Levy joka on tehty sellaisessa ja ajassa olosuhteissa, että se on tässä ajassa jo puhdasta illuusiota, osa mytologista hippisaagaa. 70-luvun alun kaunein ja kirkasäänisin laulaja-lauluntekijä James Taylor on edustanut minulle enimmäkseen hämmentävää mitäänsanomattomuutta. Kaikki toimii ja on tavallaan oikein, mutta mikään ei niinku oikein kolahda. Mikä tässä musassa oikein mättää? Näin on käynyt useiden James Taylor levyjen kanssa, aina Sweet Baby Jamesista(70), Mud Slim and the Blue Horizonin(71) kautta 80-luvun väkevään "paluualbumiin" That's Why I'm Here(85).
Walking Man(74), viides levy Taylorin ei niin kovin runsaassa back-kataloogissa oli minulle ennalta tuntematon. Ostin sen taannoiselta Tukholman reissulta parilla eurolla. Todennäköisesti kyseessä on Taylorin uran heikoimpia tekeleitä, ei ihan klassikoihin verrattava, sellainen ihan kelpo välityö. Itseasiassa vasta tämä levy avasi hellävaroen rintakehäni raskasta luukkua ja kuiski sinne ajattelevan 70-luvun hahmon oivallisia säkeitä:
Moving in silent desperation, keeping eye on the holy land A Hypothetical destination, Say, who is that walking man Kappaleet eivät ole niin kulmattomia ja ympäripyöreitä kun olen tottunut Taylorin tuotannossa...tai eivät ne taida olla varhaisemmassakaan tuotannossa, kun lauluja olisi vaan jaksanut kuunnella. Lauluissa on hienovaraista herkkyyttä ja ne eroavat riittävästi toisistaan. Aloituskappale Walking Man päivittää oman tiensä kulkija - teemaa(45 vuotta sitten), ovela Migration vaihtaa teeman maailmanlaajuisemmaksi, Let It Fall Down on varsin tarttuva kappale ja Me and Me Guitar rokkailee irtonaisesti, hyvät taustamuusikot pikkailevat kitarastaan ja koskettimistaan autiomaan kokoisia sointuja ja vingahduksia.
Sitä miettii mikä on tällaisen ihan kivan 70-luvun levyn merkitys tänä päivänä? Kun se pyörii ansiokkaasti vieraan maan alekaukaloissa, eikä sitä ole kukaan 20-30 vuoteen sieltä huolinut ennen kuin tämä setämies Lempäälästä kaappasi levyn kainaloon. Yritänkö nyt vähän väkinäisesti väittää, että tässä on sittenkin varsin oiva levy, kuuntelemisen arvoinen, jopa ystävä? Mutta sanohan käsi sydämellä, että kuinka hyvä levy on kyseessä? 3+, ehkä 3½. Haalea ja kädenlämpöinen ei kuulosta kehulta, mutta levy osuu täydellisesti voipuneen kesämiehen ponnettomaan olotilaan, lohduttaa, kohottaa, ei pakota liikaa, kertoo kuinka kaikki voi mennä rennosti eteenpäin kun sulkee silmänsä ja laskee selkänojan taakse, vaan ei ihan taakse.
Eikä sillä loppujen lopuksi ole väliä monenko tähden levy on kyseessä jos se tarjoaa hetken jos toisenkin jotain kohottavaa, merkityksellistä tunnelmaa, että pääsee arjen harmaan kerroksen yläpuolelle, tuntee saavansa jotain elähdyttävää, että elämän merkitys tulee liki hetkellisesti tämän levyn kautta, että se peilaa tätä hetkeä 44 vuoden päästä levyn julkaisuhetkestä. Niin, eikö silloin ole kyse ajattomasta musiikista?
Kesäpäivä vetää ilmaa sisäänsä, lämpö asettuu helteen ja suomisään puoliväliin. Juhannus on selätetty, vessanpönttö vedetty, aamukahvin jälkihöyryt maistuu vielä kitalaessa. Sunnuntai tarjoaa harvinaislaatuisen kiireettömän hetken, tunnin matkan viimeisestä aamupiirretystä uusien perunoiden porinaan. Kevyesti uurteinen käsi poistaa suojamuovin 2000-luvun exilen päältä, Ryan Adamsin tuplavinyyli: Gold(01) asettuu soittimeen.
Menneisyyden mullasta nousee mitä parhainta americanaa. Mitä tästä voisi enää sanoa, 17 vuoden takainen muheva ja monipuolinen rokkiplatta. Miten voikin olla näin herkän rosoinen ja sydänverenmakuinen kokonaisuus, rokin vaikutelaatikosta on nostettu esiin kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän.
New York, New York, räväkkä alku, saa hetkellisesti muistamaan tämänkin kansakunnan...hmmh… hyvät puolet. Firecracker jatkorokkaa kivasti eteenpäin, Answering Bell tavoittelee jo klassikkoluokkaa. On muuten ensimmäinen Ryan Adams - kappale jonka kuulin ja näin, itseasiassa jo edesmenneestä Moon TV:stä. La Cieneca Just Smiled….Levyn suosikkibiisejäni, yhä edelleen. The Rescue Blues, oih miten ihanan räkäisesti Ryan tulee biisiin, kitara naukahtelee kivaa sointukuviotaan. Ennen kaikkea Ryan Adams on rocktulkki parhaasta päästä, elää ja hengittää täysillä jokaisen biisin mukana. Stars Go Bluesta Ryan esitti erilaisen versin Flow-festareilla viime kesänä. Nobody Girl, melkein 10 minuuttinen jöötikkä, ehkä tässä kohtaa kuulija puutuu hetkeksi.
Loppupuolisko tarjoaa sellaisia laatukappaleita kuin Sylvia Plath, Wild Flowers ja Goodnight, Hollywood Blvd. Albumi on erittäin runsas kokonaisuus, että sen olisi helposti voinut jakaa kahdeksi erilliseksi kokonaisuudeksi: Gold act.1 ja Gold act.2. Itseasiassa tämä hyvien biisien runsaus aiheuttaa tietyn kyllääntymisefektin puolen välin jälkeen. Kaiken lisäksiGoldin(01) vinyyliversiosta löytyy viisi cd:ltä löytymätöntä kappaletta, niin tietenkin puhutaan nyt vuoden 2001 - näkökulmasta. Nythän löydät nämä viisi tsipaletta spotikasta, striiminä, juutuubista, tai mistä nyt vaan.
Ryan Adamsin ura on jatkunut Goldin ajoista aina tähän päivään asti musiikillisesti hyvin runsaana. Soololevyjen määrä keikkuu kahdessakymmenessä. Viime vuonna ilmestynyt Prisoner(17) oli pirteä vajaan neljän tähden levy ja täksi vuodeksi oli tulollaan myös uutta kamaa, mutta ihan loppumetreillä Ryan tuhosi tehdyn levyn ja alkoi työstämään uutta.
Tässä vielä loppuun lievästi sanottuna happoisa video Goldin(01) tsipaleesta: Answering Bell. Kuka se siellä se videon lopussa lymyileekään?
En sano, että puntari värähti
edellisiltana sadan tuolle puolen. Ollapa herra 47, ollapa
pitkänlinjan levyseppo, tuo jokaisen kiven ja kannon kääntänyt
muovinkerääjä, raskas, pitkä ja pitkän kierroksen tehnyt. Oli
taas taistoon ryhdyttävä ja pilata tai täydentää Ruotsin
lomamatkaa malttamattomilla musahaaveilla. Kuinka paljon sinulla on
levyjä? Ehkä 4000 lp-levyä, 2000 cd:tä, mahdollisesti 1000
seiskatuumaista ja satoja kaksoiskappaleita myyntiin ja kavereille.
Mutta se ei riitä vieläkään. Ei, Ei
ja vielä yksi vaisu ei. Tukholman St Eriksgatanin levykaupat saivat
paikkansa auringossa. Record Hunter ja Skivbörsen, tuo Ruotsin vanhimmaksi levykaupaksi
tituleeraava muinainen muovijättiläinen ohensivat lompakkoani
säädyllisin ottein. Vain 660 kruunua ja 21 lättyä, 20 sinkkua ja
yksi cd. Varsin kohtuullista.
Record Hunterilla olen käynyt elämäni
aikani ehkä kaksi kertaa, edellinen visiitti oli noin 10
vuoden takaa. Hunterin pojat ovat myös Suomen levymessujen
vakimyyjäkaartia, mukavia ja hyvällä tavalla hintatietoisia
kauppiaita. Saapuessani kyseiseen levykauppaan kahta tuntia ennen sen
sulkemisaikaa sukelsin heti päämäärätietoisesti alakerran
aleosastolla. Niin sanottu 10 kruunun osasto tarjosi määrältään
suuren, mutta laadultaan heikohkon valikoiman lp-levyjä. 20 minuutin
tehotonkimisella napsaisin itselleni albumit: Santana:
Borboletta(74), Jason & The Scorchers: Lost &
Found(85), Hurriganes: Hot Wheels(75) ilman kansia, No
Nukes hyväntekeväisyyslevyn. Sen sijaan 50 kruunulla 10
sinkkukasassa oli paljon hyvää ja liki soittamatonta
muovimateriaalia. 20 sinkun kasaani mahtui muun muassa Cheap Trickia,
George Harrisonia, George Michaelia, Primitivesia, Pretendersiä ja
Roy Orbisonia.
On huvittavaa, valitettavaa ja ehkä
säälittävää kuinka sitä nostaa esille juuri niitä artisteja
jotka kolahtivat nuoruudessa, ajatelkaas nyt, The Primitives, The
Pretenders ja Big Country. Kilahtaako kello? Se on vähän sama kuin
itsepintaisesti ostaisin vain Reijo Taipaleen ja Francis Goyan
levyjä, niiden kaksoiskappaleita ja eri painoksia. Tässä kohtaa
levyjenkerääjän uraa ns. uuden vanhan albumin löytäminen on yhä
vaikeampaa siksi sitä napsii sinkkuja, kaksoiskappaleita,
erikoisversioita ja kuvittelee, että varmastihan tää Graham
Parkerin: The Mona Lisa’s Sister(88) on edelleen relevantti
ja kova kiekko, mutta mille kohderyhmälle? Kavereilleko? Vähemmässä
määrin. Nuorille? Hei, jotain rajaa. Itselleni? Kyllä, neljänneksi
tai viidenneksi versioksi.
Skivbörsen olikin sitten varsinainen
grahamparker- ja stevegibbonskiekkojen hautuumaa. Lähestulkoon koko
Graham Parkerin tuotanto makaisi syvällä levykaupan aleosastolla
10-20 kruunun haarukassa. Steve Gibbons Bandin: Down In The Bunker,
Rollin, Street Parade ja Live ovat edelleen alelaarien
perusriesat. Mistä löytyisi ihmisiä joille voisi jakaa ilmaiseksi
näitä Steve Gibbons Bandin mukiinmeneviä pubrock-levyjä? Nouseeko
löysähkö ja vähän rollaripohjainen pubirock uuteen
kukoistukseen? Ei se kyllä nouse.
Onneksi nuhjuinen ja pölyinen
kellariluola piti sisällään ihan kelpo aarteita. Ny Inkommet –
laarista tärähti silmien eteen Neil Youngin Tonight’s the
Night(75) originaalina jenkkipainoksena 80 kruunulla. Kannessa
oli hieman kulumaa, levy oli likainen, muttei naarmuinen. Eikä siinä
kaikki David Bowien: Space Oddity(69) ja Ike&Tina
Turnerin: River Deep Mountain High(69) lähtivät molemmat 20
kruunun kappalehintaan. Uuh, vähän alkoi jo hengästyttämään.
Rollareiden Throught the Past Darkly(68) kokoelma maksoi
octacon-kannella sen 20 ekee. Perskeles! Alakerran parkergibbons
aleluolasta kuokin esiin muun muassa The Nitsiä, James Tayloria,
Richard Thompsonia, Beach Boysia(aina), The Animalsia ja muita
setäisiä perusrocklevyjä. Kaikki nämä hintahaarukassa 10-40
kruunua. Pisteenä Iin päälle levykaupan myyjä pyöristi mojovan
viittäsataa kruunua hipovan kasan neljään sataan. Aargh, miltei
laskin alleni.
Levykaupasta lähti Tunnelbanaa kohden
hikinen jannu käsissään usean kilon levypunnukset. Now i have to
training my muscles heitin vielä levymyyjälle kömpelöllä
englannilla. Jotenkin hupaisaa oli marssia ICA-markettiin, ostaa
vesipullo ja Kick-patukka, sulatella intensiivistä kaksituntistani
levyjentonkimisen ytimisessä. Kyllä, olin löytänyt noina pyhinä
tunteita yhteyden finniposkieni tietämättömyyteen, hikoaviin
kämmenpohjiin ja hahmottomien populaariunelmian hamuamiseen. Olin
yhä siellä, 80-luvulla, alussa mutta lopussa, etsimässä
vitaalista suuntaviittaa, musiikillista ruisketta suoniini. Ja vielä,
olla samalla piikkipaikalla, samojen aineiden kanssa touhuamassa. Ja
kyllä, vielä kerran kicksinsä täysimittaisena saava. Kiitän.
Vähän tosin harmitti kun se Julian
Copen: Trampolene(87) maxisinkku jäi laariin.
Suorastaan helteinen toukokuun ilta tarjosi Tampereen Klubilla kolme kovaa kotimaista pop/rock-artistia. Tähän tasoon nähden oli hämmentävää todeta kuinka vähän porukkaa oli paikalla, vain muutama kourallinen. Toisaalta kesäinen lauantai tarjosi muita sijaistapahtumia, aina oluttoreista, Saimaan Olympian keikan kautta mestarien liigan finaaliin. Onhan se myös taivaan tosi, että tällainen laadukas indieltä haiskahtava rokki ei ole enää voittopuolisesti nuorison musiikkia. Toisaalta oli ilahduttava huomata, että yleisön joukossa seisoskeli kuitenkin ujohkoja ja persoonallisesti pukeutuneita rokkipoikia- ja poppityttöjä, jotka osasivat ulkoa artistien biisien sanat.
Illan avasi Pariisin Kevät yhtyeen kitaristi Antti Pouta, joka julkaisi viime vuonna mainion soolodebyytin: Yhteys(17). Vain puolen tunnin mittainen keikka oli kaiken puolin laadukas otos Poudan soolodebyytiltä kera yhden(?) uuden biisin. Poudan keikan ympärillä oli nelimiehinen bändi, toinen kitaristi, basisti ja rumpali. Maestro istahti itse usein urkujen taakse ja avasi äänensä komeasti. Erityisesti Poudan lauluilmaisu oli vahvaa. Poudan debyyttilabumin kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, Valkea Valo on hieno The War On Drugs - tyyppinen voimarokki, Itsenäisyyspäivä on komea levynavauskappale ja etenkin tällä keikalla lentoon noussut Tähtimies on taitavasti rakennettu pienimuotoinen popteos. Toivon todellakin, että Poudan debyytin hienot kappaleet ovat tavoittaneet kuulijansa, sillä Yhteys(17) albumissa on (kadonneen) klassikon hohtoa.
Illan kakkosakti Salaliitto täräytti keikan komeasti käyntiin ihka uudella kappaleella, joka kuulosti...hmmh...varsin hyvältä. Ostin pari kuukautta sitten Salaliiton kakkosalbumin Melankolia(17) vinyyliversiona. Olen pyöritellyt levyä melko taajaan, mutta en ole ollut ihan korviaan myöten ihastunut levyyn. Ok, laadukkaita kappaleita, mukiinmenevää lyriikkaa ja muutama täysosumabiisi: Korpit, Harmaa, Ollaan Nuorii ja Antipako. Ehkä hieman häiritsee nykyajan vinyyliprässien vaisuhko äänenlaatu. Tähän levyn äänenlaadun määrittelyyn minulla ei ole sen tarkempaa evidenssiä kuin omat naavaiset korvaparini.
Keikalla Salaliitto oli levyversiotaan huomattavasti parempi. Nuorekas neljän miehen bändi jossa riitti soittamisen iloa ja silmäniskuja yleisön suuntaan. Voisin jopa sanoa, että tässä on tämän hetken yksi kuumimmista suomirock-bändeistä. Keikkaversio kappaleesta Harmaa oli todella tykki, noin kolme uutta biisiä vakuuttivat, etenkin illan toiseksi viimeisenä kuultu voimarokki, jonka kertsissä toistettiin jotain viiden numeron sarjaa tyyliin 25150. Toivottavasti Salaliiton kolmas albumi on jo rakentumassa valmiin suuntaan, sillä tämä keikka kasvatti musadiggarin näläntunnetta korkeimpaan potenssiin. Upea keikka, upea bändi.
Illan päätti näistä kolmesta artisteista se tunnetuin, eli Pimeys. Valitettavasti kerkesin seurata keikkaa vain sen puoliväliin asti. Noin 8-10 kuulemaani kappaletta vakiinnutti käsitystäni, että Pimeys on edelleen yksi vahvimmista suomalaisia pop/rock-artisteja. Kuulemistani biiseistä parhaiten toimi uusimman: Silkkitie(17) levyn kappale Ollaan Hiljaa, joka kasvoi hienoihin mittasuhteisiin. Muutaman kerran livenä nähdyltä bändiltä ehkä toivoi jo uusia kappaleita. Ainakin kitaristi-laulaja Pekka Nisu totesi, että kesällä he keikkailevat harvakseltaan ja seuraavana onkin vuorossa uuden levyn teko. Sitä odotellessa. Veikkaan, että tämä erinomainen pimeys-kappale jäi minulta kuulematta ennenaikaisen keikalta livahtamisen vuoksi:
Setämiesten musatietoisuus, Indie, sporttracker ja valioliiga, valioliiga, valioliiga...
Kuin mantran omaisesti toistan aikoinaan kirjoittamaani runoani, koska pian ollaan pikkurilli pystyssä nauttimassa vähän kyldyyria. Kuvittelenko alati viettämässä aikaani omassa musiikillisessa valioliigassani, liian ylhäällä, liian kaukana normaaleista musiikkimieltymyksistä? Niin mikä on normaali musiikkimieltymys?
Oli se mikä tahansa, niin olen vähän pettynyt, kun kukaan ei halunnut lähteä seurakseni katsomaan Hollannin parasta popbändiä The Nitsiä. Ymmärrän kyllä, että itselleen tuntematonta artistia harva lähtee katsomaan näin kauniina kesäiltana. The Nitsin aika taitaa olla muutenkin ohi, tai kuka nyt muistaa ajan jolloin The Nits oli kuuminta kuuminta hottia, kaikin puolin relevanttia kamaa? Mennään 80-luvulle ja nostetaan esille myötämielinen suomalainen musamedia, joka jaksoi hehkuttaa vuodesta toiseen The Nitsin laadukkaita levyjä...öh, jotka ovat edelleen laadukkaita. Mutta mitä levyjä? Vaimoni kysyi, että onko bändillä jotain hittejä?
- Ainakin The Dream
- Ei sano mitään, onko muita?
- Noh, The Train ja In The Dutch Mountains, Soap Bubble Box...
- En oo kyllä kuullut...
- Kyllä ne soi radiossa, silloin joskus, Radiomafiassakin...
- Ookooo...
sanoi vaimoni loppuliu'ussaan jo vähän unettavasti ääntäen. Niin, ei tällainen hollantilainen taidepoppi taida kovin montaa kiinnostaa, varsinkin jos bändin kohdalta useimmilla on musta aukko. Mutta minä poika sitten lähdin keikalle näinkin kauniina kesäiltana. Kannattiko lähteä? Jos jäikin vähän harmittamaan?
Ei todellakaan. The Nitsin Tampere-talon keikka tarjosi koko rahan edestä, eikä harmittanut vaikka toinen näistä keikkalipuista jäi käsiini. Tampere-talon pieni sali oli melkein loppuunmyyty. Valmiiksi lämmin yleisö(Huom. Poikkeuksellisen lämmin toukokuinen ilta) söi heti alusta alkaen Nitsin kädestä. Ajan myötä kolmen miehen trioksi tiivistynyt The Nits tarjoili uniikkia soundiaan heti ensitahdeista alkaen. Pelin avasi vaikeahko, mutta kiinnostava taidepala, todennäköisesti uusimmalta Angst(17) albumilta. Tätä seurasi hitit J.O.S Days ja Soap Bubble Box, joista jälkimmäinen oli keikan ensimmäinen täysosuma.
Laulaja Henk Hofsteden, kosketinsoittaja Robert Jan Stipsin ja rumpali Rob Kloetin yhteistyö toimi kuin ajatus. Oltiin kuin yhteisen musiikillisrunollisen kokemuksen äärellä. Laulut olivat koristeltu hienoilla yksityiskohdilla, dynamiikan vaihteluilla ja humoristisilla oivalluksilla. Rob Kloetin herkkä ja monipuolinen rumputyöskentely on The Nitsin soundin vahva, mutta alati muuntuva perusta. Kyseessä ei ole todellakaan mikään kannuttaja, vaan enemmänkin maalari ja ajatustenlukija. Yhtälailla kosketinsoittaja Robert Jan Stips taikoo instrumentistaan mitä mielikuvituksellisimpia ääniä ja värittää mainiosti laulaja-kitaristin Henk Hofsteden läsnäolevaa ilmaisua. Kyse on leikin ilosta, sekä vahvasta vuosikymmenien kokemuksesta, nämä veijarit voivat tehdä melkein mitä tahansa lavalla ja he kuulostavat hyvältä. Veikkaan, että yksityiskohdat on tarkkaan hiottu ja näin ollen on myös varaa pienille improvisaatioille.
Keikan ensimmäisen puoliskon loppuun tuli useampi kappale uudelta Angst(17) albumilta. Omaan sukuhistoriaan ja toisen maailman sodan jälkeisiin tunnelmiin sijoittuvan "teema-albumin" vaikeahkot kappaleet kuoriutuvat hienosti keikkatilanteessa esille. Varsinkin juuri ennen väliaikaa esitetty kappale, johon Henk liitti Elviksen armeija-aikaan liittyvän alustuksen oli todella hieno.
Jos ensimmäinen puoliaika oli laadukas, niin toinen puoliaika oli todellinen hurmio. Heti sisääntulokappaleesta alkaen bändi esiintyi urku auki yleisölle. Nyt saatiin vielä enemmän vanhoja tuttuja kipaleita, kuten Sketches of Spainin, Nescion tai vaikkapa Doing The Dishes(08) albumin No Man's Land. Toisaalta bändin setti ei perustunut siihen, että tunsiko yleisö välttämättä kaikkia kappaleita. Sillä monessa tuntemattomammassa kappaleessa bändi sai mahtavan tunnelman päälle. Toki ennen encoreita kuultu Port Of Amsterdam oli aivan tyrmistyttävän hieno, jonka ajaksi tuotiin marssirumpu lavalle tehostamaan biisin massiivisia iskuja. Tuntemattomampaa ensimmäistä encorea seurasi itseni melkein kyyneliin vienyt Giant Normal Dwarf saman nimiseltä albumilta vuodelta 1990. Kyseessä on myös ensimmäinen omistamani The Nits albumi, oi noita aikoja ja tunnelmia.
Keikan vihoviimeinen veto oli itseoikeutetusti In The Dutch Mountains, ehkä se Nitsin tunnetuin kappale. Olisiko näin? Pieni harmitus, että ei tullut yhtään biisiä mielestäni The Nitsin parhaalta albumilta The Hat(88). Niin, ehkä sitten seuraavalla kerralla. Summarum summarum, olen nähnyt The Nitsin kolme kertaa aiemmin livenä ja jotenkin tuntuu, että tämä veto oli näistä se paras. Ne kolme edellistäkään Tampereen keikkaa eivät olleet huonoja. Unohdin mainita tämän toisen Ting(92) albumilta esitetyn kappaleen, Cars & Cars joka oli myös yksi keikan kohokohdista:
Paljon on vettä virrannut kun päästään tilanteeseen jossa ostan Ressu Redfordia levymessuilta. Näin siis tänään. Ressu Redfordin soolouran myyntimenestys Taas Aurinko Nousee(93) lähti eurolla mukaani. En aio vaipua syvään häpeään vaan nostan lipun salkoon ja liputan myös Neon 2:sen puolesta. Niin, Neonin levyt jo löytyy hyllystäni. Se mitä inhosi teini-iästä voikin muuttua siedettäväksi ellei jopa hyväksi. Näin on käynyt Neon 2:sen kohdalla. Ressun suhteen, hmmh, nyt täytyy olla tarkkana mitä sanoo. Kerran kuuntelin tänään, toista kertaa en välttämättä vapaaehtoisesti. Tosin tää vinyyliversio saattaa olla arvokas!?
Levymessut Nokialla Kerhola-nimisessä paikassa olivat edellisen päivän Hyvinkään levymessujen jatkumo ja kattaukselta todennäköisesti hyvin paljon pienemmät. Levymyyjiä oli yhteensä vähän yli kymmenen joista parisen ruotsalaista myyjää ja yksi saksalainen. Parin tunnin nuohoaminen osoitti sen, että levyjen hinnat ovat edelleen noususuunnassa varsinkin ruotsalaisten myyjien laarilla. Prince ja David Bowien poismenojen jälkeen artistien levyjen hinta nousi helposti 5-10 euroa, usein enemmänkin. Mitä sanotte kun Princen Parade(86) maksaa messuilla 20 euroa? Tampereelta sitä saa edelleen vitosella tsipale. Hävetkää myyjät!
Tästä hintakritiikistä huolimatta löysi paatunut levyseppo mukiinmenevään hintaan kelpo kasan lättyjä. Yksi parjaamista ruotsalaismyyjistä piti sentään kahden euron laaria, josta lähti kelvokasta indie-poppista Goodbye Mr.MacKenzien Fish Heads and Tales(89) ja räväkkää americanaa Joe Elyn: Hi-res(84). Samaiselta monilta levymessuilta tutulta ruotsimyyjältä raapaisin vielä mukaan viitisentoista 50sentin sinkkua, joukossa muun muassa Happy Mondaysia, Poisonia, The Primitivesiä ja Erasurea.
Seuraavaa kelvollista levykojua jouduin etsimään jonkin tovin kunnes löysi makoisan kympillä kolme laarin. Käsi noukki miltei vapautuneesti syliini kasan aarteita, kuten John Fogerty: John Fogerty(75), Temptations: Sky is The Limit(71), Blondie: Autoamerican(80), Tears for Fears: Songs From The Big Chair(84) ja Beach Boys: Surf's Up(71) sekä lukuisia muita hienoja lätysköjä. Tarkkaavainen blogini lukija saattaa huomata, että seassa aiemmilta bloggaamiltani messukertoilta tuttuja löytöjä. Kyllä, ostan usein vähän parempia kaksois- tai kolmoiskappaleita, joihin vaihdan alkuperäisen löytöni. Ylimääräiset kappaleet jatkavat matkaa jonnekin, ehkä sinun levykassiisi kun näemme seuraavissa musabileissäni ;) Myös Jaakko Tepon eka levy löytyi tältä laarilta.
Loppua kohden täydensin rapiat 20 kappaleen levykasaani, melkein ostin himoitsemani Dusty Springfieldin: Dusty in Memphis(69), mutta liian pramealta näyttävä uusintaprässi kuihdutti aikeeni. Sen sijaan Raahen ylpeyden Stalkerin: Kultahiekkaa(90) albumin löysin viimein vinyylinä. Orastavaa John Martyn kokoelmaa täydensin myös albumilla: Glorious Fool(81).
Levymessut eivät olleet anniltaan kaikista mykistävimmät, tarjonta oli vähän niukahkoa ja kuten aiemmin kerroinkin, levyt olivat enimmäkseen ylihintaisia. Toisaalta parina viime vuonna vinskyjen hinta kivunnut koko ajan ylöspäin, mitään ihan täräyttäviä löytöjä ei tee enää helposti, levyjen myyjät ovat nykyisin aika hintatietoisia kun todellinen pyyntihinta on helppo tsekata netistä. Palataan vielä hetkeksi Ressuun, Taas Aurinko Nousee(93) levyyn. Kuka onkaan sanoittanut tämän albumin toisen megahitin?
Sitä aidosti hämmästelee, että jaksaa vääntää näitä blogijuttuja kun lapset pyörii jaloissa, että pystyy ja kykenee vääntämään näitä blogijuttuja ruuhkavuosien ruuhkaisimmassa kohdassa. Toisaalta inhoan käsitettä: "ruuhkavuodet", se on niin keskiluokkainen ja helppo perustelu sille miksi elämä on vaikeaa. Ei se ole niin vaikeaa, se on vaan niin täynnä kaikkea...ihanaa ja houkuttelevaa, kuten musiikinkuuntelu ja levyjenkeräys. Kaksi melko turhaa asiaa, varsinkin jälkimmäinen kun sen musiikin saa ilmaiseksi joka tapauksessa.
Mutta on aina luotava perustelu tälle perusteettomalle toiminnalle, että kerätä levyjä, vaikuttua niistä ja jopa lausahtaa jotain kulttuurillisesti kestäviä perusteita albumiformaattien ihanuudelle. Niin täytyy tehdä, ei ole muuta keinoa mennä eteenpäin, sillä tottahan toki musiikinkuuntelu on eteenpäin vievä voima vaikkakin sävelet voivat olla tuttuja ja ennalta-arvattavia, oman maun mukaisia.
Ollaan nyt tässä ja kaivetaan se musta kiekko paperisesta pussista. Näen vielä jotain, vielä paremmin kun on lukulasit päällä. Lp-levy on turva, se on ystävä joka istuu viereen. Laittaa käden olkapäälle, kaataa lasiin hyvää juotavaa (nyt kaadan), avaa näkymään sisälleni ja mitä siellä näkyykään? Siellä on poika mopon selässä tai pilvien päällä, siellä on juhannus vuodelta -89, siellä on kasvoja, kohtaamisia, hikipisaroita, sisäänpäin valuneita kyyneliä. Siellä on ensimmäinen iso leimahdus, tunnevoiman pelottava ja pidättelemätön voima, siellä on ennen kaikkea mielen ja sydämen harharetki, hämmästyttävän hölmö matka populaarimusasaasteen vietävänä. Mutta siellä on sittenkin se syvin jälki, miten minusta tuli minä, millaiseen muottiin tunnehahmoni valettiin? Sellaiseen muottiin, että sitä ei voi enää särkeä. Se olen minä joka koen ja tunnen musiikkini raskaan tai keveän, syvän tai unenomaisen maailman.
