Big Thief yhtyeen kitaristi Buck Meekin vierailu Tampereella oli yksi kevään valopilkuista. Emobändiä en ole vielä kertaakaan ehtinyt nähdä livenä, lähinnä oli vuoden 2022 Sidewaysin keikka, jolloin saavun saman päivänä Finnlinesin lautalla Saksasta Helsinkiin, mutta reissuväsymys ja perhevelvoitteet ajoivat keikan yli. Big Thiefin biisit ovat aika suvereenisti laulaja Adrianne Lenkerin käsialaa, jonka Buck ja muu bändi on sovittanut. Näin ollen Buck on toteuttanut omaa biisintekomissiotaan soololevyjensä kautta.
G Livelabin keikka oli osa Meekin uuden Mirror (26) albumin julkaisukiertuetta. Aiemmista kolmesta soololevystä olen tutustunut vain ensimmäiseen albumiin: Buck Meek (18), joka on aika pienimuotoista ja kotikutoisen kuuloista musiikkia. Uuden albumin kappaleet ovat toteutettu kokonaisen bändin voimin, mukana ovat Big Thiefin rumpali James Krivchenia, laulaja Adrianne Lenker ja myös Buck Meekin nykyinen vaimo Germaine Dunes, joka lämmitteli Meekiä Livelabissa omalla puolen tunnin setillään. Dunesin akustinen nainen ja kitara setti oli mielenkiintoinen, voimallinenkin, mutta musiikki haki vielä lopullista uomaansa. Laulussa oli voimaa, kappaleissa erikoisia rakenteita ja kitarat kuulostivat välillä Velvet Undergroundilta.
Meekin uutukaista olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisesti. Etemmin kappaleet Gasoline ja Ring of fire olivat kolahtaneet mukavasti. Keikalla Meek esiintyi myös pelkän sähkökitaran voimin. Reilu tunnin setti piti sisällään mahdollisesti kaikki uuden levyn kappaleet ja poimintoja aikaisemmilta levyiltä sekä yksi Big Thief-kappale, jonka nimeä en nyt muista. Todennäköisesti nimeltään Certainty.
Meekin liveote oli vahva ja jotenkin järkähtämätön. Näki ja kuuli, että musiikin parissa on vietetty vuosikymmeniä. Meek onkin valmistunut aikoinaan Berkleen musiikkiopistosta ja vasta sen jälkeen aloittanut bänditouhut. Näin ollet musiikillinen pohja on vahvaksi valettu. Meekin persoonallinen lauluilmaisu toimi välillä upeasti, esimerkiksi uuden levyn kappaleissa em. Gasoline ja Can i mend it? jossa oli intensiteettiä ja vahvaa omakohtaisuuden tuntua. Soul feeling kappaleen alkuun Meek kertoi tarinan isoisästään joka hyppäsi perjantai-iltana Mississippiin kastellakseen farkut ja antoi ne kuivata auringossa, jotta sai ne tiukaksi iltaa varten.
Nähdäkseni suurin osa Meekin kappaleista oli suoran omakohtaisia, selkeitä tarinoita ja tapahtumia omasta elämästä. Meek itse mainitsi, että useat hänen kappaleensa käsittelevät kuolemaa, kuten kappaleessa Outta body Meek kuvittelee tilanteen, jossa hän tapaa edesmenneen ystävänsä. Vaikka elämän rajallisuus olikin tapetilla monissa kappaleissa, niin tyyliltään biisit olivat välillä kuin karkailevia kevätpuroja, mutta selkeällä kulmalla. Meekin laulutyyli kuulosti huonoimmillaan vähän yksiulotteiselta ja ohuelta, mutta parhaimmillaan siinä oli texasissa varttuneen hillbilly-miehen jouhevuutta.
Keikan päätti upeasti Two Saviour (21) albumin kappale Halo light. Herkkä ja tarinallinen biisi toi ensimmäistä kertaa paineen tunnetta silmäkulmaan. Tuohon asti Meekin keikka oli takuuvarmaa työtä, mutta syvin sukellus tuli vasta tämän kappaleen aikana. Ja liveversio oli huomattavasti parempi kuin levyversio. Meekin keikka nousi kevyesti plussan puolelle, mutta ymmärsin kyllä senkin, että miksi yleisöä oli paikan päällä vain reilu kourallinen. Tämän tyylinen singer-songwriter ilmaisu ei ole sitä tarttuvinta korvakarkkia, vaikka musiikillista laatua tarjoiltiin lavealla kädellä.
"Liitytään kaikki Keskustapuolueeseen", oli artistin ensirepliikki, kun olin todistamassa Matti Johannes Koivun uuden albumin: Pojanpoika (26) levynjulkaisukeikkaa Tampereen G Livelabissa tammikuun puolivälissä. Tuo oli ehkä hervottomin keikanaloitus miesmuistiin tai ikinä. Keikan alkupuolella tuli selväksi, että Koivu on armoitettu tarinankertoja ja humoristi. Näin myös biisien ulkopuolella, kuin paras stand up - koomikko kädestä syövän yleisön edessä. Keikka alkoi mainiosti, kaikki oli just oikein ja napakat kappaleet seurasivat varmasti toisiaan, kunnes G Livelabin äänentoisto alkoi rutisemaan. Allekirjoittaneen, entisen sähköasentajan korvissa, kuulosti siltä, että jokin johtoliitos ei ollut kunnolla kiinni.
Koivu sai tästä ongelmasta ruokaa mitä herkullisimpiin välispiikkeihin. Mutta huumorikaan ei auttanut, kun ongelma oli läsnä vielä viidennenkin biisin kohdalla. Näin ollen artistin oli pakko lyödä hanskat tiskiin ja mennä etuajassa väliajalle, jotta tekniikka saisi korjattua ongelman. Näin ei koskaan tapahtunut, järjestelmään boottaus ja muut tietotekniset näppäilyt eivät korjanneet ongelmaa. Uusi keikka luvattiin ilmoittaa alkuviikosta ja vanhat liput kelpaa. Kaikki hyvin siis, etenkin kun kerkesin ostaa keikalta artistin uunituoreen vinyylin Pojanpoika (26) kera signeerauksen. Nyt onkin aikaa tutustua levyyn ennen seuraavaa keikkaa.
Pojanpoika
Olen viimeaikoina törmännyt sellaiseen ongelmaan, että tiedän, että joku artisti on julkaissut hyvän levyt, mutta levyyn tarttuminen on tuntunut vaivalloiselta. Esimerkiksi Samuli Putron uusin on jäänyt tästä omituisesta syystä kuulematta. Kaikkialla on tätä hyvyysähkyä, se, tuo ja tämä on tehnyt hyvän levyn, olethan sen kuullut? No en oo, enkä ihan kiusallakaan kuuntele. On tässä muutakin tekemistä. Valitettavasti.
Sama kynnys meinasi tulla Matti Johannes Koivunkin eteen, että pitääkö tämä nyt jo monessa mediassa hyväksi todettu levy vielä kuunnellakin. No mutta, levyhän julkaistiin vasta päivää ennen tätä kovan onnen keikkaa ja nyt se on kädessäni. Siispä päätinkin tarttua herkkua sarvista ja pudottaa neulan vinyylin pinnalle. Ei se voi olla niin vaikeaa tai vastentahtoista, kun korvaava keikkapäiväkin oli löytynyt helmikuun lopulle.
Pojanpoika, Isänmaa, Supermies...Koivun tuoreista kappaleista löytyy mieskuvastoa, aina päiväkodin porteilta keski-ikäisyyden kipukohtiin. Varsin verkkainen levy pitää sisällään punnittuja tarinoita kera tiiviin lyriikan. Ajoittain mietin, että onko Koivun lyriikka liiankin paperinmakuisia ja kuin matemaattisesti paikalleen sommiteltua, mutta soljuva musiikki ja Koivun painokas lauluilmaisu häivyttää nopeasti tällaiset epäilykset. Ihan ensimmäisillä soololevyillä Koivun hengästyttävä lauluilmaisu oli jotenkin enemmän kuin lyriikat, kuulosti, että laulettiin jostain merkittävästä, mutta punaisesta langasta en saanut kunnolla kiinni.
Isänmaa. Se suuri pilottisinkku. Sitä se on. Alkuräjähdys. Vähän kryptisempi lyriikka, mutta ei millään muotoa huono kappale. Miljoonan euron juttu. Verkkailee kevyemmällä tatsilla. Biisissä on erittäin maukas vähän muriseva bassolinja tai syntsakuvio, ehkä moogilla tehty. Kappale kumartaa ymmärtävästi nuorison ja etenkin teinityttöjen suuntaan. Kyyhkyt. Nappaa kiinni rintalastasta. Hienovarainen kuvaelma perheestä ja rakkaista, sekä menetyksen pelosta. Samaistuttavaa ja koskettavaa. Karhunkaatajat on yksi levyn isoista miestutkielmista: "niin elossa etten nuku, pitää täyttää miehen puku". Voiko tuota komeammin sanoa.
Pojanpojan vahvat laulelmat vaativat pysähtymistä, tilan antamista. Huolellisesti hierottu kokonaisuus nousee helposti kiitettävälle tasolle. Matti Johannes Koivua pidän yhtenä tämän ajan vahvimmista lauluntekijöistä. Ja pitkästä aikaa olen suuren liikuttumisen äärellä. Levy on yksinkertaisesti niin hyvä ja sydämellinen, että se ajaa minut melkein pekkalainemaisiin kehuihin ja sanavalintoihin.
28.2.2026
Vihdoin koitti se hetki, kun Matti Johannes pääsi uudestaan G Livelabin lauteille. Ennen keikkaa kuuntelin levyn vielä kerran autostereoissani. Jotenkin tuntui, että kappaleet olivat avautuneet vielä pykälän lisää. Sen verran emotionaalinen oli kuunteluhetkeni, että tuskin keikkakokemus voisi millään yltää samaan. Ja tavallaan olinkin oikeassa, sillä keikka ei ollut ihan täydellinen alusta loppuun. Huono se ei ollut, mutta alkupuoleltaan ehkä vähän turhan yritteliäs ja ei niin syvälle menevä. Voi sanoa, että Koivun ilmaisu otti aikaa lämmitäkseen, vaikka aika varmaotteista se oli koko ajan.
Itselleni ovat haasteellisia jotkut Koivun alkupään kappaleet, esimerkkinä vaikka kappale Kalatehdas. Joo, hyvä ralli, mutta jotenkin kuulijana en saa siihen otetta. Sen sijaan biisiä Kovat piipussa Koivu itse humoristisesti väitti taiteellisesti sen verran heikoksi, että sen aikana kannattaa mennä tilaan olutta. Kappalehan toimi varsin erinomaisesti tällä keikalla...ja sen levyversiostakin olen aina tykännyt. Huomionarvioista oli Koivun jalkojen kiivas rytmiikka biisien aikana. Tämä tömistely ja steppailu korvasi rummut ja toi kappaleisiin lisää intensiteettiä.
Lavalla oli koivun lisäksi kaksi muusikkoa, toinen kontrabasson varressa ja toinen kitaran. Molemmat instrumentit tukivat hienosti ja riittävästi Koivun kitaraa ja laulua. Välillä Koivu meni flyygelin taakse soittamaan. Tämän hitaasti lämmenneen keikan ensimmäinen täysosuma tuli uuden levyn Isänmaan biisin muodossa. Kaiken kaikkiaan uuden levyn kappaleet toimivat erinomaisesti keikalla ja resonoivat minussa painokkaammin kuin vanhat kappaleet.
Toki vanhemmistakin biiseistä kuultiin useita upeita versioita. Lähtölauluja (17) albumin Toisesta ajasta kulki hienosti eteenpäin. Yksi kokokohdista oli Luonnos (19) albumin tarinallinen Satuin rantaan ja näin sun lapset uimassa. Biisissä on vahva ja samaistuttava tarina, ehkä haikailu tai hyväksyntä, menneen rakkauden perään. Mietin, että mitä jos ei ole koskaan elämänsä aikana kokenut isoa saavuttamatonta rakkautta, niin voiko silloin täysin ymmärtää tätä kappaletta. Ja jos on kokenut, niin ne isotkin tunteet joskut raukeavat, kadottavat tunneyhteyden, niin mitä sitten jää? Tyhjyys, surumielinen luopuminen jostain katkeransuloisesta asiasta.
Helmiä ja hekumaa riitti mitä pidemmälle keikka ehti. Mietin, että olenko koskaan kuullut näin hienoja versioita kappaleista 80-luvun lapset ja Tyhjäksi jätetty? Tuskin olen kuullut. 80-luvun lapsien sukupolvien välinen syväluotaavuus iskee yhä tehokkaasti. Kestävä klassikkokappale.
Jos edellinen kesken jäänyt keikka kesti sen 20 minuuttia, niin nyt kellotettiin komeat kaksi tuntia. Uudelta levyltä Koivu soitti viisi kappaletta, joista toka vikana encorena kuultiin vahva Alkuräjähdys, joka on kasvanut kuuntelujen myötä. Keikan päätti ensimmäisen Puuhastellen (06) levyn helmi Se oli eilen. Kaikki oli sanottu, keikan tarinallinen kaari laulettu ja tuo kappale oli kuin paluu alkuun. Täydellinen lopetus keikalle.
Keikasta pitää mainita vielä hienosti taustalle tehty kuvakollaasi, joka tavoitti hyvin kappaleiden tunnelman. Keikan aikana tapahtuneet biisisiirtymät vaikuttivat etukäteen mietityiltä ja niitä ryydittivät Matti Johannes Koivun napakat ja humoristiset spiikit. Kuusi vuotta sitten olin todistamassa Matti Johanneksen keikkaa samaisessa paikassa. Se saattoi olla jopa parempi live-esitys, mutta paljoa ei jäänyt tämäkään jälkeen. Kiitettävää toimintaa.
Topi Sahan edellinen levy Maailmanlopun rakastavaiset (08) julkaistiin jo seitsemän vuotta. Se on
pitkä aika. Uutta levyä Öitä (25) on
tehty huolella kaikki nämä vuodet. Sahan omien sanojen mukaan levy meinasi
jäädä piippuun, mutta onneksi se saatiin ulos. Tunnelmallinen ja
biisimateriaaliltaan vahva Öitä on yksi alkuvuoden parhaista kotimaisista
pop/rock-albumeista, ellei ylivoimaisesti paras.
Oli ilo
päästä katsomaan Topi Sahaa levynjulkkarikeikalle G
Livelabiin Tampereelle. Sahaa oli säestämässä mainio bändi, kitarassa muun
muassa Knipin soolobändistä tuttu tyylitajuinen Jaakko Murros, bassossa Joni
Teirikangas, koskettimissa Matias Tyni ja rummuissa erittäin herkällä tatsilla
kannutellut Janne Mathlin. Eikä siinä kaikki, keikan puolivälissä mukaan
saatiin vahvan soolouran luonut Ylva Haru mukaan taustalauluihin. Ylva hoiti hienosti Pirun ikävä biisin lauluosuuden, saman jonka Anna Puu versioi levytysversiossa.
Tämän illan
live-elämys oli ehdottomasti osiensa summa. Koko bändi hengitti ja eli Sahan
musiikin mukana. Niin kuin Topi itse kertoi, levyn biisit on äänitetty
liveotteella, koko bändi samassa tilassa. Ilmeisesti vaiheita ja esituotantoa
on riittänyt, koska levy vasta nyt näki päivänvalon.
Keikka alkoi
uuden kappaleella Neuvonantaja. Sahan
eleetön, herkkä, mutta pinnan alta vahva ilmaisu nappasi yleisön heti
otteeseen. Kaikenlainen rock-kukkoilu tai muunlainen itsensä korostaminen ei
kuulu Topin repertuaariin. Pehmeä baritoni, huolella väsätyt lyriikat ja
tietynlainen pidättely riittää, pinnan alla kytee jotain vahvaa, jopa uhkaavaa.
Kuningas on kuollut, oli keikan ensimmäisiä
täysosumia. Yksinkertaisesti helvetin hieno biisi, hienolla väliosalla, jossa
kappale hidastuu, ikään kuin muuttuu hetkeksi toiseksi kappaleeksi. Sahan
tulkinnan alla kyti iso tunne, joka ei jäänyt katsojalta kokematta. Samanlaista
hidasta tunteen paloa tarjosi myös toinen uuden levyn helmi Kaikki mitä on, on juuri niin kuin olin
kuvitellutkin. Ehkä viime vuosien yksi täydellisimmistä rakkauslauluista,
timanttista laululyriikkaa ja aivan läpeensä upeasti toteutettuna, niin levyllä
kuin tänä iltana G Livelabissa.
Keikan
loppupuoli tarjoili valittuja paloja Topin kolmelta aiemmalta levyltä. Näistä
erityisesti jäivät mieleen edellisen levyn eeppinen ja Springsteenin Ghost of Tom Joadin etäisesti mieleen
tuova Valo tulee alhaalta sekä
mielestäni toiseksi parhaan Topi-levyn, eli Nykyajan (16) tunnetuin kappale Paskainen
sydän. Mikä on sitten se paras Topi-levy? Kyllä se on tämä uusi Öitä (25)
albumi. Laulut ovat entisestään pykälän isompia ja vahvempia. Tuleva
suomirock-klassikko. Näin uskallan väittää.
Joni Ekmanin missio on rokata näitä ankeita aikoja vastaan. Uuden, miltei teemallisen levyn, lyriikat käsittelevät runsaassa mittakaavassa nykyistä sotaista maailmankuvaa ja kuinka vähän se toivoa meissä herättää.
Painavasta sisällöstään huolimatta uusi levy kuulostaa törkeän hyvältä, aidolta ja läpeensä svengaavalta. Jos kaksi edellistäkin levyä olivat sitä A-luokkaa, niin tuore Joni Ekman Group (24) on vielä itsevarmempi ja monipuolisempi kuin tasokkaat Sinulle (20) ja Ekmania (22) platat.
Levyn avauskappale En katso taakseni riffirokkaa maukkaasti ja tutunomaisesti. Taustabändi on myös parasta A-luokkaa. Koskettimien takana heiluu itse Jukka Nousiainen, jolta taittuu myös kitarointi ja välillä poikkihuilu.
Beibi, mua pelottaa jatkaa tarttuvan rifikkäällä linjalla. Upeasti toteutettu kappale jonka napakka lyriikkakaan ei jätä toivomisen varaa, viesti on selvä: "Päivä päivältä lähemmäs sotaa tuntuun että kuljetaan, päivä päivältä enemmän rakastan rauhaa, mutta myönnän, Beibi mua pelottaa"
Rakastat kesää on uuden, ehkä parhaan Ekman-levyn kärkibiisejä. Raukeasti alkava kappale luon mukavan hämyisen ja 70-lukulaisen tunnelman. Pitkä biisi kasvaa edetessään ja pitää sisällään todella tuhtia, liki lynyrdskynyrdmäistä kitarointia. Kepakon käyttö on kautta linjan Ekmanilla erityisesti hallinnassa. Uskaltaisinkohan puhua ehkä yhdestä Suomen tyylitajuisimmista rock-kitaristista?
Ei pilata hetkeä puhumalla herkistelee kivasti. Levyn b-puolen aloittama instrumentaali J.E.G. oli keikalla Ekmanin ja Nousiaisen keskinäistä kitarabattlea. Voittajan kättä ei tarvinnut nostaa ilmaan, sillä molempien kielisoittimet syöksivät ilmoille tasavertaisesti tulta ja tappuraa.
Minulle uuden levyn ns.kuuma peruna on kappale: Tulevaisuus. Mikä kappaleessa mättää on sen lyriikka. Riimipari: "Tulevaisuus ei näytä hyvältä, on varmaan syvältä" saa kyllä yskähtelemään. Sen sijaan väkevä keikkaversio tästä pahaenteisesti eteenpäin vyöryvästä kappaleesta sai minut muuttamaan mielipiteeni. Lyriikka sen kaikessa suoruudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan pitää sisällään myös koko kulttuurialan hätähuudon, kun se tulevaisuus ei vaan ole kovin valoisa. Kappaleen aikana ollaan momemtumissa, tässä nämä ihailemani kulttuurialan moniottelijat taistelevat oman työnsä puolesta, tekevät hikistä duunia saadakseen keikkamestat täyttymään ja uudet veisut löytämään kohdeyleisön.
Ovelasti eteenpäin kulkeva Kuumaa hiekkaa on yksi uuden levyn suosikkejani. Mukavan keinuva rytmi ja Sini Suvannon aistikas kannuttelu potkii kappaletta vastustamattomasti eteenpäin. Usko huomiseen on nimensä mukainen toivoa luova kappale, sellainen jonka tämä ankeita aikoja kuvaava levy tarvitsee päätösbiisikseen: "Usko huomiseen, paha palkkansa saa, koneisto seisahtaa"
Näin Ekmanin pari vuotta sitten Ekmania (22) levyn tiimoilta Tampereen Telakalla, joka oli oikein oivallinen keikka, mutta Tänä iltana Ekmanin ja kumppaneiden suoritus oli täyden kympin arvoinen. Joni preesens uhkui tyyneyttä ja itsevarmuutta. Laulu toimi komeasti, kitarasta puhumattakaan, jota Joni puhutteli juuri niin kuin itse halusi.
Keikalla kuultiin myös komeaa poikkihuilujen vuoropuhelua a'la Ekman ja Nousiainen. Esiin on nostettava myös basisti Kalle Stenvikin hienosti svengaava bassottelu, joka vahvisti monen kappaleen perusrunkoa. Ihan viimeisenä biisinä kuultiin hulppea Elvis-cover. Rahtusen yli tunnin mittainen keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa ja potkaisi rokkivuoden 2025 parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Tästä on vaan vaikea pistää paremmaksi.
Vaikka Arppa on yhtä kuin Aaro Airolan taiteilijanimi, eikä varsinaisesti rockbändi, niin käytännössä Arppa on ennen kaikkea bändi. Se tuli todistettua eilisellä huimalla G Livelabin keikalla Tampereella. Neljä taitavaa muusikkoa soitti kaksi vajaan tunnin settiä liki telepaattisella yhteydellä.
Arpan itsensä lauluilmaisu on persoonallista ja vahvaa. Alkuun vierastin vähän mumisevaa vokalisointia, mutta elävänä kuultuna tämä huojuva, mutta varsin miellyttävä laulu taipui ja paukkui monenmoisiin ulottuvuuksiin. Yksi vahva taidonnäyte tästä kuultiin keikan alkupuolen kappaleessa Kaverin synttäreillä, jossa Arpan ääni karkasi monenmoisiin tiloihin, vähän kuin aikoinaan Ville Leinosen taiteellisimmalla keikoilla.
Levyltä kuunneltuna Arppa on ollut tähän asti minulle sellainen "melkein-artisti". Mielenkiintoisia ja hyviäkin kappaleita riittää. Edellisen Kinovalon alla (21) levyn Oulu (Theme) ja Laila olivat jonkinasteisia striimihittejä. Yks kriisi niminen kappale tuolta levyltä sai tamperelaisyleisön erityisesti villiintymään, kun he lauloivat mukana kertsiä: Nyt ainakin tällä hetkellä, mull on tasan yks kriisi: nää kaikki etuoikeudet ei mahu tähän biisiin.
Tätä Arpan lyyrista otetta olen kuunnellut ja mutustellut jonkin verran. Miettinyt niiden syvempää ulottuvuutta, onko niissä sellaista? Usein kappaleista löytyy tuoreita ja oivaltavia kielikuvia, mutta ovatko ne kappaleina riittävän vahvoja? Ainakin G Livelabin yleisön liki hurmioituneita reaktioita katsellessa kappalemateriaalin täytyy olla puhdasta priimaa.
Arpalle en löydä suoraa esikuvaa suomalaisesta pop/rockista. Varmasti vaikutteita löytyy ainakin molemmista Jukista (kuten hän itsekin laulaa) hienossa Vihdoin viimein kappaleessa. Jossain arviossa taidettiin verrata Juliet Jonesin Sydämeenkin. Ennen kaikkea Arpalle on oma tyyli, joka on arvokas asia. Lokerointi on yllättävän vaikeaa. Siispä jätän sen tekemättä.
Eniten Arpan levyistä olen kuunnellut tuoretta Valeria (23) albumia, joka on varsin onnistunut kokonaisuus. Hyviä kappaleita ovat ainakin Hiekkasäkki aivojen tilalla, Paha meno Pengerkadulla, Metsänpoika popparissa, Valeria ja kansanlaulumainen Kartta väärinpäin, joka sai keikalla arvoisensa tulkinnan. Kappaleen aikana muusikot kerääntyvät soittimien kanssa tiiviiseen piiriin ja musisoivat kuin olisivat olleet nuotiolla. Samassa akustisessa hetkessä esitettiin uuden levyn toinen herkkä kappale: Luulin että.
Herkkä yhteys toisiin, improvisointi, pienet mokat, tekemisen ilo, ovat määreitä tältä keikalta. Rumpali Okko Saastamoinen soitti todella svengaavasti ja tarpeen mukaan myös naurettavan pienesti. Basisti Eero Seppä hoiti hyvin tonttinsa ja yltyi yhden kappaleen aikana pitkään bassosooloon. Ehkä vahvin linkki soitinpuolella oli kitaristi Ville-Veikko Airaniemi, joka sai kepistään irti häkellyttävän monipuolisen äänipaletin.
Hymy karehti bändin soittajien huulilla, irtiotot ja humoristiset käänteet saivat keikasta todellisen hyvänolon messun. Tunsin itseni suorastaan etuoikeutetuksi päästä osaksi tätä nuoremman polven suomirockhurmosta. Yleisön ikäjakauma oli voittopuolisesti nuorempaa, vaikkakin meitä keski-ikäisiä löytyi yleisöstä ihan mukavasti. Ehdottomasti jatkoon. Valeria (23) albumin hoidan pikimmiten itselleni vinyylinä.
Olen nähnyt Nitsin viidesti livenä ja kolmesta keikasta olen myös blogannut. Yli neljäkymmentäviisivuotta kestänyt ura ei katkennut edes koronaan, eikä viime keväänä palaneeseen Nitsin kotistudioon, jonka yhteydessä bändi menetti suuren määrän soittimistaan ja levyjen masternauhoistaan. Nits ei jäänyt tosiaankaan tuleen makaamaan (heheh), vaan täytti syksyn uusilla(osin keväältä siirtyneillä) keikkapäivämäärillä ja ilmoitti uuden Neon (22) levyn ilmestyvän myöhemmin tänä vuonna.
Syksyn keikat on jo aloitettu. Suomen kiertueessa ensimmäisinä olivat vuorossa Helsinki ja Turku. Tänään oli vuorossa Tampere, kahden peräkkäisen keikan voimin. Itse ostin lipun tuolle jälkimmäiselle keikalle jo helmikuussa, jolloin bändin olisi pitänyt esiintyä, mutta tämä kulkutauti muutti suunnitelmat ja uusi keikkapäivämäärä varmistui syyskuulle. Tämä on virallisesti edellisen Knot (19) levyn julkkarikiertue, jota korona siirtänyt jo useamman kerran.
Harvoin olen mitään negatiivista Nitsistä kirjoittanut. Kaikki kokemani keikat ovat olleet heikoimmillaankin iloittelevia, yllättäviä ja tarpeeksi korvaystävällisiä. Laulaja Henk Hofstede, rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips ovat kaikki liki seitenkymppisiä ukkeleita, joita ei eläkerajan ylittäminen estä tekemästä siitä mistä tykkää. Tämä tekemisen ilo on välittynyt kaikilta näkemiltäni ja kuulemiltani Nits-keikoilta.
Tänään oltiin jännän äärellä, kun mietin miten miesten kunto kestää, kun kahtena edellisenä päivänä oli Hesan ja Turun keikat ja tänään vielä kaksi keikkaa. Pelkoni oli onneksi aiheeton. Keikka alkoi Home Before Dark kappaleen verevällä versiolla. Tuo kaukaiselta Henk (86) löytyvä pieni suuri balladi, oli vaikuttava käyntikortti, satamaan saapuneiden hollantilaisten tervehdys pimeästä, koronan ja sotamurheiden tuolta puolen...ja itseasiassa aika moni Nitsin kappale liittyy jollain tapaa sotaan. Tuon teeman suhteen bändin musiikki on tällä hetkellä liki valitettavan ajankohtaista Kahteen kertaan peruttu keikka sai arvoisensa aloituksen. Muistan edelliseltä Nitsin keikalta Tampere-talolta suvereenin ja leikittelevän otteen, mutta myöskin ikävuosien näkymisen, mutta vain olemuksessa, sillä itse keikka oli mestarisluokkaa. http://homesickhounds.blogspot.com/2018/05/the-nits-tampere-talo-1052018.html
Toukokuinen tulipalo, joka tuhosi Nitsin kotistudion, kaikki soittimet ja suurimman osan musiikillisesta arkistosta kerrottiin koruttomasti yleisölle. Fanien varainkeruun ansioista bändi oli saanut uudet soittimet ja homma jatkui niin kuin ennenkin. Tänä iltana tuli todistettua, että musiikin tekevät ihmiset, eikä materia. Seitenkymppiset ukot ovat aloittaneet pyyteettömästi kaiken alusta uusilla soittimilla ja uusi levy takataskussa. Katkeransuloinen ja ehkä terapeuttinen veto oli soittaa Ting (92) levyn vaikuttava House on the Hill, joka kertoo myös tulipalosta. Tuon surun aisti jotenkin kolmikon olemuksesta. Samanaikaisesti bändi oli päättänyt nousta ratsaille, katsoa tuon ikävän tapahtuman yli, hoitaa itseänsä musiikilla, tehdä sitä mitä parhaiten osaa.
Nitsin ydinkolmikon työskentely oli uusista soittimista huolimatta edelleen paikoin telepaattista. Mietin, että mikä saa yhteen kuulostamaan omalta itseltään, yhtä aikaa herkältä ja dynaamiselta. Väitän, että rumpali Rob Kloet on soundin perusta ja kun siihen yhdistetään Henk Hofsteden tunnistettava ja vahva vokaali-ilmaisu, niin ollaan lähellä sitä mitä Nits on ytimeltään. Kosketinvelho Robert Jan Stips on tarpeellinen koristelija, joka taikoo kappaleista lopullisen luonteen esiin. Näin ollen bändi on enemmän kuin osiensa summa.
Tampereen keikalla kuultiin paljon uudempaa, ns. taiteellisempaa tuotantoa. Vähäeleisen Knot (19) albumin avausbiisi Ultramarine toimi mainiosti, samoin Henkin hyvin taustoittama Concrete House, joka kertoi yllätys, yllätys, hänen lapsuuden kodistaan. Monissa Nitsin kappaleissa liitetään tunnettuja henkilöitä yllättäviin maisemiin, kuten kappaleessa Music Box With Ballerina Joni Mitchell vierailee kuuluisan taidemaalarin luona.
Keikan vahvimmat vedot löytyivät alkupään hiteistä. Sketches of Spain toimi upeasti, samoin varsinaisen setin päättävä Port of Amsterdam. Joitain haparoivakin vetoja oli joukossa, kuten aika jännällä twistillä kulkeva Cars & Cars. Muutamat uusista kappaleista olivat aika tylsiä, etenkin ensimmäisenä encorena kuultu tulevan Neon (22) albumin Beromunster. Tällaiset pienet notkahdukset ja tylsät hetket antoi helposti anteeksi, koska illan kokonaistaide-elämys oli niin vaikuttava. Setti kesti aikalailla tunnin ja neljäkymmentä minuuttia.
Keikan yksi vahvuuksista oli hieno visuaalinen ilme. Valojen käyttö oli vaikuttavaa ja esityksen aikana saimme nauttia myös hyvästä näkymästä G Livelabin pihamaalle, jossa puut ja kasvit huojuivat tunnelmallisen valaistuksen valokeilassa.
Toivottavasti Nits ponkaisee vielä uudelle kiertueelle kun uusi levy näkee päivänvalon. Uusia suomenkeikkoja odotellessa.
Kuuntelen Kauko Röyhkän Jumalan lahja (93) levyn neljän vuoden takaista vinyyliprässiä. Sininen vinyyli pitää sisällään tuon liki kolmenkymmenenvuoden takaisen okkultistisen rokin klassikon kera bonuslevyn täynnä harvinaisuuksia. Yhä potkii. Tästä linkistä tarkempaa analyysia levystä: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/kauko-royhka-jumalan-lahja.html
Tänään suuntasin keikalle Tampereen G Livelabbiin jossa Röyhkä bändeineen esitti kyseisen klassikkoalbumin alusta loppuun. Ennen kaikkea oli mukava nähdä Röyhkää pitkästä aikaa livenä bändin kera...tai yleensä ottaen elävänä. Sillä onhan kyseessä mies jolla on maine livenä.
Bändi ei ollut kuitenkaan sama kuin Jumalan Lahjan aikoihin, vaan koostettu Röyhkän viimeaikojen bändiviritysten henkilöistä. S.A.Hynninen bassossa, kitarassa pitkänlinjan tekijämies Puka Oinonen ja rummuissa hieman tuntemattomampi kaveri Roberto Lanz.
G livelabin jonossa kuulin jo tutunkuuloista röyhkä-analyysia, niin Jumalan Lahja-levyn taustoista kuin maestron kirjallisista tuotoksista. Kauko-fanit olivat lähteneet liikkeelle. Eivät sankoin, mutta varsin riittävin joukoin. G Livelab täyttyi mukavasti kun me keski-iältään pyöreästi viisikymppiset valtasimme lavan edustan. Voisin väittää, että yleisön joukossa ei ollut yhtään alta nelikymppistä. Voi olla, että Kauko menetti yhden rockyleisösukupolven kun metoo-liike jylläsi voimakkaimmillaan muutama vuosi sitten. Röyhkän persoona ja julkiset kommentit vieraannuttivat hänen tietyistä piireistä, väittäisin. Kaikesta huolimatta Röyhkä on ollut itselleen ja tavalleen tehdä musiikkia uskollinen. Hän julkaisi pari vuotta sitten yhden uransa Röyhkeimmistä albumeista Dekadenssi (20) yhdessä S.A.Hynnisen kanssa. Levy sai pyöreät yksi tähteä Soundi-lehden levyarviossa ja naurut päälle. Tosin muissa medioissa levy noteerattiin varsin vahvaksi.
Jännitin alkuun, että kuinka hyvin bändi tavoittaa Jumalan Lahja levyn jyhkeän rocksoundin. Pelkoni oli turha, sillä heti ensi tahdeista lähtien oltiin hyvän tekemisen äärellä. Levyn avaava Kultainen Aasi soi tuttuna ja elinvoimaisena. Puka Oinonen oli kitarassa mies paikallaan, soolot ja kaikki muu tärkeä kitaratyöskentely oli hyvin hanskassa. Myös S.A.Hynninen bassossa oli näyttävällä tavalla Rock, tukka heilui ja bassonkielet napsuivat svengaavasti. Kauko itse soitti kitaraa varsin kelvollisesti, vaikka mikään kitaristi ei olekaan. Rumpali Roberto Lanz oli joka jykevä perusta joka mahdollisti onnistumisen.
Kyllä. Tämä keikka meni kokonaisuudessaan plussan puolelle. Kaukon laulu toimi kauttaaltaan hyvin. Arvostettu suku kappaleessa sanat unohtuivat hetkeksi, mutta jos kappaleen on soittanut edellisen kerran vuonna 1993, niin tällainen pieni notkahdus sallitaan. Onnistuneimpia vetoja keikalla olivat jo mainitsemani aloituskappale Kultainen aasi, railakas: Kuka keikuttaa venettäni?, pahanenteinen Lilith ja etenkin Saksalaisten tuho, joka levyversiona oli jäänyt itselleni etäiseksi. Nyt tuli sellainen versio, että oksat pois. Jumalan lahja levy päättyy nimi-instrumentaaliin, joka oli hieno lopetus tälläkin keikalla.
Varsin onnistuneen levyversioinnin jälkeen odotimme tietenkin kieli pitkällä encoreita. Niitä tuli kaksi kappaletta, edellä mainitun Dekadenssi (20) levyn kappaleet Huijari Etelästä ja Bohemiadi, joista ensimmäinen toimi todella hyvin. Voisi sanoa, että tässä kohtaa keikka alkoi muistuttamaan vanhoja ja pidäkkeettömiä hyviä aikoja. Kaukon ääni avautui koko laajuudessaan ja siihen tuli ysäriltä tuttua nasaalia voimaa ja ilkeyttä.
Voi olla, että G Livelab ei ole paras keikkapaikka tällaiselle jyhkeälle rokille. Yleisön käytös oli korrektia ja kunnioittavaa (hyvä niin), mitään vanhan ajan känniääliöitä ei ollut pilaamassa kenenkään iltaa. Mutta tästä huolimatta odotin yleisön railakkaita välihuutoja tyyliin: - Hyvä Kake, soita Paha Maa! Sellainen tuli vasta kun keikka oli loppu. Liian myöhään. Röyhkä ei ole enää se"Paha-Kake", joka jää jutulle ja ryyppäämään yleisön kanssa keikan jälkeen. Toki kuusikymppiseltä veteraanilta ei pidä enää odottaa vanhoja temppuja. Röyhkä on pitkänlinjan ammattilainen, joka heittää keikan selväpäisenä ja jatkaa sen jälkeen matkaansa. Sitä kaipaamaani Röyhkä-keikkojen vähän paheellista livetunnelmaa ei tänä iltana löytynyt. Vaan toivoisinko, että se tunnelma vielä löytyisi?
Loppuun aikalaiskuva 90-luvulta. Musiikkiohjelma Jyrki, jossa Kauko bändeineen esiintyi, muutama vuosi Jumalan lahjan jälkeen:
Olin ostanut jo helmikuussa lipun Litku Klemetin keikalle Tampereen G Livelabiin, mutta sitten tuli koronarajoitukset jotka siirsivät keikkaa, aina heinäkuulle asti. Odottavan aika oli pitkä. Kymmenen kuukautta oli edellisestä livekeikasta, 22 Pistepirkkojen viime syksyisestä vedosta. Ihan piti miettiä, että miten siellä keikalla ollaan? Mitä rajoituksia on päällä ja mihin pöytään saa istua?
Yllättäen G Livelabissa ei ollutkaan mitään merkittyjä istumapaikkoja, eikä ihmisillä maskeja. Apuva! Missä turvavälit ja muut? Onko homma jo näin vapaata? Nojoo, porukka istui rauhallisesti omissa pöydissään ja käsidesi loiskui entiseen malliin. Niin uskalsin minäkin kainosti istua ihan vieraaseen pöytään. Tosin yskimättä, puhumatta ja etäisyyteni säilyttäen.
Litkun keikka kesti aikalailla tarkalleen tunnin verran. Se alkoi kahdella ennen julkaisemattomalla biisillä, joista ensimmäinen kuulosti tulevalta Litku-hitiltä. Toinenkin uusi styge oli ihan mukiinmenevän kuuloinen. Kolmantena soi uudelta Kukkia Muovipussissa (21) levyltä löytyvä Kateellinen lapsille, joka oli keikan parhaimmistoa. Myös uuden levyn Tour de France soi menevästi. Oli yllättävää, että uusimmalta levyltä kuultiin vain neljä biisiä, edellisten lisäksi Poikien kyyneleet ja encorena soitettu Mona. En tiedä onko artisti jo hivenen kyllästynyt uusimpaan levyyn?
Kyse saattoi olla toteutuksestakin, että kaikkia uuden levyn diskovoittoista materiaalia ei soitettu, sillä Litku oli tällä kertaa liikkeellä duo-muodossa, vain kitaristi seuranaan. Kitaristin ja Litkun yhteispeli ei toiminut täysin saumattomasti, tuntui että kaikista biiseistä ei saatu sitä parasta irti, erityisesti viimeisenä kuultu Kimalteleva Mekko jäi jotenkin puolivillaiseksi. Kitaran slide-viillot ja Litkun urkusoundi eivät aina kohdanneet. Olin erottavinaan artistin katseista muutamia pahaenteisiä mulkaisuja kitaristin suuntaan. Saattoi olla palaverin paikka keikan jälkeen...tai sitten ei.
Jos Litku-keikka jäi musiikillisesta laadusta huolimatta vähän jähmeäksi, niin saman illan aikana kerkesin vielä Finlaysonin aukiolle seuraamaan Antti Aution ilmaiskeikkaa. Tämä nuori laulaja- lauluntekijä on tehnyt kaksi hyvää folkrock-levyä: Minä tuon mukanani sateet (17) ja Pihalla tuulee taas (19). Kolmas levy on tekeillä ja siltä kuultiin tällä keikalla kolme näytettä. Yhden uuden kappaleen nimi oli: Pihkassa. Biisi kuulemma julkaistaan elokuussa. Tarttuva ja musiikillisesti ketterä ralli.
Aution keikka alkoi Pihalla tuulee taas - levyn nimikappaleella. Sympaattinen ja vähän ujo artisti esiintyi soolona pelkän kitaran säestyksellä. Surumieliset ja varsin syvälliset kappaleet seurasivat toisiaan. Lyyrikkona pidän Autiota keskimääräistä parempana, ellei jopa erinomaisena. Aution keikka oli varsin varmaotteinen, vaikka artisti kertoi jossain kohtaa jännittävänsä. Mutta jännitys ei näkynyt yleisöön päin.
Reippaan tauon jälkeen livekeikat maistuivat yllättävän...ööh...tavanomaiselta. Livemusiikki ei ollut marinoitunut koronatauon jälkeen elämää suuremmaksi. Ja molemmat iltapäivän artistit olivat vasta lämmittelyvaiheessa. Parempia vetoja on varmaan tiedossa tulevaisuudessa, jahka livetuntuma kasvaa sekä myös yleisö uskaltaa voimakkaammin osallistua. Nyt oltiin korrektisti omissa poteroissaan, eikä tanssijalka paljon vipattanut. Tanssikiellon jäljet ovat syvällä meissä. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia livekeikkoja jos vain koronakehitys pysyy suotuisana.
G Livelab keikkapaikana oli minulle uusi tuttavuus. Pianobaarimainen, hillitty, rauhallinen miljööltään, enempi sellainen jossa istutaan penkeillä ja kuunnellaan, kuin oltas jaloilla ja jorattais.
Ryley Walker on ollut jo useamman vuoden hyvässä nosteessa, ainakin muutaman keskeisen musalehden mukaan, Mojo ja Uncut. Folkrockin yhtenä uusista lupauksista pidetty Walker on julkaissut viimeisen kolmen vuoden aikana useita levyjä ja muutaman kimppalevyn. Primsose Green(15) oli jonkinmoinen läpimurto, vahvasti timbuckleymainen jazzrock-levy, jossa rokin perinteet kuuluu ja haisee...nimittäin Primsose Green tarkoittaa poltettavaa nautintoainetta, jonka ystäväksi Walker on julkisesti tunnustautunut.
Seitsemän pintaan alkanutta keikkaa leimasi artistin vauhdikkaat, hauskat, jopa överiksi menevät välispiikit, jotka eivät onneksi liialti korreloineet itse musiikkiin. Jotain vauhtiainetta oli otettu ennen keikkaa, jotain mikä ei ollut alkoholia. Tähän nähden kaksiosainen keikka pysyi yllättävän hyvin kasassa ja tarjosi lukuisia hienoja musiikillisia hetkiä. Ensimmäinen näistä tunnin seteistä koostui enimmäkseen uuden kokeellisemman Deafman Glancen(18) materiaalista. Jazziin kallellaan oleva levy sai livetilanteessa tarvittavan määrän irtonaisuutta ja hienoa bändisoittoa. Walkerin tehokkaan ja rajojakin rikkovan kitaroinnin ohella muu bändi tuki hienosti kokonaisuutta. Etenkin rumpali, jonka nimi jäi arvoitukseksi, häikäisi heittäytyvällä otteellaan. Välillä ruuvattiin rumpupelti irti ja sitä pyöritettiin toisen rummun päällä. Rumpalin taiteellisesta otteesta tuli mieleen hollantilaisen taiderock-bändin The Nitsin visionääri Rob Kloet. Myös bändin toinen kitaristi oli mies paikallaan, basistista puhumattakaan. Ilman vahvaa taustabändiä Walkerin keikan musiikillinen elämys olisi jäänyt huomattavasti ohuemmaksi.
Merkille pantavaa oli monen kappaleen venyttäminen yli 10 minuuttiin. Biisin alku ja loppu olivat tuttuja, mutta niiden välissä saattoi olla paljon improvisaatiota. Tämä rajojen venyttäminen oli enimmäkseen toimivaa, mutta keikan edetessä huomasi niissäkin tietyn toistuvan kaavan, välillä mentiin herkkään fillailuun ja sieltä noustiin melkein aina samanlaiseen kitarajumitukseen. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tästä tuli mieleen sellaiset artistit kuin Wilco tai kotimainen Circle, kun oltiin lähellä ns. krautjumia.
Illan parhaita hetkiä olivat tokana kuultu luvattoman pitkä versio yhdestä uuden levyn kappaleesta, jonka nimeä en muista. Walkerin kappaleissa on tunnistettavia elementtejä, ne helposti nivoutuvat yhteen ja artistin laulufraseeraus menee usein samasta kohdasta. Vaihtelua ei välttämättä ole paljon, mutta tästä huolimatta kappaleet ovat kiinnostavia ja kuuntelua kestäviä. Keikan tuoma improvisaatiolisä sekoittaa pakkaa entisestään, eikä aina tiedä missä biisissä ollaan menossa. Uuden levyn selkeämmät ja hitimmät numerot pystyin erottamaan, näistä Opposite Middle ja levyn lopettava Spoil With The Rest rokkasivat melkein kevyesti. Myös levyn aloitusbiisistä In Castle Dome kuultiin hieno versio. Puolivälissä keikkaa kuultiin myös toimiva versio Tim Hardinin klassikosta If I Was a Carpenter. Keikan päätti hieno, itselleni tuntematon tsipale, joka toi Walkerin hetkellisesti pois hänet hieman itsetarkoitukselliseksi menneen herkkyyden ja dynamiikan vaihtelusta ja pysyi ns. normaalissa kuosissa. Tässä kohtaa Walkerin preesens oli rauhoittunut ja sieltä alta pilkahteli jotain sellaista karismaa, joka ei ole vielä täysin päässyt esiin. Aikaa on, Ryley Walker on vasta 29-vuotias, elämänkokemus ja toivon mukaan rauhoittuminen saa nostettua Walkerin uudelle tasolle. Täytyy myös toivoa, että poltettavat ja vedettävät nautintoaineet eivät ota liian suurta roolia artistin elämässä. Näitä surullisenkuuluisia tarinoita rokin kentällä on aivan riittämiin.
