Miehiä töissä, minun korvakäytävissä ja kirpputorien laareilla

Men at Work! Tässäpä bändi jonka levyt ovat riivanneet minua vuosikausia kirppareiden ja musiikkikauppojen alennuslaareissa. Niitä on tarjolla kahdella eurolla, yhdellä eurolla, ilmaiseksi ja aivan hemmetin hyväkuntoisina. Näitä levyjä on kaikkialla. Haalikaa talteen, jos vastaan tulee...ja jos ette omista näitä.

Down underin tuntee jokainen. Se soitettiin loppuun jo kahdeksankymmentäluvulla, myös ysärillä...ja se soi edelleen joka paikassa, esimerkiksi tänä aamuna Yle Tampereella. Yllättäen huomaan, että pidän biisistä yhä, se ei ole kulunut loppuun, vaikka se on porannut pomppivalla reggaerytmillään korvakäytäviäni tuhansia kertoja, niin kotona, koulussa, töissä kuin Suomen eri kaupunkien yökerhoissa, eri vuosikymmeninä, loputtomasti, väsymättömästi, läpäisten kevyesti kahden puolen promillen humalan, kehottanut menemään grillin kautta kotiin ja aina yksin. 

Lyhykäisyydessään tämän aussibändin ura pitää sisällään albumit: Business as Usual (81), Cargo (83) ja Two Hearts (85). Näistä kahden jälkimmäisen löydät mistä tahansa kirpparilta ihan milloin vain hintahaarukassa 0-5 euroa. Jos maksaa yli vitosen, niin älä osta, koska seuraavalta kirppikseltä saan sen kahdella eurolla, ihan varmasti. 

Ostin Cargon (83). Se puuttui minulta, koska olin aina kerennyt sen myymään pois kirpparilla, ennen kuin olin sitä kuunnellut. Ajattelin vaan, että varmaan ihan paska levy. Kylläpä tyhmästi ajattelin. Radio, tuo ihmeellinen modernin ajan väline, livautti korvilleni kyseisen albumin biisin nimeltään: Overkill. No voih, tällainen helmeilevästi poppaava helmi, jossa surumieliset torvet törähtelevät taustalla. Biisissä on jotain syvää:" I  can't get no sleep, i think about the implications". Syvän päädyn tuotos, aivan selvästi. 

Laulaja/lauluntekijä Colin Hayn korkealta ja kovalla paineella tuleva lauluääni on tunnistettava ja korvaa miellyttävä. Haluaisin sanoa, että mukava kuunnella tällaista menneen ajan positiivista musiikkia, jossa on vielä erityinen kansallinen (Australia) sävy. Cargo vaikuttaa pinnan alta vähän deepiltä levyltä, eikä lyriikoiltaan ole välttämättä pelkkää aurinkoa. A-puolen päättävä No sign yesterday möyryää pahanenteisen vahvasti.

Two Heartsin (85) olen mahdollisesti noukkinut levykaupan poistolaarista mukaani. Levy on hyvää jatkumoa edelliselle, tosin modernimpi ja ehkä tätä kautta hivenen tylsempi. Aikalaiskritiikeissä Two Heartsia pidetään auttamatta bändin huonoimpana. Näin se taitaa olla.

Kaksi vuotta edellisesti, niin Colin Hay julkaisi soololevyn: Looking for Jack (87), jonka olet myös varmuudella nähnyt niissä poistokoreissa. Vielä en ole iljennyt levyä ostaa, mutta ostan sen kun tulee alle kahdella eurolla vastaan, eli varmaan aika pian.

Hoodoo Gurus - Blow Your Cool!

Oletko nähnyt tämän levynkannen jossain? Ehkä kirpparilla kahden euron laarissa. Vähän Simple Mindsin tai Duran Duranin suuntaan mielleyhtymiä tuova kansi. Jotain tyypillistä kasarishittiä, levyjä joita pyörii kolmetoista tusinassa.

Musiikkimaku on ihmeellinen asia ja musiikin arvostus myös. Ramones, Iggy Pop, Prince tai vaikkapa Lou Reed ovat nimiä joista maksetaan. Tällainen nobody Hoodoo Gurus putoaa iskevän pop/rockin tyhjiöön, kukaan ei tiedä ja jos tietääkin, niin platat on jo siististi hyllyssä.

Mennään aikaan ennen ysärin poppaavia punkbändejä, kuten Greenday tai Offspring. Hoodoo Gurus teki kaiken vain aiemmin ja tyylikkäämmin. Toisaalta on epäkunnioittavaa verrata tätä Australian helmeä noihin höttöisiin tusinarokkaajiin. No jopas.

Olenko nyt sanomassa, että Hoodoo Gurusin Blow Your Cool(87) ansaitsee korskeamman hintalapun kuin kaksi euroa? Kyllä olen sanomassa. Tämä on ainakin seitsemän euron levy, sisällöltään ehkä jopa kympin platta. Mutta tämä sattuu olemaan se bändin levy jolle povattiin läpimurtoa ja painosmäärät olivat todennäköisesti suuremmat kuin muilla bändin levyillä.

Tämä bändin kolmas levy levy sai hyvät arviot aikanaan ja poiki listahitin What's My Scene? Australian listahitin. Dave Faulknerin johtamaa yhtyettä yritettiin sysätä vähän samalle menestyksen tielle kuin INXS:siä. Edelliset platat Stoneage Romeos(84) ja Mars Need Guitars!(85) saavat levymyyjäisissä arvokkaamman hintalapun, kuten tätä seuraavat Magnum Cum Louder(89) ja Kinky(91).

Myönnän, että tämä on kahdes tai kolmas versio levystä jonka omistan. Periaatteeni on, että aina kun mielestäni pätevä rokkiplatta tulee vastaan perin euron laarissa, niin kerään sen talteen. Epäilet, että tuolla miehellä mahtaa olla paljon levyjä ja niiden kaksoiskappaleita. Olet aivan oikeassa. Haluaisitko yhden niistä? Vaikka tämän räyhäkkäästi rokkaavan levyn, jossa on myös svengaavia suvantokohtia. Tältä se kuulostaa:

Paul Kelly & The Messengers

Se hetki kun löytää euron laarista jotain kuranttia ja ennen kuulumatonta. Tällä kertaa Tampereen Sammakka-Popin roinalevyjen kasasta veskuloirin joululevyn ja dianarossien joukkoon kulkeutui minulle täysin tuntematon nimi: Paul Kelly & The Messengers: Under The Sun(88). Ajattelin, että kokeillaanpa, todennäköisesti sellaista 80-luvun tuhtien levyvuosien unohdettavaa poprock-huttua. Eipäs ollutkaan.

Mikä parasta, pienen Soundin vuosikertaselauksen jälkeen löysin lehdestä 12/88 Jussi Niemen kirjoittaman arvion tästä aussi-rokkarin levystä, jossa hän estottomasti nimittään häntä Australian Dylaniksi tai Springsteeniksi ja Knopfleriksi. Veteraanitoimittaja Niemi erottaa Kellyn rokin legendoista arkielämän lauluilla ja tarinoilla, jossa hän elää hahmojensa myötä, säälittelemättä heitä.(Soundi 12/88).

Australian pop/rock-genre eli vahvana juurikin 80-luvun loppupuolella. Esimerkiksi bändit Triffids, Hoodoo Gurus ja Midnight Oil ovat tulleet itselleni varsin läheisiksi ja tutuiksi. Siksi olikin kutkuttavaa löytää tämä Paul Kelly, joka on tehnyt vahvaa musiikillista uraa 80-luvun puolivälistä ihan näihin päiviin asti. Nyt 64-vuotiaan Kellyn ceeveestä löytyy 24 studioalbumia, joista lähestulkoon jokaista pidetään hyvänä, ellei erinomaisena. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että vierailevana saxofonin soittajana levyltä löytyy toisen aussituntemattomuuden, eli The Black Sorrowsin nokkamies Joe Camilleri. Heti perään pikasuositus: The Black Sorrows: Better Times (92).

Paul Kelly & The Messengersin edellinen levy: Gossip (87) rantautuu Eurooppaan yksittäisenä levynä, kun se Australiassa julkaistiin tupla-albumina. Tätä Jussi Niemi yhdessä toisessa Soundin arviossa harmitteleekin, että mistä sen tuplan saisi käsiinsä? Näin aikana ennen suoratoistoa. Nythän helpoiten Kellyn makuun pääsee spotikan kautta, josta löytyy aikalailla miehen koko tuotanto. Ei tarvitse tilata kalliilla hinnalla tupla-albumeista maailman toiselta laidalta, ellei ole levynkerääjä. Noh, en ole vielä tilaamassa.

Under The Sun on vahva viidentoista biisin paketti, josta löytyy useita tarttuvia poprock-biisejä. Tarpeeksi monipuolisia ja koukkuisia kappaleita, myös hyvin soitettuja. Ei ehkä Springsteenin tai Dylanin tasoa, mutta kepeästi nousee vaikka John Hiatin tai Elvis Costellon tuotannon rinnalle.  Tarina sai kivan jatkon, kun löysin eilen edellä mainitun Gossipin (87) ja toisen, So Much Water So Close to Home(89) albumin Aikakone-divarista Tampereelta. Paul Kelly diggailu sai siis lentävän lähdön ja onhan tässä vielä parisenkymmentä levyä löydettävänä.