Pulp is More

Kiire ei ole keskittyneen musiikinkuuntelijan paras ystävä. Pulpin uutukaisen More (25) ostin jo alkukesästä Tanskan-reissullani ja olen sitä kuunnellut siivuittain...ja aina todennut, että ompas hyvän kuuloinen platta, joka vaatisi vielä sen kunnollisen keskittyneen kuunteluhetken. Ei sellaisia ole oikein ollut. Omassa mielessä olen kirjoittanut tätä bloggausta jo usemman kuukauden, mutta tekstiksi asti sitä ei ole juurikaan tullut. Enimmäkseen olen ihmetellyt, että miksi ei oikein lähde? 

90-luku meni itselläni Pulpin osalta vähän niin ja näin. Hyvät biisit ja levyt tiedettiin, mutta kuuntelussa en uponnut kovin syvälle. Vasta pari vuotta sitten nähdessäni Pulpin Flow-festareilla Helsingissä kiinnostukseni heräsi uudelleen ja voimallisempana, etenkin kun settilistasta löytyi ihka uusi kappale, keikan päättävä yhdessä Richard Hawleyn kanssa vedetty A Sunset. Tosin tämä biisi jäi itseltäni kuulematta. Syynä oli tiukka juna-aikataulu Tampereelle. Tuosta varsin hyvästä ja sähäkästä keikasta jäi myös bloggaus tekemättä. 

Sinänsä en ollut yllättynyt, että Pulp julkaisi ihka uuden studioalbumin: More (25) alkukesästä. Levy on äänitetty edellisenä syksynä ja ilmeisesti muutamasssa viikossa. Levyn pilottisinkku Spike Island ei alkuun herättänyt mielessäni suuria riemunkiljahduksia. Mutta kuuntelukertojen myötä kappale on kasvanut komeaan mittaansa.

More on hyvä esimerkki levystä, jonka lyriikkoihin en ole vain kerennyt perehtyä, paitsi vasta nyt loppuvuodesta. Tina on varsin herkullinen haikailu menneisyyteen, jossa on paljon herkullisia lyyristä revittelyä: "screwing in a charity shop on top of black pin bags full of donation, the smell of digestive biscuits in the air. 

Hyvin vaikuttava on levyn ykköspuolen päättävä Farmer's Market, kenties Jarvisin vaimolle osoitettu kaunis rakkauslaulu on yksinkertaisesti täydellinen. Kakkospuolen Background Noise on kuin jatkobiisi edelliselle. Melodiassa ja tunnelmassa on paljon samaa, puhelaulua ja paisuttelua ja hienoja lyyrisiä vetoja: "Love turns into background noise...you only noticed when it disappears."

On suorastaan harmillista, että monet lyyrisesti vahvat levyt hukkuvat kiireen alle. Näin oli käydä tämän Pulpin uutukaisen kanssa. Levyn musiikki on notkeaa, nuorekasta ja välillä varsin tunnelmallista. Levyn toinen sinkku Got to Have Love potkii mukavissa Disco 2000-tunnelmissa.

Levyn loppupuoli tarjoaa kaksi komeaa balladia, tuon jo Flow:ssa soitetun A Sunsetin ja toisen ison kappaleen: The Hymn Of The North. Uusimman Uncutin haastattelussa Jarvis Cocker kertoi soittaneensa kappaleen aihioita bändikavereilleen edellisellä kiertueella ja se oli herättänyt bändin keskuudessa yhtäaikaa innostusta ja huoltakin, että täytyykö tässä lähteä uutta levyä tekemään. Onneksi olivat lähteneet.

Yksi asia harmittaa, nimittäin se, että Uncut kerkesi julkistaa Moren (25) vuoden albumiksi ennen tätä bloggausta. Juuri päivää ennen Uncutin kolahtamista postiluukkuuni (Kyllä, olen tilannut lehden printtiversion) jaoin kavereilleni viestin, että More on mielestäni vuoden paras rokkiplatta. 

Very witty, professor Marr!

On se vaan niin postmodernia. Johnny Marr on nyt osa brittiläistä academiaa. Tämä Smiths-, Electronic-, Modest Mouse- ja-mitä-kaikkea-muuta -mies näet toimii vierailevana rohvessorina Salfordin yliopistossa, ja the Independent julkaisi herran luennon,.

Niin, Marrhan esittää ihan mielenkiintoista pohdintaa, jossa on mukana paljon musateollisuuden tuntemusta, henkilökohtaista fiilistelyä nuoruuden idoleilla sekä sitä katkeraa kalkkia vuosien varrelta.

Johnny haltsaa kulttuuriteollisuuden muotikielenkin vallan hyvin. Modest Mouse-mies pudotteli aika lailla ankaraa kritiikkiä Britannian musiikkiteollisuudelle – se ei kuulemma ole koskaan tuottanut innovaatioita, ei näköjään edes Simon Cowell.

No, kyllähän me tiedämme että punk markkinoitiin aikanaan Malcolm McLarenin toimesta paljon paremmin kuin eräiden rääpäleiden yritelmät rapakon toisella puolen. Voisi jopa sanoa, että se oli kerrassaan mainio kouluesimerkki läpikaupallisuuden ja kapinan naittamisesta. Niin, ja eikö Beatles-lunchbox muka ole todellinen innovaatio hä? Kyllä Marr on tietoinen tästä, mutta todellisissa innovaatioissa keskeisinä toimijoina ovat hänen mukaansa aina olleet systeemin ulkopuoliset markkinamiehet ja svengalit – McLaren, Epstein, McGuinness – jotka ovat olleet liikkeellä amatöörimeiningillä.

Todellista luovaa työtä harrastetaan Marrin mukaan viileiden jannujen, niin sanottujen outsiderien piirissä, joista Les Paul, Lou Reed, Buzzcocks mainitaan. No toki. Marr tosin myöntää sen verran että myös ”outsider objectien” kuljettamiseen tarvitaan olemassa oleva markkinointikoneisto.

Tämä taitaa kaikki palata siihen, että kapitalistisiat tarraa aina siihen, mitä ne ei ole vielä ottaneet haltuunsa… Tässä ei ole mitään uutta. Markkinatalous on syntymästään asti käyttänyt uudistumiseensa ennakkoluulottomia seppiä, joita on ajanut eteenpäin tee-se-itse –mentaliteetti ja pyrkimys tehdä muuta kuin taloudellista voittoa. Mutta näistäkään ei synny innovaatioita ennen kuin iso paha tsydeemi ottaa ne haltuunsa. Tai kun innovaatio osallistuu itse uuden systeemin luontiin.

Täytyy sanoa, että Marrin innovaatioslangilla meidänkin Opetusministeriössä aukeaisi paikka saman tien. Tai vähintään Stubbin Suomi-imagoryhmästä. Tosin puuttumaan jäi onneksi akateeminen name dropping (minne jäivät proffalta Adorno ja Horkheimer, tai Benjamin, nuo kulttuuriteollisuuden kritiikin vakioreferenssit?)

Brittipoppareiden akatemisoituminen ei toki lopu tähän. Kerrotaan että myös Jarvis Cocker on kiertueellaan alkanut luennoida rocklyriikasta.