The Nits - Tampere-talo. 10.5.2018

Setämiesten musatietoisuus, Indie, sporttracker ja valioliiga, valioliiga, valioliiga...
Kuin mantran omaisesti toistan aikoinaan kirjoittamaani runoani, koska pian ollaan pikkurilli pystyssä nauttimassa vähän kyldyyria. Kuvittelenko alati viettämässä aikaani omassa musiikillisessa valioliigassani, liian ylhäällä, liian kaukana normaaleista musiikkimieltymyksistä? Niin mikä on normaali musiikkimieltymys?

Oli se mikä tahansa, niin olen vähän pettynyt, kun kukaan ei halunnut lähteä seurakseni katsomaan Hollannin parasta popbändiä The Nitsiä. Ymmärrän kyllä, että itselleen tuntematonta artistia harva lähtee katsomaan näin kauniina kesäiltana. The Nitsin aika taitaa olla muutenkin ohi, tai kuka nyt muistaa ajan jolloin The Nits oli kuuminta kuuminta hottia, kaikin puolin relevanttia kamaa? Mennään 80-luvulle ja nostetaan esille myötämielinen suomalainen musamedia, joka jaksoi hehkuttaa vuodesta toiseen The Nitsin laadukkaita levyjä...öh, jotka ovat edelleen laadukkaita. Mutta mitä levyjä? Vaimoni kysyi, että onko bändillä jotain hittejä?
- Ainakin The Dream
- Ei sano mitään, onko muita?
- Noh, The Train ja In The Dutch Mountains, Soap Bubble Box...
- En oo kyllä kuullut...
- Kyllä ne soi radiossa, silloin joskus, Radiomafiassakin...
- Ookooo...
sanoi vaimoni loppuliu'ussaan jo vähän unettavasti ääntäen. Niin, ei tällainen hollantilainen taidepoppi taida kovin montaa kiinnostaa, varsinkin jos bändin kohdalta useimmilla on musta aukko. Mutta minä poika sitten lähdin keikalle näinkin kauniina kesäiltana. Kannattiko lähteä? Jos jäikin vähän harmittamaan?

Ei todellakaan. The Nitsin Tampere-talon keikka tarjosi koko rahan edestä, eikä harmittanut vaikka toinen näistä keikkalipuista jäi käsiini. Tampere-talon pieni sali oli melkein loppuunmyyty. Valmiiksi lämmin yleisö(Huom. Poikkeuksellisen lämmin toukokuinen ilta) söi heti alusta alkaen Nitsin kädestä. Ajan myötä kolmen miehen trioksi tiivistynyt The Nits tarjoili uniikkia soundiaan heti ensitahdeista alkaen. Pelin avasi vaikeahko, mutta kiinnostava taidepala, todennäköisesti uusimmalta Angst(17) albumilta. Tätä seurasi hitit J.O.S Days ja Soap Bubble Box, joista jälkimmäinen oli keikan ensimmäinen täysosuma.

Laulaja Henk Hofsteden, kosketinsoittaja Robert Jan Stipsin ja rumpali Rob Kloetin yhteistyö toimi kuin ajatus. Oltiin  kuin yhteisen musiikillisrunollisen kokemuksen äärellä. Laulut olivat koristeltu hienoilla yksityiskohdilla, dynamiikan vaihteluilla ja humoristisilla oivalluksilla. Rob Kloetin herkkä ja monipuolinen rumputyöskentely on The Nitsin soundin vahva, mutta alati muuntuva perusta. Kyseessä ei ole todellakaan mikään kannuttaja, vaan enemmänkin maalari ja ajatustenlukija. Yhtälailla kosketinsoittaja Robert Jan Stips taikoo instrumentistaan mitä mielikuvituksellisimpia ääniä ja värittää mainiosti laulaja-kitaristin Henk Hofsteden läsnäolevaa ilmaisua. Kyse on leikin ilosta, sekä vahvasta vuosikymmenien kokemuksesta, nämä veijarit voivat tehdä melkein mitä tahansa lavalla ja he kuulostavat hyvältä. Veikkaan, että yksityiskohdat on tarkkaan hiottu ja näin ollen on myös varaa pienille improvisaatioille.

Keikan ensimmäisen puoliskon loppuun tuli useampi kappale uudelta Angst(17) albumilta. Omaan sukuhistoriaan ja toisen maailman sodan jälkeisiin tunnelmiin sijoittuvan "teema-albumin" vaikeahkot kappaleet kuoriutuvat hienosti keikkatilanteessa esille. Varsinkin juuri ennen väliaikaa esitetty kappale, johon Henk liitti Elviksen armeija-aikaan liittyvän alustuksen oli todella hieno.

Jos ensimmäinen puoliaika oli laadukas, niin toinen puoliaika oli todellinen hurmio. Heti sisääntulokappaleesta alkaen bändi esiintyi urku auki yleisölle. Nyt saatiin vielä enemmän vanhoja tuttuja kipaleita, kuten Sketches of Spainin, Nescion tai vaikkapa Doing The Dishes(08) albumin No Man's Land. Toisaalta bändin setti ei perustunut siihen, että tunsiko yleisö välttämättä kaikkia kappaleita. Sillä monessa tuntemattomammassa kappaleessa bändi sai mahtavan tunnelman päälle. Toki ennen encoreita kuultu Port Of Amsterdam oli aivan tyrmistyttävän hieno, jonka ajaksi tuotiin marssirumpu lavalle tehostamaan biisin massiivisia iskuja. Tuntemattomampaa ensimmäistä encorea seurasi itseni melkein kyyneliin vienyt Giant Normal Dwarf saman nimiseltä albumilta vuodelta 1990. Kyseessä on myös ensimmäinen omistamani The Nits albumi, oi noita aikoja ja tunnelmia.

Keikan vihoviimeinen veto oli itseoikeutetusti In The Dutch Mountains, ehkä se Nitsin tunnetuin kappale. Olisiko näin? Pieni harmitus, että ei tullut yhtään biisiä mielestäni The Nitsin parhaalta albumilta The Hat(88). Niin, ehkä sitten seuraavalla kerralla. Summarum summarum, olen nähnyt The Nitsin kolme kertaa aiemmin livenä ja jotenkin tuntuu, että tämä veto oli näistä se paras. Ne kolme edellistäkään Tampereen keikkaa eivät olleet huonoja. Unohdin mainita tämän toisen Ting(92) albumilta esitetyn kappaleen, Cars & Cars joka oli myös yksi keikan kohokohdista: