Kiire ei ole keskittyneen musiikinkuuntelijan paras ystävä. Pulpin uutukaisen More (25) ostin jo alkukesästä Tanskan-reissullani ja olen sitä kuunnellut siivuittain...ja aina todennut, että ompas hyvän kuuloinen platta, joka vaatisi vielä sen kunnollisen keskittyneen kuunteluhetken. Ei sellaisia ole oikein ollut. Omassa mielessä olen kirjoittanut tätä bloggausta jo usemman kuukauden, mutta tekstiksi asti sitä ei ole juurikaan tullut. Enimmäkseen olen ihmetellyt, että miksi ei oikein lähde?
90-luku meni itselläni Pulpin osalta vähän niin ja näin. Hyvät biisit ja levyt tiedettiin, mutta kuuntelussa en uponnut kovin syvälle. Vasta pari vuotta sitten nähdessäni Pulpin Flow-festareilla Helsingissä kiinnostukseni heräsi uudelleen ja voimallisempana, etenkin kun settilistasta löytyi ihka uusi kappale, keikan päättävä yhdessä Richard Hawleyn kanssa vedetty A Sunset. Tosin tämä biisi jäi itseltäni kuulematta. Syynä oli tiukka juna-aikataulu Tampereelle. Tuosta varsin hyvästä ja sähäkästä keikasta jäi myös bloggaus tekemättä.
Sinänsä en ollut yllättynyt, että Pulp julkaisi ihka uuden studioalbumin: More (25) alkukesästä. Levy on äänitetty edellisenä syksynä ja ilmeisesti muutamasssa viikossa. Levyn pilottisinkku Spike Island ei alkuun herättänyt mielessäni suuria riemunkiljahduksia. Mutta kuuntelukertojen myötä kappale on kasvanut komeaan mittaansa.
More on hyvä esimerkki levystä, jonka lyriikkoihin en ole vain kerennyt perehtyä, paitsi vasta nyt loppuvuodesta. Tina on varsin herkullinen haikailu menneisyyteen, jossa on paljon herkullisia lyyristä revittelyä: "screwing in a charity shop on top of black pin bags full of donation, the smell of digestive biscuits in the air.
Hyvin vaikuttava on levyn ykköspuolen päättävä Farmer's Market, kenties Jarvisin vaimolle osoitettu kaunis rakkauslaulu on yksinkertaisesti täydellinen. Kakkospuolen Background Noise on kuin jatkobiisi edelliselle. Melodiassa ja tunnelmassa on paljon samaa, puhelaulua ja paisuttelua ja hienoja lyyrisiä vetoja: "Love turns into background noise...you only noticed when it disappears."
On suorastaan harmillista, että monet lyyrisesti vahvat levyt hukkuvat kiireen alle. Näin oli käydä tämän Pulpin uutukaisen kanssa. Levyn musiikki on notkeaa, nuorekasta ja välillä varsin tunnelmallista. Levyn toinen sinkku Got to Have Love potkii mukavissa Disco 2000-tunnelmissa.
Levyn loppupuoli tarjoaa kaksi komeaa balladia, tuon jo Flow:ssa soitetun A Sunsetin ja toisen ison kappaleen: The Hymn Of The North. Uusimman Uncutin haastattelussa Jarvis Cocker kertoi soittaneensa kappaleen aihioita bändikavereilleen edellisellä kiertueella ja se oli herättänyt bändin keskuudessa yhtäaikaa innostusta ja huoltakin, että täytyykö tässä lähteä uutta levyä tekemään. Onneksi olivat lähteneet.
Yksi asia harmittaa, nimittäin se, että Uncut kerkesi julkistaa Moren (25) vuoden albumiksi ennen tätä bloggausta. Juuri päivää ennen Uncutin kolahtamista postiluukkuuni (Kyllä, olen tilannut lehden printtiversion) jaoin kavereilleni viestin, että More on mielestäni vuoden paras rokkiplatta.
Eurooppaan suuntautuneen perheautomatkan ohessa tarkoituksena oli pöyhiä kolmen suuren kaupungin levykauppoja. Tässä aikeessani onnistuin aika hyvin. Automatkan ensimmäinen etappi oli Kööpenhamina, jonne ajoimme Viking Linen aamulautalta saman päivän aikana, yli 700 km:n matkan. Kaupungissa olen käynyt kerran aikaisemmin, vuonna 2016, jolloin otin jo tuntumaa paikallisiin levykauppoihin: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/06/koopenhamina-muovimatkailijan-silmin.html
Jos tuo yhdeksän vuoden takainen Köpis-reissu oli vähän tunnusteleva, niin tällä kertaa painettiin urku auki ja nyt ei ollut 2-vuotiasta lasta vaunuissa ilmoittamassa tarpeistaan, ihan yksin sain remeltää muovimaailmassa. Aikaa ei ollut nytkään kuin se noin 3-4 tuntia, jonka aikana nuohosin neljässä levyliikkeessä nokka syvällä muovissa.
Kööpenhamina
Ensimmäinen kohteeni oli discogsistakin tuttu Soundstation. Moneen huonetilaan jaettu laadukas levykauppa sai keräyskuumeeni nousemaan. Suuntasin heti käytettyjen vinyylien huoneeseen, jonka seinille oli aakkostettu kaikki musagenret runsaalla otannalla. Keskellä huonetta löytyi laareittain halvempaa kamaa, 25 kruunun (3,35€) levyjä. Äkkiä keräsin itselleni kymmenen levyn satsin, josta löytyi muun muassa seuraavat herkut: Jethro Tull: Warchild (74), Tom Petty: Full Moon Fever (89), Bon Jovi: New Jersey (88), Chic: Risque (79) ja Ringo Starr: Time Takes Time (92). ym. Nokitin vielä kasaani 100kr arvoisella Neil Youngin: Eldorado (89) ep-levyllä ja Pulpin tuoreella: More (25) vinyylillä, hinnaltaan 200kr.
Jätin liikkeen taakseni hyvin mielin ja seuraava kohteeni oli Köpiksen vanhin levykauppa: Accord, jossa vierailin myös yhdeksän vuotta sitten. Accordissa käytettyjen levyjen osuus oli odotettua pienempi. Viime kerralta muistamani alelaarikellari oli muotoutunut omaksi liikkeekseni, josta kerron pian lisää. Accordin emoliikkeen varsin vaikuttavasta second-hand osiosta napsin muun muassa seuraavia 50kr.n helmiä: Fairport Convention: Full House (70), Thin Lizzy: Johnny The Fox (75) ja Jethro Tull: Aqualung (71). Levykasaani täydensin Frank Zappan: 200 Motels (71) tupla-albumilla hintasan 75kr sekä hienon singer/songwriterin Anna Calvin (11) debyyttialbumilla hintaan 85kr.
AccordISH Lagersalg oli syvemmältä Köpiksen turistikohteista löytyvä secondhand-levyjen myymälä, joka piti sisällään sekä vinyylejä, että cd-levyjä. Rajallisesta peliajasta johtuen keskityin pelkästään vinskyihin. Pelin nimi oli seuraava: levyjen päiväkohtainen hinta laskee sitä mukaa kun kuukausi etenee, nyt oltiin vasta päivämäärässä kesäkuun seitsemäs ja hinta oli 36kr/levy (kun osti 10 levyä). Kuukauden lopussa hinta tulee olemaan 5kr/levy. Mutta tuollakin 36kr:lla napsin kassiini reissun ehkä laadukkaimmat levyt, joista iso osa vielä muovitettuja, eli soittamattomia lättyjä. Näistä laareista löysin muun muassa seuraavat aarteet, vielä itseltä löytymätön ja todennäköisesti alkuperäinen painos levystä: Rod Stewart: An Old Raincoat Won't Ever Let You Down (69). Muita herkkuja olivat: Rolling Stones: It's Only Rock'n' Roll (74), Procol Harum: Shine On Brightly (69), Little Feat: Sailin' Shoes (72),The Kinks: Sleepwalker (77) ja pitkään etsimäni Eurythmicsin eka levyn: In The Garden (81).
Köpispäivän viimeisti levyliike nimeltään: Mint Records. Ihan nimensä mukainen liike ei ollut, sillä alelaarin kuntoluokitus ei ollut ihan Accordin tasoa, mutta kauttaaltaan hinta/laatusuhde oli varsin hyvä. Alekellarin 10kr:n laareista otin muun muassa levyt: Steppenwolf: At Your Birthay Party (69), Pretenders: Get Close (86) ja Debbie Harry: Koo Koo (81).
Myös hintahaarukassa 20-25kr napsin edustavia albumeja, kuten: John Lennon: Rock'n' Roll (75), Jethro Tull: A (80), Duran Duran: Duran Duran(81), Kinks: Low Budget (79), Johnny Winter: Guitar Slinger (84) ja The Band: Cahoots (71). Alelättyjen lisäksi tein yhden isomman löydön, nimittäin Rollareiden Bridges To Babylon (97) originaalina vinyylinä hintaan 350kr.(n.45€) Tuon summan maksoin mieluusti, sillä levyn hinta heiluu helposti sadan euron tuntumassa. Jälkeen päin tarkastellessani Mint-recordsin hinta-laatusuhde oli Euroopan reissun parhain. Tosin, Soundstation myyjä totesi, että tarvitset 2 viikkoa tutustuaksesi kunnolla Kööpenhaminan levykauppoihin. Niimpä, toisella kertaa sitten ilakoidaan perusteellisemmin Köpiksen levymeressä, vaikka pieni ei ollut tämänkään tihkusateisen lauantain saalis.
Bremen
Kööpenhaminassa ostin aika holtittomalla otteella levyjä, koska ennakoin sen etukäteen reissun parhaimmaksi mestaksi ja olin siinä aikalailla oikeassa. Autoreissumme seuraava kohde, Saksan Bremen oli tarjonnaltaan selkeästi köykäisempi, jopa osin huvittavan niukka hinta-laatusuhteeltaan. Tämä päti etenkin ensimmäiseksi käymässäni levyliikkeessä: Hot Shot Records. Osastoja ja levyjä oli paljon, mutta laatu oli heikkoa, sellaista viihde/slaager-osastoa ja pop/rock-klassikot olivat selkeästi ylihinnoiteltuja. Yhden löydön tein, Joan Armatradingin laadukkaan esikoisalbumin: Whatever's For Us (72) 2:lla eurolla.
Kaupungin toinen virallisempi levyliike Black Plastic Bremen oli tarjonnaltaan ja tunnelmaltaan paljon enemmän minun makuuni. Heti kaupan edustalta löysin makoisat kolmen ja viiden euron vinyylilaarit. Mukaan tarttui muun muassa seuraavat levyt: Kate Bush: The Kick inside (78), Talking Heads: Stop Making Sense (84), George Thorogood: Move it Over (78), Procol Harum: Grand Hotel (73) ja Allman Brothers Bandin tupla-albumi: Eat a Peach (72). Noin kymmenen vinskyn lisäksi ostin kymmenkunta seiskatuumaista 50 sentin kappalehintaan, joukossa kasarihelmiä tyyliin A-Ha, Chris Rea ja Kim Wilde. Mukava ja tunnelmallinen kauppa, jossa voisi käydä uudestaan.
Bryssel
Brysselin levyretkeni alkoi suurenluokan pettymyksellä. Helteisenä lauantai-iltapäivänä ratsasin noin seitsemän levykauppaa. Tehtävä oli sinänsä helppo, koska kaupat sijaitsivat lähellä toisiaan, Brysselin turistikeskittymässä. Moni näistä kaupoista oli saanut viittä tähteä arvioissa. Halvempaa muovia näistä kaupoista oli vaikea löytää, jos sitä oli, niin muovin laatu oli varsin alhainen. Levyjen hinnat olivat kauttaaltaan varsin korkeat. Netissä kehutussa Caroline Musicissa oli oma yläkerta käytetyille levyille, jonne ei saanut ottaa omaa laukkua mukaan, vaan se piti jättää alakerran tiskille. No jätin sen sinne. Mutta yläkerta huusi kyllä laaduttomuuttaan. Miksi noin heikkotasoisen käytetyn levyn ympärille oli perustettu oma yläkertansa? Paha pettymys. Ihan samantyylisiä olivat muutkin ydinkeskustan paikat. Kallista, kovin kallista.
Melkein meinasin heittää levynkerääjän kirveeni kaivoon ja jättää Brysselin sikseen, mutta onneksi en jättänyt. Seuraavana päivänä sisuuntuneena kaivoin Brysselin päivittäiseltä Jeau De Balle megakirppisekseltä kivan siivun muovia, muun muassa Mike Oldfieldin, Rick Nelsonin Garden Partyn ja Rupert Hinen levyn kahdella eurolla. Ei mikään täräyttävä alku, mutta jotain kuitenkin. Satuin eksymään isolta kirppikseltä antiikkiliikkeisiin, jossa myytiin myös levyjä ja Ka-Boom! Jo tärähti. Löysinkin varsin mukavan varsin iäkkään pariskunnan pitämän Chez Alex nimisen antiikkiliikkeen, jossa lattiarajassa oli komeat viiden euron laarit, josta nostin muun muassa seuraavat lättyset: Dusty Springfield: A Brand New Me (70), Steeleye Span: Hark! The Village Wait (70), Camel: The Single Factor (82) ja The Rascals: Freedom Suite (69) tupla-albumi.
Bryssel sai arvoisensa päätöksen levymatkalleni kun löysin pienen, mutta tunnelmallisen Circle Story levykaupan. Alelaareissa oli malttia ja laatua. 4-5 euroon sai muun muassa platat: Bee Gees: 2 Years On (70), The Ozark Mountain Daredevils (73), Slade: In Flame (74), Billy Idol: Vital Idol (85), Isaac Hayes: Don't Let Go (79).
Kaikkinensa ostettujen käytettyjen keskihinta pyöri noin neljässä eurossa. Voisin sanoa, että mentiin hivenen maltillisimmissa hinnoissa kuin Suomessa, mutta ei välttämättä kovin paljon halvemmissa. Viimeisen 5-10 vuoden aikana käytetyn lp-levyn hinta on vähintäänkin kaksinkertaistunut.
Näistä löydöistäni puuttuivat esimerkiksi sellaiset klassikkonimet, kuten Beatles, Led Zeppelin, Pink Floyd ja David Bowie, joista saa kaikkialla maailmassa maksaa arvoisensa hinnan, näitä ei hyväkuntoisina(tai edes välttävän kuntoisina) viiden euron laareista enää löydä, puhumattakaan 80-luvun hevistä tai vaikka Black Sabbathista. Tietyistä nimistä saa aina pulittaa pitkän pennin. Näin se menee.
Tällaisen vinyylipumppauksen jälkeen on hyvä ottaa taukoa ja tehdä muita asioita...tai kuunnella nämä levyt läpi. Iso ostamistani levyistä on kaksoiskappaleita ja menevät jatkomyyntiin tai kavereiden levykokoelmiin. Noin 20% tavarasta menee omaan hyllyyn. Levynkeräykseni on väistämättä muuttunut vuosien varrella levymyynniksi, joskus jopa harmittavan paljon, sillä usein (miltei aina) levyä hypistellessäni mietin, että mikä on sen jälleenmyyntiarvo?
Onneksi diggailuunkin on vielä aikaa...ja sitä pitää olla jatkossa enemmänkin. Reissulta ostamani Pulpin: More (25) on ollut tehokuuntelussa, kuten hyvin soundaava Rollareiden: Bridges To Babylon (97) vinyyli. Seuraavaa levyseikkailua odotellessa.
Myönnetään, että saatan hakea tällä vekkulilla otsikolla huomiota ja saada lukijoita pahaiseen blogiini? Tai sitten toteutan oman musiikillisen intuition haamukirjoitusta? Vaikeasti sanottu, mutta uskon tähän jälkimmäiseen tulkintaani, itsehän tätä juttua tässä kirjoitan.
Jaarittelut sikseen ja musaa poskeen, vai miten se nyt menikään? Ysäri is back, sanotaan. Suede, Pulp ja Blur ovat aktivoituneet ja uutta musaakin on tullut markkinoille. Nämä bändit edustavat sitä noin 90-lvun puoliväliin keskittynyttä brittivetoista ja kaikin puolin laadukasta musagenreä. Okei, itsekin diggaan noita bändejä. Mutta oman musiikillisen herännäisyyden vahvin kulta-aika keskittyy 80-90-luvun vaihteeseen, kun kasarisoundit alkoivat pehmetä ja tuonaikainen popsoundi syleili helposti täydellisyyttä, esimerkiksi bändit: Everything But The Girl, Cocteau Twins, Prefab Sprout, The Silencers ja Deacon Blue edustuvat tätä porharmoniaa, tosin aika munattomilla soundeilla, sillä kaikenlainen verevyys oli dumpattu minimiin, biisin itse piti läpäistä testin, että onko se kelvollinen kuulijalle?
Noin vuosi sitten löysin Edinburghin reissullani ikkubändi Something Happensin debyyttialbumin Been There, Seen That, Done That(88) parilla punnalla. Aivan kuten albumin otsikkokin sen ilmaisee, on musiikki aikamoisen ympäripyöreätä materiaalia, sitä siistiä ja viatonta ysärisoundia joka vetoaa minuun. Seuraavalle albumilleen, kivasti nimetylle Stuck Together With God's Glue(90) bändi tekaisi suurimman hittinsä: Parachute. Joka maistuu edelleenkin aikamoisen hyvältä.
Tänään satunnaisella kirpparireissullani tarttui haaviini bändin kolmosalbumi: Bedlam A Go-Go(92), levy jonka tilaamista olin harkinnut ihan ulkomaita myöten, koska Suomesta näin harvinaisen(ja unholaan painuneen) bändin levyjä on turha odottaa löytävänsä. Mutta siinä se sitten nökötti euron hintaan kirpparilla ja kaveriksi sain samaan hintaan bonusversion ekalevystä Been There, Seen That, Done That(88), jolta löytyi julkaisemattomia livebiisejä. Niin, kyllä poppispoika oli taas onnellinen.
Huomaan tässä kirjoittaessani myös olevan epävarma ostamani musiikin laadusta? Myönnän, että jostain levystä voi tehdä haluttavan omat nuoruuden kokemukset, bändin aikaisemmat näytöt tai pelkästään pakkomielle saada jokin levy. Sisältö ei aina ole se tärkein. Näin voi puhua keräilijä, vaan voiko näin myös puhua musiikin rakastaja?
Tunnen myötämielisyyttä unohtuneita bändejä kohtaan ja saatan käyttää kohtuuttomasti aikaa ensikuulemalta keskinkertaisen musiikin kuunteluun. Joskus se palkitsee kuulijan ja pitkällinen muovipyöritys nostaa pintaa todellisen kadonneen helmen. En tiedä miten käy em. bändin Bedlam A Go-Go:n(92) kanssa. Tällä hetkellä olen toiveikas, tämä eteerinen popnumero Daisyhead herätti nälkäni jo 21 vuotta sitten, miten on tänään koko albumin kanssa?
