Melrose - Klubi. Tampere. 20.1.2024

Miten on sellainen olo, että edellisestä näkemästäni Melrosen keikasta ei ole montaa vuotta. Mutta totuus onkin toisenlainen. Siitä on aikaa noin kaksikymmentä vuotta, jolloin näin Melrosen tamperelaisessa yökerhossa, ehkä Gloriassa tai aiemmin sen paikalla olleessa yökerhossa, jonka nimeä en muista. Ihan ensimmäisen kerran näin bändin Vihannin mäntylammella kesällä 1990. 

Vantaalta kotoisin oleva bändi on tehnyt Suomen mittakaavassa merkittävän ja ehjän uran. Kokoonpano on ollut viimeiset 33 vuotta sama, kitaristi/laulaja-lauluntekijä Tokela, basisti Roger ja rumpali Jami. Näistä Tokela ja Jami ovat olleet kuvioissa aivan ensimmäisestä Melrose (86) nimisestä levystä lähtien. Eka levy breikkasi lujaa ja sai kriitikoiltakin paljon kehuja. Rich Little Bitch, Gang War ja Coming Out Soon ovat levyn parhaita biisejä. Muistan kun kuulin näistä jälkimmäisen eka kerran radiosta, silloin mietin, että mikä on tämä kova ulkomainen rockbiisi. 

Perusrokkia ja rockabillyä räjähtävällä tavalla yhdistänyt bändi teki selvää jälkeä keikkalavoilla ja voi sanoa, että Melrose oli alusta alkaen vahva livebändi. Väkevän debyyttialbumin jälkeen ilmestyi vähän heikompi Another Piece Of Cake (87) ja tästä kolme vuotta, niin ilmestyi musiikillisia sävyjä laajentanut Full Music (90). Levyltä löytyy yksi bändin uran parhaista biiseistä: Waitin' For a Call. Jostain syystä Full Music (90) levyä ei löydy suoratoistosta. Seuraava albumi Rock my world (93) oli vähän sillisalaattimainen, vaikka siinä on kelpo ralleja, mukavan painostavan nimikappaleen lisäksi Rollarimainen Whatever ja Ismo Alangon kynäilemä Human rights for snakes, joka on Sielun Veljet bändin Softwood Music (89) levyn ylijäämäraita.

Melrosen kolme viimeisintä levyä: Trio (95), It's In The Bag (02) ja Got It Made (15) ovat mielestäni bändin uran ehjimpiä ja ehkä parhaimpia. Trio-soundi on hioutunut täydelliseksi ja mitään liiallisia tyylikokeiluja näillä levyillä ei ole. Bändi tietää mitä tekee ja se välittyy myös kuulijalle. 

Sama fiilis välittyi tällä Klubin keikalla. Bändi on tehnyt työtänsä yli neljäkymmentä vuotta. Se näkyi ja kuului kaikessa tekemisessä. Bändi hyppäsi heti rokkenrollin ytimeen. Aloituskappaleessa Rock N Roll Cliche Tokelan laulu lähti heti lujaa ja räjähtävästi, mitään ei säästelty, vaan painettiin heti täysillä kaasua. Samanlainen energiataso pysyi yllä koko keikan ajan. Vajaan puolentoista tunnin keikan aikana kuultiin kattavasti biisejä liki kaikilta bändin levyiltä, lukuun ottamatta Full Musicia (90) ja Rock my world (93) plattoja. (Huom! Paikalla olleet: korjatkaa jos olen väärässä)

Keikan parhaimmistoa olivat alati tehokas Gang War, It's In The Bag (02) levyn, myös rollarivaikutteinen, MVP sekä Trio (95) levyltä löytyvä, erittäin kulkeva ralli: The Chief. Bändin tunnetuimman biisin, Rich Little Bitchin aikana, Tokela esitteli pitkäikäiset bänditoverinsa, joissa näkyi jo selvemmin elämisen merkkejä, mutta se ei mitenkään vaikuttanut soittoon. Rogerin basso napsui oikeaoppisesti ja Jamin kannutus piti homman läjässä. Kruununa alati energinen Tokela nosti paketin kansainväliselle tasolle. Kyllä, näin väitän. Melrose on maailmanluokan artisti ja on ollut sitä aina. Melrose on myös niittänyt mainetta hurjilla keikoilla Suomen rajojen ulkopuolella. Vaikka levyjä on julkaistu vain seitsemän ja edellisestä on yhdeksän vuotta, niin se ei häirinnyt tällä keikalla. Intohimo olemassa olevan materiaalin esittämiseen oli sen verran kova, että mitään uusia veisuja ei tällä keikalla kaipaillut. Kuten Tokela keikalla totesi: "Pitäs kuulemma lopetella, mutta on niin mukavaa, ettei millään malttas" 

Tässä linkki Tokelan parin vuoden takaiseen haastatteluun, joka vain vahvistaa kuvaa kovan työmoraalin bändistä:

https://www.soundi.fi/jutut/vaikka-tulisi-kutsu-gnrn-lamppariksi-melrose-tarkastaa-onko-muita-keikkoja-jo-sovittu-olisi-tosi-epakorrektia-sanoa-ettemme-nyt-tulekaan/?utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwAR0tuvTMr4b-jm3bRVdFLzzaA3dGO66Lf5L7hdtPabafUEo2MYryuwZjFZA#Echobox=1670500875

Teksti-TV 666 - Klubi. Tampere. 4.3.2023

Oma kosketuspintani Teksti-TV 666:n oli ennen tätä iltaa parin hajabiisin verran. Jonkinmoista kulttisuosiotakin nauttiva bändi on nostettu taas näyttävästi esille uuden Vapauden tasavalta (23) levyn tiimoilta. Muun muassa Soundissa Pekka Laine antoi levylle neljä tähteä: "Tuhansien kitaroiden yhtye on särötaiteen ytimessä" kertoo tuo levyarvio. Todellakin, tällä Tampereen keikalla yhtyeellä oli lavalla viisi kitaristia ja yksi miksauskopissa. Mitä järkeä? Niin, vähempikin voisi riittää, mutta toisaalta vähempi veisi jotain pois tästä totaalisesta kitaroiden äänivallista.

Kitaristi- laulaja Tero Huotarin luotsaama yhtye heitti väkevän, vajaan tunnin mittaisen keikan. Niin, oliko se vähän lyhyt keikka? Ehkä, ehkä ei, sillä eihän tässä millään Olympiastadionilla olla. Tuossa vajaassa tunteroisessa olennainen kyllä välittyi. Varsin vaikuttava kitarameri kannusti myös yleisöä heittäytymään. Soiton nyansseja tärkeämpää oli kollektiivinen soittimien yhteispörinä, johon kitaroiden lisäksi yhtyivät basso, rummut ja saksofonit sekä ihan lopussa Huotarin puhaltama huuliharppu.

Kappaleita ei ollut niin helppo erottaa toisistaan, mutta pääsääntöisesti ne esittelivät uutta Vapauden tasavalta (23) albumia. Kapteeni, Kuukauden myyjä, Ilmainen Pizza ja levyn päättävä tarttuva Jeffrey tuolta albumilta kuultiin tällä keikalla. Mukana oli myös itselleni vierasta vanhempaa tuotantoa, joka veti liki täyteen pakkautunutta Klubin yleisöä puoleensa. Katsojien sukupuoli- ja ikäjakauma oli mukavan heterogeeninen. Näin hyvän musiikin äärellä kuuluu ollakin.

Keikan jälkeen ostin bändin tuoreen albumin kirkkaana (läpinäkyvänä) vinyylinä. Samalla kysäisin Huotarin ja kumppaneiden loistavan sivuprojektin Hän-yhtyeen kohtaloa. Kyseinen bändi on julkaissut yhden erinomaisen albumin: Harhakuvitusmaailmassa (18), jota voidaan pitää hivenen popimpana versiona Teksti-TV 666:sta, mutta yhtälailla tuokin levy tarjoaa maukasta krautrock-tyylistä kitarajumitusta. 

Ville Leinonen, M - Klubi. Tampere. 25.2.2023.

Ville Leinosta en ole nähnyt muutamaan vuoteen elävänä, siksi olikin korkea aika mennä katsastamaan mikä on miehen keikkakunto tänä päivänä? Leinosen jo kolmatta vuosikymmentä kestänyt musiikkiura on monesta näkökulmasta tarkasteltuna runsas ja vaikuttava. 2000-luvun alun iskelmäprinssi vaihe Valumo-yhtyeen kanssa tuotti neljä laadukasta albumia, joista kruununjalokivenä voitaneen pitää luovuutta pursuavaa Kimaltavia Unelmia (11) albumia, joka sai pari vuotta sitten arvoisensa vinyyliprässin. Tähän vaiheeseen liittyi myös sooloalbumi Suudelmitar (04), joka on kenties Leinosen uran vahvin albumi. Näin Pekka Laine aikoinaan kirjoitti kyseisestä levystä: 

Ranskalainen pop on alusta asti ollut keskeinen Leinosen innoittaja. Nyt Serge Gainsbourgin ja eroottisen chansonin opit ovat loksahtaneet ehyiksi lauluiksi luontevammin kuin kertaakaan aiemmin satuprinssin uralla. Albumin alaotsikon lupaamat balladit metsäpoluilta ja merten rannoilta ovat antaneet sijaa ilmavammalle otteelle kaikkein hurjimman patetian kustannuksella. Sama väljyys ja rentous toteutuu myös musiikissa ja sovituksissa. Kitaran tukena soi kissamaisella kepeydellä väreilevä sitarin, kirjavien kielisoittimien, kontrabasson, puhaltimien ja perkussioiden muodostama akustinen kudos. Pinnalta hillityissä laulelmissa on myös ovelaa rytmistä intensiteettiä, joka muistuttaa bossanovan ja Gainsbourgin varhaisten töiden herkullista pidättelyä. (Soundi 2/2004)

Iskelmäprinssi vaihe päättyi albumiin Hei! (07), jolla Leinonen coveroi mallikkaasti suomalaista iskelmää. 2010-luvun vaihteessa Leinonen hyppäsi kokeellisimmille linjoille. Tuon ajan levyistä etenkin Majakanvartijan Uni (10) ja Auringonsäde/Pommisuoja (11) ovat tutustumisen arvoisia. Etenkin jälkimmäinen on kadonnut helmi, joka avautuakseen vaatii kärsivällistä ja kuuntelua ja avointa mieltä, albumi jossa nimensäkin mukaisesti kauneus ja painostavuus vuorottelevat. Myös Leinosen viimeisimmät levyt Isi (15) Laivalla (16) ja toinen iskelmäcover-levy Hei taas (17) ovat kaikki vahvoja albumeita, joita ihmisten soisi edelleen kuuntelevan ja ihastelevan. Ainakin minä ihastelen.

Uudesta materiaalista ei ole toistaiseksi minkäänlaisia viitteitä, ei ainakaan tällä eilisiltaisella Klubin mies- ja kitaratyylisellä keikalla, jossa Ville soitti vajaan tunnin verran uransa helmiä. Vähän haparoiden käyntiin lähtenyt keikka kasvoi hienosti loppua kohden. Haparointi saattoi johtua uusista kitarankielistä, jotka Leinonen oli kertomansa mukaan vaihtanut aamulla ja niiden soundi oli paikoin ei niin korvaystävällinen. Tosin keikan loppua kohden, laulu ja kitara alati paremmin synkassa. 

Keikan ensimmäinen täysosuma oli Mopo-yhtyeen kanssa aikoinaan yhteistyössä tehty Kuka tätä laivaa ohjaa?, jossa esityksen intensiteetti nousi mukavasti. Villen laulu löysi myös ns. ylempiä sfäärejä, äänikanava oli auki ja sisimmän urkupillit ulvahtelivat vaikuttavasti ja moniulotteisesti. Muistan yhden jos toisenkin Leinosen keikan, jossa artisti on saattanut itsensä omanlaiseen luovaan hurmostilaan ellei jopa mielenhäiriöön. Nyt homma pysyi enemmän lapasessa, mutta vokaaliosastolta löytyi edelleen vahvaa ja heittäytyvää tekemistä. Leinosen runollisen herkän lauluäänen voi edelleen nostaa kotimaisen osaston kärkikastiin, miksei myös kansainvälisenkin. 

Illan pääesiintyjä oli M, eli Minja Koski niminen sooloartisti, jonka muutaman vuoden takainen Tehtaantyttö (17) albumi sai ylistävän vastaanoton. Muutamista kuunteluyrityksistä huolimatta artistin musiikki ei löytänyt kunnolla luokseni. Tämä Klubin terhakka keikka muutti tilannetta ja artistin tuotanto vaikuttaa nyt kiinnostavammalta. Eilisen esityksen perusteella pitäisin artistia enemmän bändinä, sillä taustalla musisoinut mieskolmikko (rummut, kitara ja basso) mahdollisti Minja Kosken vaikuttavan ilmaisun. Vokaalit toimivat hienosti yhdessä soiton kanssa. Kappaleet olivat kauttaaltaan mielenkiintoisia, mutta eivät salamannopeasti tajuntaani iskeviä. Vahva artisti on kyseessä, jota fanitti paikalla mukavan kokoinen yleisömäärä. Juuri julkaistu Molotovin cocktail - sinkku kuulosti myös varsin tutustumisen arvoiselta. Näin myöhäisherännäisenä otan ilomielin M:n jatkokuunteluun.

Hearthill - Klubi. Tampere. 12.1.2020.

Näin edellisen kerran Hearthillin livenä Raahessa Nätteri-nimisessä ravintolassa vuonna 1992. Lost in The Limbo Zone(92) levyn julkkarikiertueella. Raahen niukahko yleisömäärä ja paikkakunnalle ominainen jäyhä ilmapiiri esti bändiä pääsemään kunnon keikkahurmokseen. Keikka taisi sijoittua keskelle viikkoa. Viikonloppuna menoa ja meininkiä olisi ollut varmasti enemmän. Niimpä tämä keikka jäi rutiininomaiseksi suoritukseksi, jossa esiteltiin uutta levyä kera muutaman vanhan tsipaleen. Pari rohkeaa rokkipoikaa taisi tanssahdella ujosti keikan aikana. Itse jomotin paikoillani ja seurasin vakahenkisenä suosikkibändini keikkaa.

Vuonna 1987 Suomen rokkitaivaalle ponnistanut Hearthill tuli tunnetuksi erityisesti kovasta lavapreesensistä, mielipuolisen hienoista ja hikisistä keikoista. Bändi oli Soundin ja Rumban vakiokansimateriaalia, Hearthillin levyt saivat aina hyviä ellei erinomaisia arvioita. Kun hype oli kuumimmillaan, niin puhuttiin ihan pokkana maailmanvalloituksesta. Usko omaan tekemiseen oli kova ja taskusta löytyi aina uusia timanttisia biisejä joilla rimaa nostettiin levy levyltä pykälän tai pari.

Esikoisalbumi Hearthill(88) on riehakas ja biisimateriaaliltaan vahva aloitus, johon tämä kakskymppisten kontulalaisnuorten live-energia oli tallennettu onnistuneesti. Riehakkaat Shake it Up ja Someday Somehow, sekä tunteeltaan paksu teiniballadi Love Rain On Me vetelivät kuulijoita oikeista naruista. Seesteinen Cut Up(89) oli valtava kehitysaskel eteenpäin. Miltei temaattinen lähiölevy on tunnelmaltaan ehjä ja biisimateriaaliltaan vahva. Todellinen kadonnut klassikko. Graveyard Party Bluesia(90) pidetään yleisesti bändin parhaana levynä. Tässä levyssä bändi svengaa rikkaasti ja estottomasti. Soul Tattoo(91) on myös väkevä ja hivenen unohdettu levy, jolta löytyy bändin yksi parhaista kappaleista: Gas Station. Bändin ura paketoitiin vahvaan ja huolellisesti rakennettuun Lost In The Limbo Zone(92) levyyn, jonka jälkeen ilmestyi vielä tämä Jussi Sydänmäen soolotyönä tunnettu: Lost Tune Fish(95). Ehdottoman tutustumisen arvoinen levy tämäkin.

Liki 28-vuoden odotus palkittiin ja Hearthill palasi livetouhuihin, tällä kertaa Lost Tapes 92(19) - levyn ns. julkkarikiertueelle. Tuo viime syksynä Svart Recordsin kautta vinyylinä julkaistu platta piti sisällään ennen julkaisematonta live- ja studiomateriaalia vuodelta 1992. Levyllä on puolenkymmentä täysin ennen kuulematonta Hearthill-veisua, kuten verevästi potkivat Big Bad Wolf ja Zombie.

Klubin paluukeikan aloitti Cut Up-albumin hieno Burning Man, jota seurasi saman levyn Rainy Days
ja Soul Tattoon Gas Station. Pian kuultiin esikoisalbumin riehakas He's Allright, jossa Ufo Mustosen viulutyöskentely pääsi hienosti esille. Keikan alkupuoli oli hienoa ja riehakasta meininkiä. Bändi soitti tiukasti. Heikki Tikan rumpukomppi piti homman hyvin kasassa, Ufon viulu toi lauluihin tarvittavaa lisäarvoa ja persoonaa. Samuli Laiho soitti vimmaisena kuusikielistään. Jukkis Kiviniemen basso muhkeutti kokonaisuutta.

Kirsikkana kakun päällä oli laulaja Jussi Sydänmäen pidäkkeetön lavashow. Lavaliikehdintä toi mieleen kiihdyttäviä aineita nauttineen Mick Jaggerin. Jalat nousivat usein puolimetriä ilmaan ja levottomat tanssijalat merkitsivät lavan jokaisen neliösenttimetrin. Laulu seurasi hyvin mukana, vaikka hieman odotin bändin uran alkuvaihetta leimannutta häpeämättömästi fraseeraavaa laulutyyliä. Toki sitäkin löytyi, mutta ehkei siinä mittakaavassa mitä saattoi odottaa. Tästä kärsi eniten Love Rain On Me, joka vedettiin yllättävän vähäeleisesti, kun se perustaltaan on aika melodramaattinen kappale. Jäin etenkin kaipaamaan kertsin voimallista loppuhoilotusta: Rain on me. 

Reilun tunnin keikka oli valitettavan nopeasti ohi. Tähän hikiseen tunteroiseen mahtui parisenkymmentä biisiä. Juurevaa, räväkkää, rockabillymausteista. Vaikka tuotanto oli  kolmenkymmenen vuoden takaista, niin parasta ennen päivämäärässä tuntui olevan loputtomat lukemat. Live-energia teki biisit tässä hetkessä nautittaviksi ja relevanteiksi. En usko, että Hearthill enää tulee levyttämään uutta materiaalia, koska bändin jatkumo jo koettiin vuosina 2004-2008 Soul Tattoon levyillä, joka oli melkein kuin Hearthill. Mutta en pistäisi pahakseni, jos nämä suomirokin veteraanit(jos näin voin sanoa) kehittelisivät lähitulevaisuudessa uuttakin matskua.

Youtubesta löytyy melkein kaikki keikan biisit videona. Tässä yksi niistä, Lost in The Limbo Zonen(92) parhaimmistoa.

Daniel Romano - Finally Free

Täysin vapaana ja valtoimenaan Romanon poika esiintyi loppuvuodesta ilmestyneellä levyllään: Finally Free(18). Alkuvuodesta artisti julkaisi bandcampin kautta kaksi albumia: Human Touch(18) ja Nerveless(18), jotka olivat hetken jaossa kunnes ne katosivat kyseisestä suoratoistopalvelusta. AIka tuotteliaasta artistista on kyse.

Finally Free on esteettisesti hieno musiikkitaideteos. Kannessa on vauhdikas pärstäkuva artistista ja takakantta koristaa runo nimeltään: Notes From The Author. Levyn sisältä löytyy hieno värijuliste ja biisien sanat on painettuina julisteen taakse. Collection of Poems In The Language of Love lukee mahtipontisesti biisien sanojen yllä. Ulkoasua on selkeästi mietitty ja vedetty ehkä tarkoituksellakin vähän yli.

Levy alkaa hienovaraisesti kasvavalla Empty Husk kaunokilla johon ilmestyessään ihastuin välittömästi. Levyn seuraava kappale All The Reaching Trims jatkaa samaa laadukasta ja mietteliästä folklinjaa. Taika kestää vielä neljänteen kappaleeseen Celestial Manis asti, joka saattaa mystisessä juhlavuudessaan olla kenties levyn paras kappale. Tämän jälkeen kuulijan korva alkaa puutumaan ja muistikuvat ohitse lipuvista rauhallisista folkralleista ovat vähäiset. Asiaa ei auta Romanon mäkättäväksi äityvä laulusoundi. Ehkä liikaa yritystä, liikaa jotain, liian vähän rauhan tunnetta vaikka kappalemateriaali lähes kauttaaltaan hidastempoista.

Levy kääntyy loistavasta alusta huolimatta pettymyksen puolelle. Romanon viime vuonna ilmestynyt Modern Pressure(17) oli rokkaavampi ja biisillisesti vahvempi levy kuin tämä uutukainen. Daniel Romanon tuotannon tähänastiset helmet ovat puhdas kantrirocklevy: If I've Only One Time Askin' (15) ja ehkä Romanon uran monipuolisin ja kunnianhimoisin tekele: Mosey(16). Tämän levyn vinyyliversion kylkiäisenä tuli myös Romanon punkbändin Ancient Shapesin varsin toimiva cd-levy.

Finally Free on pettymyksestä huolimatta ihan kelvollista musiikkia ja voi olettaa, että Romano ei ole vielä sanonut lopullista sanaa musiikin kentällä. Tuotteliaisuudessaan Romano vertautuu Ryan Adamsiin, toiseen kantrirock-artistiin. Romano erottuu Adamsista monipuolisuudellaan, sivupoluille uskalletaan mennä ja artistikuva on ollut koko ajan venytystilassa. Seuraavaa inkarnaatiota odotellessa. Tässäpä tuo mainitsemani uuden levyn pätevä Empty Husk. Danielin videotaide ja räikeähkö vaatteilla koreilu on oma lukunsa, josta voi olla montaa mieltä.

Blogistani löytyy myös arvio Daniel Romanon keikasta Tampereen Klubilta vuodelta 2016:
http://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html

Pimeys, Salaliitto, Antti Pouta // Klubi, Tampere. 26.5.2018

Suorastaan helteinen toukokuun ilta tarjosi Tampereen Klubilla kolme kovaa kotimaista pop/rock-artistia. Tähän tasoon nähden oli hämmentävää todeta kuinka vähän porukkaa oli paikalla, vain muutama kourallinen. Toisaalta kesäinen lauantai tarjosi muita sijaistapahtumia, aina oluttoreista, Saimaan Olympian keikan kautta mestarien liigan finaaliin. Onhan se myös taivaan tosi, että tällainen laadukas indieltä haiskahtava rokki ei ole enää voittopuolisesti nuorison musiikkia. Toisaalta oli ilahduttava huomata, että yleisön joukossa seisoskeli kuitenkin ujohkoja ja persoonallisesti pukeutuneita rokkipoikia- ja poppityttöjä, jotka osasivat ulkoa artistien biisien sanat.

Illan avasi Pariisin Kevät yhtyeen kitaristi Antti Pouta, joka julkaisi viime vuonna mainion soolodebyytin: Yhteys(17). Vain puolen tunnin mittainen keikka oli kaiken puolin laadukas otos Poudan soolodebyytiltä kera yhden(?) uuden biisin. Poudan keikan ympärillä oli nelimiehinen bändi, toinen kitaristi, basisti ja rumpali. Maestro istahti itse usein urkujen taakse ja avasi äänensä komeasti. Erityisesti Poudan lauluilmaisu oli vahvaa. Poudan debyyttilabumin kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, Valkea Valo on hieno The War On Drugs - tyyppinen voimarokki, Itsenäisyyspäivä on komea levynavauskappale ja etenkin tällä keikalla lentoon noussut Tähtimies on taitavasti rakennettu pienimuotoinen popteos. Toivon todellakin, että Poudan debyytin hienot kappaleet ovat tavoittaneet kuulijansa, sillä Yhteys(17) albumissa on (kadonneen) klassikon hohtoa.

Illan kakkosakti Salaliitto täräytti keikan komeasti käyntiin ihka uudella kappaleella, joka kuulosti...hmmh...varsin hyvältä. Ostin pari kuukautta sitten Salaliiton kakkosalbumin Melankolia(17) vinyyliversiona. Olen pyöritellyt levyä melko taajaan, mutta en ole ollut ihan korviaan myöten ihastunut levyyn. Ok, laadukkaita kappaleita, mukiinmenevää lyriikkaa ja muutama täysosumabiisi: Korpit, Harmaa, Ollaan Nuorii ja Antipako. Ehkä hieman häiritsee nykyajan vinyyliprässien vaisuhko äänenlaatu. Tähän levyn äänenlaadun määrittelyyn minulla ei ole sen tarkempaa evidenssiä kuin omat naavaiset korvaparini.



Keikalla Salaliitto oli levyversiotaan huomattavasti parempi. Nuorekas neljän miehen bändi jossa riitti soittamisen iloa ja silmäniskuja yleisön suuntaan. Voisin jopa sanoa, että tässä on tämän hetken yksi kuumimmista suomirock-bändeistä. Keikkaversio kappaleesta Harmaa oli todella tykki, noin kolme uutta biisiä vakuuttivat, etenkin illan toiseksi viimeisenä kuultu voimarokki, jonka kertsissä toistettiin jotain viiden numeron sarjaa tyyliin 25150. Toivottavasti Salaliiton kolmas albumi on jo rakentumassa valmiin suuntaan, sillä tämä keikka kasvatti musadiggarin näläntunnetta korkeimpaan potenssiin. Upea keikka, upea bändi.

Illan päätti näistä kolmesta artisteista se tunnetuin, eli Pimeys. Valitettavasti kerkesin seurata keikkaa vain sen puoliväliin asti. Noin 8-10 kuulemaani kappaletta vakiinnutti käsitystäni, että Pimeys on edelleen yksi vahvimmista suomalaisia pop/rock-artisteja. Kuulemistani biiseistä parhaiten toimi uusimman: Silkkitie(17) levyn kappale Ollaan Hiljaa, joka kasvoi hienoihin mittasuhteisiin. Muutaman kerran livenä nähdyltä bändiltä ehkä toivoi jo uusia kappaleita. Ainakin kitaristi-laulaja Pekka Nisu totesi, että kesällä he keikkailevat harvakseltaan ja seuraavana onkin vuorossa uuden levyn teko. Sitä odotellessa. Veikkaan, että tämä erinomainen pimeys-kappale jäi minulta kuulematta ennenaikaisen keikalta livahtamisen vuoksi:

Egotrippi. Klubi. Tampere. 17.3.2017

Mietin, että onkohan Egotrippi Suomen tämän hetken laadukkain ja elinvoimaisin pop/rock-bändi? Sanoisin melkein, että on. Egotripillä on riittävästi levytettyä tuotantoa takanaan, edelleen intohimoa tehdä uutta, yhä parempaa(?) musiikkia ja se on kaiken lisäksi aivan hemmetin kova livebändi. Näistä mehuisista aloitussanoistani hypätään eiliselle Tampereen keikalle ja tarkastellaan, että ovatko pojat todellakin kehujeni arvoisia?

Keikan alkupuoli oli yllättävän kova. Varsinkin herrat Mikki ja Knipi tuntuivat olevat hervottoman hauskalla, miltei juhlatuulella (miksipä eivät olisi). Välispiikit napsahtelivat lakonisen humoristisesti kohilleen, pienet kosmeettiset mokat piristivät tunnelmaa ja ennen kaikkea, musiikillinen ilmaisu oli avoin ja estoton, ihan alusta asti. So Great!

Keikan alkupään biiseistä etenkin Uusi Aamu, Tällaisena ilta, Polkupyörälaulu ja melko tuore Valtatie toimivat mainiosti. Olen kuulevinani Mikin välispiikistä, että Valtatie olisi otettu jotenkin nihkeästi vastaan? Todellako näin? Mielestäni kyseessä on ihan puhdasverinen tuleva Egotrippi-klassikko, vähän uutta suuntaa halkova, mutta kuitenkin tarpeeksi tunnistettavan egotrippimäinen soundiltaan.

Keikan puolivälissä lauluvuoro siirtyi erinomaisesti laulaneelta ja heittäytyneeltä Mikiltä Knipille. Kovaa kamaahan sieltä seurasi. Olin erityisesti ilahtunut, että uusimman Vuosi Nolla(15) levyn pieni suuri helmi: Ongelma oli mukana ohjelmistossa. Henkilökohtainen suosikkini levyllä. Tämän veisun alkuun liittyi ihan todellinenkin ongelma, sillä Knipi oli unohtanut laittaa kitaran piuhan paikoilleen. Muista Knipin laulamista veisuista varsinkin Mestaripiirros kutitteli kyynelkanavia, murhaavaa kamaa. Sen sijaan herkkäviritteiset Varovasti Nyt ja Asvaltin Pinta peräkkäin soitettuina syövät mielestäni toistensa tehoa, tällä keikalla jälkimmäinen meni vähän ohitse, vaikka erinomainen kappale onkin.

Keikan loppupuolella vauhti ja boosti kasvoi railakkaisiin mittasuhteisiin. Uuden Vuosi Nolla(15)albumin Hehkulamppu toimi todella hyvin ja Muistutus jopa vielä paremmin. Pakollisia hittejä alkoi lopussa olemaan jo niin paljon, että silmiini lensi todellakin hetkellisesti "Unihiekkaa", vaikka se onkin bändin hittiparhaimmistoa. Koivuniemen herra piiskasi unen rippeet pois, Älä koskaan ikinä muutu hoilautti yleisöä siinä missä muutkin. Encoreista mainittakoon jokaisen laskuhumalassa baarista palavaan tunnusbiisi: Matkustaja, sekä biisi, jonka erinomaisuutta...tai yleisön suosiollisuutta olen aina ihmettellyt, nimittäin biisi: Gloria. Ei putoa mulle, mutta suurimmalle osalle egokansaa se putoaa. Eipä siinä mitään, hyvä että meillä on jokaisella omat suosikkimme, minulle nämä suosikit löytyvät bändin uudemmasta tuotannosta.

Kaiken kaikkiaan tämä taisi olla paras Egotripin keikka jota olen ollut todistamassa. Keikan suurin plus-merkki meni hyvään meininkiin, jonka bändi sai aikaan. Kattaus oli rento ja estoton sekä sitä täydensi nämä helvetin hyvät biisit. Tästä on hyvä jatkaa, kohti kesää...ja sitä uutta levyä? Se lienee jo aika loppusuoralla?

Daniel Romano. Klubi. Tampere. 30.6.2016

Mistä muodostuu sielukkuus musiikissa? Riittääkö jos biisit ovat kauttaaltaan erinomaisia, niin sävelten kuin lyriikoidenkin puolesta. Tätä asiaa pohdin nousevan kanadalaisen laulaja/lauluntekijän keikalla Tampereen Klubilla. Romano vakuutti ja ei vakuuttanut. Musiikki oli laadukkaan kuuloista, mutta se ei riipaissut kovin syvältä, muutamaa biisiä lukuun ottamatta.

Tämä kolmekymppinen kanadalaisartisti on julkaissut nipun arvostettuja alt-countrylevyjä ja tänä vuonna kaksi toisenlaista albumia, runollisen ja moniulotteisen: Moseyn(16) sekä Ancient Shapes(16) nimisen rokkaavan albumin.
Ancient Shapes is Daniel Romano; immediate and fierce power pop reminiscent of early Buzzcocks and Television; music hard and desperate, as it should be, vocals balanced on the rails but never quite falling off. Ancient Shapes is a study of a blank and nameless generation. This is the sound. These are the moves. The name is Ancient Shapes. May we all have fearless death tomorrow.
(http://exclaim.ca/music/article/daniel_romano_drops_surprise_ancient_shapes_album)

Ennen Klubin keikkaa olin kerennyt tutustumaan aika kevyellä otteella em. Mosey(16) albumiin, joka oli jättänyt korvakäytäviini varsin mukavia muistijälkiä. Levyn "hittibiisi" Valerie Leon oli myös Tampereen keikan avauskappale. Levyllä upeasti toimiva ja jousilla koristeltu Valerie Leon vedettiin läpi hyvällä energialla, mutta nyanssinsa hukaten. Keikan alkupää piti sisällään useita Moseyn(16) erinomaisia kappaleita, kuten I Had Hide Your Poem In A Song, Toulouse ja Hunger Is A Dream You Die In. Jälkimmäisen kappaleen koin keikan yhdeksi huippukohdaksi. Romanon ja hänen nelimiehisen(yksi nainenkin, toisessa kitarassa)bändin soitanta kiihtyi tässä biisissä varsin ärhäkkääksi. Varsinkin Romanon laulu oli energistä ja heittäytyvää.

Keikan edetessä ohjelmistoon tuli enemmän kantribiisejä sekä ärhäkkäitä rokkiveisuja, ilmeisesti tältä Ancient Shapesilta(16). Tunnelma vaihtui ääripäästä toiseen, suurin osa kappaleista kuulosti jo ensikuulemalta erinomaisilta. Musiikillisesta laadusta huolimatta keikka pääsi lentoon vain hetkittäin. En tiedä oliko artistilla vähän kipsiä tai jarrua päällä, sillä jokin pieni ratkaiseva irtonaisuus hommasta jäi puuttumaan. Voi olla, että olin itse vain äärettömän kriittisellä tuulella, enkä itse päässyt parhaaseen keikankuuntelumoodiin. Huonoksi keikkaa ei voi tästäkään huolimatta väittää. Romano lauloi hyvin, muu bändi tuli hyvin mukana. Vähän vanhemmalta näyttänyt rumpali heilutti kapuloitaan jännän holtittomalla tavalla. En osaa sanoa oliko se hyvä vai huono juttu. Sen huomasin, että Romano loi välillä huvittuneita silmäyksiä rumpalin suuntaan.

Palataan alun sielu-pohdintaan. Onko sielukkuus jotain sellaista joka syntyy kokemuksen ja täydellisen läsnäolon liitosta? Sielukkuus, karisma, artistin vetovoima on kai jollain tapaa selittämätöntä? Daniel Romano teki tavallaan kaikki oikein. Ei kosiskellut liikaa yleisöä, lisäsi välispiikkejä keikan edetessä, mutta pysyi maltillisena tämän suhteen. Lauluvoima oli vahvaa, biisit olivat vahvoja, artisti todennäköisesti tunnisti potentiaalinsa, eli itsetuntokin oli kohdillaan. Kyse saattoi olla loppujen lopuksi vain siitä, että tämä ei ollut Danien Romanon paras keikka. Seuraavalla keikalla, eli tänään Helsingissä Elmun baarissa homma saattaa nousta musiikin arvolle kuuluville siivilleen. Näin aidosti toivon, sillä Romanon musiikki levyltä kuunneltuna kuulostaa erityisen hyvältä. Tässä saattaa olla tuleva alt-countryn supernimi Ryan Adams-tyyliin. Voin ainakin sanoa, että olin siellä Klubin keikalla muun vajaan 50 henkilön kanssa.

22 Pistepirkko ja Jukka ja Jytämimmit - Klubi. Tampere. 24.4.2015

En ole ihan varma Jukka Nousiaisesta, onko hän lintu vai kala, huumorihahmo vaiko vakavasti otettava rockartisti? Ainakin hän on suomalaisen rockmedian hehkuttama artisti, imagokin on ripattu suoraan 70-luvulta, sen tuhnuisimmista muistoista. Tavallaan pidän miehen tavasta olla ja hengittää rokkenrollia, koska siinä on paljon sellaista mikä pitäisi heittämällä upota allekirjoittaneeseen, 70-luvun jytärokin vankkumattomaan kannattajaan.

Yksi Jukan kokoonpanoistaan, Jukka ja Jytämimmit esiintyi tänä iltana 22 Pistepirkon lämppärinä. Keikkaan olin valmistautunut kuuntelemalla Soundin sivuilta Jukka ja Jytämimmien 7 biisin esikoislevyn, josta myöhemmin oli luvassa niin kasetti-, kuin vinyyliversiokin. Levy soi jytäkästi, hämmentävästi ja aika paljon 70-luvun rokista lainaten. Pohjanmaa-biisissä yksi väliosa on napattu jostain The Beatlesien biisistä, mutta mistä? Ei Mun Aikani Ole Vielä - kappaleen kitarasoolo muistuttaa kovasti Lynyrd Skynyrdin Freebirdin loppunousua. Tavallaan on ihan hyvä ettei peitetä vaikutteita vaan otetaan riffejä ja melodioita suoraan
uusiokäyttöön. Rehellistä touhua.

http://www.soundi.fi/uutiset/jytaa-vaan-ennakkokuuntelussa-jukka-ja-jytamimmit-albumi/

Lainoista ja vaikutteista huolimatta Jukka ja Jytämimmit oli livenä positiivinen yllätys. Olin hieman varautuneella asenteella liikenteessä, juuri tästä pelkäämästäni huumoriaspektista johtuen. Astuessani pari biisiä myöhässä Klubille, ei ollut epäselvää etteikö lauteilla olisi tiukka livebändi. Jukka Nousiainen oli pukeutunut hauskaan vihreään puuvillahaalariin, yhtälailla basisti Mara-Balls ja rumpali Raaka-Gini olivat farkkushortseineen hauskaa visuaalista seurattavaa. Etenkin basisti Mara-Ballsin poseeraukset bassokepin varressa eivät hävinneet lainkaan miespuolisten kollegoiden vastaaville. Totta kai musiikissa ja lavapreesenssissä oli paljon huumoria, mutta sitäkin enemmän soittamisen iloa ja puhdasta hurmosta. Nyt ymmärsin, että hypetys Nousiaisen ympärillä ei ollut mitään tuulesta temmattua, sen verran antaumuksellista, fyysistä, iloista ja jopa nöyrää oli Nousiaisen lavatyöskentely. Miehestä ja hänen jytäkistä mimmeistään piirtyi varsin sympaattinen kuva, mikä ettei rokkia saisi vetää vähän kieli poskessa ja esikuviaan häpeämättä lainaten. Aika usein tuli mieleen alkuaikojen Hurriganes, volyymi oli kovaa ja soitto hyvin tiukkaa.

Jukka ja Jytämimmit eivät tehneet pääesiintyjän osaa lainkaan helpoksi. Legendaarinen 22 Pistepirkko taisikin vähän yskähdellä keikan alkupuoliskolla, näin ainakin bändin elohiiren, urkuri/bändinsielu Asko Keräsen mielestä. Telepaattinen yhteys ei kuulemma ihan toiminut ja pikkuveli P-K:lle täytyi välillä näyttää tahdin paikka, tosin varsin rakentavalla ja lempeällä otteella. Muutenkin Asko Keränen oli varsin paljon äänessä, pitkien, hauskojen ja yllättävien lavaspiikkien lisäksi Asko lauloi soolona keikan kaksi ekaa ja todennäköisesti levyttämätöntä biisiä. Kappaleet toimivat omassa minimalistisessa ulottuvuudessaan varsin mukavasti. Laulaja-kitaristi P-K Keräsen rumpali Espe Haverisen noustessa lavalle, Pirkot tarjoilivat varsin monipuolisen, hieman oudon, hyvin hyvin harmonisen shown. Erityisesti kiinnitin huomiota P-K:n todella vahvaan lauluun, miniviinapulloksi alkuun näyttäneet munkkitipat avasivat äänijänteet kai selälleen.

Keikan huippukohtia olivat pari levyttämätöntä hidasta biisiä, toisen nimi taisi olla Madness of Speed jonka Asko määrittelikin etukäteen universaaliksi hitiksi. Kieltämättä biisissä oli paljon hiljaista sing-along- potentiaalia. Toinen upea uusi biisi tuli ensimmäisenä encorena. En muista sen nimeä, mutta kappale oli todella monipolvinen, rauhallinen, meditatiivinen, jotenkin aivan uudelle tasolle tiensä löytänyt Pirkko-biisi. On hienoa todeta kuinka vitaalinen, omaperäinen ja laadukas bändi 22 Pistepirkko edelleen on. Niillä 5-10:lla  kokemallani Pistepirkkokeikalla olen aina kuullut uusia, levyttämättömiä biisejä. Bändin suunta on aina eteenpäin, uuteen tuntemattomaan. Voisiko samaa kuvitella esim. Eppu Normaalista? Ei voisi.

Kaiken kaikkiaan keikka oli pienestä hakemisesta huolimatta aivan erinomainen suoritus. Hiteistä This Time toimi upeasti P-K:n soolonumerona, Frankenstein toimi myös hyvin, kuten aika paljon alkuperäiselle versiolle uskollinen Birdykin. Keikan aikana kuultiin hyvällä maulla valittuja cover-biisejä, Link Wrayta ja Howlin Wolfia. Viimeksi mainitusta artistista heitettiinkin jokin pesäpalloon liittyvä musiikkitriviaviittaus eturivissä joranneelle veteraanitoimittaja Jussi Niemelle, jonka omaa keikka-arvion odotankin löytyvän huomisesta Aamulehdestä. Pettynyt olen jos ei löydy.

Tässä hauska YouTube-linkki Pirkkojen uuden albumin teosta:

https://www.youtube.com/watch?v=hd19sF9m6VY


Tässä vielä 8 raidan kokoelmia tunnettuja ja vähemmän tunnettuja Pirkkoveisuja:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/634RYhc5hzgEKn3jVDqQFS

Kauko Röyhkä & The Boots - Klubi, Tampere. 22.8.2014

Röyhkän keikalle lähdin pienen odotuksen kera, sillä bändin kanssa Kauko Röyhkää näkee nykyään harvemmin. Eräässä Facebook-päivityksessä Röyhkä paljastikin, että parhaiten hän lyö leiville "rahakkailla" soolokeikoilla. Mielestäni Röyhkä tarvitsee taakseen hyvän bändin, sillä vasta silloin pääsee koko peto irti.

Ennen tarkempia Röyhkä-keikan yksityiskohtia muutama sana erinomaisesta lämppäristä: Polarin Sieppari. En tiedä olinko juuri otollisessa tilassa tällaiselle mukavalle liveyllätykselle. Olin valinnut hyvän ja estéettömän istumapaikan Klubin pehmeältä sohvalta. Kättäni kylmensi sävykäs vehnäolut ja näin ollen tunnelma oli jo valmiiksi odottavan nosteinen. Sitten räjähti. Lavalle tuli veivaamaan mutkattoman oloinen ja näköinen suomirockpumppu: Polarin Sieppari. Olin kerennyt hätäisesti tsekkaamaan bändin Facebook-sivuston, mutten yhtäkään biisiä.

Keikka alkoi mainiosti nimetyllä biisillä: Mikko Meriläinen. Hymy nousi samantien huulilleni. Tämähän on aivan loistavaa Eppu/Juliet Jones/Ramones-pastissia. Ytimekkäät ja hyvin vahvasti 80-luvun räväkämpään suomipoppiin nojaavat biisit seurasivat toisiaan. Mitään uuttahan tässä ei ollut, kaikki oli vain rokin menneisyyttä uudestaan keitettynä, mutta voi veljet kuinka hyvin tämä kattaus toimi livenä. Merkille pantavaa oli, että bändin jäsenistä 4 kävi laulamassa ja jokainen heistä hoiti tonttinsa hienosti. Olin jopa hieman hämmentynyt keikan jälkeen, että kuinkas sitä setä näin hurahti ja meni heti ostamaan bändin mainion esikoisalbumin Let's Euse(14) kympillä. En juurikaan keikoilta ostele mitään, mutta nyt oli pakko. Todella hyvä livekeikka tuntemattomalta bändiltä, tällaisia piristysruiskeita tarvitaan.

Ison pahan suden keikkaa joutui pienen tovin odottelemaan. Mutta sitten verho heilahti auki ja Röyhkä bändeineen oli sen takana omilla paikoillaan valmiina ottamaan Klubi haltuun. Keikka alkoi vanhalla suosikilla: Maa on Voimaa, joka toimi varsin hyvin. Tätä seurasi mielestäni aika huono versio Keväästä. Keikan alkupäässä kuultiin paljon Narttu-aikaista kamaa, kuten Talo Meren Rannalla ja Pikku Enkeli. Selkeitä hittejä ja ehkä vähän varman päälle pelaamista. Yllättävän kauan sai odottaa ennen kuin Röyhkä tarttui bändeineen uuden erinomaisen Etelän Peto(14) levyn materiaaliin. Kiinnostava Persoona oli kuin tehty livesoittoon. Aurinko, Kuu ja Kaikki Muu biisissä Kaukon ääni toimi ilahduttavan hyvin, ottaen huomioon että kyseessä on aika lauluvoittoinen kappale. Loistava Alkukantaisuus näytti voimansa myös livesoitossa ja varsinaisen setin päätti Etelän Pedon(14) yksi helmibiiseistä: Poika Sateessa. Yhtä aikaa kaihoisa ja raivokas biisi, jonka erinomaisesti soittanut bändi vei lopulliseen kliimaksiin Röyhkän jo poistuessa lavalta.

Encoreina kuultiin Kanerva ja loistava versio Paskasta Kaupungista. Täytyy sanoa, että Röyhkällä on kyllä aika vahva keikkarutiini, sillä olin aistivinani pientä häiritsevää nousuhumalaa keikan alkuvaiheessa, jonka Kauko piti isolla karismallaan ja keikkakokemuksellaan hallinnassa. Toisaalta olutpullon heiluttelu ja kommentit eturivin naisille: - Ai se olet sä, en tunnistanut sua vaatteet päällä! ovat vain osa Kauko Röyhkän imagoa.

Keikan päätyttyä Kauko tuli vielä yleisön joukkoon. Uskaltauduin kättelemään ja kehumaan keikkaa, mutta yhteisselfietä en uskaltanut ehdottaa, vaikka mieleni teki. Intiimeimpänä Kauko-kokemuksena säilyy edelleen Ilosaarirock 1997, jolloin Kauko tuli keikan jälkeen festarialueelle kirjoittaan nimmareita faneille ja käytti rintakehääni kirjoitusalustana.

Death Hawks - Monsters of Pop. Klubi. Tampere. 20.9.2013.

Eilen illalla tuli nautittua pienehkö siivu Monsters of Pop - kaupunkifestivaalia Tampereen Klubilla. Lauteilla olivat Death Hawks, Sydän Sydän ja Circle. Ainoastaan eka bändi tuli tsekattua kokonaan, Sydän Sydämen aikana poistuin jo paikalta.

Yllätyksekseni Klubille oli aika mojova jono jo kymmenen jälkeen, elin pienessä jännityksessä, että onko keikka myyty loppuun? Ei onneksi ollut, vielään tässä vaiheessa, myöhemmin kyllä. Ehdin parahiksi Death Hawksin keikan alkusointujen aikaan paikalle. Death Hawks lienee yksi tämän hetken kuumimmista nousevista suomibändeistä ja on juuri julkaissut toisen omalla nimellään kulkevan kakkoslevyn Death Hawks(13). Kriitikot ovat melkein poikkeusetta ylistäneet tätä lättyä. Itse olen platalta kuullut vain yhden biisin, erinomaisen Blind Daughter of Deathin.

Alkuun keikka vaikutti vain yhdeltä lupaavan, mutta aika persoonattoman suomibändin kevyeltä verryttelyltä. Parin kolmen biisin jälkeen keikan intensiteetti vei mukanaan. Kitaristi-laulajan Teemu Markkulan huikea eläytyminen miltei primitiivisiin laulusuorituksiin teki vaikutuksen. Hyvin stailattu hippipehko liikkui eläytyneesti ja vikkelästi hyvin timmin ja avaran musiikin tahdissa. Täytyi sanoa, että kyllä oli notkea niska laulajalle, ei varmaan ole niskahartiakivuista tietoakaan. Kaiken kaikkiaan bändi soitti todella itsevarmasti ja uskaliaasti. Tuli sellainen jännä fiilis, että tässä vetää jatsibändi rokkia, jotenkin musa tuntui soundimaailmaltaan todella monipuoliselta, se kurkoitteli moneen suuntaan, mutta pysyi kuitenkin kasassa. Yksittäisiä biisejä en erottanut, koska ainoa kosketukseni bändiin ennen keikka oli tuo em. biisi Blind Daughter of Death. Hyvä keikka, mutta aivan liian lyhyt (45min).

Melkein täytyy käydä hakemaan levykaupasta Death Hawksin uutukainen vinyylinä.

Dave Edmunds, Tampere, Klubi. 31.3.2013

Aprillipäivän aatto tarjosi tiukkaa perusrokkia tai oikeastaan "pubirokin kuningasjätkää"(Klubin lanseeraus), eli Dave Edmundsia. Pubirock on terminä luo mielikuvan vanhoista sedistä vääntämässä flanellipaidoissaan ja piukoissa farkkuissaan rokkia savuisissa kapakoissa. Ei mikään muodikkain tai innoittavin termi, itseasiassa sen alle mahtuu aika vähän artisteja. Edmundsin lisäksi Dr.Feelgood, Ace, kamu Nick Lowe ja heidän yhteinen bändi Rockpile lienee niitä kuuluisimpia pubircckin edustajia.

Dave Edmunds on ehkä aina jäänyt hieman isompiensa varjoon, tarkoitan tällä nyt vastaavia singer/songwritereita jotka ovat luoneet värikkäämmän ja näyttävämmän uran, nimenomaan sen takia, koska he ovat kirjoittaneet myös itse omat biisinsä. Edmunds on koko uransa aikana kirjoittanut melko vähän omia biisejä, hänelle biisejä ovat antaneet muun muassa em. Nick Lowe ja Elvis Costello.

Vaikka omia originaaleja ei juuri Edmundsin levyiltä löydy, ovat ne silti varsin päteviä plattoja. Levyt Subtle as a Flying Mallet(75), Get It(77), Tracks on Wax 4(78) ja Repeat When Necessary(79) ovat varsin oivia kiekkoja, vaikkei niitä miksikään rokin klassikoiksi voi sanoa. Mutta ilmeisesti herra ei ole juuri huonoja levyjä tehnytkään.

Klubin keikalle lähdin varovaisin odotuksin. Olin katsonut pari youtube-videota pohjille, jonka perusteella Dave Edmundsissa voisi olla vielä ruutia? Kyllähän sitä riittikin, heti ensitahdeista alkaen, jotka häpeilemättä kertovat että nyt painetaan isolla vaihteella tiukkaa rock'n' rollia. Ensimmäiseksi kiinnittyi huomioni Edmundsin(s.-44) habitukseen joka oli varsini freesi ja rento seitenkymppiselle äijällä. Laulukin lähti voimallisena ja lähes levyversioiden korkeita taajuksia hipoen.

Aika pian kävi selväksi, että herrahan on aivan valtavan pätevä kitaristi. Paikalla olleelle keski-iältään reilusti 50+ Tamperelaisyleisölle tämä suvereeni kepin käyttö ei ollut lienee yllätys? Näkisin, että varsin kypsä yleisöjakauma piti sisällään pitkän linjan Dave Edmunds-faneja joiden joukosta oli helppo bongata monia manselaisia musiikkialan vaikuttajia.

Muutamissa kitarasooloissa Edmunds sai kiinni hetkellisesti jonkinmoisesta flow-tilasta, vaikkakin biisit pysyivät mitaltaan napakassa kolmessa minuutissa. Edmundsin ruotsalainen taustabändi oli myös varsin pätevä, saksofonia töräytellyt hieman turvonneen Juha Veijosen näköinen ruotsalaismies oli bändin virallinen spiikkaaja, herra Edmundsin tyytyessä hoitamaan vaan perusleiviskäänsä. Tässä kävi ilmi myös se, että  Edmunds ei juurikaan halunnut starailla vaan enemmänkin hoitaa homma pois alta kovalla ammattitaidolla.

Biisit olivat Chuck Berryä ja muita rokin klassikoita sekä paljon sellaisia vetoja joita en tunnistanut. Edmundsin suurin hitti I Hear You Knocking tuli jo 50 minsan kohdalla, jolloin iski hätä, että eihän tää setti nyt tähän lopu? Itseasiassa aika pian oltiinkin jo encoreissa, jossa Edmunds tarjosi vielä ääritiukan version Berryn Johnny B. Goodesta ja loppun vielä ampiaisen surina kitara-instrumentaaliklassikko, jonka nimeä en nyt muista?

Keikka jäi reilun tunnin mittaiseksi, yleisön raivokkaasta taputuksesta huolimatta toisia encoreita ei tullut. Sinänsä ihan terveellistä, ettei jokainen eläkeläisartisti vedä kolmen tunnin keikkoja. Tämä reilu tunnin setti antoi täydellisen kuvan rock'n'rollin historiasta ja näytti meille ehkä parhaan elossa olevan Chuck Berryn biisien tulkin, paremman kuin Berry itse.

The Latebirds ja The Soundtrack of our lives - Tampere, Klubi 11.12.2010

Lämppäri The Latebirds aloitti tarkalleen klo:22.00. Odotuksia oli ja ei ollut, itse olin nähnyt aiemmin liki täydellisen Latebirds-keikan Tampereen Telakalla vuonna 2005, toisin kuin rokkikollegani A-Hound, jolla oli "myöhäislinnuista" valjumpia kokemuksia. Heti ensi biisien aikana tuli selväksi, että bändi osaa soittaa, soundit olivat kohdallaan ja Jussi Jaakonahon(myös Jonna Tervomaan kitaristi) maalaileva kitaratyöskentely oli nostettu makealla tavalla pintaan.

Biisit olivat pääasiallisesti hyvinkin laadukkaita, varsinkin ”ilmastomuutosbiisi” Summer becomes fall toimi erinomaisesti. Yhtyeen laulaja/lauluntekijä Marcus Nordenstrengin osaa kyllä tehdä päteviä, osittain pastissinomaisia rockbiisejä, mutta bändi tarvitsisi rokin ilosanoman levittämiselleen hiukan värikkäämpää laulupuolta, ehkä aidon rokkikukon solistiksi? Mistä löytyisi tällainen?



Illan pääakti, ruotsalainen The Soundtrack of our lives tulla tupsahti melko lailla aikataulun mukaisesti lavalle, hetkessä oli täysi pöhinä päällä, nallekarhumainen ja varsin ”laaja” solisti Ebbot Lundberg mutisi jotain epämääräistä mikrofoniin ja bändi aloitti työskentelynsä. Varsin pian tuli selväksi, että bändi on erittäin rock, soitto maistuu joka rintamalla, George Harrisonin näköinen kitaristi ja muuten vain kapeapeppuinen urkuri rokkasivat kuin vimman vallassa. Yhtälailla muukin rytmiryhmä tuki tätä mainiota rokkityöskentelyä. Valitettavasti illan heikoin lenkki oli solisti Ebbot, hän oli juuri sen verran liikaa humalassa tai muuten heikossa fyysisessä iskussa, että keikan alkupuoli oli hänen osaltaan melkoista läpilaulantaa.



Bändi omaa tukun loistavia rockbiisejä, kuten Big Time, Thrill Me ja Sister Surround. Kaikki nuo soitettiin ja bändin sarjakuvamainen henkilögalleria kierrätti mainiosti kaikki osaamansa rokkikliseet, kitaran heilautukset, rokkipotkut, keinumiset. Välillä kävi mielessä, että onko bändillä mitään omaa juttua? Toki hienoja biisejä löytyy ja hyvä toteutus niihin. Mutta bändi ei ole sillä tavalla ainutlaatuinen kuin Rolling Stones tai vaikka 22 Pistepirkko. Myös ajatus ruotsalaisten bändien hengettömyydestä nosti taas päätään, melodiat ja hyvä rollaaminen toimii, mutta missä on syvä ulottuvuus, tumma ja sakea pohjavesi, sieltä mistä nousee jotain omaa ja selittämätöntä pintaan.

Keikka ei ollut missään nimessä huonoimmasta päästä, ainoastaan bändin kärki, solisti Ebbot Lundberg petti, voima ei virrannut hänestä yleisöön, vaikkakin loppua kohden homma petraantui. Vähän valitettava juttu, bändin solistin pitäisi kuitenkin olla se joka jaksaa loppuun asti. Näin tällä kertaa, ehkäpä tulevilla kesäkeikoilla(?) nähdään solistikärjen osalta vähän ärhäkkäämpi TSOOL?

Kevyt progeillallinen - Tampere, Klubi 24.11.2010

Eilen Tampereen klubin valtasivat suomalainen Kiki Pau ja Ruotsin progesuuruus(?) Dungen. Kiki Pauta olin kuunnellut ennen tätä yhden albumin verran: White Mountain(10), josta löytyy erillinen juttukin blogin tämän vuoden huhtikuun numerosta.

Odotukset olivat keskitasolla, pieni kutina oli Kiki Paun suhteen, että bändissä on mahdollisesti enemmänkin livepotentiaalia. Kutina osoittautui enemmän kuin aiheelliseksi, Kiki Pau oli livenä suorastaan erinomainen. Vajaan tunnin setti sisälsi vain kolme biisiä, kolme jylhää eeposta, joista keskimmäinen oli paras. Soitto oli tarkkaa ja tasapainoista, mikään soitin ei noussut toisten yli, vaikkakin rummut paukkuivat aina anarkisesti. Kitaratyöskentelyä ym. soitinkuvioita oli maltettu tehdä loppuun asti, sooloilu ei jäänyt kitaratilutteluksi, vaan kuviot oli mietittyjä, eteenpäin meneviä, kasvavia, eli progressiivisia.

Aivan mainion Kiki Pau:n keikan jälkeen lavalle astui 4 hymyilevää Ruotsalaista. Dungenin keikka paukahti käyntiin mukavalla energialla, biisit vyöryivät heti kaikkensa antaen yleisön kuuleviin korviin. Rokkipoliisi kaverini A-Houndin kanssa puheeksi tuli bändin selkeä ylisoittaminen, tärkeämpää oli painaa kaasua, kuin että olisi malttanut viedä nämäkin hyvin progemaiset biisit loppuun asti. Asteittain soitanta oli junnaavaa ja ikävystyttävää. Parhaiten Dungen onnistui lyhyissä ja aika rokeissa vedoissa, joissa laulajakin uskaltautui laittaan koko ääniarsenaalinsa kehiin. Musiikilla oli sisältöä ja melodiat olivat hyviä, mutta koko taideteosta ei maltettu maalata loppuun asti.

Tällä kertaa maaottelu kääntyi Suomen eduksi. Kiki Paun lyhyt ja erinomainen keikka kasvatti nälkää nähdä bändi pidemmälläkin livekeikalla, ehkäpä tulevan vuoden aikana. A-Houndin heittämä teoria Ruotsalaisbändien yleisestä hengettömyydestä jäi askarruttamaan mieltä. Onko todellakin niin, että Ruotsin kamaralla luodaan paljon hyviä melodioita, sinänsä laadukkaita ja tarttuvia rokkibiisejä/plattoja, mutta syvyyssuunnassa ne eivät pärjää Suomelle, tietynlainen suomalaista korvaa miellyttävä vakavuus puuttuu. Liekö näin?

Tässä kuitenkin levyllä mainiosti toimivaa Dungenia ja uuden levyn Skit i Allt(10)nimibiisi:

Tampere tarjoaa!

Välillä sitä hämmästyy kuinka monipuolista livemusiikkia kotikaupunki tarjoaa. Satuin tuossa aukaisemaan paikallislehden Tamperelaisen ja huomaamaan, että ensi perjantaina 15.10 on melkoisen kelvollinen nippu bändejä ja artisteja Mansessa keikalla. Oikein pahaa tekee tällaisen tarjonnan keskellä, nyt annetaan ihmiselle vähän liian isolla kauhalla rock-herkkuja.

Klubin valtaisi Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jolta on näköjään ilmestynyt uusi(liekö kelvollinen) albumi nimeltään Kaipuun Vuosirenkaita(10). Viimeksi taisin Elwoodit nähdä Oulaisissa jo edesmenneessä rokkibaarissa Barbaarissa vuonna 1993 tai sitten Joensuun Kellarissa vuonna 1998. Kas perskelettä, Tervomaan Jonnakin näyttää palanneen äitiyslomalta, Kustaa Kolmosen akustisessa illassa olisi Jonnan ilmaiskeikka klo:21.00 alkaen, aika mainio tarjous.



Mitäs vielä? Tampereen ehkä parhaassa ”kulttuuriravintolassa” Telakalla esiintyy Nakkilan popylpeys Penniless, joka tunnettiin vielä 90-luvun alussa nimeltä Penniless People of Bulgaria. Suurin herkku on kuitenkin Yo-talolla, jossa esiintyy uusi nouseva bändi Minä ja Ville Ahonen sekä Tampereen oma Liekki, jiihaa! Liekiltähän on ilmestynyt vastikään uusi, kuuntelemista vaativa albumi Paimen(10). Neljännen kuuntelukerran jälkeen omat peukut alkaa kohota hitaasti ylöspäin. Valintani perjantain livekeikasta on selvä.

Syksyä kohden Tampereelle tupsahtaa monenlaista mielenkiintoista ulkomaan elävääkin. Viikon päästä Tampereella järjestetään Lost in Music – kaupunkifestivaali, jonne on tulossa muun muassa nosteessa oleva englantilainen Biffy Clyro. Marraskuussa Tampereen klubilla esiintyy 90-luvun yksi terhakkaimmista powerrock-yhtyeistä The Godfathers, jonka muistettavin levy/hitti on Birth, School, Work, Death(88).

Ennen joulua tarjolla on vielä todellinen herkkupala, nimittäin Ruotsin rock-ylpeys: The Soundtrack of Our Lives esiintyy Tampereen Klubilla 11.12. Jos bändi ei kilauta kelloja, niin ota tästä pieni maistiainen!

Ska's kun ei toimi! - Winter's live series vol.5

Millainen on hyvää ska-musaa ja mitä yleensä on ska-musiikki? Nämä asiat pyörivät mielessä lauantaisella Tampereen klubin Voimaryhmän ja Valkyriansin keikoilla. Jamaikalle asti täytyy mennä, reggaen viereen löytääkseen ska:n juuret. Kyse on yksinkertaisesti sanottuna reggaen nopeammasta muodosta. Kuuluisin länsimainen ska-bändi lienee Madness lukuisine mainioine hitteineen.

Tuntuu että ska-musiikin kautta saa helposti luotua tietynlaisen pomppivan bailutunnelman, musiikin perusta on sellainen, hassuun irrotteluun kannustava. Näin ollen voi myös olettaa, että aika onnettomalla biisimateriaalilla saa kansan tanssimaan pelkästään tämän perus-skarytmin turvin.

Näin tunsin klubin molemmilla keikoilla, meno oli hyväntuulista ja soittajat selkeästi nauttivat tekemisestään. Mutta missä oli huiput ja laaksot, missä persoona ja musiikillinen särmä? Oli vain iloista ska-poljentoa ja sitä kesti lakkaamatta molempien bändien settien ajan, mutta kumman helposti haukotus meinasi tulla suupieleen, että mikä tässä on oikein se juttu, missä ne biisit ovat?

Valkyriansin liveotetta oli kehuttu varsin suuriäänisesti monissa yhteyksissä, mutta mieleen jäi vain hassusti mutta yksiulotteisesti hypähtelevä laulusolisti, joka oli kuin varovainen Michael Stipen ja Iggy Popin risteytymä. Näki, että pojilla oli päivätyönsä, musiikki oli vain se paikka jossa käytiin luvanvaraisesti irrottelemassa, sen verran kaukana oltiin musiikin esittämisen hikisestä ytimestä, vaikka soitto- ja lauluniekat muuten tarjosivat ihan ketterää viihdykettä.

Lämppäri Voimaryhmässä oli osittain jopa ihan nautittava tapaus. Äkkiväärä huumori ja pääbändiä suurempi musiikillinen variaatio veivät pisteitä kotiin. Suomenkieli lienee myöskin luonut uskottavuutta, yhtälailla kuin bändin pitempi olemassaolohistoria, näki että tätä juttua oli tehty jo jonkin aikaa.

Näkisin, että ska-bändit keräävät varsin helppoja pisteitä kotiin. Lavan edusta on helppo paikka laittaa ihmiset pomppimaan, saada batiikkipaitaisten tyttösten hihat heilumaan ja Uff-pukuisten *rokkipersejantteiden hatut vinoon. Tässä on tilaisuus pistää oikein kunnolla joraten, olla coolimpi ja rokimpi mitä arki-minä yleensä on. Niin, tämä suotakoon kaikille iloisille ska-musan ystäville, vaikka musiikin laatukriteerit heiltä usein puuttuvatkin.

* Kapean lantion omaava mieshenkilö, jossa muutenkaan ei ole rasvaa nimeksikään, käyttää yleensä tiukkoja farkkuja ja luuhaa paikkakunnan kaikilla rokkikeikoilla, joko osana yleisöä tai ollen itse artistina. Rokkiperseys ei välttämättä kysy ikää, asenne elämän nautintoaineisiin ratkaisee.