Men at Work! Tässäpä bändi jonka levyt ovat riivanneet minua vuosikausia kirppareiden ja musiikkikauppojen alennuslaareissa. Niitä on tarjolla kahdella eurolla, yhdellä eurolla, ilmaiseksi ja aivan hemmetin hyväkuntoisina. Näitä levyjä on kaikkialla. Haalikaa talteen, jos vastaan tulee...ja jos ette omista näitä.
Down underin tuntee jokainen. Se soitettiin loppuun jo kahdeksankymmentäluvulla, myös ysärillä...ja se soi edelleen joka paikassa, esimerkiksi tänä aamuna Yle Tampereella. Yllättäen huomaan, että pidän biisistä yhä, se ei ole kulunut loppuun, vaikka se on porannut pomppivalla reggaerytmillään korvakäytäviäni tuhansia kertoja, niin kotona, koulussa, töissä kuin Suomen eri kaupunkien yökerhoissa, eri vuosikymmeninä, loputtomasti, väsymättömästi, läpäisten kevyesti kahden puolen promillen humalan, kehottanut menemään grillin kautta kotiin ja aina yksin.
Lyhykäisyydessään tämän aussibändin ura pitää sisällään albumit: Business as Usual (81), Cargo (83) ja Two Hearts (85). Näistä kahden jälkimmäisen löydät mistä tahansa kirpparilta ihan milloin vain hintahaarukassa 0-5 euroa. Jos maksaa yli vitosen, niin älä osta, koska seuraavalta kirppikseltä saan sen kahdella eurolla, ihan varmasti.
Ostin Cargon (83). Se puuttui minulta, koska olin aina kerennyt sen myymään pois kirpparilla, ennen kuin olin sitä kuunnellut. Ajattelin vaan, että varmaan ihan paska levy. Kylläpä tyhmästi ajattelin. Radio, tuo ihmeellinen modernin ajan väline, livautti korvilleni kyseisen albumin biisin nimeltään: Overkill. No voih, tällainen helmeilevästi poppaava helmi, jossa surumieliset torvet törähtelevät taustalla. Biisissä on jotain syvää:" I can't get no sleep, i think about the implications". Syvän päädyn tuotos, aivan selvästi.
Laulaja/lauluntekijä Colin Hayn korkealta ja kovalla paineella tuleva lauluääni on tunnistettava ja korvaa miellyttävä. Haluaisin sanoa, että mukava kuunnella tällaista menneen ajan positiivista musiikkia, jossa on vielä erityinen kansallinen (Australia) sävy. Cargo vaikuttaa pinnan alta vähän deepiltä levyltä, eikä lyriikoiltaan ole välttämättä pelkkää aurinkoa. A-puolen päättävä No sign yesterday möyryää pahanenteisen vahvasti.
Two Heartsin (85) olen mahdollisesti noukkinut levykaupan poistolaarista mukaani. Levy on hyvää jatkumoa edelliselle, tosin modernimpi ja ehkä tätä kautta hivenen tylsempi. Aikalaiskritiikeissä Two Heartsia pidetään auttamatta bändin huonoimpana. Näin se taitaa olla.
Kaksi vuotta edellisesti, niin Colin Hay julkaisi soololevyn: Looking for Jack (87), jonka olet myös varmuudella nähnyt niissä poistokoreissa. Vielä en ole iljennyt levyä ostaa, mutta ostan sen kun tulee alle kahdella eurolla vastaan, eli varmaan aika pian.
Kuuntelen Kauko Röyhkän Jumalan lahja (93) levyn neljän vuoden takaista vinyyliprässiä. Sininen vinyyli pitää sisällään tuon liki kolmenkymmenenvuoden takaisen okkultistisen rokin klassikon kera bonuslevyn täynnä harvinaisuuksia. Yhä potkii. Tästä linkistä tarkempaa analyysia levystä: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/kauko-royhka-jumalan-lahja.html
Tänään suuntasin keikalle Tampereen G Livelabbiin jossa Röyhkä bändeineen esitti kyseisen klassikkoalbumin alusta loppuun. Ennen kaikkea oli mukava nähdä Röyhkää pitkästä aikaa livenä bändin kera...tai yleensä ottaen elävänä. Sillä onhan kyseessä mies jolla on maine livenä.
Bändi ei ollut kuitenkaan sama kuin Jumalan Lahjan aikoihin, vaan koostettu Röyhkän viimeaikojen bändiviritysten henkilöistä. S.A.Hynninen bassossa, kitarassa pitkänlinjan tekijämies Puka Oinonen ja rummuissa hieman tuntemattomampi kaveri Roberto Lanz.
G livelabin jonossa kuulin jo tutunkuuloista röyhkä-analyysia, niin Jumalan Lahja-levyn taustoista kuin maestron kirjallisista tuotoksista. Kauko-fanit olivat lähteneet liikkeelle. Eivät sankoin, mutta varsin riittävin joukoin. G Livelab täyttyi mukavasti kun me keski-iältään pyöreästi viisikymppiset valtasimme lavan edustan. Voisin väittää, että yleisön joukossa ei ollut yhtään alta nelikymppistä. Voi olla, että Kauko menetti yhden rockyleisösukupolven kun metoo-liike jylläsi voimakkaimmillaan muutama vuosi sitten. Röyhkän persoona ja julkiset kommentit vieraannuttivat hänen tietyistä piireistä, väittäisin. Kaikesta huolimatta Röyhkä on ollut itselleen ja tavalleen tehdä musiikkia uskollinen. Hän julkaisi pari vuotta sitten yhden uransa Röyhkeimmistä albumeista Dekadenssi (20) yhdessä S.A.Hynnisen kanssa. Levy sai pyöreät yksi tähteä Soundi-lehden levyarviossa ja naurut päälle. Tosin muissa medioissa levy noteerattiin varsin vahvaksi.
Jännitin alkuun, että kuinka hyvin bändi tavoittaa Jumalan Lahja levyn jyhkeän rocksoundin. Pelkoni oli turha, sillä heti ensi tahdeista lähtien oltiin hyvän tekemisen äärellä. Levyn avaava Kultainen Aasi soi tuttuna ja elinvoimaisena. Puka Oinonen oli kitarassa mies paikallaan, soolot ja kaikki muu tärkeä kitaratyöskentely oli hyvin hanskassa. Myös S.A.Hynninen bassossa oli näyttävällä tavalla Rock, tukka heilui ja bassonkielet napsuivat svengaavasti. Kauko itse soitti kitaraa varsin kelvollisesti, vaikka mikään kitaristi ei olekaan. Rumpali Roberto Lanz oli joka jykevä perusta joka mahdollisti onnistumisen.
Kyllä. Tämä keikka meni kokonaisuudessaan plussan puolelle. Kaukon laulu toimi kauttaaltaan hyvin. Arvostettu suku kappaleessa sanat unohtuivat hetkeksi, mutta jos kappaleen on soittanut edellisen kerran vuonna 1993, niin tällainen pieni notkahdus sallitaan. Onnistuneimpia vetoja keikalla olivat jo mainitsemani aloituskappale Kultainen aasi, railakas: Kuka keikuttaa venettäni?, pahanenteinen Lilith ja etenkin Saksalaisten tuho, joka levyversiona oli jäänyt itselleni etäiseksi. Nyt tuli sellainen versio, että oksat pois. Jumalan lahja levy päättyy nimi-instrumentaaliin, joka oli hieno lopetus tälläkin keikalla.
Varsin onnistuneen levyversioinnin jälkeen odotimme tietenkin kieli pitkällä encoreita. Niitä tuli kaksi kappaletta, edellä mainitun Dekadenssi (20) levyn kappaleet Huijari Etelästä ja Bohemiadi, joista ensimmäinen toimi todella hyvin. Voisi sanoa, että tässä kohtaa keikka alkoi muistuttamaan vanhoja ja pidäkkeettömiä hyviä aikoja. Kaukon ääni avautui koko laajuudessaan ja siihen tuli ysäriltä tuttua nasaalia voimaa ja ilkeyttä.
Voi olla, että G Livelab ei ole paras keikkapaikka tällaiselle jyhkeälle rokille. Yleisön käytös oli korrektia ja kunnioittavaa (hyvä niin), mitään vanhan ajan känniääliöitä ei ollut pilaamassa kenenkään iltaa. Mutta tästä huolimatta odotin yleisön railakkaita välihuutoja tyyliin: - Hyvä Kake, soita Paha Maa! Sellainen tuli vasta kun keikka oli loppu. Liian myöhään. Röyhkä ei ole enää se"Paha-Kake", joka jää jutulle ja ryyppäämään yleisön kanssa keikan jälkeen. Toki kuusikymppiseltä veteraanilta ei pidä enää odottaa vanhoja temppuja. Röyhkä on pitkänlinjan ammattilainen, joka heittää keikan selväpäisenä ja jatkaa sen jälkeen matkaansa. Sitä kaipaamaani Röyhkä-keikkojen vähän paheellista livetunnelmaa ei tänä iltana löytynyt. Vaan toivoisinko, että se tunnelma vielä löytyisi?
Loppuun aikalaiskuva 90-luvulta. Musiikkiohjelma Jyrki, jossa Kauko bändeineen esiintyi, muutama vuosi Jumalan lahjan jälkeen:
Kaikesta huolimatta, vaikka jossain rajojen toisella puolen myllää sodan hirveät voimat, nuo surkeat ja lohduttomat asiat. Se lannistaa, mutta se ei saa lannistaa liikaa, sillä on muutakin elämää, kuten musiikki, joka aina lohduttaa. Minua ainakin.
Erityisesti tänä keväänä uutta suomalaista musiikkia tulvii vähän joka luukusta. Koronakurimus näyttää olevan selätetty ja artistit julkaisevat kilvan uusia levyjä. Mitä herkkuja onkaan tulossa (ja on tullut)?
Amuri: Ettei kukaan enää tuntisi pimeää. Otsikkoa ja soittajia myöten sukulaismusaa Jukka Nousiaisen neljän vuoden takaiselle levylle: Ei enää kylmää eikä pimeää (18). Amuri on aikalailla sama kuin Nousiaisen Kumppanit-bändi, mutta ilman Jukkaa. Biiseistä vastaavat Mikko Siltanen ja Kalevi Suopursu, joista jälkimmäinen vetää tällä kertaa hivenen pitemmän korren. Suopursun kappaleet: Hattupäinen mies, Joensuu, Tää tunne on tärkeä jäävät paremmin otsalohkoon soimaan kuin Siltasen vastaavat. Tosin Siltasen Ampiaiskesä toimii myös erittäin hyvin ja tuo mieleen marginaaliin jääneen suomirokin tekijäbändin, nimittäin Los Jacopabloksen. Siltasen pehmeä ääni, tunnelmalliset lyriikat ja melodiataju ovat lähellä Jacopaavojen Pekka Töyryn vastaavaa.
Antti Autio: Kaikki taloo huojuu. Kahdella edellisellä levyllä suomirockin ykköskaartiin hiipinyt Antti Autio on lyömässä todellisen ässän pöytään. Näin uskallan väittää. Uusi levy ilmestyy huomenna. Vinyylivaraus levykauppaan on jo tehty. Yksi pilottibiiseistä Kaikki on hyvin kertoo tästä ajasta, luomishetkellä tietämättään että tällainen aika olisi tulossa.
Knipi: Valoilmiöitä. Knipin kakkosalbumia on hierottu huolella koronasulkujen aikana. Huolellista ja melodista, hyvin toiveikaista. Iskusävelmiä on paljon, mutta levy kaipaa tummempaa virtaa, kaikki on jotenkin liian hyvin. Tiettävästi Knipi jätti tietoisesti levyltä pois ne masentavimmat biisit. Ei olisi jättänyt.
A.Takalo: 20:21. Takavalot yhtyeestä tunnettu kouvolalaisartisti julkaisi alkuvuodesta tämän syvän ja sympaattisen sooloalbumin. Levyä ei ole taidettu vielä arvioida missään musiikkimediassa tai lehdessä. Harmi, sillä kyseessä on varsin pätevä levy. Tältä levyltä löytyy sitä peräänkuuluttamaani "synkkyyttä". Aloituskappaleessa Paremmat ajat sukelletaan heti syvään päätyyn: "Ei mulla ole syytä miksi herätä aamuisin, ei ole mitään niin tärkeää" "Minusta jälkeen jää ongelmajätettä" Varsin rehellinen ja syväluotaava biisi, joka kääntyy lopussa toiveikkuuden puolelle. "Elän itseäni varten, on paremmat ajat vielä edessä" A.Takalo on kätketty helmi Suomen musakentässä. Suosittelen tutustumaan. Levyä ei taida saada muuta kuin kasettina. Sellaisen ostin itselleni toissapäivänä.
Neljä Ruusua: 1000X. Että sen tuhannen kerran. Noh, taitaa olla kahdennentoista kerran vai kuinka mones Neljä Ruusua levy onkaan kyseessä? Tunnistettavaa, muotovaliota ja nostalgista. Voisin mennä keikalle. Biisi 80-luvulla kertoo olennaisen. Muuta en tarvitse.
Muuan Mies: Pari paskaa biisiä. Jälleen ollaan erinomaisen albumitittelin äärellä. Herranjestas sentään, tuon paremmin ei voisi asiaa ilmaista, paitsi epäilen levyn pitävän sisällään myös hyviä biisejä. Timppa-kappale löytyy jo suoratoistosta. Hieno biisi, joka taitaa kertoa Timppa-nimisestä autosta? Muuan Miehen debyyttialbumi julkaistiin jo vuonna 2009. Vasta nyt havahduin ja huomasin kuinka hieno artisti tässäkin on kyseessä. Levy julkaistaan aprillipäivänä, kasettina ja cd:nä. Vinyylin vuoro on elokuussa. Kasettikauppoja on pian tiedossa.
Rosita Luu: Maaginen elävä. Tuoreempi ja hypetetympi artisti. Itselleni ei ole kovin tuttu. Levyn nimikappale svengaa kyllä vastustamattomasti. Nähdäkseni Rosita Luu on kameleonttimainen artisti, jolla ei ole pysyvää identiteettiä, vaan se vaihtuu tarpeen mukaan. Todella mielenkiintoista kamaa. Otetaan tehokuunteluun.
Huora: Älä luovuta. Joskus vastustelen bändiä nimen perusteella loputtomiin. Tämän henkilökohtaisen bännini ovat saaneet kokea Lasten Hautausmaa ja Huora. Kaksi erittäin vastenmielistä bändin nimeä. Mutta myös kaksi erittäin hyvää bändiä. Huoran solisti Anni Lötjönen antaa palaa täydellä teholla. Vakuuttavaa ja tarttuvaa, kuin suomenkielistä Therapya. Tykkäisinköhän?
Rohkeat kuvat: Ei se ahdista meitä. Mutta kyllä tämä aika ahdistaa, varsinkin nyt, teitäkin? Rohkeat kuvat on melko tuore pop/rock-bändi. Kyseessä on bändin toinen albumi. Nyt ollaan pienehkön (mielellään ison) läpimurron äärellä. Tällaisella virkeälle musiikillisille muodolle on tarvetta. Harkitsen albumikauppoja. Tuoretta muovia löytyy jo kaupoista.
Mitä muuta on odotettavissa keväällä tai myöhemmin tämä vuonna:
Jukka Nousiainen & Kumppanit: Matkalla kotiin. Nousiaisen edellisestä on kulunut kesällä neljä vuotta. Kyllä aika rientää. Huolella (ja tuskalla?) hierottu Matkalla Kotiin ilmestyy toukokuussa.
22 Pistepirkko: Kind Hearts Have a Run Run. On ilmeisesti uuden Pirkko-levyn nimi. Riehakas nimi-instrumentaali on jo julkaistu sekä tummasävyinen Snakecharmer. Lupa on taas odottaa...ties mitä. Edellisestä pirkko-levystä Lime Green Delorean (11) on jo 11 vuotta.
Samae Koskinen. Samaen uusi on purkissa. Milloin se julkaistaan?
Loppuun nostalginen video kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Mainitsemani (Amuriin vertaamani) Los Jacopablos - yhtye. Todellista peltorokkia:
Tässä myös spotikkalistallinen uutukaisia suomalaisia:
Muistat varmaankin Maaritin hitin Lainaa vain? Vaan tiedätkö, että se on cover-versio Carole Kingin biisitä Child of Mine ja se löytyy Kingin ensimmäiseltä sooloalbumilta: Writer (70). Minä en tiennyt tätä, ennen kuin viime syksynä tilasin discogsilta kyseisen albumin, tietty originaalina jenkkipainoksena. Loistava biisi, loistava levy.
Carole King täyttää tänä päivänä kunnioitettavat 80 vuotta. Musiikillisesti lahjakkaan (oppi soittamaan pianoa 4-vuotiaana) Carole Kingin ura alkoi jo 50-luvun lopussa, jolloin Carole julkaisi ensimmäiset soolosinkkunsa, tosin ilman suurempaa menestystä. Sen sijaan vuonna 1962 julkaistu It Might As Well Rain Until September soolokappale ylti Top 40:n, samana vuonna jona Beatles aloitti levytysuransa. Kingin uran ajallinen perspektiivi on pitkä ja vaikuttava.
60-luku kului lauluntekijäpuolisonsa Gerry Coffinin kanssa muille hittejä tehtaillen. Muun muassa hitit Chains, The Loco-Motion ja Pleasent Valley Sunday ovat parivaljakon kynästä. King ja Coffin erosivat vuonna 1967, sen jälkeen King perusti City-nimisen yhtyeen, joka julkaisi yhden albumin: Now That Everything's Been Said (68). Levyä pidetään myös Carole Kingin soolouran epävirallisena avauksena.
Writer (70) ei saavuttanut mainittavaa menestystä, vaikka kaikin puolin pätevä levy onkin. Seuraavana vuonna julkaistu Tapestry (71) räjäytti potin ja siitä tuli yksi kaikkien aikojen myydyimpiä ja arvostetuimpia levyjä. Albumi pitää sisällään lukuisia merkittäviä kappaleita, kuten I Feel The Eath Move, So Far Away, It's Too Late, You've Got a Friend, (You've Make Me Feel like) A Natural Woman ym. Lähes puolet levyn biiseistä menestyivät myös sinkkuina. Tapestry on levy joka pitää löytyä levyhyllystä ja se myös löytyy kaikkien levyhyllystä. Melkein ainakin. Jos se ei löydy sinun levyhyllystä, niin hyvä uutinen on se, että aikoinaan kymmeniä miljoonia myyneen levyn originaalia jenkkipainostakin löytää helposti vielä muutamalla eurolla.
Mitä tapahtui Tapestryn jälkeen? Carole jatkoi aktiivisesti musiikkiuraansa levy/vuositahdilla. Seuraava albumi, samana vuonna ilmestynyt Music (71) on myös ensimmäinen omistamani Carole King - levy ja olen aina pitänyt sitä kohtuullisen tylsänä tekeleenä, ennen kuin tämän vuoden alussa sain käsiini levyn originaalin jenkkipainoksen, kera paksun kansipahvin ja alkuperäisen sisäpussin. Jotenkin se viisikymmentä vuotta vanhan levyn tunne, hyvin soiva kaunis vinyyli läpäisi suojauksen, jätti säveliä sisääni, muistikuvia ja merkittävyyttä. Tämähän onkin ihan hyvä levy, jopa svengaavampi ja irtonaisempi kuin Tapestry. Brother, Brother, It's Going to Take Some Time ja levyn nimibiisi ovat ainakin kestävää laatua.
Levyt Rhymes and Reasons (72), Fantasy (73) ja etenkin Wrap Around Joy (74) jatkoivat Tapestryn viitoittamalla laadukkaalla musiikillisella tiellä. Ilouutinen on tässäkin se, että noita levyjä löydät kohtuullisen edullisesti alkuperäisinä vinyylipainoksina. Noista levyistä jälkimmäinen Wrap Around Joy (74) on Kingin tuotannossa suosikkini, heti Tapestryn jälkeen. Musiikillisesti ehkä aiempia rikkaampi levy tarjoilee sellaisia kestäviä kappaleita, kuten Nightingale, Jazzman, nimikappale ja levyn päättävä The Best Is Yet to Come, jonka väite ei pidä ainakaan musiikillisesti paikkaansa, koska mielestäni se "paras" tuli juuri tämän kappaleen muodossa. Pidän sitä yhtenä Carole Kingin vahvimmista biiseistä, jazzahtavan ilmava, 70-lukuinen, tarttuva ja erittäin hyvät torvet taustalla.
Soundtrack-albumi Really Rosie (75) ja Throroughbred (76) päättivät Carole Kingin 70-luvun kulta-ajan ja ne olivat viimeisiä levyjä ODE-levy-yhtiölle, jossa King oli alusta alkaen. Capitolille siirryttyään Kingin levyjen taso notkahti huomattavasti. Edellä mainittu Throroughbred (76) on hyvätunnelmainen levy, joka on ollut paljon tehosoitossa viime aikoina. Carole Kingin tuotannon heikkoutena on sanottava ajoittaiset jatsahtavat ja melko tylsiltä kuulostavat kappaleet. Tekemisen taitoa on, mutta kappaleet putoavat mitäänsanomattomuuden suohon. Näin siis huonoimmillaan, mutta 70-luvun alun tuotannossa tylsät hetket ovat onneksi minimissä.
Carole King jatkoi levyttämistä harvenevalla tahdilla aina 2000-luvun alkuun, jolloin ilmestyi kehuttu: Love Make the World (2001). Tämän jälkeen on tullut kai yksi joululevy. Livekonsertteja Carole King ei ole täysin jättänyt, näin tunnelmoi viitisen vuotta sitten Hyde Parkissa.
Lukas Nelson on Willie Nelsonin jälkeläinen. Noin kolmevitonen heebo, joka seuraa aika tarkkaan isänsä jalanjälkiä, välillä ottaa askeleen pari laadukkaimmille musiikilliselle vesille kuin isänsä. Tämä on kova väite, sillä onhan Willie Nelson kantrin ikoneita ja julkaissut yhden laskutavan mukaan yli 145 studioalbumia.(Tästä linkistä löydät ne paremmuusjärjestyksessä: https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/
Mutta ei jäädä nyt Willieen, sillä pojastakin on paljon kerrottavaa, erityisesti hänen musiikistaan. Pähkinänkuoressa: Lukas Nelson on hyvin paljon isänsä kuuloinen, hivenen rokimpi ja vetreämpi, osittain samoissa kantrivesissä seilaava kuin isänsä. Lukasin bändi Promise Of The Real on myös mahtava taustaryhmä, joka nostaa musiikin vaikuttavuutta pari pykälää.
Huomioin Lukasin ensimmäisen kerran, kun hän esiintyi bändinsä Promise Of The Realin kanssa Neil Youngin taustalla levyillä: The Monsanto Years (15), Earth (16) ja The Visitor (17). Bändiä oli tuolloin täydennetty Willien toisella pojalla Mikah Nelsonilla, joka ei varsinaisesti kuulu tähän Lukasin soolobändiin. Tästä ei mennyt kauan aikaa kun noteerasin tuolloin uunituoreen: Lukas Nelson & Promise of the Real (17) levyn. Rouhea, neilyoungimainen kitarasoundi (mutta paljon tarkempi) kera vahvojen kappaleiden teki vaikutuksen. Aloituskappale Send Me Down On A Cloud kertoo heti missä mennään, tiheätunnelmaisessa svengaavassa rokissa. Musiikillisista verrokeista isänsä lisäksi tulee mieleen ainakin Leon Russell.
Seuraavaksi julkaistiin melkein yhtä hyvä Turn Off The News (Build A Garden) (19), joka taisi olla levyn otsikkoa myöten kritiikki Trumpin aikaiseen Amerikkaan, että riittää nämä jatkuvat ikävät uutiset. Muistan, että tämän levyn tiimoilta diggailuni haaleni. Pidin albumia tuolloin hivenen väkisin puristettuna. Levy on edellistä rokimpi ja siirtää sen liiankin lähelle valtavirtaa. Tosin hyviä biisejä löytyy tältäkin, kuten nimikappale, Bad Case ja etenkin Civilized Hell. Jälkimmäisestä biisistä löytyy hieno versio seuraavan vuoden Naked Gardenilta (20) joka on edellisen sisaralbumi, sisältäen Turn Off-sessioista jääneitä demoja ja uudelleenottoja. Sanoisin, että rennompi Naked Garden on nautittavampi kuuntelukokonaisuus näistä kahdesta. Naked Gardenista otettiin rajoitettu vinyylipainos ja sitä on liki mahdotonta saada enää mistään säädylliseen hintaan. Kolminumeroisissa summissa liikutaan.
Juuri Naked Gardenin ilmestymisen jälkeen (maaliskuu 2020) iski kansainvälinen lockdown. Lukas bändeineen unohtui taustalle kaiken muun koronahämmenyksen myötä. Näin ollen en tiennytkään, että Lukas Nelson & Promise Of The Real julkaisi myös viime vuonna albumin: A Few Stars Apart (21). Löysin sen ihan vastikään. Edeltäjiinsä nähden levy on varsin selväpiirteinen ja jotenkin kypsyneempi kuin aikaisemmat. Tämä levy on myös enemmän kantria kuin edeltäjänsä. Monta hyvän kuuloista kappaletta löytyy tältä plätyltä, kuten rullaava Perennial Bloom ja herkkä Smile.
Lukas Nelson & Promise of the Real on itsevarmaa ja perinnetietoista (geenit) rytmimusiikkia, josta välittyy soittamisen ilo. Lukas bändin pääasiallisena biisinikkarina voisin nostaa yhdeksi 2020-luvun tasokkaimmaksi ns. vanhan liiton kantrirock-biisien väsääjiksi. Mielestäni tämän ajan arvostetuista lauluntekijöistä, esimerkiksi Israel Nash ja Jonathan Wilson kalpenevat Lukasin rinnalle. Lukasin kohdalla on kyse tietynlaisesta tekemisen rentoudesta, joka tuo musiikkiin jotain ainutlaatuista ydintä, samaa mitä löytyy myös Willie-isän levyiltä. Kun hyvän musiikin äärellä ollaan marinoiduttu läpikotaisin, niin se kyllä kuuleekin.
Ainut miinus tässä on se, että Lukasin levyjä ei juurikaan löydy suomalaisista levykaupoista. Kaikki on tietenkin tilattavissa, mutta noiden vinyyliversioiden hinnat ovat kohtuu suolaisia. Nyt mennään sillä rajalla, että onko tämä musiikki sittenkään niin hyvää, että se on pakko omistaa fyysisenä äänitteenä? En aio ostaa uutta Elvis Costelloa, enkä Jethro Tulliakaan. Mutta yhtäkään Lukasin levyä en vielä omista. Olisiko nyt se hetki? A Few Stars Apart (21) vinyylin tilaus on parin klikkauksen päässä...klikkaanko? Klikkasin.
Tässäpä uusimman levyn voimaballadi Lukasin intiiminä pianovetona:
Never heard! Voisi joku sanoa, mutta epäilemättä Harry Nilsson kilauttaa useimpien kelloja. Eikö vaan? Jokunen vuosi sitten eräs tamperelainen levykauppa työnsi kasoittain Nilssoneita tuulikaapin ilmaislaariin. Artisti oli heille tuiki tuntematon...ainakin tuolloin. Viime aikoina olen nähnyt Nilssoneita ihan hintalappu kyljessäkin tuossa kyseisessä kaupassa. Kahden ja neljän euron haarukassa. Olet varmasti nähnyt nuo kolme levyä: Pussy Cats (74), Duit On Mon Dei (75) ja Sandman (76). Edelleenkin kirppislaarit tursuavat noita lättysiä. Tuotiinko Suomeen 70-luvulla tonneittain Nilssonia vai mistä on kyse?
Harry Nilsson on se mies, joka oli ensimmäisenä lähteellä jättihitin "Without You" kanssa. Se voitti grammyn jo vuonna 1971 ja oli osana Nilssonin tunnetuinta ja laadukkainta albumia: Nilsson Schmillsson (71). Hitin tragedia oli se, että se ei ollut Harryn kynästä, kuten ei myöskään toinen Nilssonin esittämä jättihitti, Midnight Cowboy (71) leffan tunnari: Everybody's Talking (Fred Neilin biisi). Nilsson tunnetaan erityisesti lauluntekijänä ja omia erinomaisia biisejä löytyy kataloogista riittämiin.
Katsoin taannoin Youtubesta kehutun dokkarin aiheesta: Who Is Harry Nilsson (And Why Is Everybody Talkin' About Him)? https://www.youtube.com/watch?v=Je8g10Q3-gY&t=4205sjossa Nilssonin läheiset, ystävät, muusikkokaverit muistelevat artistin uraa(ja edesottamuksia) kronologisesti, aina uran alkuvaiheesta synkähköihin loppuhetkiin. Erittäin suositeltava dokumentti.
Nilsson oli Beatlesien hyvä ystävä, etenkin Ringo Starrin ryyppykaveri 70-luvulla. Ringo näytteli myös pääosaa Harryn tuottamassa Son Of Dracula (74) leffassa, jota on enimmäkseen päämäärätöntä sekoilua ja kilpailee maailman huonoimman elokuvan tittelistä. Harry säveltämä elokuvan soundtrack on sentään laadukas ja levynäkin tänä päivänä kohtuullinen keräilyharvinaisuus. Ja kappas, koko elokuva löytyy tietty tästä: https://www.youtube.com/watch?v=cfkHN_QxNcw
Mutta ennen noita kosteita vuosia Beatlet innostuivat artistista kuultuaan Nilssonin kakkoslevyn Pandemonium Shadow Show (67) siinä määrin, että ottivat Nilssoniin yhteyttä. Väitetään, että Beatles sai paljon vaikutteita Nilssonin musiikista. Se on ihan järkeenkäypää ja kuultavissakin, Nilssonin eksentrisen ja absurdin huumorin kautta, joka on voinut olla iso vaikutin Lennonin kokeellisimpiin kappaleihin...ja moniin studiohassutteluihin.
Pandemonium Shadow Show (67) on niitä Nilsson levyjä joita ei löydä alelaareista, eikä oikein mistään muualtakaan. Toinen vaikeasti löydettävä Nilsson levy on Nilsson Sings Newman (70), jossa Harry levyn otsikon mukaisesti tulkitsee yhden suuren esikuvansa, Randy Newmanin musiikkia. Molemmat levyt puuttuvat edelleen omasta Nilsson-levykokoelmasta. Sen sijaan lähes koko 70-luvun tuotannon olen löytänyt eurolla tai parilla kirppareilta tai ulkomaalta tilaten. Paras löytöni on erinomainen Harry (69) yhdellä eurolla Ideaparkin levymessuilta usean vuoden takaa.
Nilsson kuoli vuonna 1994 aikalailla terveytensä menettäneenä. Loppuvuodet Nilsson oli onnellisesti naimissa ja tuli kuuden lapsen isäksi. Viimeisin ns. oikea studioalbumi on Flash Harry (80) ellei lasketa myöhemmin samana vuonna tullutta Kippari-Kalle elokuvan laadukasta soundtrackia: Popeye (80). Ysärin alun sessioista kaivettiin myös esiin julkaisematon Nilsson albumi Lost and Found (19). Jolta löytyy ihan päteviäkin biisejä, kuten levyn nimikappale.
Nyt kuuntelemani Son Of Schmilsson (72) albumi on ollut tehosoitossa jo jonkin aikaa. Levy oli aikanaan pienoinen pettymys edellisen hittilevyn jälkeen ja sitä varjosti Nilssonin ero silloisesta vaimostaan ja syvenevä alkoholiongelma. Levyn tuottaja Steve Perry kritisoi tuossa dokkarissa kovin tätä albumia ja oli pettynyt että se ei yltänyt edellisen levyn tasolle. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa kyllä oikein pätevältä. Remember (Christmas), Turn On Your Radio, You're Breaking My Heart, Spaceman, hyviä biisejä kaikki.
Omistan levyjä kaksi kappaletta ja molemmat ovat dynaflex-painoksia, eli varsin ohuita vinyylilevyjä, jotka ovat naarmuille kovin alttiita. Tähän nähden nuo jo viisikymmentä vuotta vanhat muovilepareet soivat edelleen oivallisesti.
Onhan se niin, että uuden musiikin löytäminen ja jopa on kuunteleminen on muuttunut työläämmäksi. Tutut kähisijät valtavat alati korvani kuulopinta-alaa, eikä siellä uusille tekijöille ole kovin paljon tilaa. Otanko nyt haasteeksi uida vasten taantumuksen aaltoja, sukeltaa tutun ja turvallisen läpin raikkaimmille laitumille, katsoa mitä nuoremmat ja tuoreemmat musiikintekijät ovat julkaisemassa? Yritän näin, ainakin puolittain. Musiikkigenren vaihtaminen ei tule kuuloonsa, pysyn edelleen enimmäkseen folkahtavan rokin maastoissa, kera soul- ja räyhärock vivahtein. Monet näistä tekijöistä ovat olleet alalla helposti sen 20-30 vuotta, ylikin, eli omissa korvissani varsin tuoreita tapauksia. Ja onhan täällä muutama todellinen veteraanikin joukossa. Mutta Rollarit, Springsteen ja Neil Young ovat ainakin tämän jutun ajan pannassa.
Mitä onkaan tulollaan?
Band Of Horses: Things Are Great. Tämä uusi levy ilmestyy perjantaina. Pari edellistä Band of Horses levyä jättivät vähän kolkon ja liian rokkaavan vaikutelman. Ne eivät olleet sitä tuoreen riipaisevaa folkrock-kaunoluistelua mitä kolme ekaa plättyä tarjosivat.
Jake Zerxes Fussell: Good and green again. Jake Xerxes Fusselista luin pari vuotta sitten hienon lehtijutun, jossa paljastui perinnetietoinen musiikintekijä ja rakastaja, joka ei ollut vielä julkaissut omia kappaleitaan, vaan neljän levyn verran coveroinut jenkkien traditionaalista laulukirjaa. Nyt perjantaina ilmestyy miehen ensimmäinen levy omaa materiaalia. Näytteiden perusteella ollaan nyt merkittävän äärellä. Levykauppavaraus on jo tehty ja laajempi blogijuttu on tulossa tuonnempana.
Big Thief: Dragon New Warm Mountain I Believe In You. Tässäpä toinen alkuvuoden levymerkittävyys. Big Thiefiä pidetään jopa Amerikan tämän hetken parhaimpana indie-rockbändinä. Uncutista (Uncut 2/2022) löytyy mehusteleva haastattelu musiikillisen vitaliteetin löytäneestä bändistä, sen luovisvoimaisesta laulajasta Adrianne Lenkeristä ja hänen laadukkaista sidemaneistä, kuten pari pätevää sooloa pukanneesta Buck Meekistä. Bändi jossa on taitoa ja osaamista niin paljon, että se poikii myös laadukkaita soolotöitä. Tuleva albumi on tupla ja ennakkoveisujen perusteella menossa vahvasti ostoharkintaan. Tuplavinsky lähtis alta kolmenkympin.
Jethro Tull: The Zealot Gene. Uusi Tull levy tutkii nykyajan populistista kulttuuria muun muassa raamattu-siteerauksin. Edellisestä Jethro Tull levystä on aikaa 19 vuotta. Tilausta tälle levylle on, vanha fani parahtaa. Varasin lipun loppuvuodesta Jethro Tullin keikalle tammikuulle, mutta korona siirsi sen huhtikuulle. Onneksi sentään siirtyi, eikä peruuntunut. Jethro Tullin lazer-discit ovat paukkuneet kuumina autosterkoissani, kuten Heavy Horses (78), Crest of A Knife (87) ja Catfish Rising (91). Uuden levyn ennakkomaistiaisista etenkin Shoshana Sleeping kuulostaa oikein mukavan retrolta Jethro Tullilta.
Eels: Extreme Witchcraft. Tälläkin bändillä on yli 30 vuotinen ura takanaan. Mark Everettin synkkien elämänkohtaloiden värittämä musiikillinen matkaa ehtii jo neljänteentoista studioalbumiin. Amateur Hour rokkaa varsin mukavasti. Lupaa hyvää uudelta tältä tulevalta pitkäsoitolta. Mietin vaan, että mikä oli edellinen kuuntelemani Eels levy? Varmaankin End Times vuodelta 2009.
Beach House: Once twice melody. Beach House on niitä bändejä joita kuuntelin joskus, mutta en muista milloin? Oli The Drums, Blitzen Trapper, Grizzly Bear, M83 ja Beach House...mihin ne muistikuvat oikein jäivät. Aika ja korona tyhjensi aivojeni muistilokeroita. Kun on pelkän levykuuntelun varassa ja kaksi kesää on mennyt ilman kunnollista festaritatsia, jossa vois liveaktin kautta vahvistaa mielikuvaa näistä monista eteerisistä indiebändeistä. Nyt kun kuuntelen Beach Housen uuden eepoksen nimibiisiä, niin kysehän on vallan kovasta kappaleesta. Voisin melkein ostaa tän levyn, mutta 40,99€ on hivenen liikaa. Jos sittenkin vaan spotikkaa kuuntelis.
Leon Brides & khruangbin: Texas Moon (ep). Kiinnostava on myös nykysoulin yhden merkittävimmän tekijän kollaboraatio houstonilaisen trion Khruangbinin kanssa. Se on jatkoa vuoden 2020 arvostetulle Texas Sun - ep:lle. Leon Bridges itsenään on jättänyt valjun ja siloitellun jälkimaun. Tämä toimii paremmin.
Soft Cell: Happiness Not Included. Veteraanien tuotoksia jälleen kerran. Minkäs sille voi kun vanhat ukot aktivoituu. Soft Cellin edellisestä taitaa olla noin neljäkymmentä vuotta. Marc Almondin ääntä on toki saanut kuulla läpi vuosikymmenten hänen laadukkailla soolotuotoksillaan. Vaan haastaako tämä uusi materiaali lainkaan Markun sooloja? Mietteliääksi saa. Heart like a Chernobyl on kyllä..ööh... timanttinen biisin nimi.
Tears for Fears: The Tipping Point. Toinen kolmekymmentä vuotta sitten pintaan pompahtanut popsuuruus. Tears for Fearsin kataloogista löytyy paljon laadukkaita kappaleita ja kaksi täydellistä popalbumia: Songs From The Big Chair (85) ja The Seeds of Love(89). Noiden levyjen tunnelmiin tämä uusi tsipale Break The Man pyrkii. Nostalgiasilta löytyy ainakin hetkittäin ja kävelen mielessäni Nivalan Tuiskulan diskolattialla.
Spoon: Lucifer on the Sofa. Spoon oli paljon tehosoitossa kymmenisen vuotta sitten. Ga Ga Ga Ga Ga(07) on varsin tehokas paketti ja sitä seurannut Transference (10). Pari levyä tuli näidenkin jälkeen, mutta ohi menivät. Uusi levy on järjestyksessään yhdestoista. Nimen perusteella voisi odotella kovaa kamaa, eivätkä nämä näytebiisit ole lainkaan huonoja.
Spiritualized: Everything was beautiful. Toiseksi uusimman Uncutin haastattelussa Spiritualizedin Jason Pierce vasta varovaisesti lupaili uutta matskua. Mutta bang! Uusi levy ilmestyy jo helmikuun lopulla. Ennakkobiisien perusteella tämä on vanhaa tuttua eksentristä huojuntaa. Maistunee isompanakin annoksena.
Midnight Oil: Resist. Päästetään joukkoon muutama todellinen eläkeläinenkin. Jo vuodesta 1972 toiminnassa ollut aussibändi julkaisee noin viidennentoista albuminsa. Hiteistä Beds are Burning ja Blue Sky Mining on jo yli kolmekymmentä vuotta. Musiikki on edelleen tunnistettavaa Midnight Oilia, ehkä laulaja Peter Garretin laulu on vähemmän intensiivinen verrattuna loiston päiviin.
Jack White: Fear of the Dawn. Ensimmäinen Whiten tänä vuonna julkaisema albumi tulee huhtikuussa, toinen myöhemmin kesällä. En ollut ihan varma pistänkö Jack Whiteä tälle listalle laisinkaan. White Stripesin jälkeiset soolotyöt ovat kiinnostaneet koko ajan vähemmän. Love is Selfish kappale vaikuttaa vaihteeksi suoralta ja vilpittömältä, eikä äkkiväärältä ja turbo-boostatulta, mihin Whiten ilmaisussa on kyllästymiseen asti tottunut. Toivo elää, että jotain aitoa ja rootsia olisi tulollaan kokonaisen levyn verran.
Liam Gallagher: C'Mon You Know. Liamin uutukainen odottaa meitä toukokuulla, kuin porttina lukuisille kesäfestareille. Mietin, että miten tää uusin siivu C'Mon People kuulostaa niin tutulta. Hemmetti sehän on Riku Ashcroftin biisi, jonka Limsku on ottanut coveroitakseen...ja Riku hoilaa mukana. Tämäpä vasta nerokas ratkaisu. Toivon toki, että tämä ei ole näyte Liamin tulevalta plätyltä, vaan sellainen uggeleiden sivuhassuttelu.
Mainitsematta muutamia muitakin noteeraamisen arvoinen tuleva uutuus, kuten: Father John Misty, Midlake, The Cure, Destroyer, Guided By Voices ym. ym. Lisää levyjulkistuksia tullee alkuvuoden aikana. Näillä keskivanhojen artistien uutukaisilla pääsen kai hetkeksi irti ikivanhojen suosikkieni ikeestä?
