Kesäkin meni ilman livekeikkoja, vaikka jonkinmoista mahdollisuutta olikin ilmassa. Alkusyksy näytti lupaavalta, artistit buukkasivat kalenteriin keikkoja, mutta yhtälailla niitä peruttiin kun syksy eteni. Jotain on onneksi vielä jäljellä. Keikkajärjestäjät tekevät kaikkensa turvavälien ja muiden koronaohjeiden suhteen. Keikkatilat on järjestetty väljiksi, esimerkiksi jokainen asiakas voi saada oman pöytäpaikan. Turvaväleistä, käsienpesusta ja maskeista tiedotetaan tasaisin väliajoin keikkapaikan ämyreissä. Näin tänäkin iltana Tampereen Pakkahuoneella, ennen 22-Pistepirkon keikkaa.
Totta se oli. Piiitkän tauon jälkeen istuin väljähkön Pakkahuoneen pöydässä hanaspitfireä siemaillen. Kuinka se maistui hyvälle, tuo olut ja tietoisuus siitä, että yksi suomalaisen rokin ikisuosikeista astuu pian lavalle. Lirautanko silkasta onnesta jotain pöksyihini? En ehkä ihan vielä.
Kun katson ympärilleni, niin kaikki on melkein kuin ennenkin. Humalaisempi seurue pitää kovaa ääntä pöydässä, tällätyt tädit ja sutjakkaat sedät uskaltavat tanssahdellakin. Mutta harva ottaa kontaktia oman seurueen ulkopuolelle. Ihmiset pitävät turvavälin, ymmärtävät olla tulematta toisen reviirille, ainakin yhdeksän aikaan illalla. Myöhemmästä en tiedä, mitä tapahtuu kun keikka loppuu ja ihmiset jatkavat bailaamistaan. Ne harvat jotka jatkavat.
Kun pari rouvashenkilöä ja yksi tuhiseva herra norkoilee pöytäni vieressä, ajattelen ottaa sen yhden ratkaisevan askeleen, jota olen jo suunnitellut pitkään. Eli kun Spitfire on kadonnut kurkustani alas ja keikan alkuun on pari minuuttia, kaivan takataskustani maskin ja pistän sen naamalleni. Tadaa, tässä sitä ollaan uuden ajan kynnyksellä. Hengitys jatkuu melko vaivattomana maskin alla ja sitä pelkäämääni naamahikoilua ei tapahdu. Maski haittaa yllättävän vähän perusolemista. Sitten voinkin keskittyä itseasiaan, eli jumaloimaani bändiin ja sen ajattomaan musiikkiin. Oih.
Pystynkö olemaan millään tavalla objektiivinen tämän keikan suhteen? Tuskin. Keikkakiimani oli korona-aikana kasvanut valtavaksi, jokainen soluni värisevässä varressani oli valmiina vastaanottamaan Utajärven poikien musiikillista ilosanomaa. Oliko se sitä vieläkin, vuosienkin jälkeen, relevanttia ja toimivaa musaa. Vaikka autossa kuuntelemani Rally of Love(01) kuulosti hivenen mennen ajan musalta, mutta vain hivenen. Kaikki oli niin kuin ennenkin ja ehkä hivenen paremmin. Melkein nyyhkäisen.
Jo Espen soolonumerossa sävykkäästi skittaansa näppäillyt PK Keränen päästää seuraavassa kappaleessa kuusikielisensä valloilleen. Harvoin kuultu Coffee Girl on erityisen mieluisa yllätys. Biisi vedetään läpi varmalla otteella kera PK:n erittäin äreiden kitarasoolojen. Nyt näkyy ja kuuluu, että Pistepirkkojen ilmaisukanava on täysin auki. Upea veto tämäkin.
Liki katharttisen alun jälkeen bändi soittaa rennolla otteella Rodeo Heartin, sen jälkeen hyvin kulkevan Space Ridingin, jota jälleen kerran PK:n kitara kuljettaa mallikkaasti. Pian ollaankin jo Birdyn äärellä. Kaikki toimii tässäkin. Vieraileva sellisti taikoo kielisoittimestaan hienoa avantgardiset lintuluraukset laulun suvantokohdassa. Tässä kohtaa yleisökin on jo täpöllä mukana, niiltä osin mitä koronarajoitusten aikana voi olla.
Keikan huippukohta tulee itselleni tuntemattoman instrumentaalin myötä. Koko bändi, aina urkuri/basisti Asko Kerästä myöten rokkaa ja surffaa pidäkkeettömästi. Kappaleesta välittyy vuosikymmenien kokemus ja soittamisen ilo. Espen rummut jyskää vastustamattomasti, Asko tietää miten urkuja vingutetaan ja PK:n kitara iskee keitokseen tulta. Tämä biisi tuo esiin Pirkkojen aidon ja riemukkaan ytimen. Mietin, että jos ulkomainen levymoguli olisi näkemässä tämän esityksen ja koko keikan, niin siinä menis äkkiä joiltain Jack Whitelta tai Rival Sonssilta levydiili. Paitsi, että ne levymogulit varmaan jo tietävät Pirkkojen taian...sillä onhan bändi kansainvälisesti tunnettu.
Frankesteinin kohdalla bändi alkoi ottamaan varsin avoimesti biisitoiveita vastaan. Oletettavasti bändin settilistaa ei ollut lukittu. Askon välihöpsöttelyt ja tuumailut, että soitetaanko tää vai tuo biisi rentoutti mukavasti tunnelmaa. Miehen jutut välillä olivat ihan toiselta planeetalta, niin että hymy karehti bänditovereiden huulilla. Onneksi se oli hymy, eikä mikään muu. Keikan aikana heräsi toiveikkuus, että josko bändi pääsisi vielä levytyskantaan kiinni. Tunnelma vaikutti hyvältä ja keikkakin oli liki eksaattinen ja olen sata varma, että myös bändi nautti hommastaan. Pirkkojen pitkät ja monimutkaiset levytysprosessit ovat oma lukunsa ja se on asia minkä suhteen ei pidä kiirehtiä, eikö vieläkään? Se levy tulee jos on tullakseen, näin uskon.
Keikan loppupuoli sisälsi mahdollisesti vielä yhden levyttämättömän biisin? Jossa laulettiin "Get Over Me" Voisiko olla näin? Espen varmaotteinen Tired Being of Drunk ja pari hilpeää numeroa viimeisimmältä Lime Green Delorean(11) levyltä johdattivat keikkasetin viimeiseen numeroon, eli Texacosoniin. Kyllä. Utajärven säröinen boogiejuna kolkotti läpi pimeän tunnelin, jota koronasyksyksi kutsutaan. Velat muuttuivat saataviksi, tietoisuus kasvomaskista ja muista ikävistä arjen nihkeyksistä häipyivät jonnekin. Tämä ilta oli Pistepirkkojen ja tämä oli ehkä parhain 22-Pistepirkkokeikka jota olen ollut todistamassa.
Kaksi encorea, Quicksand ja I Knew pursottivat vielä kerman tämän kakun päälle. Minä nautin. Kiitos pojat. Toivottavasti tarina saa jatkoa, lisäkeikkojen ja levyn(jen) myötä. Tämän bändin ei ole syytä unohtua ja kadota. Kyse on kuitenkin yhdestä Suomen kansallisaarteesta, täysin omintakeisesta ja vaikuttavasta rockbändistä, jonka vahva materiaali ei ole osoittanut minkäänlaisia haalistumisen merkkejä.
Kotimatkalla autossa soiva Rally of Love(01) kuulosti ajattomalta klassikolta, yhä edelleen.
Tässä vielä makupaloja eiliseltä:
