Blur - Flow Festival. 13.8.2023.

Ensiksi haluan hieman moittia suomalaista festariyleisöä. Blurin huikean keikan parhaat kohdat valuivat yleisön sormien lävitse, yhteislaulun puutteen ja yleisen flegmaattisuuden vuoksi. 13 (99) levyn isossa biisissä Tender yleisö ei vaan lähtenyt yhteislaulamaan, vaikka kaikki eväät siihen oli olemassa. Ok, ymmärrän, että sunnuntai Flowssa on usein jo himmailua, valmistautumista työ- ja kouluviikkoon. Mutta silti, nyt kun Blur oli Suomessa miksi emme antaneet lupaa suurempaan suistumiseen, katharsiksen omaiseen yhteiseen messuun:  Come on, come on, come on. Get through it, come on, come on, come on. Love's the greatest thing that we have...Meillä oli hetkemme, kesä meni jo...tai on menemässä ohi, miksi emme hypänneet. Miksi?

Ok. Unohtakaamme bloggaajan romanttiset mielikuvat ja odotukset täydellisestä festari-illasta ja tarkastellaan tarkemmin mitä eilen tapahtui? Blurin Suvilahden keikka nojasi ilahduttavasti uuden The Ballad of Darren (23) albumin materiaaliin, jolta kuultiin peräti kuusi kappaletta. Huolellinen albumin kuuntelu ennen keikkaa auttoi ainakin allekirjoittanutta uuden materiaalin kanssa, joka ei kalpene lainkaan vanhan materiaalin rinnalla ja osin kuulostaa paremmalta ja intohimoisemmalta kuin vanhat veisut, näin livenä kuultuna.

Uuden levyn avauskappale: The Ballad, on bändin emotionaalinen käyntikortti vuoteen 2023 ja myös tähän keikkaan. Tuota sympaattista pianoballadia seurasi albumin toka sinkku, vanhasta Blur-räminästä muistuttava St. Charles Square, joka alkuun ei vakuuttanut, mutta nyt keikalla se potki jo aika mukavasti. Keikan kolmas kappale Popscene, julkaistiin vain sinkkuna vuonna 1992. Ihan perusookookaahausta tääkin. Seuraavana kuultu Beetlebum räjäytti pankin. Alussa parjaamani suomalaisyleisö oli tässä kohtaa täysillä messissä. Selkeästi kappale miellytti isoa osaa yleisöstä. Itselleni kappale edustaa luokkaa: ihan kiva.

Kaikkinensa keikan alkupuolisko oli erityisen vahva. Ehkä tässä auttoi yleisön odotus ja bändin jotenkin inhimillisen vereslihainen olemus, tässä tämä odotettu kvartetti nyt on, vähän räjähtäneen oloisena, mutta rehellisenä ja valmiina kohtaamaan suomalaisen festariyleisön. Ja sitä kohtaamista tapahtui. Uumoilimme kavereiden kanssa, että oliko jäsenistössä havaittavissa jotain toissailtaisen Ruotsin keikan jälkimaininkeja, kuten pientä krapulaa. Ehkei sentään.

Oli mukava huomata, että Blur on todella tiukka yksikkö, bändi isolla B:eellä. Damon Albarnin vähän homssuinen datanomihabitus ja kautta linjan vahva laulutyö, kitaristi Graham Coxonin kellontarkka työskentely kepin varressa ja muutamat hämmästyttävän vakuuttavat lead vocal - vedot, basisti Alex Jamesin rento bassottelu rööki huulessa, joka on keskeinen osa Blur-svengin luomisessa, sekä rumpali Dave Rowntreen tiukka työskentely rumpupatterin takana. Lopputuloksena syntyy tunnistettavaa ja vahvaa bändisoittoa, josta aistii hyvin jäsenten keskinäisen kemian, ehkä aikoinaan myös skismankin.

Yksi keikan alkupuolen helmistä oli niin ikään 13 (99) albumilta löytyvä ketterä Trimm Trabb. Levyltä kuunneltuna kappale on jäänyt aina vähän paitsioon, mutta keikalla kuultuna sen erinomaisuus paljastui. Uuden levyn kappaleista parhaiten toimivat mukavasti poppaava Barbaric ja levyn päättävä ns.iso biisi The Heights. Jos The Ballad oli käyntikortti, niin The Heights oli tunteellinen outro: I gave o a lot of heart, so did you, Standing in the back row, this one is for you. Kyllä, siltä se tuntui, Blur antoi parhaan hetkensä, sekä levyllä, että keikalla.

Mainitsematta jäi vielä odotetut ja yleisöä villitsevät versiot biiseistä Parklife, Boys and Girls ja Country House sekä uuden levyn Narcissist, joka on kasvanut yhdeksi parhaimmaksi Blur-kappaleeksi. Ehjä ja puhutteleva lyriikka, joka kutsuu meidät kaikki mukaan näihin musiikillisiin pitoihin: I'm going to shine a light in your eyes, you will probably shine it back on me, kyllä, saat tuon kaiken valon takaisin. 20 biisin verran ysäribrittirokin parhautta, päivitettynä uuden levyn kautta tähän päivään. Liki erinomainen keikka, mainio päätös tai startti loppukesälle. Kaikki on vasta alkamassa. Uudelleen. Uutena.

Brett Anderson - Hiilenmustat aamut

Taasko yksi kokaiininhuuruinen tilitys?

Tämä kirja kertoo epäonnistumisesta. Tämä kirja kertoo köyhyydestä ja perheestä ja ystävyydestä ja nuoruuden nuhjuisista ihmeistä ja, väistämättä rakkaudesta ja menetyksistä.

Näillä aseistariisuvan rehellisillä sanoilla aloittaa Suede-yhtyeen laulaja Brett Anderson omaelämänkertansa. Vuonna 1993 menestyksekkään omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa julkaissut bändi ponkaisi vauhdilla 90-luvun brittirockkermaan. Sueden romanttisen dramaattinen popestetiikka lainaili surutta 70-luvun suurilta tähdiltä, aina Bowiesta Bolanin kautta Roxy Musiciin. Brett Andersonin hivenen androgyynihahmo täytti vaadittavat rokkistaran mittasuhteet ja Sueden dramaattinen rokki toimi tienavaajina sellaisillekin tuon ajan tuleville retrosuuruuksille kuin The Verve, Oasis ja Blur. Sueden lupaavasti käynnistynyt ura hiipui 2000-luvun alkupuolella, kunnes bändi teki comebackin vuoden 2013 Bloodsports-levyllä. Tätä on seurannut vielä vahvat Night Thoughts(16) ja The Blue Hour (18) albumit.

Jo alkusivuilla Anderson painottaa, että hän ei halunnut missään nimessä tyypillistä rokkarin kokaiinin ja kultalevyjen kirjomaa muistelmateosta, vaan hän on rajannut tarinan tiukasti bändin alkuaikaan, ennen suurta menestystä. Anderson kertoo myös kirjoittaneensa kirjansa omalle pojalleen, jotta hän saa käsityksen isästään, kuka hän on ja mitä hän on tuntenut ollessaan teini.

Köyhä lapsuus hiilenmustissa aamuissa

Anderson kuvaa varsin syvääluotaavasti, ellei jopa tarkalla psykologisella silmällä lapsuuttaan. Kuinka hän on kasvanut hyvin pienessä talossa taidemaalariäitinsä, sekatyöläisisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Hän kertoo olleensa huolestunut ja levoton lapsi, jota vaivasi unettomuus ja öiset pelontäyteiset tunnit. Yhtälailla hän kertoo alkoholisoituneesta iso-isästään, hänen vaikutuksestaan perhedynamiikkaan.

Perhe oli hyvin köyhä ja pakostakin varsin omavarainen. Äiti ompeli lapsille kaikki vaatteet itse, perhe oli kirpputorien vakioasiakkaita. Myös syömisessä säästettiin ja Andersonin kotona syötiin halpaa lihaa, sitkeitä ja rasvaisia paloja, joka osaltaan jätti Brett-poikaan elinikäisen inhon lihaa kohtaan. Talossa ei ollut keskuslämmitystä, vain pieni takka ja öljylämmitin. Tätä kautta tuodaan esiin vertauskuva kylmistä ja brutaaleista hiilenmustista aamuista, jossa tulen sytyttäminen ja yllänpitäminen oli liki uskonnollinen rituaali.

Jokainen meistä on ollut tylsä teini

Varsin hauskaa on kuvailu teini-iästä, etenkin päiväkirjoista, joihin palaaminen oli Andersonille pettymys ja paljasti sen, kuinka se piti sisällään vain pitkästyttäviä litanioita säätiloista ja kauppareissuista. Morrisseytä siteeraten ”kuinka pohjattoman tylsä nuori mies” olenkaan ollut ja päiväkirjoista ei löytynyt millaista emotionaalista syvyyttä tai havaintoja vanhempien kompleksisesta avioliitosta. Hyvin rehellisesti hän valottaa oman teini-ikäisen persoonansa itsekeskeisyyttä ja ylimielisyyttä. Yhtälailla kirjoittaja riisuu onnistuneesti kaiken mahdollisen glamourin hohdokkaasta rokkarin nuoruudesta.

Taiteilijuuden alkujuuri

Voin ylpeänä kertoa, että Never Mind The Bollocks oli ensimmäinen albumi jonka ostin ja se enteili elämänmittaista suhdetta vaihtoehtoiseen musiikkiin. Toteaa Anderson. Lehdenjakotuloilla vaivalla saadut rahat käytettiin äänilevyjen ostamiseen, joista tämä Sex Pistols albumi oli ensimmäinen. Sitä mukaa kun musiikista tuli Brettille tärkeää, niin hän alkoi ystävystymään samanhenkisten nuorten kanssa ja pääsi myös irti omasta köyhyyden statuksesta.

Yhtälailla nuoren Bretin taiteellisen heräämisen rinnalla kulki perheen myrskyt, kuten oman isän vainoharhan puuskat ja mielenterveyden yleinen järkkyminen. Hänen vahvaluontoinen äitinsä kuoli syöpään juuri kun Brett oli muuttanut pois kotoa ja käynnistellyt haparoivasti musiikkiuraansa. Näihin aikoihin Anderson tapasi Sueden tulevan kitaristin, Bernar Butlerin, joka oli jo musiikillisesti paljon edistyneempi ja kehoitti myös Brettiä ja kumppaneita ”tarttumaan töihin”, jotta musahomma etenisi. Ja hän oli oikeassa, olimme liian vanhoja istuskelemaan makuuhuoneissa ja jauhamaan kunnianhimoisista unelmista.

Väistämättä tähtisumuun

Lapsuuden uteliaisuus haihtuu, polut aukevat ja ihminen alistuu aikuisen elämän tahtiin.

Kuvaa Anderson hetkeä kun Nude Records levy-yhtiön pomo soittaa hänelle ja kertoo bändin saaneen levytysopimuksen. Sueden sinnikäs harjoittelu, biisien treenaaminen, uusien vielä parempien tekeminen kantoi lopulta hedelmää ja bändi teki lopullisen kansainvälisen läpimurron. Sueden keikka Tavastialla 1993 oli yksi ensimmäisiä esiintymisiä ulkomailla.

Se oli meidän, vain meidän rosoinen hymnimme, meidän turhautumisen ulvahduksemme – runo epäonnistumisille ja menetyksille ja ylistyslaulu värittömälle Britannialle jonka ympärille näimme.

Tiivistää Anderson runollisesti lopussa sekä ottaa etäisyyttä tuon aikakauden muihin bändeihin, koska työläistausta ja mutkikkaan nuhjuinen tie ryysyistä rikkauksiin loi bändille oman ainutlaatuisen auransa.

Andersonin elämänkerta on poikkeuksellisen syvällinen ja runollinen ollakseen ns. tavallinen rokkarin elämänkerta. Se on rehellisyydessään vaikuttava ja vahvistaa käsitystä, että merkittävä taide tarvitsee pohjallee tietyn määrän vastoinkäymisiä. Vertailukohdaksi löytyy Bruce Springsteenin parin vuoden takainen Born To Run – elämänkerta, joka rehellisyydessään on samaa luokkaa, mutta Andersonin suorastaan intiimi kirjoitusote tekee tästä kirjasta erityisen, kuin kaunokirjallisen teoksen, joka pidättäytyy itsestäänselvistä lokeroinneista ja näyttää oman erityisen ja riippumattoman luonteensa.