James Taylor - Walking Man

Levy joka on tehty sellaisessa ja ajassa olosuhteissa, että se on tässä ajassa jo puhdasta illuusiota, osa mytologista hippisaagaa. 70-luvun alun kaunein ja kirkasäänisin laulaja-lauluntekijä James Taylor on edustanut minulle enimmäkseen hämmentävää mitäänsanomattomuutta. Kaikki toimii ja on tavallaan oikein, mutta mikään ei niinku oikein kolahda. Mikä tässä musassa oikein mättää? Näin on käynyt useiden James Taylor levyjen kanssa, aina Sweet Baby Jamesista(70), Mud Slim and the Blue Horizonin(71) kautta 80-luvun väkevään "paluualbumiin" That's Why I'm Here(85).

Walking Man(74), viides levy Taylorin ei niin kovin runsaassa back-kataloogissa oli minulle ennalta tuntematon. Ostin sen taannoiselta Tukholman reissulta parilla eurolla. Todennäköisesti kyseessä on Taylorin uran heikoimpia tekeleitä, ei ihan klassikoihin verrattava, sellainen ihan kelpo välityö. Itseasiassa vasta tämä levy avasi hellävaroen rintakehäni raskasta luukkua ja kuiski sinne ajattelevan 70-luvun hahmon oivallisia säkeitä:

Moving in silent desperation, keeping eye on the holy land
A Hypothetical destination, Say, who is that walking man

Kappaleet eivät ole niin kulmattomia ja ympäripyöreitä kun olen tottunut Taylorin tuotannossa...tai eivät ne taida olla varhaisemmassakaan tuotannossa, kun lauluja olisi vaan jaksanut kuunnella. Lauluissa on hienovaraista herkkyyttä ja ne eroavat riittävästi toisistaan. Aloituskappale Walking Man päivittää oman tiensä kulkija - teemaa(45 vuotta sitten), ovela Migration vaihtaa teeman maailmanlaajuisemmaksi, Let It Fall Down on varsin tarttuva kappale ja Me and Me Guitar rokkailee irtonaisesti, hyvät taustamuusikot pikkailevat kitarastaan ja koskettimistaan autiomaan kokoisia sointuja ja vingahduksia.

Sitä miettii mikä on tällaisen ihan kivan 70-luvun levyn merkitys tänä päivänä? Kun se pyörii ansiokkaasti vieraan maan alekaukaloissa, eikä sitä ole kukaan 20-30 vuoteen sieltä huolinut ennen kuin tämä setämies Lempäälästä kaappasi levyn kainaloon. Yritänkö nyt vähän väkinäisesti väittää, että tässä on sittenkin varsin oiva levy, kuuntelemisen arvoinen, jopa ystävä? Mutta sanohan käsi sydämellä, että kuinka hyvä levy on kyseessä? 3+, ehkä 3½. Haalea ja kädenlämpöinen ei kuulosta kehulta, mutta levy osuu täydellisesti voipuneen kesämiehen ponnettomaan olotilaan, lohduttaa, kohottaa, ei pakota liikaa, kertoo kuinka kaikki voi mennä rennosti eteenpäin kun sulkee silmänsä ja laskee selkänojan taakse, vaan ei ihan taakse.

Eikä sillä loppujen lopuksi ole väliä monenko tähden levy on kyseessä jos se tarjoaa hetken jos toisenkin jotain kohottavaa, merkityksellistä tunnelmaa, että pääsee arjen harmaan kerroksen yläpuolelle, tuntee saavansa jotain elähdyttävää, että elämän merkitys tulee liki hetkellisesti tämän levyn kautta, että se peilaa tätä hetkeä 44 vuoden päästä levyn julkaisuhetkestä. Niin, eikö silloin ole kyse ajattomasta musiikista?

Record fair in heaven, almost - Kåren, Turku. 7.12.2013.

Taas oli levymessut tarjolla Turussa, edellisistä oli jo tovi aikaa, kenties ne olivat keväällä? Kovasti yritin tähdätä klo:11.00 aloitukseen, mutta myöhästyin puolisen tuntia. Olin ihan varma, että levyhaukat olivat kerenneet jo ostaa kaikki minulle kuuluvat helmet, mutta eivätpä olleetkaan, sillä paikalla oli harvinaisen kova kattaus mustaa muovia ja yllättävän paljon levyjä ns. want-listaltani. Fokukseni laareihin oli tiukan intensiivinen, en siis sortunut vilkuilemaan ympärilleni ja pahoittamaan mieleni siitä mitä helmiä kaikki muut olivat kerenneet jo syliinsä haalia. Jos vähän liioitellaan, niin nämä Kårenin levymessut hipoivat jo taivasosastoa, hyvässä mielessä.

Levymyyjiä oli paikalla pikkaisen normaalia vähemmän, Kårenin portaiden yläpäästä puuttui pari ns. vakikojua. Ruotsalaisten myyjien kojuja oli paikalla 4, joista kahdesta kauhoin levyjä kassiini liki kilokaupalla. Näistä länsinaapureista etenkin Delicious Goldfish Records ja Record Hunter tarjosivat valtavan määrän laadukasta muovia hintahaarukassa 1-3 euroa.

Okei, sitten löytöihin. Herkullisen kultakalan laarista löytyi muun muassa seuraavanlaisia euron herkkuja: Steve Miller Bandin: 5(70), ja tämä uskomaton hyväkuntoisena jenkki-originaalina. Muita olivat Springsteenin: River(80), Ike & Tina Turnerin: Nuff Said(71), Southside Johnnyn: This Time it's for Real(77) ja Dr.Johnin: Tango Palace(79). Kun maksoi kaksi euroa, sai sellaisia levyjä kuin Lou Reedin: New York(89), Janis Joplinin: Pearl(71) ja Eric Claptonin: Eric Clapton(70). Tästä laarista lähti melkoinen kasa muovia mukaan ja kivat toivoitukset Tukholman Solnaan levykaupoille joskus tulevaisuudessa.

Toiset hyytävät laarit tarjosi em. Record Hunter Tukholmasta, jossa olen paikan päälläkin käynyt noin neljä vuotta sitten. Kaikki älpyt olivat kolme euroa kappale. Henkilökohtaisella tasoilla sykähdyttävimpiä löytöjä olivat Talk Talkin: Spirit of Eden(88), Tom Verlainen: Tom Verlaine(79), CSNY:n : 4 Way Street(71), Cowboys Junkiesin: Trinity Sessions(88), Stephen Stilsin: 2(71), Rushin: Permanent Waves(79) ja Steely Danin hieno originaali avattavilla kansilla: Can't Buy a Thrill(72).

Ei olisi uskonut, että edelleen muovia lähtee näinkin paljon mukaani...tai noh, onko se sitten yllätys, kun levyjenkeräys on aika syvällä verissäni, yhä edelleen, valitettavasti ja onneksi. Levyjen keskihinnaksi tuli 2 euroa ja kokonaishintakin pysyi kaksinumeroisena. Sen verran innostuin lopussa sijoittamaan, että ostin kolmannelta ruotsimyyjän kojulta yhden levyn peräti seitsemällä eurolla. Plätty oli Alan Vegan: Saturn Trip(83). Vega on siinä mielessä ajankohtainen, että tulevalta Springsteenin: High Hopes(14) levyltä löytyy Suicide-cover(Vegan bändi) Dream Baby Dream.

Levytori - Tampere Beatles Happening. 19.1.2013

Vuoden ensimmäinen muovinkierrätystapahtuma oli tämänpäiväinen levytori Tampere-talossa, Beatles-tapahtuman yhteydessä. Kojuja oli tällä kertaa selkeästi vähemmän mitä kahdella aikaisemmalla kerralla, mutta meitä levynkerääjäfriikkejä ihan kiitettävä määrä. Nopea silmäys paljasti, että tilaisuudesta ei löytynyt yhtään ”euron laaria” tai ”muutaman euron laaria”. Paikalla oli suomalaisia ja melko hintatietoisia levynmyyjiä. Näkisin, että tämä tapahtuma on pienoisversio varsinaisista levymessuista, joissa on ulkomaisiakin myyjiä.

Vähäisen tarjonnan vuoksi löydötkin jäivät aika vähäisiksi. Mukaan tarttui vain neljä vinyyliä. Kukkarolle ja notkuvalle levyhyllylle tämä oli helpotus. Useilta levymessuilta tutun myyjän laarista löytyi ensimmäinen aarre, aavikkorokin kuninkaan, eli Giant Sand yhtyeen Long Stem Rant(89) viidellä eurolla.

Aikani pyörittyä melkein jokainen(niistä vähäisistä) laari osoittautui pettymyksestä, joko tarjonnaltaan tai hinnoittelultaan. Voi olla, että levykokoelmani on kasvanut sen verran suureksi, että löydöt ovat joka kerta harvemmassa. Paljon on kyse myös ylihinnoittelusta, varsinkin nyt kun vinyylillä on taas nostetta. 70-luvun kuluneesta Motown-tyyppisestä soullevystä on vaikea maksaa vitosta enempää, kun tietää että ulkomailta tai levymessujen ruotsimyyjien laarista ne lähtee parilla ekellä. Toisaalta suomalaisillekin myyjille joskus ihan kannatuksen vuoksi voi maksaa ”ylihintaa”, jotta elinkeino jatkuu ja heitä näkisi seuraavillakin levymessuilla

Levymessut ja levytorit ovat selkeästi keski-ikäisten miesten kohtaamispaikkoja, tavallaan muovinkierrätyspisteitä, jossa vanha tavara vaihtaa omistajaa, myyjän puolella koti tuulettuu ja ostajan sisustus muuttuu alati tukalammaksi pvc-paineen lisääntyessä ja tilkitessä huoneiston vapaat neliösentit. Tässä harrastuksessa on samanaikaisesti jotain surullista, että jotain innostavaa. Kaikki eivät ole keräilijöitä ja se joka keräilijyyteen todenteolla syttyy, niin löytämättömien helmien etäinen kajo saa jaksamaan. Toisaalta vinyyli kooltaan on aika pieni, jos harrastuksena olisi vaikka vanhat autot tai moottoripyörät.

Parhaimmat löydöt tein sympaattisen vanhan herran kojulla, joka tilanpuutteen vuoksi joutui harventamaan levykokoelmaansa. Silmiin osui hetken plärätessäni Stephen Stillsin klassinen Manassas(72) tupla-albumi, tämän Crosby, Stills, Nash miehen kunnianhimoisin ja parhaaksi tituleerattu albumi. Toinen kojun löytö oli myös pitkään etsimäni The Faces-yhtyeen Ooh La La(73). Molemmat albumit olivat liki soittamattomia ja alkuperäisasussaan. Pienen lämmittävän musakeskustelun päätteeksi yhteishinnaksi sovittiin 25 euroa, joka näistä rokin klassikoista ei ole todellakaan liikaa. Mukavaksi lopuksi palasin vielä ensimmäisen myyjän kojulle, jossa silmiini osui Jeff Beck Groupin Orange Album(72). Pikku tingillä hinta putosi kahdeksasta kuuteen euroon.

Viimeisimmillä levymessuilla olen ollut havaitsevinani pienoista ”levymateriaalin” puutetta, ihan kuin myyjillä ei olisi reservissä riittävästi levyjä kysyntään nähden? Onhan vinyylien keräys koko ajan ollut lievässä nousukiidossa, messuilla liikkuu myös paljon nuoria(20-30v) levynkeräilijöitä, jonkin verran naisiakin. Toisaalta itse on kokenut aika valtavia elämyksiä joillakin menneillä levymessuilla ja muilla levynkeräysmatkoilla, että vähän vaatimattomammat messut eivät täytä omia odotuksiani. Tähän liittyen mielessäni on hurja suunnitelma, Skandinavian suurimmat levymessut Tukholman Solnassa helmikuun lopulla. Niin, jos tälle reissulle tulee lähdettyä, palatessani on kai syytä sitten perustaa oma levykauppa? Nimi olisi jo tiedossa.

SE ELÄÄ! - Stockholm 26.2.2010

Kyllä vain, musiikkikauppoja ei ole vielä täysin kuopattu, sen osoitti kierrokseni Tukholman keskustan levykaupoissa. Niin moni hyvä ja asiantunteva levykauppa on joutunut lopettamaan toimintansa viime vuosina, joista viimeisimpänä Platta Tampereelta. On lähes jo varmuudella osoitettu, että musiikkiäänitteiden myynti päästää loppukorahduksiaan.

Tukholma palautti osittain uskon levykauppojen tulevaisuuteen, perjantaipäivän aikana kahlasin läpi vajaat kymmenen hyvinkin asiallista levykauppaa. Aloitin kierrokseni jo kymmeneltä aamupäivällä, joka tietenkin tarkoitti sitä, että jouduin tunnin pari odottelemaan levykauppojen aukeamista, mikä taas on aika yleinen ja maasta riippumaton piirre. Kenties levykauppiaat ovat omanlaisia yöeläjiä ja puolirokkareita, jotka yksinkertaisesti eivät pääse sängystä ylös aikaisemmin? Todennäköisempi selitys on taloudellinen puoli, saadakseen edes jonkinlaisen kannattavuuden toiminnalleen levykauppoja pidetään auki keskipäivän kuumilla shoppailutunneilla, jolloin asiakkaita on enemmän liikkeellä.

Vuoden alussa asetuin kesään asti kestävään levyjen ostolakkoon, joka sallii yksi tai kaksi poikkemaa. Tässä tuli niistä ensimmäinen. Kahden kuukauden levyttömyys oli aiheutti sen, että ns. roinavinyyli kiinnosti vähemmän ja tällä reissulla olin päättänyt keskittyä ainoastaan levyihin, jotka oikeasti kiinnostivat minua. Toivelistaani olin laittanut muun muassa vanhaa soulia, The Pretty Thingsiä ja muutamia 70-luvun helmiä. Mikä sitten olikaan lopputulos?

Ensimmäisen löydön tein netissäkin ansiokkaasti mainostetusta Record Hunterista. Kahdessa kerroksessa olleen musiikkiliikeen kellarikerros oli täynnä 20 kruunun perussälää ja yläkerrassa laatuyksilöt. Mukaan tarttui Stevie Wonderin mestariteos Songs In The Key Of Life(76). Huokealla saadun tupla-albumin(80kr) sisällä oli vielä tallella 4biisin bonus-eepeekin, se jos mikään lämmitti. Alakerran alelaariin jätin muun muassa Eaglesin originaalin Hotel Californian, Godley & Creme-vinyylin ja aika harvinaisen No Nukes – tupla-albumin, jossa esiintyy ydinvoimaa vastaan paljon nimekkäitä artisteja Springsteenistä Doobie Brothersiin. Niin, miksi jätinkään nämä 20 kruunun levyt laariin lojumaan? Auts!

Päätökseni ostaa ainoastaan laatulevyjä piti sisällään tämän ikävän seikan, että nämä takavasemmalta eteeni tulleet yllärivinyylit saivat jäädä levylaareihin lojumaan. Toisaalta usean laadukkaan levykauppavierailun jälkivaikutus on ollut nälän tunne. Niin ja voiko tätä levynälkää koskaan täysin tyydyttää? Ja jos voi tyydyttää, se lienee merkki siitä että syytä keskittyä muihin harrastuksiin kuin levyjenkeräilyyn.

Tukholman retkeni huippukohta oli ehdottomasti Nostalgiapalatset (http://www.nostalgipalatset.com/), ehdottamasti runsain levyaitta mihin matkallani törmäsin. Tarkalla sihdillä valitsin mukaani etsimäni Pretty Thingsin: Silk Torpedon(74) ja niin ikään haussa olleen Steve Gibbons Bandin: Rolling On(76) vinyylin. Ajanpuutteen vuoksi kerkesin vain vienosti nuuhkaisemaan paikan valtavaa vinyylimerta. Hipaisin originaalia Marvin Gaye tupla-albumia Here, My Dear(78), jonka haastava yli 200 kruunun hinta lannisti ostohaluni. Kaupassa oli valtavasti myös 20 kruunun kohtuulaadukasta tavaraa, jonka kutsuun en vastannut.

Muita mainittavia levykauppoja olivat Cosmos Factory ja yksi Odengatanilla sijaitseva asiantunteva kauppa, jonka nimen olen jo unohtanut. Seuraavana päivänä tein vielä lyhyen visiitin Södermalmin Skivhögenin, jonka ylipedantti ulkoasu tappoi levyjenostohaluni. Levyt olivat tarkassa aakkos- ja genrejärjestyksessä, sijaa ei ollut yhdellekään alelaarille. Levykauppiaskin vaikutti fanaattiselta vanhan liiton äijältä joka vannoo Jimi Hendrixin nimeen ja oikoo asiakkaiden vääriä musiikillisia mielipiteitä. Mielestäni hyvän levykaupan pitää tarjota tilan tunnetta, mahdollisuutta tehdä yllättäviä löytöjä, sellaista asiantuntijuutta myyjän puolelta joka ottaa vastaan asiakkaiden mielipiteitä, eli yksinkertaisesti sanottuna hyvää asiakaspalvelutaitoa.

Mutta kuka on mainitsemani Steve Gibbons? Tässäpä esimerkki siitä kuinka setämies joraa. Nauttikaa!