Pekka Nisun albumin Kaiken täytyy mennä (22) täytyy mennä kohti listojen kärkeä. Jos se olisi minusta kiinni ja jos olisi vuosi 1999. Mutta tällä vuosikymmenellä tällainen rehellinen ja sävykäs poprock on alakynnessä, jos puhutaan isommasta menestyksestä. Ok, isot starbat vielä porskuttaa, J.Karjalainen, Ismo Alanko, Tehosekoitin, Maija Vilkkumaa, kaikki ne jotka jo tunnemme. Keikat myy, levytkin? Ehkä.
Vaan nouseeko vielä uutta ja relevanttia poprockia listojen kärkiin? Niin, onko sellaisia listoja enää? Striimausluvut, youtube-tilit, jotain tällaisia? Noh, bandcamp on varsin mainio, sieltä olen molemmat Pekka Nisun levyt ladannut mp3:sina, ärhäkän ja elinvoimaisen: Papillonin (21)https://homesickhounds.blogspot.com/2021/05/pekka-nisu-papillon.html ja viime keväänä ilmestyneen pykälän seesteisemmän albumin: Kaiken täytyy mennä (22).
Viime kevätalven kylminä kuukausina ilmestynyt Kaiken täytyy mennä (22) soi heti tiiviisti autosterkoissani. Pidin albumista heti, alkuun pidin sitä aavistuksen heikompana kuin Papillonia. Kitkarenkaiden hurina ja nopeat perhetilanteet söivät kuuntelurauhan, niimpä levy unohtui kuukausiksi. Palasin tuohon albumiin Nisun erinomaisen soolokeikan jälkeen Tampereen Finlaysonin aukealla viime kesänä.
Siitäkin on kulunut jo yli puoli vuotta ja ollaan taas uudessa keväässä. Kaiken täytyy mennä (23) albumi on saanut vihdoin arvoisen vinyylijulkaisun, jonka oitis hommasin.
Aikaa on kulunut, mutta levy ei ole kulunut, se on parantunut. Autokuuntelussa nyanssit hukkuivat taustameluun. Nyt rauhassa kuunneltuna huomaa levyn erinomaisuuden. Nimikappale Kaiken täytyy mennä tykittää levyn toiveikkaasti käyntiin. Todellinen hyvänmielen biisi. Yks elämä vaan jatkaa samoilla positiivisilla linjoilla. Näin susta unta ottaa vielä askeleen syvemmälle, tämä herkkä ja kaunis balladi on ilmeisesti kirjoitettu Nisun omalle lapselle. Upea kappale, jossa on myös hienot sanat.
Erinomaisen biisikolmikon jälkeen levy vähän tasapäistyi, tai vuosi sitten luulin niin. Huolellinen, ajan kanssa kuuntelu on tehnyt levylle ihmeitä, avannut sen täyteen kukkaan. Etsin sun kättäsi kuulosti alkuun varsin unohdettavalta kappaleelta, mutta yhtälailla sekin on ottanut paikkansa minusta. Me tullaan räyhäköityy mukavaksi powerpop-juklistukseksi. Niin se menee, kuulostaa harmittomalta välibiisiltä, mutta pitää sisällään ison tarinan.
Levyn loppupuolen isot balladit Aja vaan ja Mä en aio koskaan lopettaa antavat levylle sen arvoisensa päätöksen. Kerta kaikkiaan hieno levy tältä Härmän Springsteeniltä. Näin voisin verrata, sillä Pekka Nisun tavassa ja ilmaisussa on paljon samaa kuin kyseisellä maailmanluokan tähdellä. Rehellisyys, intohimo, kulkemisen meininki. Todellakin toivon, että Nisun ura on tästä eteenpäin nousujohteinen ja että se kolmaskin sooloalbumi olisi tulollaan? Trilogialtahan tämä vähän vaikuttaa.
Harmittaa kun Pimeys hajosi. Kahden vahvan biisintekijän Joel Mäkisen ja Pekka Nisun bändi teki noin kymmenen vuoden urallaan neljä laadukasta albumia. Sekä Mäkinen, että Nisu vastasivat levyn biiseistä 50/50.
Molemmat lauluntekijät luovat luonnollisesti soolouraa. Joel Mäkinen, tai taiteilijanimeltään Joel Herttua kerkesi ekaksi julkaista oman sinkun, mutta nyt Nisu täräyttää kehiin kokopitkän, kahdeksan biisin kokonaisuuden nimeltään: Papillon (21).
Tervehdin aina ilolla kun julkaistaan uutta suomenkielistä rokkia. Pekka Nisun soolo on aika perinteinen kitararock-levy, joka ei säästy vaikutteilta. Vähän loukkaannuin kun luin Soundista levystä tehdyn kolmen tähden arvion. Ei tää voi olla mikään kolmen tähden levy, tää on ainakin vahva neljän tähden levy. Vaan onko?
Harmikseni levystä ei julkaistu mitään fyysistä äänitettä, se jaettiin suoratoistopalveluissa ja sen pystyy lataamaan bandcampista. En paljon empinyt, vaan latasin ilolla tuon kokonaiset 8 euroa maksaneen levyn Bandcampista. Vanhan liiton miehenä luonnollisesti poltin levyn tyhjälle cd:lle. Ompahan jotain fyysistä formaattia.
Entäs sisältö? Avauskappale Soihtu etenee kiihkeän sanatulvan saattelemana, kaikki koronavuoden tuska sylkäistään ulos. Kohta Siellä jatkaa samaa teemaa ja lupailee parempaa kevättä. Levyn ns. ensisinkku Vapaa Maa poppaa kivasti. Biisi olisi sopinut ihan hyvin mille tahansa Pimeyden albumille. Jonkun syksy, jonkun kevät on varsin hitikäs ralli. Levyn parhaimmistoa, myös lyyrisesti. Nisun lyriikat eivät kurkoittele liian korkealle, mennään aika perustasolla, sydämen ja toivon asioissa, ollaan parempaa huomista etsimässä. Ehkä välillä toivoisi lyyriseen otteeseen hivenen omaperäisempiä kielikuvia.
Dynamo voi olla oodi naiselle tai Turkulaiselle rock-klubille. Uskon, että molemmille. Kaks ja puoliminuuttinen 16 on mainio nuoruusmuistelo ja napakka rokki. Yhtälailla koko levy rokkaa hyvällä energialla, suorastaan intohimoisella otteella. Sä oot siinä on kaunis, mutta aika tavanomainen balladi. Levyn päättää erittäin springsteenimäinen "isobiisi", yli seitsemän minuuttia pitkä Suomen Kesä, osat 1 & 2. Biisi on häpeämättömän kliseisistä bruce-elementeistä huolimatta levyn Se biisi. Biisiä kuunnellessa voi palauttaa mieleensä nuoruuden ja Ruisrockin rantalavan, jopa tällainen vanha patukin.
Käsissä ei ole ihan mestariteos, mutta oikein nautittava kesäinen rocklevy. Tämän tyylistä suomirokkia toivoisi syntyvän enemmänkin. En siis uskalla sanoa, että neljän tähden levy, mutta aika lähellä sitä ollaan.
Suorastaan helteinen toukokuun ilta tarjosi Tampereen Klubilla kolme kovaa kotimaista pop/rock-artistia. Tähän tasoon nähden oli hämmentävää todeta kuinka vähän porukkaa oli paikalla, vain muutama kourallinen. Toisaalta kesäinen lauantai tarjosi muita sijaistapahtumia, aina oluttoreista, Saimaan Olympian keikan kautta mestarien liigan finaaliin. Onhan se myös taivaan tosi, että tällainen laadukas indieltä haiskahtava rokki ei ole enää voittopuolisesti nuorison musiikkia. Toisaalta oli ilahduttava huomata, että yleisön joukossa seisoskeli kuitenkin ujohkoja ja persoonallisesti pukeutuneita rokkipoikia- ja poppityttöjä, jotka osasivat ulkoa artistien biisien sanat.
Illan avasi Pariisin Kevät yhtyeen kitaristi Antti Pouta, joka julkaisi viime vuonna mainion soolodebyytin: Yhteys(17). Vain puolen tunnin mittainen keikka oli kaiken puolin laadukas otos Poudan soolodebyytiltä kera yhden(?) uuden biisin. Poudan keikan ympärillä oli nelimiehinen bändi, toinen kitaristi, basisti ja rumpali. Maestro istahti itse usein urkujen taakse ja avasi äänensä komeasti. Erityisesti Poudan lauluilmaisu oli vahvaa. Poudan debyyttilabumin kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, Valkea Valo on hieno The War On Drugs - tyyppinen voimarokki, Itsenäisyyspäivä on komea levynavauskappale ja etenkin tällä keikalla lentoon noussut Tähtimies on taitavasti rakennettu pienimuotoinen popteos. Toivon todellakin, että Poudan debyytin hienot kappaleet ovat tavoittaneet kuulijansa, sillä Yhteys(17) albumissa on (kadonneen) klassikon hohtoa.
Illan kakkosakti Salaliitto täräytti keikan komeasti käyntiin ihka uudella kappaleella, joka kuulosti...hmmh...varsin hyvältä. Ostin pari kuukautta sitten Salaliiton kakkosalbumin Melankolia(17) vinyyliversiona. Olen pyöritellyt levyä melko taajaan, mutta en ole ollut ihan korviaan myöten ihastunut levyyn. Ok, laadukkaita kappaleita, mukiinmenevää lyriikkaa ja muutama täysosumabiisi: Korpit, Harmaa, Ollaan Nuorii ja Antipako. Ehkä hieman häiritsee nykyajan vinyyliprässien vaisuhko äänenlaatu. Tähän levyn äänenlaadun määrittelyyn minulla ei ole sen tarkempaa evidenssiä kuin omat naavaiset korvaparini.
Keikalla Salaliitto oli levyversiotaan huomattavasti parempi. Nuorekas neljän miehen bändi jossa riitti soittamisen iloa ja silmäniskuja yleisön suuntaan. Voisin jopa sanoa, että tässä on tämän hetken yksi kuumimmista suomirock-bändeistä. Keikkaversio kappaleesta Harmaa oli todella tykki, noin kolme uutta biisiä vakuuttivat, etenkin illan toiseksi viimeisenä kuultu voimarokki, jonka kertsissä toistettiin jotain viiden numeron sarjaa tyyliin 25150. Toivottavasti Salaliiton kolmas albumi on jo rakentumassa valmiin suuntaan, sillä tämä keikka kasvatti musadiggarin näläntunnetta korkeimpaan potenssiin. Upea keikka, upea bändi.
Illan päätti näistä kolmesta artisteista se tunnetuin, eli Pimeys. Valitettavasti kerkesin seurata keikkaa vain sen puoliväliin asti. Noin 8-10 kuulemaani kappaletta vakiinnutti käsitystäni, että Pimeys on edelleen yksi vahvimmista suomalaisia pop/rock-artisteja. Kuulemistani biiseistä parhaiten toimi uusimman: Silkkitie(17) levyn kappale Ollaan Hiljaa, joka kasvoi hienoihin mittasuhteisiin. Muutaman kerran livenä nähdyltä bändiltä ehkä toivoi jo uusia kappaleita. Ainakin kitaristi-laulaja Pekka Nisu totesi, että kesällä he keikkailevat harvakseltaan ja seuraavana onkin vuorossa uuden levyn teko. Sitä odotellessa. Veikkaan, että tämä erinomainen pimeys-kappale jäi minulta kuulematta ennenaikaisen keikalta livahtamisen vuoksi:
Pori jatsien torstai tarjosi tällä kertaa paperilla laadukkaan kattauksen ja toteutuksenakin tämä torstai-ilta täytti odotukseni. Kerkesin Poriin parahiksi kello kolme, jolloin päälavalla aloitti nykybluesin taitaja Fantastic Negrito. Tämä Yhdysvaltain Oaklandista kotoisin oleva Fantastic Negrito on voittanut parhaan nykyblues-albumin Grammy-palkinnon viime sunnuntaina albumillaan: The Last Days of Oakland(17).
"Mistään äkillisestä tähdenlennosta artistin kohdalla ei ole kyse, sillä Fantastic Negrito allekirjoitti jo 90-luvulla rahakkaan levytyssopimuksen, jonka aikaan hänet tunnettiin artistinimellä Xavier. Muusikon elämä sai kuitenkin dramaattisen käänteen autokolarissa, joka melkein vei hänen henkensä ja johti kolmen viikoon koomaan sekä pitkään kuntoutukseen. Useamman vuoden hiljaiselon jälkeen muusikko loi uuden artistipersoonansa Fantastic Negrito, jonka tärkeimpiä esikuvia ovat R.L. Burnsiden ja Skip Jamesin kaltaiset delta-bluesin sankarit. Eletty elämä ja arjen havainnot kuuluvat artistin kappaleissa, jotka hän tulkitsee omaleimaisella ja rouhealla lauluäänellään." (Pori Jazz - kotisivu)
Niin, ei tätä miehen keikkaa huonoksi voinut väittää. Vaikutteita pursuillut artisti veti varsin vahvan keikan. Jossain määrin miehen ääni ei ollut ehkä persoonallisin, mutta vahva lavaote pelasti paljon. Nyt levyltä kuunneltuna tuore The Last Days of Oakland(17) kuulostaa valjummalta kuin livenä. Musiikista tuli mieleen ainakin seuraavat artistit: Led Zeppelin, James Brown, Jon Spencer Blues Explosion ja etenkin Rival Sons. Miellyttävä uusi tuttavuus.
Jatsien päälava ja jokilava oli asetettu näppärästi toisistaan vastakkaisiin suuntiin. Aina kun konsertti päälavalla loppui, niin nopeasti pääsi luikahtamaa Jokilavan puolelle kuuntelemaan seuraavaa. Näillä kahdella lavalla olikin kaikki rock-orientoitunut kattaus, varsinaiset jazz-artistit esiintyivät lokkilavalla, jonne oli taas jonkin verran matkaa. Itse pidättäydyin pelkästään tällä "rokkipuolella". Niin, kuinka suuri osa yleisöä on tullut kuuntelemaan pelkästään jatsia?
Seuraavaksi siirryin katsomaan jokilavalle Canned Heatia, jo yli 50-vuotisen uran tehnyttä bluesveteraania. Keikka alkoi hienosti klassikolla "On The Road Again". Keikan kappalevalinta piti sisällään kaikki bändin suurimmat hitit ja tukun simppelin luuloisia bluesstandardeja. Äkkiseltään resepti kuulosti tylsältä, mutta Canned Heat olikin tämän Pori Jazz-illan iloisimpia yllätyksiä. Kahden alkuperäisjäsenen, rumpali Fito de la Parran sekä basisti Larry “The Mole” Taylorin luotsaama kvartetti veti varsin hyvän keikan. Ennen kaikkea soitosta paistoi tekemisen ilo, hommasta aidosti nautittiin ja jokin ihme alkuperäismagia oli saatu touhuun mukaan. Nyt kun kuuntelen bändin viimeisintä livelevyä spotikasta, niin siinä touhu kuulostaa paljon paljon pliisummalta kuin tällä keikalta.
Päälavan otti seuraavaksi haltuun suomirokin legenda Tuomari Nurmio erityisellä juhlakattauksella nimeltään: Tuomarista Dumariin. Tämä paketti piti sisällään hienon läpileikkauksen Nurmion urasta, ihan alkupäästä tähän päivään ja uusimpaan Dumarillumarei(17) albumiin. Keikka oli läpeensä laadukas ja yllättäen juuri tuoreimman levyn biisit toimivat parhaiten: Dumarillumarei, Joutavia Jorinoita ja Tsaari kulkivat hulvattoman hienosti...sekä tässäkin tapauksessa toimivat paremmin kuin levyllä. Hämmästellä voi vaan Nurmion korkealla pysynyttä musiikillista laatutasoa. 66 ikävuotta ei ole kangistanut vielä meininkiä, lavapreesens oli skarppi ja omalaatuisen svengaava bluesfraseeraus toimii edelleen kympillä.
Suomirokin toivon Pimeyden keikka pursuili nuorten miesten itsetuntoa. Suosiota on tullut jo sen verran, että hommaan uskotaan täysillä ja kaikki osaaminen on laajassa käytössä. En löytänyt keikasta mitään heikkoa kohtaa, ehkä laulaja-kitaristi Nisun ja urkuri-laulaja Mäkisen välillä saattaa olla aito jännitettä kuin Egoptripin Knipillä ja Mikillä konsanaan. Onkin hienoa, että bändillä on nämä kaksi hieman erityylistä laulajaa ja biisintekijää, kattauksessa on näin ollen mukavasti vaihtelua. Illan parhaimmistoa olivat uuden Silkkitie(17) levyn kappaleet: Näin Sellaisen Kirkkauden ja etenkin Mäkisen vereslihaisen hienosti tulkitsema: Ollaan Hiljaa. Biisi kasvoi loppua kohden upeasti. Pimeys onkin nyt hyvässä vedossa ja edustaa harvalukuista nuorta suomalaista kitararock-bändiä, nimenomaan suosionsa puolesta. Oli hauska huomata yleisön joukossa oli otos nuoria naisia jotka lauloivat sanasta sanaan jokaisen Pimeyden biisin läpi.
Ehkä illan vahvimman keikan veti jenkkirock-bändi Wilco. Laulaja-lauluntekijä Tweedyn jännä lavakarisma ja bändin äkkiseltään jotenkin luonnosmaisilta kuulostavat biisit(väärä tulkinta, biisit ovat hienosti rakennettuja) ottivat heti valtaansa. Edelleenkään en tunnista kovinkaan monta Wilco-biisiä nimeltä vaikka bändin tuotantoa olen sentään kohtuullisesti kuunnellut ja omistan useita levyjäkin. Wilco ja ennen kaikkea Jeff Tweedyn ulosanti on kuin yhtä samaa tunnetilaa(surua?) joka on taidokkaasti pirstaloitu erilaisiin musiikillisiin ulottuvuuksiin. Tavallaan Wilcon musiikki-genre on alt-countrya, mutta tästä laatikosta se kyllä karkailee ties mihin ulottuvuuksiin, sillä kesken rauhallisen kantrirock-biisin kitara- ja rummut saattavat yltyä kakofoniaan ja seuraavassa hetkessä palata taas ruotuun. Edellisen kerran näin Wilcon Tampereella reilu viisi vuotta sitten. Tätä Pori Jatsin keikkaa pidän himpun verran parempana, varsinkin Tweedy oli iskussa ja jutteli paljon yleisön kanssa, pahoitteli muun muassa keikan aikana alkanut sadetta seuraavin sanoin: "How are you? It's raining! Sorry. We keep your warm...with sadness".
Illan kohokohtia olivat Being There(96) albumin avauskappale: Misunderstood, uusimman Schmilco(16) levyn If I Ever Was a Child sekä Sky Blue Skyn (07) hieno Impossible Germany lopun räjähtävine kitaraosuuksineen. Mainitaan myös tälläkin keikalla loistanut yrmyn insinöörin oloinen soolokitaristi Nels Cline. Mies on saanut kyllä miellyttävän tehtävän, hän saa kitaransa varressa toteuttaa mitä uskomattomimmat päähänpistot. Välillä kitaraa hangataan teräsjousella, välillä sooloillaan niin vimmatusti ja ääripäihin mennen. Kun taas toinen kitaristi, Pat Sansonen rooli on paljon maltillisempi, sooloja hän ei juurikaan saa ja välillä joutuu soittamaan triangelia kitaran sijaan.
Wilcon keikan aikana sadekuurot yleistyvät Porin illassa ja tästä eteenpäin aina puoleenyöhön asti sadeviitta oli tuttu seuralainen. Jos Wilco heitti väkivahvan ja laadukkaan rokkikeikan, niin sen sijaan toinen suuria odotusarvoja minussa herättänyt artisti oli hienoinen pettymys. Kyseessä oli yhdysvaltalais-venezualainen Devendra Banhart. "Banhart on totuttu tuntemaan lapsenmielisen värikkäänä, usein avoimen huomionhakuisenakin artistina, jonka musiikkia on kuvailtu vaihtoehtoiseksi ja psykedeeliseksi folkiksi. Tim Buckleyn, Syd Barrettin ja Marc Bolanin kaltaisiin legendoihin verratun Banhartin musiikissa on kuulunut folk-perinteen lisäksi vaikutteita muun muassa klezmeristä, brasilialaisista rytmeistä, jazzista ja countrysta." (Pori Jazz - sivusto)
Banhart ja kolme muuta muusikkoa astuivat lavalle Pori Jazz-takit päällä. Olikohan kolea suomalainen kesäsää yllättänyt vierailijat ja omasta matkalaukusta ei löytynyt mitään lämmittävää ylle? Banhart yhtyeineen heitti periaatteessa ihan hyvän keikan, musiikki oli yhtä viehättävää kuin levyillä ja muutkin soittajat olivat hyvin esillä. Etenkin rumpalin ja Devendran vuoropuhelu oli hauskaa seurattavaa. Rumpalin leikkisä ja osallistuva tyyli toi mainiota lisäarvoa musiikille. Miksikö keikka painui sitten pettymyksen puolelle? Syy löytyi artistin turhan tempoilevasta lavapreesensistä, en tiedä oliko Devendra hieman hermostunut, mutta alati hän kyseli muilta jäseniltä, että mitä mikin sana tarkoittaa suomeksi ja keskeytti jopa jumalaisen Seahorse - biisin kahden minuutin kohdalla vaihtaen sen toiseen. Tämä oli allekirjoittaneelle kyllä sen verran kova musiikillinen loukkaus, että siirryin oitis eturivistä vähän tuonnemmaksi ja valmistaudun illan pääkonserttiin: Brian Wilson Present Pet Sounds. Taustalta kuulin Banhartin vielä coveroivan David Bowien Sound and Visionia ja se ei kuulostanut lainkaan hassummalta.
Alkukesästä olin pohjille lukenut Brian Wilsonin elämänkerran: Valoa ja Varjoja sekä tietenkin kuunnellut rutosti Beach Boysia ja Brian Wilsonin soolotuotantoa. Wilsonhan ei ole koskaan ollut mikään liveartisti, jo vuonna 1965 Wilson jättäytyi Beach Boysin aktiivisesta keikkakokoonpanosta taustalle tekemään musiikkia. Tämä luovaan työhön keskittyminen synnytti alkuun albumit: Summer Days, Summer Nights(65) sekä tietenkin klassikon: Pet Sounds(66). Asetelma oli sinänsä hassu, Brian Wilson ja Beach Boysin elossa olevat jäsenet kera laadukkaiden sessiomuusikot ovat yhtä kuin = Brian Wilson. Eikö tätä olisi voitu markkinoida nimellä: Beach Boys. Sillä se olisi ollut lähempänä totuutta. Muuten kyllä, mutta alkuperäisen kokoonpanon solisti Mike Love omistaa oikeudet bändin nimeen ja on rivimuusikoittensa kanssa loputtomalla pizzeria/kylpyläkiertueella jossain päin Amerikkaa.
Klo:22.30 aloitti Brian Wilson laadukkaan soittajakatraansa kanssa. Aloitusbiisi ei ollut mikä tahansa, vaan bändin ikiklassikko: California Girls. Korvat rekisteröivät heti, että tässähän on liki täydellinen Beach Boys - soundi. Sitähän se oli koko keikan ajan, orkesteri soitti kuin Beach Boys. Noh, sehän oli aikalailla kuin Beach Boys. Wilsonin lisäksi katraasta alkuperäisjäsenet: Al Jardine ja ilmeisesti myös David Marks, vaikkakin häntä ei illan aikana esitelty. Myös 70-luvulla bändissä vaikuttanut kitaristi-laulaja Blondie Chaplin pyörähti lavalla muutamien biisien aikana. Luvalla sanoen hyvin kulahtaneelta näyttänyt Chaplin vastasi rokkaavimmasta osuudesta, etenkin Beach Boysien Holland(73) levyltä löytyvä Sail on Sailor rokkasi komeasti.
Entäpä itse Brian Wilson? Näytti ja kuulosti siltä, että ensimmäisen puolen tunnin aikana Brian Wilson oli kohtuullisessa vedossa, laulussa pysyttiin mukana ja ihka ensimmäinen Wilson-sävellys Surfer Girl toi palan kurkkuun. Lähestyessä puoliväliä Wilsonin ääni alkoi ns. putoilemaan. Ääni ei pysynyt enää sävellysten mukana, vaan sitä tuli osin mölähtelevää ja vaivalloista puhelaulua. Ei onneksi pelkästään, välillä meni paremmin, mutta yleisesti ottaen kuulosti siltä, että nyt ei ollut Brianin paras ilta. Toki kunnioitettava 75-vuoden ikä varmaan vaikutti asiaan, että voimmeko seiskavitoselta vaatia täydellistä suoritusta? Paitsi Mick Jaggerilta.
Onneksi bändi soi täydellisesti kuin Beach Boys konsanaan. Kaksi nuorempaa urkuri-laulajaa hoitivat laulujen korkeimmat osuudet. Pet Sounds albumi livenä kuulosti todelta hienolta, ainoastaan harmitti se, että itse maestro ei ollut ihan parhaimmillaan. Pet Sounds albumin jälkeen Wilson poppoineen tarjosi vielä hittikimaraa, Good Vibrations, Surfin U.S.A. ja keikan päättänyt Brianin soolokappale: Love and Mercy kruunasi loppua kohden sateiseksi yltyneen Pori Jazz- illan. Wilsonin iästä ja ehkä heikentyneestä kunnosta huolimatta on muistettava, että liki kaikki keikan kappaleet Wilson on säveltänyt ja sovittanut. Kyseessä musiikkinsa todellinen kapellimestari. Myös viime vuosien Wilsonin soolotyöt ovat hienoja, etenkin No Pier Pressure(15) on suorastaan hämmästyttävän hyvä. Studiovelho Brian Wilson ei ollut tänään mukavuusalueellaan, mutta luomansa musiikin ja oivien soittoniekkojen kanssa selvisi tästä koitoksesta puhtain paperein.
Olen nähnyt suomirokin tulevaisuuden ja se on Pimeys. Löyhästi lainaten, löylyä kiukaille heittäen, tästä sisältörikkaasta musiikista vaikuttuen. Upouusi rokkibaari Herwood Stag & Bar Tampereella sai lentävän startin kun suomirokin yksi uusimmista toivoista: Pimeys saapui baariin ns. avauskeikalle. Hesarin levyarvio tammikuulta http://www.hs.fi/arviot/levy/a1421151557542 kehuu bändin uutukaista levyä: Aika Tihentyy(15), mutta puhuu myös karisman puutteesta. Näin ollen oli mielenkiintoista nähdä, että millainen on bändin livekunto.
Ennen pääaktia lavalla esiintyi kaksi itselleni varsin vähäisiä muistijälkiä jättänyttä bändiä. Pimeys aloitti keikan noin puoli yhden maissa. Ensitahdeista kävi selväksi, että nyt on laadukas bändi lauteilla. Biisit olivat järjestään hyvänkuuloisia ja keskittyivät uuden levyn materiaaliin, joista esim. Salaisuus, Nuoruuden Kaupunki, Hetki Vielä, Nostokurjet ja Meeri toimivat hyvin livenä.
Esikoisalbumin Muut on jo menneet(13) ketterä hittibiisi Elämä Kiinnostaa hukkasi keikalla nerokkaan kitarariffinsä, mutta hyvä fiilis ja yhteissoitto korjasi paljon. Myös bändin ns. nimikkobiisi Pimeys näytti voimansa livenä, puhumattakaan majesteetillisesta Asema -biisistä, eka levyn kiistattomasta helmestä.
Kokonaisuudessaan keikka kohosi komeasti plussan puolelle. Oli hienoa olla nuoren rockenergian lumokentässä. Raikas ja itseensä uskova liveote kohotti mukavasti odotuksia bändin tulevaisuuuden materiaalia kohtaan. Tästä on hyvä jatkaa, kun alla on kaksi mielenkiintoista albumia hyvin biisein. Ja se karisma. Kyllä. Sitä löytyi keikalta, urkuri-laulaja Joel Mäkinen ja kitaristi-laulaja Pekka Nisu olivat kaksi ketterää rokkipoikaa, joilta irtosi iloa, ilmaisua ja hyvää soitantaa. Muutamat makoisat särökitarasoolot ja kosketinlirputtelut toivat mielleyhtymiä aina Liekistä jopa The Who:n riffeihin asti.
Vanha keino näyttää toimivan, vasta useampi kuuntelukerta paljastaa musiikin hienouden. Näin on käynyt Pimeys yhtyeen debyyttialbumin: Muut Ovat Menneet(13) kanssa. Löysin levyn viime syksynä onnekkaasti kirpputorilta parilla eurolla, jonka jälkeen olen soittanut sitä harvakseen autossa ja kotistereoissa. Alkuun musa kuulosti sellaiselta ihan jees - osastolta, jolta löytyi ihan mukiin meneviä biisejä.
Alkuvuoden lievä mediamyllytys tuoreen albumin: Aika Tihentyy(15) ympärillä sysäsi kuuntelemaan uudestaan bändiä ja tietty tätä tuoretta plattaakin. Rokkinenäni sanoo, että nyt ollaan kovan kaman äärellä, jota ehkä täytyy alkuun vähän säästellen kuunnella, jotta tuoreus säilyisi. Uuden levyn radiohitit Salaisuus ja Hetki Vielä edustavat konstailematonta ja perinnetietoista suomirokkia. Bändiä on musiikkimedioissa verrattu lähinnä Egotrippiin. Itse nostaisin esiin nimet: Dave Lindholm ja Liekki, ihan kuin Dave laulaisi Liekin häntä säestäessä. No ok, onhan Liekki ihan oma juttunsa, toki tästä puuttuu Okke Komulaisen kosminen kosketinmaalailu ja Janskun kryptiset lyriikat.
Otin siis uudelleen soittoon tämän Pimeyden eka albumin: Muut Ovat Menneet(13) ja PANG! Levy biiseineen napsahti heittämällä tajuntaani. Hämmästelin ääneen kuinka kova biisi Rakennukset ovat ja kuinka tarttuva korvamato taas levyn hittiveisu: Elämä Kiinnostaa. Koko levy kuulosti tosi hyvältä ja sopivasti persoonalliselta. Fiilistäni kasvatti mahdollisuus tämän illan ilmaiskeikasta Tampereen Henry's Pubissa.
Edelleen mietin asiaa, että menenkö keikalle? Keikka alkaa vasta klo:00.30 ja aamulla tarvisi töihinkin mennä. Asiaa ei auta yhtään se, että tässä vaiheessa viikkoa(keskiviikko) perheellisellä on univelkaakin kertynyt varsin riittävästi. Toisaalta toivon, että tuoreen rokin kutsu on sen verran voimakas, että teen uhrauksen oman jaksamisen kustannuksella ja teen täsmäiskun Henry's Pubiin. Onko minussa enää rokkipoikaa nimeksikään? Toinen vaihtoehto on keikka Tampereella 14.3.2015.
Väsymys taisi voittaa...jos joku oli paikalla, niin kertokaa oliko hyvä?
