Todd Rundgren, Tavastia, Helsinki, 28.5.2013.

Onko millään tapaa hyväksyttävää, että pitkän linjan rokkari alkaa eläkepäivillään jonkinasteiseksi teknoartistiksi? Tämä oli pitkään päällimmäisenä ajatuksena, kun kulttirocklegenda Todd Rundgren veivasi keikkaansa eteenpäin Tavastialla. Artisti aloitti keikkansa valtavat laskettelulasit päässä, kokoonpanosta löytyi nuori(hyvin paljon Toddia muistuttuva) kitaristi ja myös jonkinlaiset uimalasit päässään soittava rumpali. Kuten lavan alkuasetelma vihjasikin, niin musiikin rytmi- tai oikeastaan teknopohjat tulivat tietokoneelta, joka oli aika huterasti asetettu pienelle pöydälle.

Itse olin sentään kuunnellut Todd Rundgrenin uusinta ja kovasti parjattua sooloalbumia State(13) joka antoi vahvoja viitteitä tulevasta keikasta. Levyarviot ovat olleet kautta linjan varsin nuivia, nimenomaan näiden vähän hämmentävien tanssiraitapohjien vuoksi. Aika moni kriitikko on teilannut Rundgrenin kokeilun varsin alkeelliseksi ja aikansa eläneeksi teknoiluksi, jossa soundi muistuttaa 80-luvun loppua ja varsin pelottavasti 2 Unlimitedin hittejä.

Oli huvittavaa seurata yleisön ja todennäköisesti useiden varsin pitkän linjan Rundgren-fanien epäuskoisia ilmeitä kun Todd jammaili menemään tietokoneen ja melko ohuen rytmiryhmänsä tahdissa. Keikan alkupuolella kahdelta pieneltä lavalta asetetulta tietokonepöydältä tabletit(tietokone sellaiset) ja vesipullot lentelivät pitkin lavaa varsin vauhdikkaasti. Tämä toi keikan alkupuolelle varsin humoristisen säväyksen(puhumattakaan niistä laskettelulaseista) kun Rundgren koetti saada tekniset tavaransa pysymään pöydällä. Onneksi sentään kitaristi keksi liimata roudarinteipillä vesipullon pöytään kiinni.

Keikka itsessään keskittyi voittopuolisesti uuden levyn materiaaliin, jonka joukkoon oli ripoteltu todennäköisesti muuta tuoreempaa 2000-luvun materiaalia. 70-luvun ns. kultaiseen kauteen ei kajottu vasta kuin encoreissa. Aika pian tuli selväksi, että myös kitaristina tunnettu herra Rundgren keskittyi tällä keikalla lähestulkoon pelkästään laulamiseen ja huteralla lava-asetelmalla jammaamisen. Nämä kaksi asiaa hoituivatkin hienosti. Rundgrenin ääni voimakas ja melko taipuisakin, ilmaisu oli rentoa ja rohkeaa. Myös Rundgrenin jorailu musan tahtiin oli hämmästyttävän terhakkaa, ottaen huomioon että kyseessä on sentään 65-vuotias mies. Yhtä hyvän keikan kriteereistä voi pitää sitä, että saako se naiset tanssimaan? Näin tapahtui. Mutta me yrmeät 70-luvun täyteläistä bändisoundia ja Utopia-ajan(Toddin ex-bändi) kitarasooloja odottaneet setämiehet jäpitimme paikoillaan, vaikka eväät olisivat olleet melko vauhdikkaille Trance-bileille.

Täytyy myöntää, että uudella levyllä on joitain varsin erinomaisia biisejä. Tällä keikalla parhaiten niistä toimivat Serious ja hyvin omakohtaisen oloinen Ping Me. Jälkimmäinen veisu sai ihon kananlihalle ja siitä aisti että nyt artisti antaa rehellisesti kaiken sen yleisölleen mitä annettavissa on. Pääsääntöisesti Rundgrenin tanssitaustat ja hämmentävä jortsuilu lavalla antoi vaikutelman, että tämän keikan toteutuksessa on tapahtunut vakava arviointivirhe. Oliko näin? Veikkaan kuitenkin, että Rundgren tasan tiesi mitä halusi ja eihän artistin ole pakko veivata illasta toiseen vanhaa tuotantoaan, varsinkin jos suurin osa noista 70-luvun biiseistä käsittelee Rundgrenin vaikeaa suhdetta exäänsä Bebe Bueliin(Liv Tylerin äiti). Niin, en tiedä onko tämä syy siihen, että vanhaan tuotantoon ei kunnolla kajottu? Saahan vanha artisti yrittää ja oikeasti tuottaa jotain uutta, vaikka toteutus välillä ontuisikin? Kaikkien artistien ei tarvitse olla ikuisesti rollingstoneseja, noita vähän liiankin arvostettuja kierrätyskoneita.

Keikka kesti puolitoista tuntia ja encoreina tuli tanssiraitojen päälle lauletut hitit: Can We Still Be Friends, I Saw The Light ja Hello It's Me. Hyvin nopeat ja vähän hutaistut versiot, selkeästi nämä hitit olivat pakkopulla Todille. Lopuksi Todd kiitti yleisöä reippaasti ja hyppäsi lavan eteen jakamaan nimmareita. Niin, minkähän arvosanan tälle keikalle antaisi? Ainakin mies oli voimissaan, jalka liikkui ja ääni kulki. Sitä suvereenia kitarointia tuli aivan liian vähän ja sitä odotti jotain mies- ja kitara akustistanumeroa myös. Mutta tarviiko aina mennä saman 70-luvun rockkaavan mukaan?

Bruce Springsteen, HK Areena, Turku. 7.5.2013.

Edellinen vierailuni HK Areenalla(silloinen Elysee) tapahtui 2000-luvun puolessa välissä Eppu Normaalin konsertissa. Aika vähän oli jäänyt muistilohkoon tuosta vierailusta, ainakin tämän iltainen katsomopaikka piippuhyllyn liki korkeimmalla kohdalla loi omanlaiset haasteet, lievähkö korkeanpaikan kammoa pukkasi konsertin alkupuolella päälle.

Itse maestro Springsteen aloitti teutaroinnissa n.klo.19.15 viimeisimmän Wrecking Ball(12) albumin taistelulaululla We Take Care Of Our Own. Heti täytyi nostaa käsi lippaan ja myöntää, että koneisto E Street Band oli aika varmassa keikkakunnossa, tämä eka siivu ja sitä seuranneet Two Hearts, No Surrender ja Wrecking Ball eivät jättäneet selittelyn varaan, nyt vedettiin täysillä ja stadionotteella.

Vuoden kiertäminen Wrecking Ball kiertueen tiimoilta oli saanut nykyisen E Street bandin huikeaan ja varmaotteiseeseen iskuun. Painotin siksi sanaa "nykyinen", koska mielestäni kokoonpanoa ei voi enää kutsua alkuperäiseksi ja eri tavalla svengaavaksi E Street bandiksi, kosketinsoittaja Danny Fredericin ja saksofonisti Clarence Clemonsin puuttuessa bändistä. Varsinkin Clemonsin läsnäoloa jää kaipaamaan, se Big man the band ei ole enää taustalla tukemassa Brucea, veljenpoika Jake Clemons taidollisesti paikkaa kyllä setänsä pestin, mutta sielu jää puuttumaan.

Todellakin stadionsoundi oli ehkä pieni yllätys, sillä tämä linjasta poikkeava sisäkeikka olisi antanut mahdollisuuden paljon pienimuotoisempaan ja intensiivisempään otteeseen. Keikan alkupuoli varmaa rokkaausta hikipisaroita säästämättä. Noin kahdeksannen kappaleen kohdalla alkoi ns. brucemessu: - Can you feel the spirit? huudahduksineen. Nyt otettiin kiinni jostain suuremmasta energiasta, tämän Bruce kyllä osaa, saarnamiehen pesti olisi edelleen hyvä vaihtoehto jos rokkiura joskus loppuu.

Keikan puolivälin tienoilla Bruce kiitteli Turkulaisia fanejaan jostain(?) ja soitti sen jälkeen huuliharpun säestyksellä upean version vähän harvinaisemmasta bruce-biisistä This Hard Land. Biisin loputtua mietin, että voisiko "se" tulla seuraavaksi, kun kerta harppukin oli kaivettu esiin?
Kyllä se vaan tuli, The River, Brucen uljain, syvällisin, todenmakuisin, kertakaikkiaan iso klassikkobiisi surusta, toivosta, nuoruuden unelmien menetyksestä, työttömyydestä, alati kiusaavista muistoista ja aah! Kaikkea tätä koristi Brucen lohduton kulkukoiran ulina biisin lopussa, kuoren alta annettiin koko kollektiivinen pienen ihmisen lohduttomuus, ei ole turhaan Bruus työväenluokan asialla, tässä biisissä on kaikki oleellinen! Myös kappale jota on odottanut neljän edellisen Bruce-keikan ajan.



Keikka ei tietenkään loppunut Riveriin, ei edes laadultaan, sillä tämän jälkeen Bruce alkoi keräilemään biisikylttejä yleisönjoukosta ja väänsi hilpeämmän vaihteen päälle. From Small Things(Big Things One Day Come) ja Pink Cadillac olivat oivaa ränttätänttärockin juhlaa jossa E Street Band näytti jälleen taitonsa. Erittäin mieluinen yllätys oli Tunnel of Loven(87) vahva biisi Brilliant Disquise, sillä tämän levyn biisejä ei Pomo juurikaan keikoilla esitä. Myös yllättävän hyvä oli She's The One, kuin pidättelemättömän energian siivittämä. Tästä pari veisua eteenpäin, niin oltiin lopun "hittiputkessa". Henkilökohtaisesti melkein inhoan Waiting on a Sunny Day lallatusta, joka täytyy melkein joka konsertissa vetää ja sitten vielä noukkia yleisön joukosta(laskelmoidusti) pikkupoika duetoimaan sitä Pomon kanssa. En tykkää.

Keikka oli Bruce-mittakaavassa yllättävän lyhyt, vain noin  2h 52min. Encoreita oli vain yksi setillinen. Encoret alkoi yllättäen Workin' on a Dreamin(09) ns. pikkubiisillä Queen of the Supermarket ja akustisena versiona. Hieno veto ja mielestäni myös tuon levyn parhaimmistoa(tiedän, että moni on eri mieltä asiasta). Tämän jälkeen tuli vielä Thunder Road, Born To Run, Dancing in The Dark ja vihoviimeisenä Tenth Avenue Freeze-Out.

Sinänsä ihan hyvä, ettei aina vedetä reipasta kolmea tai jopa neljää tuntia(kts. viime kesän keikka). Väittäisin, että keskivertokuulijan keskittymiskyky riittää noin kahden tunnin keikkaan, kolme ja neljä tuntia on aivan liikaa, paitsi jos kyseessä on jotain poikkeuksellista. Tuli myöskin rikottua lupaus, etten mene enää koskaan Bruce-keikalle viime kesän nelituntisen vedon jälkeen. Mutta ei enää tämän jälkeen, koska Riverkin on nyt kuultu.

16 syytä sanoa: Kyllä!

Kyllä! Paikallinen kirpputori ja sen erityinen koju teki taas kuuluisat temppunsa. Neljä laarillista pvc-muovia, kaikki euron kappalehintaan. Ehkä olin aiemmin päivällä tai ehkä toissapäivänä miettinyt jotain vakavaa muovinostorajaa itselleni. Roskaa ovat tuollaiset ajatukset! Innoittava musiikkimateriaalia 70- ja 80-luvun hyvän vinyylikaiverruksen vuosilta herkisti taas musanenääni. Nykymaailmassahan näitä vinyylin kaiverrukseen tarkoitettuja laitteita on muutama hassu jäljellä. Suomessakin on yksi ainut vinyylinkaiverrukseen erikoistunut paja Timmion Cutting(Soundi 2012), jonka kaiverruskonekin(muuten nimeltään Neumann-merkkinen) on peräisin 70-luvun lopulta.

Mutta joo, pääsin taas sukeltamaan tähän hyvän "vinyylikaiverruksen" aikaan. Sormet napsaisivat rapiassa 10 minuutissa käsikynkkääni 16 timakkaa lättystä. Täytyy myöntää, että sormeni ovat harjaantuneet hyvin nopeaan levynpläräykseen ja hieman ikänäöstä kärsivät pupillini ovat vielä mainiosti leikissä mukana. Melkein halveksin niitä "levynuuskijoita", jotka jämähtävät keskelle levylaaria nuuhkimaan ja mittaamaan katseellaan vinyylin kuntoa. Tällöin koko operaatio näyttää kovin hidastetulta ja tarkoituksenmukaiselta: - Hei katsokaa mitä aarretta kädessäni pidän, ihailkaa vaan vierestä, tähän ette muuten näppejänne sekoita! Noh, nämä nuuskivat lienee pitävät minua kiireisenä ja pelkkään levynlukumäärään keskittyvänä höseltäjänä!?

Men at Work: Cargo (83) Down Under-hitistä tunnetun aussibändin se toinen tunnettu levy. Kansitaiteeltaan meille kaikille kovin tuttu, mutta liekö sisällöltään? Kohta on minulle.

Mick Jagger: Primitive Cool (88) Ihmiset turhaan kritisoivat Jaggerin soolouraa, että se olisi silkkaa kuraa. Tämä on Jaggerin toka sooloalbumi ja pitää sisällään kaksi erityisen hyvää biisiä: Let's Work ja Party Doll sekä useita muita erityisen kelvollisia kappaleita. Tästä vaan puuttuu Keefin skitta ja Charilien rummut, sitähän me aina odotamme?

Spandau Ballet: Through The Barricades (86) Tämä levy vaati selityksen! Nyt mennään nössön popin höttöisimmillä vesillä, mutta hei, suositussa amerikkaissarjassa Moderni perhe vieraili(mukamas) Spandau Balletin laulaja ja esitti tämän bändin ikivihreän, joka löytyy tosin aiemmalta bändin levyltä.



Frankie Goes To Hollywood: Liverpool (86) Frankie muistetaan hiteistä: Relax, Two Tribes ja itkettävän ihanasta teiniballadista Power of Love. Kuinka monilta meiltä meni ohi tämä ihan pätevä kakkosalbumi: Liverpool(86)? Muun muassa minulta.

Bruce Cockburn; Stealing Fire (84) Kanadan kolmanneksi paras lauluntekijä. Ketkä ovat ne kaksi parempaa? Cockburn on erittäin pitkän linjan artisti, omaa nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi jo vuonna 1970. Olen nähnyt Cockburnin keikalla Tavastialla vuonna 1999 ja voin liioittelematta sanoa, että se kuuluu minun kaikkiean aikojen keikkojen Top 3:seen, huikea ja intensiivinen soolokeikka. Tämä levy Brucea suuremman läpimurron(?) kynnyksellä, voimakkaasti sodanvastainen If I Had a Rocket Launcher on levyn tunnetuimpia biisejä. Kuriositeettinä sanottakoon, että levy on julkaistu kaksilla erilaisilla kansilla. Nytpä löytyvät molemmat.

The Icickle Works: Numb - ep (88) Tämä oiva brittibändi julkaisi useita oleellisia ep-levyjä kukkealla 80-luvulla. Näitä eepeitä minä poika keräilen.

Glenn Frey: The Allnighter (84) Oiskohan tämä Eagles-miehen kolmas soololevy? Pätevää kamaa ja tietty tältä löytyy megahitti The Heat is On. Mistä leffasta on kyseinen veisu?

Foreigner: 4 (81) Samaa kasariaaooärrää tämäkin. Pitävät tätä bändin parhaana levynä, eivätkä suotta, täyteläistä Amerikan Bostonpullaahan tämä on jota koristaa megahitti Waiting For a Girl Like You. Kaksoiskappale, eli annan tämän sinulle!

The The: The Beaten Generation - Ep(89) Hassu bändin nimi, mutta musiikillinen laatu on timanttista. Tämä biisi kuuluu minun elämän soundtrackille tai ainakin sen kakkososalle. Upea kappale, upeaa soitantaa ja Smithsien Johnny Marrin ensimmäisiä hedelmällisiä sivupolkuja.



Elton John: Sleeping With The Past(89) Ehkä ei ois pitänyt kaikista löydöistä kertoa? Mutta Eltonhan on ihan jees, tosin tästä levystä en tiedä. Sacrifice löytyy tältä ainakin, pelkään että nukahdan...

Steve Windwood: Talking Back To The Night (82) Spencer Davis Group, The Traffic, Blind Faith, miehen musiikillinen CV on vaikuttava. Soolouraakin löytyy, vaan onko se mistään kotoisin? Tämä on hyvä levy ja Valerie on sen hitti. Windwoodn ääni on yksi rokin vaikuttavimpia.

Graham Parker: The Up Escalator(80) Parkerin levyjä ei voi olla koskaan liian vähän levyhyllyssä, rehellistä ja konstailematonta britti-springsteeniä, tosin pubrock-genreen upotettua sellaista. Niin, Pomohan vierailee ihan oikeasti tällä lätyllä, laulaa vähän taustoja ja silleen.

Gerry Rafferty: City to City (78) Upea, hieno ja tähdellinen levy, jolta löytyy hitti Baker Street. Rafferty kuoli muutama vuosi sitten melkoisen unohdettuna tähtenä. On tehnyt lukuisia hyviä albumeja, useimmat 70- ja 80-luvulla. Yritin myydä monta vuotta Raffertyn Night Owl (79) - albumia kirppareille, kunnes se meni kaupaksi nyt talvella ihan kelvolliseen hintaan.



ABC: Up (89) Mainitse ainakin kaksi artistia joilla on samanniminen levy: Up? Molemmat julkaistu vuoden 1989 jälkeen...ABC pamahti megasuosioon albumilla Lexicon of Love (82) ja sen megahiteillä The Look of Love ja Poison Arrow. Vuodet kului ja albumeja ilmestyi, suosion käyrä näytti koko ajan alaspäin. Tämä on jo loppupään tuotantoa. Sanoisin, että ABC on luonut maaperää monelle dancepop-aktille, eräillekin eläinkaupan pojille, tulevan Ruisrockin tähdille.

Tears for Fears: The Seeds of Love (89) Ehdottomasti yksi kasaripophelmistä: Sowing the Seeds of Love ja Woman in Chains ovat klassikoita. Muistan kuinka levyä ilmestyessään kritisoitiin suomalaisissa musalehdissä. Tämä levy on uhmannut aikaa ja kasarisoundi on löytänyt paikkansa viimeistään tällä levyllä.

Cat Stevens: Izítso (77) Aina jaksan yllättyä kuinka suuri tasoero on herra Stevensin sävelmillä ja lyriikoilla. Saat itse tulkita kummat ovat sitä parempaa tasoa? Stevensin loppupään tuotantoa ennen Yusuf Islamiksi kääntymistä. Levyllä on hassu jojo-kansi.

Uuh, siinä oli koko setti. Hyvin usein löydän itseni kierimässä tunnontuskissa muoviaarteen löytämisen jälkeen(niin tänäänkin). Mutta suurempi missioni on keräillä näitä vinyyliajan pieniä "taideteoksia", kaivaa niistä esiin merkittävää musiikkia, levittää sanomaa eteenpäin jakamalla oivallisia kaksoiskappaleita musiikkia äänitteenä arvostaville ihmisille.

Dave Edmunds, Tampere, Klubi. 31.3.2013

Aprillipäivän aatto tarjosi tiukkaa perusrokkia tai oikeastaan "pubirokin kuningasjätkää"(Klubin lanseeraus), eli Dave Edmundsia. Pubirock on terminä luo mielikuvan vanhoista sedistä vääntämässä flanellipaidoissaan ja piukoissa farkkuissaan rokkia savuisissa kapakoissa. Ei mikään muodikkain tai innoittavin termi, itseasiassa sen alle mahtuu aika vähän artisteja. Edmundsin lisäksi Dr.Feelgood, Ace, kamu Nick Lowe ja heidän yhteinen bändi Rockpile lienee niitä kuuluisimpia pubircckin edustajia.

Dave Edmunds on ehkä aina jäänyt hieman isompiensa varjoon, tarkoitan tällä nyt vastaavia singer/songwritereita jotka ovat luoneet värikkäämmän ja näyttävämmän uran, nimenomaan sen takia, koska he ovat kirjoittaneet myös itse omat biisinsä. Edmunds on koko uransa aikana kirjoittanut melko vähän omia biisejä, hänelle biisejä ovat antaneet muun muassa em. Nick Lowe ja Elvis Costello.

Vaikka omia originaaleja ei juuri Edmundsin levyiltä löydy, ovat ne silti varsin päteviä plattoja. Levyt Subtle as a Flying Mallet(75), Get It(77), Tracks on Wax 4(78) ja Repeat When Necessary(79) ovat varsin oivia kiekkoja, vaikkei niitä miksikään rokin klassikoiksi voi sanoa. Mutta ilmeisesti herra ei ole juuri huonoja levyjä tehnytkään.

Klubin keikalle lähdin varovaisin odotuksin. Olin katsonut pari youtube-videota pohjille, jonka perusteella Dave Edmundsissa voisi olla vielä ruutia? Kyllähän sitä riittikin, heti ensitahdeista alkaen, jotka häpeilemättä kertovat että nyt painetaan isolla vaihteella tiukkaa rock'n' rollia. Ensimmäiseksi kiinnittyi huomioni Edmundsin(s.-44) habitukseen joka oli varsini freesi ja rento seitenkymppiselle äijällä. Laulukin lähti voimallisena ja lähes levyversioiden korkeita taajuksia hipoen.

Aika pian kävi selväksi, että herrahan on aivan valtavan pätevä kitaristi. Paikalla olleelle keski-iältään reilusti 50+ Tamperelaisyleisölle tämä suvereeni kepin käyttö ei ollut lienee yllätys? Näkisin, että varsin kypsä yleisöjakauma piti sisällään pitkän linjan Dave Edmunds-faneja joiden joukosta oli helppo bongata monia manselaisia musiikkialan vaikuttajia.

Muutamissa kitarasooloissa Edmunds sai kiinni hetkellisesti jonkinmoisesta flow-tilasta, vaikkakin biisit pysyivät mitaltaan napakassa kolmessa minuutissa. Edmundsin ruotsalainen taustabändi oli myös varsin pätevä, saksofonia töräytellyt hieman turvonneen Juha Veijosen näköinen ruotsalaismies oli bändin virallinen spiikkaaja, herra Edmundsin tyytyessä hoitamaan vaan perusleiviskäänsä. Tässä kävi ilmi myös se, että  Edmunds ei juurikaan halunnut starailla vaan enemmänkin hoitaa homma pois alta kovalla ammattitaidolla.

Biisit olivat Chuck Berryä ja muita rokin klassikoita sekä paljon sellaisia vetoja joita en tunnistanut. Edmundsin suurin hitti I Hear You Knocking tuli jo 50 minsan kohdalla, jolloin iski hätä, että eihän tää setti nyt tähän lopu? Itseasiassa aika pian oltiinkin jo encoreissa, jossa Edmunds tarjosi vielä ääritiukan version Berryn Johnny B. Goodesta ja loppun vielä ampiaisen surina kitara-instrumentaaliklassikko, jonka nimeä en nyt muista?

Keikka jäi reilun tunnin mittaiseksi, yleisön raivokkaasta taputuksesta huolimatta toisia encoreita ei tullut. Sinänsä ihan terveellistä, ettei jokainen eläkeläisartisti vedä kolmen tunnin keikkoja. Tämä reilu tunnin setti antoi täydellisen kuvan rock'n'rollin historiasta ja näytti meille ehkä parhaan elossa olevan Chuck Berryn biisien tulkin, paremman kuin Berry itse.

Levymessut - Kåren, Turku. 24.3.2013

Lyhyehkö päivitys antoisilta levymessuilta. Kyttäilin jonkin aikaa, että josko Lempäälän Ideaparkkiin tulisi levymessut tälle talvelle/keväälle? Mutta näin ei tapahtunut, siispä vanha kunnon Kåren levymessuineen tyydytti (kyltymättömän) muovin nälkäni.

Tällä kertaa olin ajoissa paikalle ja pääsin varsin otollisille mestoille. Ensimmäisellä ns. "euron svedulaarilta" tarttui kassiini liki parikymmentä halpaa muovikiekkoa. Mainittakoon näistä muun muassa: Warren Zevonia, Cigacon eka, Barry Whitea, Billy Joelin: Piano Man(73), Dave Edmundsia, Joe Cockerin alkupään tuotantoa ym. ym. Näistä eukun löydöistä parhaimmat olivat Simple Mindsin harvinainen Sisters Feeling Call(81), J. J Calen: Troubadour(76) ja Kris Kristoffersonin 70-luvun alun helmi: The Silver Tongued Devil and I(71).

Samaiselta ruotsimyyjien kojulta nappasin vielä vähän kalliimmalla pitkään etsimäni Queenin: A Night at The Operan(75) viidellä eurolla. Kyseessä oli vielä originaali brittipainos. Hinnan sain tippumaan kun ilmoitin levyn kosmeettisesta naarmusta, joka ei sitten vaikuttanut lainkaan kuuntelunautintoon. Queenin jatkeeksi koju tarjosi vielä Elvis Costellon jymäkän kakkoslevyn: This Year's Model(78) neljällä ekellä. Ou jee, kylläpä hymyilytti näiden löydösten jälkeen.

Leveymessuja hallitsivat jälleen kerran muutamat svedumyyjät, suomipoikien kojuiltakin löytyi asiallista plattaa, mutta hinta oli kautta linjan 5-10 euroa korkeampi kuin länsinaapureillamme. Laskeskelin mielessäni, että jos myy levyjä enimmäkseen eurolla, niin paljonko siitä nettoaa päivän aikana? Ei paljoa, ehkä viitisensataa? Sillä pitäisi vielä kustantaa matkat Ruotsista tänne ja mahdollinen majoitus ja syöminen. Levynmyynnin täytyy olla kutsumushommaa(ja onhan se), ei tällä hommalla rikastu, Sanoisin, että tämä on nuhjuisten neli-viiskymppisten miesten sosiaalinen keräilytapahtuma, jossa voi luvalla taantua nuoruuden musatunnelmiin.

Messujen muita oleellisia löytöjä olivat: Lou Reedin: New York(89), David Bowien albumit: Hunky Dory(71), Young Americans(75) ja Station to Station(76), kaikki nämä neljällä ekellä kappale. Bowieta oli messuilla yllättävän runsaasti ja varsin kohtuuhintaan. Pin-Ups(73) ja David Live(74) jäivät odottamaan vielä seuraavia messuja. Löysin myös originaalin Pink Floydin: Atom Heart Motherin(70) neljällä eurolla, tosin aika naarmuisen sellaisen. Ehkäpä laitan sen kirpparilla eteenpäin? Intensiivisen kaksituntisen täydensin vielä muutamilla loppuhetkien euron lätyillä: Richard Thompsonin: Across the Crowded Room(85) ja Peter Gabrielin: 4(82).

Sanoisin, että messut kiipeää kaikkien aikojen levymessulistalla Top 3:n tuntumaan. Varsin antoisat messut, jossa henkilökohtaiseen nautintoon vaikutti ennen kaikkea ajoissa paikalle tuleminen. Kaiken kaikkiaan muovia lähti mukaan n. 50 tsipaletta ja kokonaishinta jäi selvästi alle satasen. Eli halvalla lähti mukaan paljon hyvää. Ompahan taas kaksoiskappaleita ja bileiden pääpalkintoja tiedossa kavereilla.

Enimmäkseen munatonta ysäriä!

Myönnetään, että saatan hakea tällä vekkulilla otsikolla huomiota ja saada lukijoita pahaiseen blogiini? Tai sitten toteutan oman musiikillisen intuition haamukirjoitusta? Vaikeasti sanottu, mutta uskon tähän jälkimmäiseen tulkintaani, itsehän tätä juttua tässä kirjoitan.

Jaarittelut sikseen ja musaa poskeen, vai miten se nyt menikään? Ysäri is back, sanotaan. Suede, Pulp ja Blur ovat aktivoituneet ja uutta musaakin on tullut markkinoille. Nämä bändit edustavat sitä noin 90-lvun puoliväliin keskittynyttä brittivetoista ja kaikin puolin laadukasta musagenreä. Okei, itsekin diggaan noita bändejä. Mutta oman musiikillisen herännäisyyden vahvin kulta-aika keskittyy 80-90-luvun vaihteeseen, kun kasarisoundit alkoivat pehmetä ja tuonaikainen popsoundi syleili helposti täydellisyyttä, esimerkiksi bändit: Everything But The Girl, Cocteau Twins, Prefab Sprout, The Silencers ja Deacon Blue edustuvat tätä porharmoniaa, tosin aika munattomilla soundeilla, sillä kaikenlainen verevyys oli dumpattu minimiin, biisin itse piti läpäistä testin, että onko se kelvollinen kuulijalle?

Noin vuosi sitten löysin Edinburghin reissullani ikkubändi Something Happensin debyyttialbumin Been There, Seen That, Done That(88) parilla punnalla. Aivan kuten albumin otsikkokin sen ilmaisee, on musiikki aikamoisen ympäripyöreätä materiaalia, sitä siistiä ja viatonta ysärisoundia joka vetoaa minuun. Seuraavalle albumilleen, kivasti nimetylle Stuck Together With God's Glue(90) bändi tekaisi suurimman hittinsä: Parachute. Joka maistuu edelleenkin aikamoisen hyvältä.



Tänään satunnaisella kirpparireissullani tarttui haaviini bändin kolmosalbumi: Bedlam A Go-Go(92), levy jonka tilaamista olin harkinnut ihan ulkomaita myöten, koska Suomesta näin harvinaisen(ja unholaan painuneen) bändin levyjä on turha odottaa löytävänsä. Mutta siinä se sitten nökötti euron hintaan kirpparilla ja kaveriksi sain samaan hintaan bonusversion ekalevystä Been There, Seen That, Done That(88), jolta löytyi julkaisemattomia livebiisejä. Niin, kyllä poppispoika oli taas onnellinen.

Huomaan tässä kirjoittaessani myös olevan epävarma ostamani musiikin laadusta? Myönnän, että jostain levystä voi tehdä haluttavan omat nuoruuden kokemukset, bändin aikaisemmat näytöt tai pelkästään pakkomielle saada jokin levy. Sisältö ei aina ole se tärkein. Näin voi puhua keräilijä, vaan voiko näin myös puhua musiikin rakastaja?
Tunnen myötämielisyyttä unohtuneita bändejä kohtaan ja saatan käyttää kohtuuttomasti aikaa ensikuulemalta keskinkertaisen musiikin kuunteluun. Joskus se palkitsee kuulijan ja pitkällinen muovipyöritys nostaa pintaa todellisen kadonneen helmen. En tiedä miten käy em. bändin Bedlam A Go-Go:n(92) kanssa. Tällä hetkellä olen toiveikas, tämä eteerinen popnumero Daisyhead herätti nälkäni jo 21 vuotta sitten, miten on tänään koko albumin kanssa?

Ry Cooder, mies paikallaan!

Liki täydellinen Ry Cooder discografiani sai taas oivan lisäyksen, kun löysin herra Cooderin ensimmäisen sooloalbumin Ry Cooder(70) kirppikseltä. Löytö oli mieluista ja arvokas, sillä kyseessä on mitä todennäköisimmin alkuperäinen vinyyli, myös hyväkuntoinen sellainen. Näin Cooderin 70-luvun oivasta tuotannosta puuttuu enää kolmas soolo: Boomer’s Story(72).


Kuka ihmeen Ry Cooder? Voi olla, että useimmat meistä noteerasivat miehen nimen vasta Buena Vista Social Club:n aikana 1997, jossa Cooder toimi kyseisen projektin musiikillisena arkeologina, toimeenpanijana, tuottajana ja pienesti myös soittajana.
Okei, muistanet varmaan arvostetun ”autiomaa-leffan” Paris, Texas(84), johon Cooder sävelsi taustamusiikin, todellisen autiomaan soundin. Kyseisen soundtrackin kaavin levyhyllyyni parisen vuotta sitten levymessuilta parin euron poistohintaan. Levyn ja leffan tunnelma toimii edelleen, varsin tyrmäkkää lonely rider –tunnelmointia. Itse leffakin kantsii kattoa, Harry Dean Stanton pääroolissa on rujo ja uskottava susihukkanen, leffan naisroolia esittävän Nastassja Kinskin katsominen on aina puhdasta nautintoa, uuh!

Ensimmäinen kosketukseni Cooderiin tapahtui arvoisan hämäläisen musalehden Soundin avustuksella joskus 80-luvun lopulla. Soundissa 8/1979 Waldemar Wallenius kehuu Cooderin uutukaisen Bob till You Drop(79) maasta taivaaseen. Levyarvio on mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja paikkansa pitävä. Tämän arvion innoittamana tilasin kyseisen Platan postimyynnin kautta, joko Kane Recordsilta tai Epesiltä. Kyllä kyllä, kyseessä on aivan erinomainen platta, joka vetosi ensi kuulemalta elämänsä alkutaipaleella olevan teinipojan sieluun, levyn nyanssit ja hienoudet tulivat julki vasta lisäkuuntelukertojen sekä iän karttumisen myötä. Tuo levyarvio kannattaa lukea, jos sen jostain käsiin saa, siitä on vaikea olla innostumatta.




Millaista Cooderin musiikki sitten on? Ennen kaikkea voidaan puhua suuresta Amerikan äänestä, eikä mistään Big Mac tahi Exxon-näkökulmasta, vaan enemmän aidosta amerikkalaisesta äänestä, joka tarjoillaan kuulijalle iloineen, suruineen, siis karmeine tarinoineen ja kaikkine karvoineen. Varsin villiä yhteiskuntakritiikkiä Cooder tarjoilee muun muassa Soundin 9/2011 haastattelussa, jossa hän ei todellakaan säästele voimasanojaan arvostellessaan nykypolitiikkaa: ”Kaikki rebuklikaanisen puolueen siat ja niitä hännystelevät televisiotyypit, pitäisi ampua!”(Soundi 9/11). Viime syksynä Cooder laittoi markkinoille puhtaasti poliittisen levyn: Election Special(12), joka ei jätä epäselväksi millä laidalla herra seisoo. Kuunnelkaa vaikka hulvaton: Mutt Romney Blues.

Poliittisuus ja amerikkalaisuus eivät ole missään tapauksessa ainut määrittävä tekijä puhuttaessa Cooderin musiikista. Herran laajasta levytetystä tuotannosta löytyy levyjä joka lähtöön, kuten Hawaijilaisesta musiikista vaikutteita saanut: Chicken Skin Music(76), miltei muotovalio jatsilevy: Jazz(78), useat kimppalevyt laadukkaiden muusikoiden kanssa, kuten Ali Farka Touren kanssa tehty Talking Timbuktu(94).

Perustaltaan Cooderin musiikki on rootsahtavaa rockia Tex Mex-vaikuttein. Voi sanoa, että moni rokimpi Cooder-veisu on aika lähellä Rolling Stonesia. Niin, ei siis ihme, että miehen tuotanto puhuttelee minua. Itse asiassa Cooder oli yksi kitaristikanditaatti Rollareihin Brian Jonesin kuoleman jälkeen, mutta sooloura veti enemmän puoleensa. Tosin Cooder soittaa skittaa Rollareiden Let it Bleedillä(69) ja Sticky Fingerssillä(71).

80-luvun aikana Cooder siirtyi useaksi vuodeksi tekemään pelkästään elokuvamusaa, tuolta ajalta löytyy useita hyviä soundtrack-levyjä edellä mainitun Paris, Texasin lisäksi, joilta löytyy paljon hyviä Cooder-originaaleja, kuten: Alamo Bay(85), Blue City(86) ja Crossroads(86). Ihka ensimmäinen soundtrack-levy josta Cooderin tuotantoa löytyy 70-luvun alun Mick Jaggerin tähdittämänä kulttileffa Performance(70).

Mielestäni parhaita Cooder-levyjä ovat mielestä edellä mainitut Chicken Skin Music(76) ja Bob till You Drop(79). Hyvien levyjen listaan voi vielä lisätä seuraavat platat: Paradise & Lunch(74), Get Rhytm’n(87) ja 2000-luvun albumitrilogia: Chavez Ravine(05), My Name is Buddy(07), I, Flathead(08) sekä erinomainen Pull Up Some Dust and Sit Down(11).

Löytämieni lähteiden mukaan Cooder on esiintynyt ainakin kerran Suomessa, vuonna 1988 Provinssirockissa. Oheisesta linkistä löytyy täydennystä tähän Cooder – kirjoitukseen ja yksi paikalla olleen kommentti em. Provinssin keikasta.

http://musasto.wordpress.com/2011/09/08/raision-musiikkiosaston-kuukauden-artisti-ry-cooder/