä sattuu. Vaikka alkukipale olikin kylmä suihku, niin keikan alkupuoliskon reilut puolenkymmentä kappaletta eivät jääneet ansioitta. Use Your Illusioinin Bad Obsessionilla Axln ääni toimi lähestulkoon levyversion veroisesti. Kappaletta piristi oletetusti vierailija Michael Monroen huuliharppu.

Guns N' Rosesin ns. uudet biisit ovat saaneet enimmäkseen naurua ja kuraa niskaansa. Nämä neljä julkaistua kappaletta ovat ilmeisesti kaikki Chinese Democracy (08) aikaisia demoja, johon Slash ja Duff ovat vetäneet omat osuutensa mukaan. Tähän nähden olin yllättänyt, että näistä uusista biiseistä se ensimmäinen ja kollektiivisesti huonoimmaksi tuomittu Absurd toimi aika mukavasti. Tässä kappaleessa solisti ei joutunut liian koville ja punkrockmainen runttaus sopi aika hyvin Axl:n äänelle. 

Live and Let Die jatkoi Axln selviytymistaistelua oikean taajuuden ja tunen kanssa. Huomiona oli myös, että solisti tuli kappaleihin vähän liian nopsaan, ajoitus ei toiminut. Yesterdays oli aikamoista kidutusta korville. Ylätaajuuksilla menevä kappale oli yksinkertaisesti liian vaativa vedettäväksi. Muuten upeasti toimineen Coman jälkeen Rose meni hetkeksi lavan taakse tauolle ja basisti Duff McKagan veti todella tymäkän version Stoogesien I Wanna Be Your Dogista. Duff olisi huoletta voinut laulaa muutaman veisun lisääkin. Duff ja Slash kaksikkona edustivat edelleen sellaista rock'n' rollin tyylikkyyttä ja viileyttä jota harvalta löytyy.

Axl Rosen paras vokaalisuoritus koettiin Knockin' on Heaven's Doorin aikana. Tästä alunperin Bob Dylanin varsin lyhkäisestä kappaleesta on kasvanut Gunnareiden käsissä melkoinen keikkamammutti. Tässä kohtaa yhteys löytyi ja Gunnarit kuulosti omissa korvissani siltä miltä sen pitikin kuulostaa. Sitten seurasi kolmen kehnomman kappaleen ketju, Hard Skool, Rocket Queen ja Perhaps. Nojoo, Rocket Queen on klassikko, mutta veto ei hyvä, tiedätte varmaan miksi? Sen sijaan viimeisin tuore kappale Perhaps toimi aika hyvin, eikä se mielestäni ole kappaleena vailla ansioita.

Kahden tunnin jälkeen aloin selailemaan puhelimesta bändin viime keikkojen settilistoja.  Ainakin Sweet Child O'Mine, November Rain, Patience ja Paradise City ovat vielä tulossa. Kaikki nuo biisit tulivat ja keikka loppui tutusti viimeiseen näistä, eli Paradise Cityyn. Kolmen tunnin keikka oli minun mielestä liioittelua, kaksi tuntia olisi ihan hyvin riittänyt. Saman viestin voin kertoa muillekin maailman starboille: me emme tarvitse kolmen tunnin keikkoja, eikä missään nimessä neljän tunnin keikkoja. Sori Bruce.

Jos en riittävästi vielä maininnut, niin rytmiryhmä selviytyi mainiosti keikasta. Ja kyllähän se Slashin kitarointi oli ihan omaa luokkaansa. Myös tunnistamattomaksi jäänyt nuorehko, paidaton (osin kupattu? fanit?) rumpali piti homman upeasti läjässä. Kolmatta kertaa en halua Guns n' Rosesia nähdä livenä. Gunnarit on niinkuin monet muutkin meganimet alkupään tuotantonsa vankeja. Use Your Illusion tupla-albumien jälkeen ei ole ilmestynyt mitään kunnolla mainitsemisen arvoista. No joo, Spaghetti Incident (93) on hieno cover-albumi, mutta Axl Rosen egotrippiin Chine Democracyyn (08) ei tule kyllä koskaan palattua.

Syksyllä paljastettu kiertueen nimi: Because What You Want & What You Get Are Two Completely Different Things Tour, herätti hetkellisen toiveen uudesta studioalbumista, mutta aika pian Slash paljasti haastattelussa, että sellaista ei ole tulossa. Jos Guns N' Roses haluaisi synnyttää jotain kiinnostavaa ja kuunteltavaa, niin se voisi olla punk/rock-otteella vetäisty levy, ilman suurempaa taiteellista vaatimustasoa. Ratinan keikalla parhaiten toimivat Axl:n äänialaan sopivat, matalammasta sävelalasta vedetyt kaahaukset, kuten Down on the Farm joka oli keikan loppupuoliskon onnistumisia.

Robbie Williams. Tampere. Ratina. 10.8.2017

Mietin Robbie Williamsin lavapreesensiä, erityistä kykyä kuunnella yleisöään ja nopeasti reagoida yleisössä tapahtuviin yksityiskohtiin. Katsomossa oli sentään 30 000 ihmistä, mutta tästä huolimatta Williams kykeni luomaan intiimin tunnelman yleisöönsä. Biisien välissä tai jopa biisien aikana artisti poimi yleisöstä katseita, erilaisia yksityiskohtia, kuten tissejä. Nämä her-kullisuudet  loivat hyvää kontaktia yleisöön ja pitivät suupielet korvissa asti, koko keikan ajan.

Ne vitsit, enimmäkseen kaksimieliset, upposivat täydellisesti suomalaisyleisöön. Helposti Williams sai selville meidän ruotsalaisuusvihan ja huudatti yleisöä täysillä aivan keikan alusta alkaen. Keikan alkupuolella, ehkä pienessä hermostuksen puuskassaan Williams kouri useaan otteeseen pallejaan viehkon kilttinsä alla. Myös peräosastoa näytettiin useita kertoja yleisölle. Pettymykseksi pitää kertoa, että alta paljastuivat mustat, hyvin topatut alushousut.

Williams aloitti shownsa sovitusti klo:20.45 ja lopetti 22.30. Varttia vajaa kaksi tuntia umpikarismaattista rock'n roll showta. Settilistassa ei ollut juurikaan poikkeamia verrattuna kiertueen muihin konsertteihin. Alun kolme biisiä: The Heavy Entertainment Show, Let Me Entertain You ja Monsoon meni vielä vähän lämmitellessä. Tosin yleisö oli heti lämmin ja vastaanottavainen, vaikka Robbien ääni haki hieman vielä linjaansa, niin showmiehen elkeet olivat heti täysillä käytössä, kuten repliikit tyyliin: "I'm Robbie Fucking Williams" ja ne peräpeilin heilahdukset.

Uuden levyn eka sinkku Party Like a Russian oli shown ensimmäinen napakymppi. Hyvin suunniteltu ja liekkitehosteilla ryyditetty kokonaisuus. Myös uudelta levyltä löytyvää Love My Life biisiä tuki Radio Novan kopilta jaetut sydänfiguurit, joita yleisö heilutti Robbien yllätykseksi(?) keikan ajan. Ennen tsipaletta Robbie harrasti hauskaa ja rankkaa itseironiaa omasta laskusuunnassa olevasta urastaan, tätä ironiaa ja nopeaa reagointia yleisöön jatkui tasaisesti koko keikan ajan. Itseironian ja härskien vitsien lisäksi Robbie vakavoitui välillä kertoen terveydentilastaan ja kuinka olo on parantunut koko ajan kiertueen edetessä. Liialliseen vakavuuteen Robbie lavaspiikit eivät kuitenkaan menneet, sillä aina löytyi pilke silmäkulmassa, keventävä läppä tai sitten se tissipari joka veti Williamsin huomion muualle.

Robbiehan ei ollut ihan sellaisessa tikissä kuin uransa alkuvaiheessa. Hieman turvonnut olemus ei kyllä vähentänyt show-miehen karismaa, päinvastoin, hyvinkin tavalliselta brittiläiseltä futisfanilta ulkoisesti näyttänyt Williams tuli hienosti yleisön kanssa samalle tasolla. Se kukkoileva naapurinpoika, jolle on jo siunaantunut pari lasta ja lisäkiloa, mutta karisma kestää, jopa marinoituu.

Itselleni yllättävin hetki oli kun Willliams kutsui isänsä laulamaan duettona Neil Diamondin biisin Sweet Caroline. Tätä aidosti koskettavaa isä-poika esitystä edelsi myös koskettava tarina siitä kuinka Robbie oli tiennyt miksi hän haluaa isona, kun oli nähnyt pikkupoikana isänsä esiintyvän televisiossa. Todennäköisesti tarina, joka on seurannut kiertueen jokaisessa konsertissa, mutta tästä huolimatta tapa ja tyyli millä Williams tarinansa kertoo saa vakuuttumaan kuin hän kertoisi sen meille ensimmäistä kertaa. Upea esiintyjä.

Ennen encoreita kuultiin Feel ja Rock Dj. Encoreiden: She's The One, Angels ja Sinatran My Wayn aikana yleisö oli jo ekstaattisessa hurmostilassa. She's The Oneen Robbie bongasi hienosti naisen yleisön joukosta, johon Williams loi hienon kontaktin, sekä lavalta, että screeniltä käsin. Myös My Way oli hauska, sillä biisin alkupuolella Williams alkoi yllätten kyselemään joltakin yleisöltä; - Oletko Ecuadorista? Boliviasta? Mutta lopetti läpänheiton: "Sorry, i have song to do!" Myös Williamsin lauluilmaisu lämpeni loppua kohden. Sataprosenttinen, suorastaan hävyttömän viihdyttävä show. Robbien viimeisen repliikin: - Be Honest! jälkeen yleisö lauloi vielä pätkän Angelsia, kuin hyvästelläkseen Robbien.

Artistin keikka saa aina kuuntelemaan tuotantoa vähän huolellisemmin läpi. Vaikka Williamsin soolouraa helposti tulee määriteltyä keskinkertaiseksi, on ne pakolliset(runsaat) hitit ja ihan kelvolliset albumit sekä Escapocolyn(02) jälkeen taso on tasaisesti laskenut. Ehkei ihan näin, yllätyin esimerkiksi kuinka hyviltä edelleen kuulostavat Robbie vähemmän tunnetut albumit, kuten: Intensive Care(05) ja jopa pohjanoteeraukseksi tituleerattu: Reality Killed The Videostar(09). Tosin kummaltakaan albumilta ei tullut ainuttakaan biisiä Ratinan konsertissa ja eikä kyllä muillakaan kiertueen konserteilla. Ainut kritiikki keikalle on tämä ns.lukittu settilistä, jonka sisällä Robbie kyllä irrotteli ansiokkaan läsnäolevasti.

Uskon, että moni Williamsiin inhoajakin olisi muuttanut mielipidettään tämän keikan jälkeen. Maanläheisyys, aitous, roisi huumori ja ennen kaikkea uskomaton reaktiivisuus yleisöön päin kertoo kyllä kuinka suuri esiintyjä on Robbie Williams. Vuoden 2017, jo melkoisen muhkealle keikkalistallani tämä menee kirkkaasti kärkeen.

Puolustuksen puheenvuoro - Eppu Normaali Helsingin Hernesaaressa 18.8.2016

Eppu Normaali saapui tuoreeltaan Tampereella Ratinassa sinfoniaorkesterin kanssa soitetun 40-vuotiskeikan jälkimainingeissa myös Helsingin Hernesaareen. Se tarjoili tasaisen varman keikkakokemuksen soittaen tutun hittikatraan lomassa myös muutaman pirteämmän harvinaisuuden. 

Eppu Normaalia tuskin voi kutsua aliarvostetuksi yhtyeeksi, mutta on vaikea löytää syitä miksi se olisi kellekään relevantti asteikolla, jolla artisteja nykypäivänä arvioidaan. Yhtye kärsii monien aikalaistensa tapaan vuosikymmeniä jatkuneesta vakavasta radiosoittotasapäistämisestä. Aivan kuin jossain YLEn takahuoneessa olisi aikoja sitten yhteistuumin valittu joukko viisuja joiden on uskottu nyt ja ainiaasti tyynnyttävän katajaisen kansan Eppu Normaali-nälän (”Radio” soi nykyään kummallisena etiäisenä bändin omasta kohtalosta).  

En liene ainoa, jolle radioaaltojen täytteenä vuodesta toiseen soivat ”Tahroja paperilla”, ”Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” ja ”Njet, Njet” eivät edusta sitä yhtyeen ihan kirkkainta antia. Eppu Normaalilla on neljätoista studioalbumia kattavalla urallaan paljon osumia, joista monet olisivat paremmasta syystä päätyneet standardeiksi, elleivät olisi jääneet kuorolaulettavampien veljiensä varjoon. Se on sääli, sillä sinänsä hyvin toimivien rakkauslaulujen lisäksi bändi kirjoitti liudan kappaleita joiden tekstit ovat yhä parhaimmillaan nerokkaita ja jatkuvasti ajankohtaisia; joka sukupolvella on omat ydinonnettomuuskokemuksensa ja kauhnauksensa vallanpitäjien kanssa. 

Vaikka Hernesaaren keikalla näki joitain myös nuorempaa väkeä, vaikuttaisi sukupolviviikate leikanneen voittopuolisesti alle kolmikymppiset kuuntelijat yleisöstä. Jo 90-luvulta jatkuneen varsin harvan  levytystahdin ja itsepäisen tasapäisillä soundilllisilla urillaan kulkevan soitannan vuoksi bändi tuskin on haalinut pariin vuosikymmeneen montakaan sellaista fania, jolle Eput ei olisi tullut ikäänkuin verenperintönä omilta vanhemmilta tai naapurin Makelta. Yhtyettä olisi vaikea kuvitella edes ns. perinnekiintiöksi Flow’n päälavalle. Se paikka on varattu J.Karjalaisen Ja Kauko Röyhkän kaltaisille artisteille, jotka ovat olleet halukkaita myös tyylillisiin irtiottoihin sekä yhteistyöhön modernimpien artistien kanssa.  

Sony records on kuluvan vuosikymmenen aikana julkaissut kaksi ”Eput Rautaa”-kokoelmaa, joilla sekalainen joukko suomalaisia nuoremman(kin) polven artisteja tulkitsee Eppujen kappaleita. Muutamaa valopilkkua, kuten Egotripin jo 90-luvulla coveroimaa Lautturia lukuunottamatta tulkinnat ovat suhteellisen tyhjänpäiväisiä eivätkä juurikaan tarjoa potentiaalisille uusille diggareille yriittävästi tarttumapintaa tai syitä innostua Eppu Normaalista. 

Karjalaisen ja Röyhkän tapaan Syrjän veljekset ovat ainakin toistaiseksi kieltäytyneet yleisesti kultakaivokseksi osoittautuneista Vain Elämää -sarjan kausista. Ilmeisesti keikat, AV-talo Akun Tehdas ja teostotulot tuottavat siinä määrin rahaa koko bändin jäsenistölle, ettei koko kansan emotionaaliselle itkumuurille ole ollut tarvetta kavuta. Hyvä niin.  

Syy vankkaan museoitumiseen on kuitenkin pitkälti myös bändin itsensä - se ei tee itselleen palveluksia soittamalla yhäkin hämmästyttävällä tarmolla ja varsin tyytyväisenä esimerkiksi Baarikärpästä humaltuneelle yleisölle vailla ironian häivää. Myös sen kulttuurilliset viittaukset ovat internet-asteikolla kivikautisia. Voisiko jälkijättöisyyttä korostaa järeämmin kuin Kummeli-huumoriryhmän spiikkaamalla sisäänjuontonauhalla? Ratkaisu on kyseenalaista sikälikin, että Eppu Normaali on aina osannut tuottaa itse oman huumorinsa. Sen ulkoistaminen aiheuttaa vuonna 2016 tarpeettomia myötähäpeän väristyksiä. 

Saapuessamme keikkapaikalle Hernesaaren päätyyn oli Helsingin edustalle kerääntynyt reippaasti uhkaavannäköistä pilvimassaa, joka repesi sateeksi vasta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”-kappaleen aikana. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Hetken kestänyt rankkasade toi asiaankuuluvaa dramaattista painoa biisille, jonka lyriikoissa kuvaillaan maailman merten kiehuntaa.  

Hernesaari on tällä hetkellä kummallinen sekoitus tehdashalleja, Löyly-saunan modernia arkkitehtuuria ja keikkapaikkamme rättikattoisia kaljatelttoja. Koristaapa seutua myös vanhasta proomusta tehty beach volley -kenttä.  

Itse keikkalava on sympaattinen puusta kyhätty laitos, jolle ei big bandia istuteta (Hernesaaressa onkin toistaiseksi painotuttu ymmärrettävästi EDM-keikkoihin). Viisijäseniselle Eppu Normaalille lava oli kuitenkin kooltaan juuri sopiva. Välitöntä tunnelmaa tuki osaltaan se, että yleisöllä on pääsy aivan lavan reunalle.  

Olen aina kokenut jonkinlaista lapsellista ylenkatsetta VIP-alueelle vapaaehtoisesti suuntaavaa väkeä kohtaan. Uskon nyt ymmärtäväni VIP-karsinoiden merkityksen. Kyseessähän on nerokas järjestely, joka palvelee kaikkia. Jako VIPpeihin ja normaaleihin tavallaan toteuttaa proggressivisen verotuksen periaatetta; ne, joilla on varaa, maksavat suuremman osan kokonaiskustannuksista ja kiitokseksi tästä heidät ohjataan kauemmas rahvaasta ja lavanedustasta nauttimaan ylihinnoitellusta Moetista ja kohotetusta itsetunnosta. Tavalliselle musiikinystävälle jää täten enemmän tilaa lähempänä bändiä ja hänen rahallinen panoksensa jää pienemmäksi (iloisena yllätyksenä keikalle pystyi ostamaan myös opiskelijalippuja).  

Torstai-illalle sijoitettu keikka alkoi vain hieman ilmoitetusta kello kahdeksasta myöhässä ja kesti vajaat kaksi tuntia. Sellaisenaan se oli mukava kokonaisuus arki-iltaan, vaikka Ratinan keikan tuplasti pidempi settilista selvästi oli antanut tilaa harvinaisemmalle biisiainekselle. 

Hernesaaressa joukosta erottuivat ”Pidetään Ikävää”, ”Linnunradan laidalla” ja henkilökohtainen illan kohokohtani ”On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa”. Hoikassa kuosissa  kolmen kappaleen ajan yhtyeen kanssa esiintynyt Iiro Rantala puhalsi henkeä jopa ”Murheellisten laulujen maan” piano-osuuksiin, saaden kappaleen kuulostamaan tuoreelta. Eppu Normaali soitti hyväntuulisesti ja varmasti. Martti haki tuttuun Pete Townshend-tyyliin ilmaa alleen lähes jokaisen kappaleen lopetuksessa, ja jatkoi jutustelua vain vähän hengästyneenä. Vuosi 2016 on niittänyt suuria muusikoita enemmän kuin tuskin kukaan uskoi. Eppu Normaalin aikoja sitten raitistuneet jäsenet ovat vielä kuudenkympin hujakoilla hyvässä iskussa, ja heidän on helppo nähdä keikkailevan vielä ainakin vuosikymmenen ajan. Uskoisin että 50-vuotistaiteilijajuhlalle olisi sillekin tilausta.

Vieraileva kirjoittaja: V-Hound

http://www.setlist.fm/setlist/eppu-normaali/2016/hernesaaren-ranta-helsinki-finland-bfcc562.html

Virkeämpi kuin Rolling Stones? - AC/DC, Tampere 1.6.2010

Vähissä ovat jutut missä en mainitsisi Rolling Stonesia! Mutta nyt siihen on vankka syynsä, nimittäin eilen esiintyi Tampereen Ratinassa Aussi-rokin pikkujättiläinen AC/DC, Rollareiden uskollinen pikkuveli. Siinä mielessä uskollinen, että on pitänyt koko uransa ajan tyylistään kiinni, selväpiirteisestä ja säröisestä soundistaan, kun taas Rollarit ovat tehneet monenlaisia musiikillisia sivupolkuja.

Itse keikka alkoi aika tarkalleen kymmenen yli yhdeksän. AC/DC piti lupaamansa linjansa ja kunnioitti sovittuja aikatauluja, toisin kuin jotkut oikuttelevat rock-tähdet tyylin Guns n Rosesin Axl Rose, jotka myöhästyvät tuntitolkulla ja peruuttavat keikkojaan suruttomasti. – Tällaisia tyyppejä pitäisi potkia perseelle ja kovaa! Totesi AC/DC:n solisti Brian Johnson Soundin haastattelussa toissa vuonna.

Jep, keikka oli kaikkinensa varsin nautittava. Tarvittavat hitit soitettiin kera muutamien uuden levyn Black Ice(08) biisien. Uuden levyn biiseissä oli selkeämmin otetta ja intoa kuin osissa vanhoista klassikoista. Thunderstruck oli hiukka hengetön, Angus Youngin vaki-strippausnumero The Jack biisin aikana oli varsin hämmentävää katseltavaa ensikertalaiselle, lähinnä toimenpiteen nolouden vuoksi, kuin värisevä jänis olisi vaihtanut hädissään talviturkkiaan.

Oma lukunsa oli myös samaisen kitaristin kymmenminuuttinen soolo biisissä Let there be rock! Sormet kyllä toimivat, soittamisen into ja motivaatio olivat korkealla. Mutta yhtälailla kysytään melkoista pokkaa vetää aika keskinkertaisia sooloja 30 000 ihmisen edessä. Sympatiapisteitä toki herui paljon, mieshän on yksi rokin eläimistä ja näin ollen saa luvan kanssa toteuttaa omaa rooliaan.
Selkeästi bändin perustan luo Anguksen ja laulaja Brianin varjossa toimiva rytmiryhmä. Bändi toimii todellakin yhtä vakaasti kuin keikan logonakin toiminut jättimäinen rock’n’ roll train. Keikka oli niin rokkia kuin olla jo voi. Mietin pitkään bändin musiikin olemusta, mikä tässä ihmisiä oikein viehättää? Mistä tulee tuo tarttuva särö joka laittaa jalan vipattamaan? 70-80-luvun kultavuosilta pikkuhiljaa kasvanut suosio on vienyt bändiä kohti mammuttiluokkaa, kohti instituutiota, jotain elämää suurempaa. Stadionit täyttyvät helposti ja maineen kasvaessa tarpeeksi suureksi ostavan yleisön kritiikki lakkaa. Näin on käynyt muun muassa Rolling Stonesin, U2:n, Metallican ja Eppu Normaalin kanssa. Bändi tai asia on kasvanut suhteettoman isoksi, sitä ei voi enää arvioida tai määritellä, se pitää vain kokea koska suosion hyökyaalto vie avuttoman kuulijan mukanaan.

Mammuttia tai ei, niin AC/DC:n keikka oli ennen kaikkea hyvää rokkia ja sai hyvälle tuulelle. Paikalle oli vaivautunut jokaisen perämetsän ja pikkukaupungin pisimmät ja lyhimmät pojat, tavallisista tavallisimmat tallaajat. Yleisön AC/DC-paitojen prosenttimäärä oli varsin korkea, tätä bändiä selvästi palvotaan!

Mitä vielä? Loppupuolen pumpattava ”Jätti-Rosie” junan päällä hytkymässä oli komea mutta aika turha ilmestys. Brian Johnsonin ääni kesti ja oikeasti ne Anguksen sormet löysivät hyvin sointuja kitarastaan. Encoret olivat tietty Highway to Hell ja For Those About Rock!

Tässäpä live-maistiainen, kun Bon Scott oli vielä ruorissa:

Mä, Bruce ja Ratina 2.6.2009

”Springsteenin neljäs Suomen-keikka ei ollut paras täällä nähdyistä” Toimittaja Vesa Sirenin kommentti Helsingin Sanomissa nosti armottoman kiukun pintaan, kolme neljästä Suomen-keikasta nähneenä pidän Tampereen keikkaa selkeästi parhaana. Keikka jonka missasin, oli se toinen vuoden 2003 kesäkuun konsertti, ainoa jossa soitettiin River, sen täytyi olla sitten se paras?

Mutta Mansen keikasta päällimmäisenä nousi pintaan Brucen rennon energinen esiintyminen. Ääni toimi huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten Olympia Stadionilla jossa Brucen ääni oli pahimmillaan melkoista käninää, tästä erityisesti kärsi herkempi materiaali, kuten toka levyn helmi Sandy. Helsingin vetoahan pidetään yleisesti Suomen keikoista parhaana. Ok, energia ja yleisön villitseminen oli tuolloinkin kohdallaan, mutta kyllä Tampereen keikka oli ehjempi, monipuolisempi ja ennen kaikkea rennompi.

Biiseistä ehkä parhaiten toimi uuden levyn aloitusbiisi Outlaw Pete, jossa Bruce oli todellakin jokaista ihokarvaansa myöten läsnä, intensiteetin saattoi varmistaa screenin kuvassa, jossa Jerseyn miehen silmäkulmassa oli kostean tuulen jälkiä. Muita herkkuja keikalla olivat muun muassa vain live-levyltä löytyvä ”työttömyys-laulu” Seeds, Johnny 99 ja ysärihelmi Ghost of Tom Joadin sähköinen versio, jossa erityisesti kitaristi Nils Lofgren pääsi esittämään parhaintaan. Aika harva tietää, että kyseinen Mr.Lofgren on luonut varsin tanakan soolourankin ja herrahan pääsi levyttämään ennen Brucea jo Grin-yhtyeen riveissä vuonna 1971. Nilsin soololevytkään eivät ole lainkaan pöhkömpiä, 90-luvun tuotannossa hän pesee kevyesti itsensä Maestro Springsteenin, tsekatkaapa esim. vuoden 1991 Silver Lining tai vuoden 1995 erinomainen Damaged Goods, joita pyöri Citymarketin alennuskoreissa 2 euron kappalehintaa vuosi pari sitten, harva edes tiesi, että kuka vitun Nils L?

Okei palataan takaisin Tampereelle. Sanoisin, että yleisö oli kiitettävästi mukana, vaikkakin kaikki vähemmän Brucen tuotantoa tuntevat odottivat sitä Born in the U.S.A:a ihan turhaan, yhtälailla kuin Riveriä, jonka allekirjoittanutkin olisi mielellään kuullut. Pienoisena miinuksena voisi sanoa tämän herkemmän osaston vähäisyyden, Bruce soitti isolla energialla isoja rokkibiisejä, muutaman akustisen vedon kun olisi pudottanut joukkoon, niin homma olisi parantunut entisestään. Uuden levyn biiseistä jäin kaipaamaan ennen kaikkea herkän merkityksellistä Life Itselfiä, joko nyt hukattua klassikkoa?

Encoreista aina voi olla montaa mieltä, joidenkin mielestä sinne kuuluvat Glory Days, Dancing in The Dark ym. itsestään selvät yleisönhuudatukset, mitäpä jos Mr.Boss lopettaisi konsertin vaikka johonkin harvinaisempaan akustiseen numeroon, riittäisikö rohkeus? Nojoo, loppulaukka Ratinassa oli joka tapauksessa upeaa kuultavaa ja jopa upeaa hypittävää, vaikka tämän option Manse jätti totta kai käyttämättä. Moni ihmetteli, että mikä olikaan se encoreiden kovin tutunkuuloinen kansanlaulu American Land? Kyseessä ei ollut Poguesin biisi, vaan Brucen oma veisu joka syntyi parin vuoden takaisen Seeger-sessions levyn jälkikuohuissa.

Ilma oli sopivan kesäkuinen, ei hellettä, ei koleuttakaan, aurinkokin paistoi muutaman armollisen tunnin taivaalla. Välillä täytyi katsoa ympärilleen ja kysyä itseltä: tapahtuuko tämä todella Tampereella? Aika monessa yhteydessä Brucen keikkaa verrattiin humoristisesti saarnatilaisuuteen, niin, aikalailla samoja hurmoshenkisiä elementtejä siitä kieltämättä löytyi. Ennen kaikkea energian välitys oli konsertin suurinta antia, toivon luominen, uskominen omiin arvoihin ja ihanteisiin, ja kun artisti tekee sen suurella sydämellä ja kaikkensa antaen niin se välittyy muillekin, erittäin merkittävä piirre herran konserteissa sanoisin. Jonkin sentimaalisen hetken aikana mietin, että onko Bruce ollut suurin vaikuttaja elämässäni, antanut sytykettä unelmilleni, näyttäen sen luvatun maan jota kohti pitää taivaltaa. Niin, miten on?
”Mister I ain’t a boy no I’m a man, and i believe in promised land”

RUSE JA MÄ, Vol.1

Johan taivas repes, Springsteenin pappa ois sitten tulossa Tampereen Ratinaan. Hyvin hämmästyttävä tieto, vaikka toisaalta ei niin järkyn hämmästyttävä, kyllähän täällä on jo Iron Maiden ja Totokin vieraillut, tosin kalibeerit näillä pitkän linjan venkoilijoilla ovat Brucea vähäisemmät.

Saatana, muistelen että ostin kultaisella kaheksankytluvulla itselleni punaisen Springsteen T-paidan, yhtälailla kuin hankin rinta-ja kangasmerkin. Itse asiassa kangasmerkin löysinkin vuosi pari vuotta sitten laatikkojeni kätköistä, ehkäpä ompelen sen vielä tänä keväänä farkkutakin olkaan kiinni.

Valitettavasti Bruceen tutustuminen kävi ilmeisimmän hittilevyn kautta, Born in the USA:n siis. Tosin hyvin pian tämän jälkeen ostin jo itselleni Brucen vanhempaa tuotantoa kasetteina, kuten kakkoslevyn: The Wild, The Innocent and The E-Street Shuffle, joka on mielestäni edelleen Brucen tuotannon kärkipäätä, haastaa vakavasti Born to Runin ja pesee kevyesti Riverin. Miksikö? Noh, kuunnelkaa levy, huomaatte kuinka New Jerseyn miehen musiikillinen luovuus on puhjennut hurjaan lentoon, levy on täynnä uskomattoman hienoja musiikillisia tarinoita kaduilta.

Brucen ura on ollut pitkä ja kivulias, sisältäen tiukan paineen alla syntyneitä albumihelmiä ja kaupallisia farkkulevyjä, kuten 1990-luvun alun karmeahko albumikaksikko: Human Touch(92) ja Lucky Town(92), joista rouheammalla tuotannolla olisi saanut ihan hyvät rokkiplatat. Tuotannosta löytyy muutama unohdettu hyvä albumi, kuten Bornarin jälkeinen tunnelmaan ehjä Tunnel of Love(87) sekä parin vuoden takainen liian pian unohdettu multaisenkarhea Devils and Dust(05).

Uutta Pomoakin luvassa ihan näinä päivinä, tulevan Working on a Dreamin ensisinkut ovat olleet jo näkyvästi esillä, erityisesti The Wrestler-leffan tunnaribiisi, joka vastikään palkittiin Golden Globe gaalassa. Soundi antoikin jo Brucen uusimmalle kolme tähteä ja vertasin tuotosta mm.Tom Pettyyn. Itse levyn jo ennakkoon kuunnelleena luonnehtisin sitä 2000-luvun takuuvarmaksi Bruce-levyksi. Varsinkin aloitusbiisi Outlaw Pete on komea, samoin Queen on Supermarketissa on hyvää vanhaa Bruce-imua ilman merkkiäkään väsähtämisestä, toisin kuin Tero Alanko Soundissa väittää. Life itself on selkeästi helmi, siitä ei käy kiistäminen.

http://www.youtube.com/watch?v=RWJbJ5FGeD0