Willie Nelson - 90 vuotta ja 15 osumaa matkan varrelta

Willie Nelson täyttää näinä päivinä 90 vuotta. Se on merkittävä ikä ja merkittävä aika olla mukana musiikkibisneksessä. Ikäänsä nähden Willie aloitti musahommat kypsällä iällä, sillä eka sooloalbumi ...And Then I Wrote (62) ilmestyi Willien ollessa jo melkein kolmekymppinen. Toki tätä ennenkin Willie oli puuhaillut musiikin parissa koko edellisen vuosikymmenen ja ihka ensimmäinen julkaisu on vuonna 1956 julkaistu soolosinkku: No Place for Me.

60-luvun albumit olivat vielä tunnustelevia vaikka sisälsivät monia ikivihreitä Willie-klassikoita, kuten Funny How Times Slip Away, Crazy ja Pretty Paper. Monet tuon vuosikymmenen hiteistä oli alkuun tehty muille artisteille, kuten Roy Orbisonille (Pretty Paper) ja Patsy Clinelle (Crazy). 

Menin noin vuosi sitten blogijutussani nostamaan Lukas Nelsonin isänsä Willien rinnalle tai ohikin, mitä puhutaan musiikillisesta laadusta. Nyt olen muuttanut mielipiteeni. Kuunnellessani tässä tovin Willie Nelsonin laajaa tuotantoa, niin voin todeta, että pojalla on vielä pitkä matka isänsä saappaisiin. Willien massiivinen tuotanto on myös musiikillisesti yllättävän rikas, vaikka lähtökohtaisesti puhutaankin kantrin ikonista.

Willie Nelsonin noin sadanviidenkymmenen albumin tuotanto on vaikuttava. Levynkerääjälle suorastaan lamauttava, pitäisikö ne kaikki levyt omistaa? Ei pitäisi. Musiikkityylejä on monia, kuten yhteistyökumppaneita, eivätkä ne kaikki levyt ole tavoittelemisen arvoisia. Iso osa noista levyistä on yhteislevyjä muiden artistien kanssa. 

Kun puhutaan Willie Nelsonin tuotannosta, niin usein nostetaan esiin levyt: Phases and Stages (74), Red Headed Stranger (75) ja cover-levy Stardust (78). Ne ovat suosituimmat ja arvostetuimmat Willien alkupään albumit. Ura alkoi jo 60-luvun alussa ja ihan ensimmäinen levy ...And Then I Wrote (62) on mainitsemisen arvoisen, siltä löytyy muun muassa klassikot Hello Walls ja Crazy, jotka maestro on vuosien varrella uudelleen levyttänyt useaan kertaan. Sen sijaan 60-70-luvun vaihde oli vielä jossain määrin hakemista, suurempi menestys odotti, eikä tuolloin julkaistuja levyjä erityisesti hehkutettu.

Itselleni Willien ura näyttäytyy 70-luvun puolivälin jälkeen ja ulottuu aina näihin päiviin asti. Seuraavaksi nostan esiin viisitoista mainitsemisen arvoista ja korvaystävällistä levyä Willien uran varrelta. Melkein jokainen näistä albumeista löytyy levyhyllystäni, sillä suoratoistopalvelun kautta kuunneltuna levyistä ei saa kaikkea irti, jonka voisin sanoa melkein faktana.

The Sound in Your Mind (76) Arvostetun Red Headed Strangerin (75) jälkeen ilmestyi liki yhtä vakuuttava albumi. Pitkälti lainakappaleisiin perustuva Sound in Your Mind on väkivahvaa Willie Nelsonia, rentoa ja riipaisevaa.

Willie and The Family Live (78) Levyn avaava Whiskey River on yksi parhaita kuulemiani livevetoja. Tätä tupla-albumia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana livealbumina. Myös sisko Bobbie on mukana levyllä.

Pretty Paper (79) Willien virallinen joululevy. Ajaa hyvin asiansa. Joulutunnelma välittyy kera hyvien biisien. Nimikappale on erityisen toimiva.

Honeysuckle Rose (80) On mehukas soundtrack tupla-albumi, jossa Willien lisäksi äänessä on Emmylou Harris. Tältä levyltä löytyy yksi Nelsonin tunnetuimmista kappaleista On The Road Again.

Somewhere Over the Rainbow (81) 1940-luvun pop-standardeista koostuva levy on myös kunnianosoitus Django Reinhardtille, Nelsonin idolille. Erittäin hyvätunnelmainen kuuntelulevy, jota ei ole pituudella pilattu(28min).

Always on My Mind (82) Inkkari-Willie vasten sinertävää taivasta ja vuoristomaisemaa tekee tästä levynkannesta ikonisen. Jonkinmoinen sisarlevy mega-albumi Stardustille (78), yhtälailla tehdään pakahduttavia cover-versioita tunnetuista kappaleista. Etenkin levyn nimikappaleessa on kaikki kohdallaan.

Tougher than Leather (83) Täysin omaa ja uutta materiaalia pitävä levy sitten Red Headed Strangerin. Verevä ja tutkimisenarvoinen levy.

Half Nelson (85) On duettolevy, toimiva sellainen. Neil Young. Merle Haggard ja jopa Santana ja Julio Iglesias duetoivat tällä levyllä. Julion ja Willien nöyrästi nimetty: To All The Girls I've Loved Before oli myös miljoonahitti.

Across The Bordeline (93) Yksi ysärin parhaimpia Willie-levyjä. koostuu enimmäkseen hyvällä maulla ja soittotaidolla esitetyistä cover-biiseistä, mutta pitää sisällään muutaman Willie-originaalin ja yhdessä Bob Dylanin kanssa kirjoitetun kappaleen Heartland.

Spirit (96) Tällä levyllä Willie palasi ryminällä uusien laulujen pariin. Espanjalaisvaikutteita sisältävä albumi on yksi Nelsonin parhaista.

Teatro (98) Teatro on hyvä laadullinen jatke Spiritille (96). Tuottajan puikkoihin on saatu Daniel Lanois, joka luo levyllä erityisen, vähän elokuvamaisen äänimaailman. Yksi omia suosikkejani Willien tuotannossa

Songbird (06) Uuden vuosituhannen alku oli vaisumpaa aikaa, mutta tämä Ryan Adamsin tuottama Songbird on yksi tuon ajan valopilkuista. Tosin Nelson itse pitää levyä enempi Ryan Adamsin näkemyksenä hänen musiikistaan.

Band of Brothers (14) Tämä albumi oli ensimmäinen 2010-luvun omien laulujen sarjassa. Valtaosa levyn biiseistä on tehty yhdessä tuottaja Buddy Cannonin kanssa. Metodina Willie on lähettänyt kitarademoja biiseistään Cannonille, joka on tehnyt biisit valmiiksi, jonka jälkeen Willie on laulanut niihin vokaalit.

God's Problem Child (17) On toinen ja vielä vahvempi Willien ja Bud Cannonin yhteinen laulukokoelma. Levyssä oli julkaisuhetkellä testamentin makua, sillä ennen sen julkaisua liikkui huhuja Nelsonin kuolemasta. Kuten tiedetään ura on jatkunut tuosta vahvana ihan näihin päiviin asti. Nimikappaleessa duetoi Willien kanssa itse Leon Russell. Kyseessä on herran viimeisimpiä levytyksiä ennen kuolemaansa.

First Rose of Spring (20) Tämä enimmäkseen lainabiiseistä koostuva albumi on tuttua ja sydämeenkäypää Willie Nelsonia. Laulu on edelleen hyvässä terässä. Tämänkin levyn jälkeen on tullut puolenkymmentä Nelson-plattaa ja jonkin haastattelun mukaan Willien tähtäimessä on luku: 100. Että eipä tässä faneilla mitään hätää ole, jahka me emme kuole vanhuuteen ennen Willietä.

Jos Nelsonin levyjen pöyhiminen kiinnostaa laajemmassa mittakaavassa, niin tältä Texas Monthlyn sivuilta löydät arviot jokaisesta sadastaviidestäkymmenestä Willie Nelson platasta: https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/

Loppuun vielä videoklippi Across The Bordeline levyn toisesta Willie-originaalista Still Is Still Moving To Me. Tässä esityksessä tiivistyy mielestäni Willien vahvuus, miksi hän on pysynyt relevanttina ja kiinnostavana artistina: hän todella tarkoittaa mitä hän laulaa. Myös kitaraansa hän piiskaa tässä ansiokkaasti.

Lukas Nelson & Promise Of The Real

Lukas Nelson on Willie Nelsonin jälkeläinen. Noin kolmevitonen heebo, joka seuraa aika tarkkaan isänsä jalanjälkiä, välillä ottaa askeleen pari laadukkaimmille musiikilliselle vesille kuin isänsä. Tämä on kova väite, sillä onhan Willie Nelson kantrin ikoneita ja julkaissut yhden laskutavan mukaan yli 145 studioalbumia.(Tästä linkistä löydät ne paremmuusjärjestyksessä: https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/

Mutta ei jäädä nyt Willieen, sillä pojastakin on paljon kerrottavaa, erityisesti hänen musiikistaan. Pähkinänkuoressa: Lukas Nelson on hyvin paljon isänsä kuuloinen, hivenen rokimpi ja vetreämpi, osittain samoissa kantrivesissä seilaava kuin isänsä. Lukasin bändi Promise Of The Real on myös mahtava taustaryhmä, joka nostaa musiikin vaikuttavuutta pari pykälää. 

Huomioin Lukasin ensimmäisen kerran, kun hän esiintyi bändinsä Promise Of The Realin kanssa Neil Youngin taustalla levyillä: The Monsanto Years (15), Earth (16) ja The Visitor (17). Bändiä oli tuolloin täydennetty Willien toisella pojalla Mikah Nelsonilla, joka ei varsinaisesti kuulu tähän Lukasin soolobändiin. Tästä ei mennyt kauan aikaa kun noteerasin tuolloin uunituoreen: Lukas Nelson & Promise of the Real (17) levyn. Rouhea, neilyoungimainen kitarasoundi (mutta paljon tarkempi) kera vahvojen kappaleiden teki vaikutuksen. Aloituskappale Send Me Down On A Cloud kertoo heti missä mennään, tiheätunnelmaisessa svengaavassa rokissa. Musiikillisista verrokeista isänsä lisäksi tulee mieleen ainakin Leon Russell.

Seuraavaksi julkaistiin melkein yhtä hyvä Turn Off The News (Build A Garden) (19), joka taisi olla levyn otsikkoa myöten kritiikki Trumpin aikaiseen Amerikkaan, että riittää nämä jatkuvat ikävät uutiset. Muistan, että tämän levyn tiimoilta diggailuni haaleni. Pidin albumia tuolloin hivenen väkisin puristettuna. Levy on edellistä rokimpi ja siirtää sen liiankin lähelle valtavirtaa. Tosin hyviä biisejä löytyy tältäkin, kuten nimikappale, Bad Case ja etenkin Civilized Hell. Jälkimmäisestä biisistä löytyy hieno versio seuraavan vuoden Naked Gardenilta (20) joka on edellisen sisaralbumi, sisältäen Turn Off-sessioista jääneitä demoja ja uudelleenottoja. Sanoisin, että rennompi Naked Garden on nautittavampi kuuntelukokonaisuus näistä kahdesta. Naked Gardenista otettiin rajoitettu vinyylipainos ja sitä on liki mahdotonta saada enää mistään säädylliseen hintaan. Kolminumeroisissa summissa liikutaan.

Juuri Naked Gardenin ilmestymisen jälkeen (maaliskuu 2020) iski kansainvälinen lockdown. Lukas bändeineen unohtui taustalle kaiken muun koronahämmenyksen myötä. Näin ollen en tiennytkään, että Lukas Nelson & Promise Of The Real julkaisi myös viime vuonna albumin: A Few Stars Apart (21). Löysin sen ihan vastikään. Edeltäjiinsä nähden levy on varsin selväpiirteinen ja jotenkin kypsyneempi kuin aikaisemmat. Tämä levy on myös enemmän kantria kuin edeltäjänsä. Monta hyvän kuuloista kappaletta löytyy tältä plätyltä, kuten rullaava Perennial Bloom ja herkkä Smile.

Lukas Nelson & Promise of the Real on itsevarmaa ja perinnetietoista (geenit) rytmimusiikkia, josta välittyy soittamisen ilo. Lukas bändin pääasiallisena biisinikkarina voisin nostaa yhdeksi 2020-luvun tasokkaimmaksi ns. vanhan liiton kantrirock-biisien väsääjiksi. Mielestäni tämän ajan arvostetuista lauluntekijöistä, esimerkiksi Israel Nash ja Jonathan Wilson kalpenevat Lukasin rinnalle. Lukasin kohdalla on kyse tietynlaisesta tekemisen rentoudesta, joka tuo musiikkiin jotain ainutlaatuista ydintä, samaa mitä löytyy myös Willie-isän levyiltä. Kun hyvän musiikin äärellä ollaan marinoiduttu läpikotaisin, niin se kyllä kuuleekin.

Ainut miinus tässä on se, että Lukasin levyjä ei juurikaan löydy suomalaisista levykaupoista. Kaikki on tietenkin tilattavissa, mutta noiden vinyyliversioiden hinnat ovat kohtuu suolaisia. Nyt mennään sillä rajalla, että onko tämä musiikki sittenkään niin hyvää, että se on pakko omistaa fyysisenä äänitteenä? En aio ostaa uutta Elvis Costelloa, enkä Jethro Tulliakaan. Mutta yhtäkään Lukasin levyä en vielä omista. Olisiko nyt se hetki? A Few Stars Apart (21) vinyylin tilaus on parin klikkauksen päässä...klikkaanko? Klikkasin.

Tässäpä uusimman levyn voimaballadi Lukasin intiiminä pianovetona:

Willie Nelson - Pitkä Tie

Willie Nelsonin elämänkertaan tarttuminen ei ollut mitenkään suunniteltua. Tämän jo 84 vuotta täyttävän countryveteraanin musiikkia en ole niin valtavasti kuunnellut, tosin olen noteerannut Willien viime vuosien parhaita albumeita, kuten levyt: Spirit(96), Teatro(98), Songbird(06) ja uusimmat Band of Brothers(14) ja God's Problem Child (17).

Elämänkerta etenee sekä kronologisesti, että dialogissa 90-luvun tapahtumien kanssa, jolloin Willie painiskeli suurten verovelkojen kanssa. Willien musiikillinen tarina alkaa jo 1950-luvulla, mutta ensimmäinen albumi ilmestyy vasta 1961. Alkuaikojen albumit ovatkin liialla tuotannolla pilattuja ja Willien raa'ahko countrysoundi kehittyikin vasta 1970-luvulla, kun Willie kohtasi tuottajan joka antoi maestrolle vapaat kädet musan tekemiseen.


1970-luku esittäytyy tässä elämänkerrassa varsin käänteentekeväksi vuosikymmeneksi. Albumeilla: Shotgun Willie(73), Phases & Stages(74) ja Red Headed Stranger Willie(75) saavutti lopullisen läpimurron ja ehkä myös musiikillisen uskottavuuden. 70-luvun suurin menestys oli kuitenkin coverlevy: Stardust (78), jonka myynti hipoo viittä miljoonaa. Tällä vuosikymmenellä Willien tarinaan hiipii myös ruohon polttelu ja sen ylistäminen. Nelsonin marihuana-myönteisýys on vähintäänkin arveluttavaa luokkaa, monia mehukkaita musiikillisia tarinoita sävyttää seuraavan tyyliset repliikit: "Silloin kääräisin itselleni mehevän jointin" Jatkuva ruohon ylistys saa allekirjoittaneen miettimään, että voisiko Willien väitteissä olla perääkin? Pitäkäämme tämä kirja nuorison kätten ulottumattomissa.

Hämmästyttävintä Nelsonin urassa on tuotteliaisuus. Levyjä on tullut helposti kaksi vuodessa ja ihan viimeisinä vuosikymmeninä tahti on jopa kiihtynyt. Willie kertookin: "Yksinkertaisuus on avain kaikkeen. Mene studioon. Laula laulu. Tule pois. En halua äänittää satoja ottoja tai tuhansia raitoja. Laulutyylini ei ole täydellinen. Sen on tarkoitus heijastaa kaltaisteni ihmisten epätäydellisyyttä, ja se heijastus on aika tarkka jo parin oton jälkeen"

Kirjana "Pitkä Tie" on mutkatonta luettavaa. Teksti on hyvin soljuvaa ja ilmeisesti se ei ole tullut paperille Willien kynästä, vaan maineikkaalta rockelämänkerturilta: Davit Ritz. Tunnelma on sellainen kuin Willie jutustelisi meille omalla rehellisen rouhealla tyylillään. Kirja pitää sisällään hienosti kuvattuja kohtaamisia countryn ja kevyen musiikin legendojen kanssa. Muun muassa suhdetta Waylon Jenningsiin ja Johnny Cashiin kuvaillaan monipuolisesti. Myös Willien perhe-elämän kuvaus saa ison roolin kirjassa. Vaimoja on ollut neljä ja lapsia muistaakseni 8.

Kieltämättä kirjan lukemisen jälkeen Willie Nelsonin musa on saanut isomman roolin päivieni musasoundtrackissa, etenkin tämä uusi God's Problem Child(17) vaikuttaa hyvinkin pätevältä tapaukselta: