Big Thief yhtyeen kitaristi Buck Meekin vierailu Tampereella oli yksi kevään valopilkuista. Emobändiä en ole vielä kertaakaan ehtinyt nähdä livenä, lähinnä oli vuoden 2022 Sidewaysin keikka, jolloin saavun saman päivänä Finnlinesin lautalla Saksasta Helsinkiin, mutta reissuväsymys ja perhevelvoitteet ajoivat keikan yli. Big Thiefin biisit ovat aika suvereenisti laulaja Adrianne Lenkerin käsialaa, jonka Buck ja muu bändi on sovittanut. Näin ollen Buck on toteuttanut omaa biisintekomissiotaan soololevyjensä kautta.
G Livelabin keikka oli osa Meekin uuden Mirror (26) albumin julkaisukiertuetta. Aiemmista kolmesta soololevystä olen tutustunut vain ensimmäiseen albumiin: Buck Meek (18), joka on aika pienimuotoista ja kotikutoisen kuuloista musiikkia. Uuden albumin kappaleet ovat toteutettu kokonaisen bändin voimin, mukana ovat Big Thiefin rumpali James Krivchenia, laulaja Adrianne Lenker ja myös Buck Meekin nykyinen vaimo Germaine Dunes, joka lämmitteli Meekiä Livelabissa omalla puolen tunnin setillään. Dunesin akustinen nainen ja kitara setti oli mielenkiintoinen, voimallinenkin, mutta musiikki haki vielä lopullista uomaansa. Laulussa oli voimaa, kappaleissa erikoisia rakenteita ja kitarat kuulostivat välillä Velvet Undergroundilta.
Meekin uutukaista olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisesti. Etemmin kappaleet Gasoline ja Ring of fire olivat kolahtaneet mukavasti. Keikalla Meek esiintyi myös pelkän sähkökitaran voimin. Reilu tunnin setti piti sisällään mahdollisesti kaikki uuden levyn kappaleet ja poimintoja aikaisemmilta levyiltä sekä yksi Big Thief-kappale, jonka nimeä en nyt muista. Todennäköisesti nimeltään Certainty.
Meekin liveote oli vahva ja jotenkin järkähtämätön. Näki ja kuuli, että musiikin parissa on vietetty vuosikymmeniä. Meek onkin valmistunut aikoinaan Berkleen musiikkiopistosta ja vasta sen jälkeen aloittanut bänditouhut. Näin ollet musiikillinen pohja on vahvaksi valettu. Meekin persoonallinen lauluilmaisu toimi välillä upeasti, esimerkiksi uuden levyn kappaleissa em. Gasoline ja Can i mend it? jossa oli intensiteettiä ja vahvaa omakohtaisuuden tuntua. Soul feeling kappaleen alkuun Meek kertoi tarinan isoisästään joka hyppäsi perjantai-iltana Mississippiin kastellakseen farkut ja antoi ne kuivata auringossa, jotta sai ne tiukaksi iltaa varten.
Nähdäkseni suurin osa Meekin kappaleista oli suoran omakohtaisia, selkeitä tarinoita ja tapahtumia omasta elämästä. Meek itse mainitsi, että useat hänen kappaleensa käsittelevät kuolemaa, kuten kappaleessa Outta body Meek kuvittelee tilanteen, jossa hän tapaa edesmenneen ystävänsä. Vaikka elämän rajallisuus olikin tapetilla monissa kappaleissa, niin tyyliltään biisit olivat välillä kuin karkailevia kevätpuroja, mutta selkeällä kulmalla. Meekin laulutyyli kuulosti huonoimmillaan vähän yksiulotteiselta ja ohuelta, mutta parhaimmillaan siinä oli texasissa varttuneen hillbilly-miehen jouhevuutta.
Keikan päätti upeasti Two Saviour (21) albumin kappale Halo light. Herkkä ja tarinallinen biisi toi ensimmäistä kertaa paineen tunnetta silmäkulmaan. Tuohon asti Meekin keikka oli takuuvarmaa työtä, mutta syvin sukellus tuli vasta tämän kappaleen aikana. Ja liveversio oli huomattavasti parempi kuin levyversio. Meekin keikka nousi kevyesti plussan puolelle, mutta ymmärsin kyllä senkin, että miksi yleisöä oli paikan päällä vain reilu kourallinen. Tämän tyylinen singer-songwriter ilmaisu ei ole sitä tarttuvinta korvakarkkia, vaikka musiikillista laatua tarjoiltiin lavealla kädellä.
Suurin varas varasti sydämeni. Luulen. Adrianne Lenkerin itsessuggestoivat kappaleet imaisevat mukaansa, näyttävät epätäydellisyyden voiman. Sitähän tämä on, tekemättä jättämistä, avoimena pidettyä haavaa, törkeää ja rohkeaa, että jollakin on tällainen...hmmh...valuttamisen lahja. Lenkerillä on. Taannoisessa Uncut-lehden mainiossa haastattelua Lenker kuvaili biisintekoprosessiaan, joka on itsensä ajamista transsimaiseen tilaan, jossa laulut vain tulevat ja usein kera valmiiden lyriikoiden. Helvetti, mikä tekijä.
Voinko hyväksyä tällaisen luonnosmusiikin? Vähän kuin Nick Caven nykytuotanto, joka on aavistelevaa runonlausuntaa Warren Ellisin mainioiden tunnelmataustojen päälle, ilman selkeitä biisirakenteita...tai ne rakenteet ovat väljät ja isolla pokalla tehty. Väittävät Big Thiefiä muusikoiden musaksi. Onko rupisuus ja vähän sinne päin meininki ammattilaisuutta? Spud Infinity laukkaa monella taajuudella, on rumpua, viulua ja munniharppua, ennen kaikkea meininki on kuin parhaissa latobileissä. Tämä on ammattimaisuutta, eikä sitä voi vastustaa. Certainty, laahaa, suhisee ja Adriannen ääni on ihan iholla. Pertana. Kuulostaa taas hyvältä. Ja kyllä he osaavat soittaa...ja olla soittamatta.
Kelataan pari kuukautta taaksepäin. Puolivahingossa löysin Big Thiefin, muutaman kappaleen kautta. Mutta sitten kun luin em. Uncutin jutun bändistä, niin kiinnostus ponnahti pilviin. Hienosti kirjoitettu juttu hienosta bändistä. Yhtyeen tarinassa on kaikki draaman käänteet. Adriannen reissaajan tausta ja kuinka bändi on toiminut hänen pelastajana, suorastaan eheyttäjänä. Adriannen seurustelu bändin kitaristin Buck Meekin kanssa. Seurustelu, joka päättyi eroon, mutta ystävyys ja bändi säilyi. Big Thief on yhä edelleen neljän muusikon tiivis ja toimiva kollektiivi.
Musiikillisesti Big Thief nousi vuonna 2019 pykälän korkeampaan sarjaan julkaisemalla levyt: U.F.O.F ja Two Hands. Näistä ensimmäinen on soinut talvikuukausina paljon autostereoissani. Erityistä musaa ja erityisen hyvä levy.
Näin ollen odotukset uutta Dragon New Warm Mountain I Believe In You (22) tupla-albumia kohtaan olivat kovat. Ostin levyn sen julkaisupäivänä värillisenä tupla-vinyylinä. 34 euroa, eikö edes kirpaissut, paitsi viikkoja myöhemmin. Kyllästyin aika pian tähän yksitoikkoiseen jollotukseen. Onko tupla-albumillinen tällaisia raastavia sydämen traumavalotuksia vähän liikaa? On jos, musa menee hitaalla temmolla. Mutta kun sekaan heitetään esimerkiksi ovelasti kolkuttava Little Things, niin taas ollaan mukana junan kyydissä.
Ehkä levy on vaan epätasainen, ihan kuin taannoin Soundi-lehdessäkin analysoitiin. Albumia äänitettiin neljässä eri studiossa ympäri Amerikkaa ja raidat ripoteltiin epäjärjestyksessä levylle. Levy saikin tuossa mediassa tuomiokseen kolme tähteä. Vaan voisiko tämä olla sittenkin neljän tähden levy tai jopa kiitettävä? Haluaisin niin, onhan kyseessä äärimmäisen sympaattinen ja omalaatuinen bändi. Mutta joudun taipumaan perinteisempään johtopäätökseen: karsimalla biisejä, tästä tuplasta ois saanut loistavan normaalimittaisen älppärin. Nyt sitä tummaa soutamista on liikaa, vaikka aidon asian äärellä ollaankin.
Big Thief on tulossa kesällä Sidewaysiin Helsinkiin. Kiinnostusasteeni on melko korkea. Jotain maagista tässä yhtyeessä on, siitä kertoo tämäkin videoklippi:
Onhan se niin, että uuden musiikin löytäminen ja jopa on kuunteleminen on muuttunut työläämmäksi. Tutut kähisijät valtavat alati korvani kuulopinta-alaa, eikä siellä uusille tekijöille ole kovin paljon tilaa. Otanko nyt haasteeksi uida vasten taantumuksen aaltoja, sukeltaa tutun ja turvallisen läpin raikkaimmille laitumille, katsoa mitä nuoremmat ja tuoreemmat musiikintekijät ovat julkaisemassa? Yritän näin, ainakin puolittain. Musiikkigenren vaihtaminen ei tule kuuloonsa, pysyn edelleen enimmäkseen folkahtavan rokin maastoissa, kera soul- ja räyhärock vivahtein. Monet näistä tekijöistä ovat olleet alalla helposti sen 20-30 vuotta, ylikin, eli omissa korvissani varsin tuoreita tapauksia. Ja onhan täällä muutama todellinen veteraanikin joukossa. Mutta Rollarit, Springsteen ja Neil Young ovat ainakin tämän jutun ajan pannassa.
Mitä onkaan tulollaan?
Band Of Horses: Things Are Great. Tämä uusi levy ilmestyy perjantaina. Pari edellistä Band of Horses levyä jättivät vähän kolkon ja liian rokkaavan vaikutelman. Ne eivät olleet sitä tuoreen riipaisevaa folkrock-kaunoluistelua mitä kolme ekaa plättyä tarjosivat.
Jake Zerxes Fussell: Good and green again. Jake Xerxes Fusselista luin pari vuotta sitten hienon lehtijutun, jossa paljastui perinnetietoinen musiikintekijä ja rakastaja, joka ei ollut vielä julkaissut omia kappaleitaan, vaan neljän levyn verran coveroinut jenkkien traditionaalista laulukirjaa. Nyt perjantaina ilmestyy miehen ensimmäinen levy omaa materiaalia. Näytteiden perusteella ollaan nyt merkittävän äärellä. Levykauppavaraus on jo tehty ja laajempi blogijuttu on tulossa tuonnempana.
Big Thief: Dragon New Warm Mountain I Believe In You. Tässäpä toinen alkuvuoden levymerkittävyys. Big Thiefiä pidetään jopa Amerikan tämän hetken parhaimpana indie-rockbändinä. Uncutista (Uncut 2/2022) löytyy mehusteleva haastattelu musiikillisen vitaliteetin löytäneestä bändistä, sen luovisvoimaisesta laulajasta Adrianne Lenkeristä ja hänen laadukkaista sidemaneistä, kuten pari pätevää sooloa pukanneesta Buck Meekistä. Bändi jossa on taitoa ja osaamista niin paljon, että se poikii myös laadukkaita soolotöitä. Tuleva albumi on tupla ja ennakkoveisujen perusteella menossa vahvasti ostoharkintaan. Tuplavinsky lähtis alta kolmenkympin.
Jethro Tull: The Zealot Gene. Uusi Tull levy tutkii nykyajan populistista kulttuuria muun muassa raamattu-siteerauksin. Edellisestä Jethro Tull levystä on aikaa 19 vuotta. Tilausta tälle levylle on, vanha fani parahtaa. Varasin lipun loppuvuodesta Jethro Tullin keikalle tammikuulle, mutta korona siirsi sen huhtikuulle. Onneksi sentään siirtyi, eikä peruuntunut. Jethro Tullin lazer-discit ovat paukkuneet kuumina autosterkoissani, kuten Heavy Horses (78), Crest of A Knife (87) ja Catfish Rising (91). Uuden levyn ennakkomaistiaisista etenkin Shoshana Sleeping kuulostaa oikein mukavan retrolta Jethro Tullilta.
Eels: Extreme Witchcraft. Tälläkin bändillä on yli 30 vuotinen ura takanaan. Mark Everettin synkkien elämänkohtaloiden värittämä musiikillinen matkaa ehtii jo neljänteentoista studioalbumiin. Amateur Hour rokkaa varsin mukavasti. Lupaa hyvää uudelta tältä tulevalta pitkäsoitolta. Mietin vaan, että mikä oli edellinen kuuntelemani Eels levy? Varmaankin End Times vuodelta 2009.
Beach House: Once twice melody. Beach House on niitä bändejä joita kuuntelin joskus, mutta en muista milloin? Oli The Drums, Blitzen Trapper, Grizzly Bear, M83 ja Beach House...mihin ne muistikuvat oikein jäivät. Aika ja korona tyhjensi aivojeni muistilokeroita. Kun on pelkän levykuuntelun varassa ja kaksi kesää on mennyt ilman kunnollista festaritatsia, jossa vois liveaktin kautta vahvistaa mielikuvaa näistä monista eteerisistä indiebändeistä. Nyt kun kuuntelen Beach Housen uuden eepoksen nimibiisiä, niin kysehän on vallan kovasta kappaleesta. Voisin melkein ostaa tän levyn, mutta 40,99€ on hivenen liikaa. Jos sittenkin vaan spotikkaa kuuntelis.
Leon Brides & khruangbin: Texas Moon (ep). Kiinnostava on myös nykysoulin yhden merkittävimmän tekijän kollaboraatio houstonilaisen trion Khruangbinin kanssa. Se on jatkoa vuoden 2020 arvostetulle Texas Sun - ep:lle. Leon Bridges itsenään on jättänyt valjun ja siloitellun jälkimaun. Tämä toimii paremmin.
Soft Cell: Happiness Not Included. Veteraanien tuotoksia jälleen kerran. Minkäs sille voi kun vanhat ukot aktivoituu. Soft Cellin edellisestä taitaa olla noin neljäkymmentä vuotta. Marc Almondin ääntä on toki saanut kuulla läpi vuosikymmenten hänen laadukkailla soolotuotoksillaan. Vaan haastaako tämä uusi materiaali lainkaan Markun sooloja? Mietteliääksi saa. Heart like a Chernobyl on kyllä..ööh... timanttinen biisin nimi.
Tears for Fears: The Tipping Point. Toinen kolmekymmentä vuotta sitten pintaan pompahtanut popsuuruus. Tears for Fearsin kataloogista löytyy paljon laadukkaita kappaleita ja kaksi täydellistä popalbumia: Songs From The Big Chair (85) ja The Seeds of Love(89). Noiden levyjen tunnelmiin tämä uusi tsipale Break The Man pyrkii. Nostalgiasilta löytyy ainakin hetkittäin ja kävelen mielessäni Nivalan Tuiskulan diskolattialla.
Spoon: Lucifer on the Sofa. Spoon oli paljon tehosoitossa kymmenisen vuotta sitten. Ga Ga Ga Ga Ga(07) on varsin tehokas paketti ja sitä seurannut Transference (10). Pari levyä tuli näidenkin jälkeen, mutta ohi menivät. Uusi levy on järjestyksessään yhdestoista. Nimen perusteella voisi odotella kovaa kamaa, eivätkä nämä näytebiisit ole lainkaan huonoja.
Spiritualized: Everything was beautiful. Toiseksi uusimman Uncutin haastattelussa Spiritualizedin Jason Pierce vasta varovaisesti lupaili uutta matskua. Mutta bang! Uusi levy ilmestyy jo helmikuun lopulla. Ennakkobiisien perusteella tämä on vanhaa tuttua eksentristä huojuntaa. Maistunee isompanakin annoksena.
Midnight Oil: Resist. Päästetään joukkoon muutama todellinen eläkeläinenkin. Jo vuodesta 1972 toiminnassa ollut aussibändi julkaisee noin viidennentoista albuminsa. Hiteistä Beds are Burning ja Blue Sky Mining on jo yli kolmekymmentä vuotta. Musiikki on edelleen tunnistettavaa Midnight Oilia, ehkä laulaja Peter Garretin laulu on vähemmän intensiivinen verrattuna loiston päiviin.
Jack White: Fear of the Dawn. Ensimmäinen Whiten tänä vuonna julkaisema albumi tulee huhtikuussa, toinen myöhemmin kesällä. En ollut ihan varma pistänkö Jack Whiteä tälle listalle laisinkaan. White Stripesin jälkeiset soolotyöt ovat kiinnostaneet koko ajan vähemmän. Love is Selfish kappale vaikuttaa vaihteeksi suoralta ja vilpittömältä, eikä äkkiväärältä ja turbo-boostatulta, mihin Whiten ilmaisussa on kyllästymiseen asti tottunut. Toivo elää, että jotain aitoa ja rootsia olisi tulollaan kokonaisen levyn verran.
Liam Gallagher: C'Mon You Know. Liamin uutukainen odottaa meitä toukokuulla, kuin porttina lukuisille kesäfestareille. Mietin, että miten tää uusin siivu C'Mon People kuulostaa niin tutulta. Hemmetti sehän on Riku Ashcroftin biisi, jonka Limsku on ottanut coveroitakseen...ja Riku hoilaa mukana. Tämäpä vasta nerokas ratkaisu. Toivon toki, että tämä ei ole näyte Liamin tulevalta plätyltä, vaan sellainen uggeleiden sivuhassuttelu.
Mainitsematta muutamia muitakin noteeraamisen arvoinen tuleva uutuus, kuten: Father John Misty, Midlake, The Cure, Destroyer, Guided By Voices ym. ym. Lisää levyjulkistuksia tullee alkuvuoden aikana. Näillä keskivanhojen artistien uutukaisilla pääsen kai hetkeksi irti ikivanhojen suosikkieni ikeestä?
