Enimmäkseen munatonta ysäriä!

Myönnetään, että saatan hakea tällä vekkulilla otsikolla huomiota ja saada lukijoita pahaiseen blogiini? Tai sitten toteutan oman musiikillisen intuition haamukirjoitusta? Vaikeasti sanottu, mutta uskon tähän jälkimmäiseen tulkintaani, itsehän tätä juttua tässä kirjoitan.

Jaarittelut sikseen ja musaa poskeen, vai miten se nyt menikään? Ysäri is back, sanotaan. Suede, Pulp ja Blur ovat aktivoituneet ja uutta musaakin on tullut markkinoille. Nämä bändit edustavat sitä noin 90-lvun puoliväliin keskittynyttä brittivetoista ja kaikin puolin laadukasta musagenreä. Okei, itsekin diggaan noita bändejä. Mutta oman musiikillisen herännäisyyden vahvin kulta-aika keskittyy 80-90-luvun vaihteeseen, kun kasarisoundit alkoivat pehmetä ja tuonaikainen popsoundi syleili helposti täydellisyyttä, esimerkiksi bändit: Everything But The Girl, Cocteau Twins, Prefab Sprout, The Silencers ja Deacon Blue edustuvat tätä porharmoniaa, tosin aika munattomilla soundeilla, sillä kaikenlainen verevyys oli dumpattu minimiin, biisin itse piti läpäistä testin, että onko se kelvollinen kuulijalle?

Noin vuosi sitten löysin Edinburghin reissullani ikkubändi Something Happensin debyyttialbumin Been There, Seen That, Done That(88) parilla punnalla. Aivan kuten albumin otsikkokin sen ilmaisee, on musiikki aikamoisen ympäripyöreätä materiaalia, sitä siistiä ja viatonta ysärisoundia joka vetoaa minuun. Seuraavalle albumilleen, kivasti nimetylle Stuck Together With God's Glue(90) bändi tekaisi suurimman hittinsä: Parachute. Joka maistuu edelleenkin aikamoisen hyvältä.



Tänään satunnaisella kirpparireissullani tarttui haaviini bändin kolmosalbumi: Bedlam A Go-Go(92), levy jonka tilaamista olin harkinnut ihan ulkomaita myöten, koska Suomesta näin harvinaisen(ja unholaan painuneen) bändin levyjä on turha odottaa löytävänsä. Mutta siinä se sitten nökötti euron hintaan kirpparilla ja kaveriksi sain samaan hintaan bonusversion ekalevystä Been There, Seen That, Done That(88), jolta löytyi julkaisemattomia livebiisejä. Niin, kyllä poppispoika oli taas onnellinen.

Huomaan tässä kirjoittaessani myös olevan epävarma ostamani musiikin laadusta? Myönnän, että jostain levystä voi tehdä haluttavan omat nuoruuden kokemukset, bändin aikaisemmat näytöt tai pelkästään pakkomielle saada jokin levy. Sisältö ei aina ole se tärkein. Näin voi puhua keräilijä, vaan voiko näin myös puhua musiikin rakastaja?
Tunnen myötämielisyyttä unohtuneita bändejä kohtaan ja saatan käyttää kohtuuttomasti aikaa ensikuulemalta keskinkertaisen musiikin kuunteluun. Joskus se palkitsee kuulijan ja pitkällinen muovipyöritys nostaa pintaa todellisen kadonneen helmen. En tiedä miten käy em. bändin Bedlam A Go-Go:n(92) kanssa. Tällä hetkellä olen toiveikas, tämä eteerinen popnumero Daisyhead herätti nälkäni jo 21 vuotta sitten, miten on tänään koko albumin kanssa?

The Pretty Things - Parachute

Paras on usein sitä, mitä ei voi täysin järjellä selittää. Se jossa tunnelataus on suurin ja ehdottomin. Ei pelkästään näin, parhaassa voi olla jotain kylmää ja vaarallista, sellaista mikä ei hahmotu riittävällä tavalla. Liitetään nämä ajatukset musiikkiin, rockin albumeihin, klassikoihin ja unohdettuihin sellaisiin. Arvostat ehkä Dark Side Of Moonin korkealla, samoin The Song of Key Lifen, puhumattakaan Sticky Fingersistä tai vaikkapa Who’s Nextistä. Nämä ovat kestäviä, selkeitä, aidosti elinvoimaisia ja hyviä rokkialbumeita, eikä tässä ole tietenkään kaikki, klassikkokamaa kyllä riittää, Hendrixit, Creamit, Zepukat ym.

On olemassa myös albumeita, jotka eivät ole sillä tavalla muotovalioita klassikoita. Kyse on musiikista joka ei oikein hahmotu niin kuin pitäisi, ainekset ovat olemassa, mutta tähtäin on vähän sumea. Enkä nyt puhu suurella energialla(ja rahalla) tehdyistä artistien epäonnistuneista kakkos- tai kolmoslevyistä tyyliin: Be Here Now tai Second Coming. Kelataan aikaa vielä taaksepäin, sinne aina yhtä digattavaan 70-lukuun ja sen ensimmäiseen vuoteen. Bändi The Pretty Things edustaa juuri tällaista keskeneräisyyden taidetta, joka ei ole varsinaisesti keskeneräisyyttä, vaan se kuuluu bändin villiin ja romuluiseen musiikilliseen imagoon.

The Pretty Things(perustettu 1964- ) on Rolling Stonesin aikalaisia, itse asiassa kitaristi Dick Taylor soitti hetken rollareiden esivaiheessa. The Pretty Things, tai tuttavallisimmen Pretties teki 60-luvulla liudan päteviä rokkiveisuja ja muutaman elinvoimaisen albumin: The Pretty Things(65), Get The Picture(65), The Emotions(67). Bändi muistetaan ennen kaikkea rokin ensimmäisestä teema-albumista S.F. Sorrow(68), joka innoitti The Who:n Pete Towsendin tekemään oman rockoopperansa, eli Tommyn(69).

Yhtye julkaisi vuonna 1970 tiilenoransseilla kansilla varustetun jylhän rockalbumin: Parachute(70), johon olen tässäkin blogissani useaan otteeseen viitannut. Levy on ollut suurin keräilykohteeni, kunnes löysin albumin originaalin brittipainoksen Tampereelta parisen viikkoa sitten. Tuo löytö sai levynkerääjäminäni hetkeksi täydelliseen lamaantumistilaan. Tässä se nyt on, se albumi jota olen vuosikaudet, ellen jopa vuosikymmenen jahdannut. Noh, aika pian sitten ne muut puuttuvat albumit nostivat ylös houkuttelevaa päätänsä, mutta palataan niihin tulevaisuuden levylöytöjen yhteydessä.

Parachute valittiin aikoinaan maineikkaan Rolling Stone lehden vuoden albumiksi, jolla on tosin maine myös huonoimmin myyneenä vuoden albumina. Levy jäi aika pian unholaan, suurempi ostava yleisö ei koskaan sitä löytänyt. Tuossa se levy nyt soi, hieman rahisevana ja aina yhtä arvoituksellisena. Nimenomaan tämä levy edustaa alussa määrittelemääni keskeneräisyyden taidetta olematta varsinaisesti keskeneräinen.

Bändistähän olisi paljonkin kerrottavaa, harmi ettei Ylen Teemalla maanantaina alkanut British Invasion musadokkarisarja tule käsittelemään tätä bändiä. Myöhemmin lisää aiheesta...