Ten Years After...tai vielä paljon myöhemmin...

Rock-musiikin historia on vielä kovin nuori, etäisyyttä on vain 50-60 vuotta rokkitsipaleiden alkutilaan. Tuohon aikajänteeseen mahtuu monenmoista yrittäjää, tyrijää ja koko potin korjaajaa. Mustaa muovia on painettu niin tolkuttomasti, ettei voi olla täysin kartalla kaikista riffeistä, rytmeistä ja superkertseistä. Aina välillä eteeni pompahtaa sellaisia bändejä ja artisteja joiden tuotannosta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, vaikka artisti musiikkityyliltään voisi hivellä setärockiin tottuneita korviani.

Neljäkymmentävuotta myöhemmin erään viattoman oloisen nettitilauksen bonarina tuli Ten Years After - yhtyeen albumi: Watt(70). Bändin viides ja aika keskinkertaiseksi noteerattu albumi. Ostopäätökseni oli aika alitajuinen, sillä levyn kannessa oleva kuumailmapallo sinisellä taustalla miellytti silmääni. Käsitykseni ja lukemani mukaan kyseessä on varsin legendaarinen bändi, joka nousi maailmanmaineeseen vuonna 1969 esityksellään Woodstockin festivaaleilla, jossa taltioidussa elokuvassa yhtye esittää legendaariseksi nousseen kappaleen ”I’m Going Home".

Joistakin yhtyeistä voi sanoa heti, että nyt ollaan ytimessä, rytmikkään ja kitaravoittoisen juurimusiikin äärellä. Minulle Ten Years Afterin Watt(70)-levy näyttäytyi juuri tällaisena, aitona asiana. Musiikki vaan tuli ja vei miehen mukanaan. Ten Years After yhtyeenä on minun kohdallani päässyt jotenkin luiskahtamaan ohi, yhtyeen back-kataloogi ei ole minulle ollenkaan tuttu. Pienen tsekkauksen tuloksena bändi on näköjään levyttänyt noin kymmenen studioalbumia, joista parhaat löytyvät tuotannon alkupäästä.

Tänään Watt(70) sai kaverin levystä About Time(89), jonka löysin kirpparilta sopuisaan kuuden euron hintaan. Tästä levystä minulla onkin muistikuvia. Nimittäin, aina ahkerana Soundi-lehden lukijana muistan lukeneeni tästä hyvin positiivissävytteisen levyarvion ja saattaa olla, että äänitin yhden levyn biiseistä jollekin kokoelmakasetillekin vuonna 1989!? Aikaa täytyi kulua se rapiat 25 vuotta ennen kuin levy löysi tiensä kotiini. Niin, näitä rokin klassikoitahan ei spotikan kautta oikeasti diggailla, ei se vaan toimi niin. Vai mitä olet mieltä? Levy täytyy olla fyysisenä, mielellään jopa vähän nuhjuisena esineenä käsissäni, jossa tuntuu, haisee, kuuluu ja melkein maistuu aika.

About Time(89) kuulostaa yhtälailla aidolta asialta kuin Watt(70). Ehkei mitään rokin klassikkobiisejä, mutta hyvin rullaavia ja juurevia kappaleita joita ei edes tuon ajan soundimaailma ole pystynyt pilaamaan. Hienointa tässä kaikessa on se, että minulla on vasta kaksi Ten Years Afterin albumia hankittuna ja kumpikaan niistä ei edusta bändin tuotannon kirkkainta kärkeä, eli paljon on vielä löydettävää.

Annan levynkeruuprosessini tämän bändin osalta edetä yhtä verkkaisen luomuna kuten Watt(70) levyltä löytyvä kiireetön Gonna Run - biisi. Ei ole siis kiire mihinkään ja on melkein epäuskottavaa, jos kuvittelen pystyväni Spotifyn kautta saamaan bändin tuotannon haltuun. Kuulkaahan veljet ja siskot, se musiikin paljous lamaannuttaa ja turruttaa musahermoni. Niin, olikohan se viime bloggaus jossa puhuin vähän Spotifyn puolesta? Tuulet vaihtaa suuntaa tai jotain?

Eero Raittinen, TTT-Klubi Tampere, 16.2.2013

Ennen tätä päivää en ole Raittisen Eeroa nähnyt kertaakaan livenä. Monta kertaa on ollut aikeissa mennä, mutta aina se on jäänyt. Kaikki lukemani keikka-arviot herran livevedoista ovat olleet pääsääntöisesti ylistäviä. Tänä ehtoona tarjoutui taas tilaisuus hyväksi havaitussa livemestassa Tampereen TTT-Klubilla.

Raittinenhan tunnetaan ennen kaikkea suomirokin kulmakivistä: Eero ja Jussi, The Boys ja solistipestistä Tasavallan Presidentissä. Eeron suurin hitti on Vanha Holvikirkko, jota onneksi(?) hän ei tämän illan keikalla esittänyt. Illan kattaus oli hyvällä maulla ja tinkimättömällä tyylillä valittu, pitäen sisällään useita kevyen musiikin itselleni tuntemattomia klassikkopaloja, kuten alun Mose Allison-biisit.

Pidän sitä aina hyvänä merkkinä, jos satun samalle ovenavaukselle ravintolan sisään itse artistin kanssa, näin kävi tänä iltana. Raittinen edessäni tokaisi ovimiehelle lyhyesti: - Olisi pieni tehtävä suoritettavana! Habitukseltaan Raittisen miltei 70-ikävuotta pystyi helposti allekirjoittamaan, ennen keikkaa oli jopa pieni epäusko, että liekö kaveri klaaraa keikkansa läpi? Epäuskoni haihtui onneksi aika pian. Muutaman lämmittävän numeron jälkeen vanha tervaskanto syttyi vahvaan liekkiin.

Ensimmäinen täystyrmäys oli todella verevä versio Bob Dylanin niinkin kuluneesta veisusta kuin Maggie’s Farm. Muistan nähneeni Eero Raittisen yleisön joukossa Dylanin keikalla Hartwall-areenalla 2008, tuolloin Bobin raakkuminen ei välttämättä tehnyt oikeutta hänen hienoille kappaleilleen. Näinhän se useimmiten on mennyt, Dylanin kappaleet ovat alkaneet elämään vasta asiallisten tulkitsijoiden käsissä. Sama ilmiö tapahtui myös tänä ehtoona, Raittinen sytytti Maggie’s Farmin sellaiseen paloon, että niskakarvat nousivat pystyyn. Viimeistään tässä kohtaa epäilykset harmaahapsisen papparaisen lavakunnosta karisivat täysin, kerrassaan täydellistä tulkintaa ja suvereniteettia.
Iso kiitos illasta täytyy antaa myös Raittisen taustabändille, joka toimi kuin ajatus. Wigwam-yhteyksistäkin tuttu läpeensä taitava rumpali Kepa Kettunen, itselleni nimettömäksi jäänyt aivan huikea kitaristi(Ykä Putkinen), kuten myös lempeän tarkasti soittanut naispuolinen kontrabasisti. Alkuun mietin, että toiko bändi tarvittavan lisäarvon keikalla, että ilman näin hienoa bändiä Raittinen ei saisi parastaan esille? Ehkä? Mutta keikan edetessä ei jäänyt epäselväksi kuka oli illan kuningas ja maestro.

Illan ehdottomasti koskettavin hetki oli vuosi sitten poismenneelle The Bandin Levon Helmille omistettu Buddy Miller-cover Wide River To Cross, jossa Eeron tulkinta ja muun bändin taustalaulu toimivat täydellisessä harmoniassa. Vuosien vierimisen, 60-luvun rokin etulinjassa kulkemisen ja huikean rikkaan musiikillisen elämänkokemuksen aisti tästä kappaleesta. Yksi kaikkien aikojen hienoimpia livetulkintoja mitä olen kuullut. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Raittinen nauhoitti viimeisimmän studioalbuminsa: Woodstock(08) Levon Helmin kotistudiolla ja hänen alaisuudessaan Amerikan Yhdysvalloissa.

Loppua kohden keikka meni rokimpaan ja rytmikkäämpään suuntaan. Varsin keski-ikäistynyt, melkein eläköitynyt yleisö pisti monoa toisen eteen ja heittäytyi estottomasti jorailemaan TTT-Klubin kapeahkolle tanssilattialle. Puolentoistatunnin setti päättyi minulle tuntemattomaan bluesiin ja sen jälkeen saattoi lähteä hyvän liveruiskeen saaneena odottamaan kellon yhden yöbussia.

Tämä oli niitä keikkoja, joita voi luokitella kategoriaan:- erittäinen positiivinen yllätys. Vanha herra Raittinen(s-43) oli vielä loistavassa laulukunnossa ja enimmäkseen tuntemattomat kappalevalinnat rokin kaanonista antoivat myös meille muutamille noviisikuuntelijoille tarpeellisen musiikkipedagogisen oppitunnin.