Levynkerääjän välisoitto.

The Beatles: Revolver(66), 3 euroa. John  Lennon: Mind Games(73) 4 euroa, Cream: Goodbye(69) 3 euroa. Kolme kovaa, kolme alkuperäistä, kohtuuttoman huokeaa, pilkkahinnoilla. Levynkerääjän tunnotonta arkea, versio sieltä, toinen täältä, originaali kepeän Kanada-prässin tilalle. Alkaa olemaan tilanne, että kokoelma on melkein valmis ja levynkeräys kohdistuu enimmäkseen parempiin ja alkuperäisiin kaksoiskappaleihin. Niitäkin löytyy ja rahaa palaa...

Kaiken pohjalla on musiikki, vaikuttava ja tunteenomainen, jollain tapaa uusi ja elähdyttävä. Kun kuuntelen John Lennonin vähän lapsenomaista ruikutusta Yoko Onon perään levyltä, niin en ole ihan varma pystynkö eläytymään tähän musaan. Toisaalta kun kuuntelen Beatlesien uhkaavaa Tomorrow Never Knowsia, niin pystyn sen allekirjoittamaan isoksi taiteeksi.

Muovi on tyhjää autiomaata, hapertuvien pahvikansien sisälle pakattuja puberteettisia purkauksia.
En tule valmiimmaksi, tulen eksyneemmäksi
Mutta musiikki voi osoittaa suuntaa, eksyttää tehtyyn hurmokseen
elää hetken toisessa todellisuudessa, ikuisessa nuoruudessa...
vaan se onkin klisee, sehän on typerryttävin klisee
Nuorisomusiikki olkoon keski-ikäisten retroilua
pieniä kainaloraikasteita tunkkaiseen arkeen

Mutta se Lennon, olisiko hän vihaisessa puberteettisuudessaan ja puhtaassa utopiassaan kuitenkin suurempi kuin aisaparinsa?

The Flaming Lips - The Terror

Menetin hetkellisesti kiinnostukseni Oklahomalaiseen The Flaming Lipsiin vuoden 2007 Ruisrock-keikan seurauksena. Keikka tarjosi periaatteessa varsin ketterää ja mukavan psykedeelistä lavashowta, mutta bändin keulahahmon Wayne Coynen erittäin pitkät ja hämärän poliittiset välispiikit työnsivät hiljalleen oksennusrefleksiä kurkkuuni. Fokus ei enää pysynyt bändin erinomaisessa musiikissa, vaan sitä höystettiin aivan liikaa Waynen hämärillä turinoilla. Niin, sitähän en tiedä, että oliko tähän herran vuolaaseen olotilaan syynä jonkinasteiset päihdyttävät aineet, enkä sitä nyt jaksa tarkemmin googlata.

Jokatapauksessa, en kuunnellut pariin vuoteen lainkaan Flaming Lipsiä, joka ennen tätä keikkaa oli pitänyt melkein kärkipaikkaa minun 2000-luvun relevanteimmat bändit listallani. Huikea Yoshmini Battles the Pink Robots(02) on mielestäni yksi 2000-luvun parhaita albumeja ja sitä seurannut At War with the Mystics(06) jopa piirun verran parempi. Sen sijaan pystyyn kehuttu The Soft Bulletin(99) on mielestäni pikkaisen yliarvostettua perusbeatlesretroilua, vasta noilla jälkimmäisilla albumeilla bändin rohkea ilmaisu kasvoi todelliseen kukkaan.

Vuonna 2009 bändi julkaisi erittäin härön albumin nimeltään: Embryonic(09). Jollain ihmeellisellä demo/alkiotasolla seikkaileva albumi on varsin villi kuuntelukokemus. Tässä on sellainen albumi, jonka selkään on helppo leimata sana: - Tekotaiteellisuus! Tähän arvioon minäkin olin liukumassa, mutta onneksi tajusin antaa levylle hieman aikaa. Kas kummaa, pikkuhiljaa levystä alkoi tulla varsin vaikuttava seuralainen, jonka ronksuvat soundit nostivat taas bändin osakkeita silmissäni. Oli jollain tapaa merkittävää, että aikaisempi keikan aiheuttamana häröily-yliannostus korvattiin vielä suuremmalla häröilyllä. Jollain pervessillä tavalla juuri tämänkaltainen toiminta miellyttää minun musiikkikorvaani ja lisää kiinnostusta bändiin.

Ei silti, väittävät että Flaming Lipsin uutukainen, viimevuotinen Terror(13) on vielä vaikeammin sulavaa kamaa kuin Embryonic(13). Ehkä näin on, mutta tämänkin levyn kuuntelussa minua lykästi. Kiitos sateinen kevät, kiitos sateinen syksy ja kiitos laiskuuteni vaihtaa mp3-soittimeeni uutta musaa juoksulenkkieni aikana. Noiden kosteiden juoksulenkkien aikana Terror(13) hiipi hiljalleen sisääni, hyvin hitaasti, sillä meni yli puoli vuotta ennen kuin tajusin levyn hienouden. Sanoisin, että tässä on yksi 2010-luvun isoimpia ja lohduttomimpia "blueslevyjä" ilman bluesmusiikin varsinaisia tavaramerkkejä. On itselleni aika tyypillistä käyttää seuraavanlaisia termejä, kuten: kosminen lohduttomuus, tämän ajan globaali toivottomuus, turraan tietoyhteiskuntaan säilötyn ihmisen vaikertava ja vaimennettu huuto, väkivaltainen ja epätoivoinen, julma ja hyvin kaunis albumi. Tämä levy on nostanut parhaiten jalkaani juoksulenkkien aikana, soinut ja kaihertanut nykyihmisen sekavassa arkibluesissa, kertonut ja ymmärtänyt, ollut aika penteleenmoinen voimavirran lähde pimeinä ja kosteina iltoina. Amen!

Nyt, tänään, leykauppa Epesin hautajaisissa, sen massiivisista alennusmyynneistä ostin itselleni tämän Terrorin(13) muhkeana tuplavinyyliversiona kerän ceedeen ja bonus seiskatuumaisen. Kylläpä se voi ollakin kokonaisvaltaisen ihana ja hurja materiaalinen kokemus, jotta tämän pitkään ämpärimuodossa vongunneen levyn saan viimeinen isona ja konkreettisena kalana oman levysoittimeni neulan alle porattavaksi. Aijainai, nyt sitä saa tulla, isoa ja hurrjaa terroria koko älpykän täydeltä!

Alkuvuoden nuuhkeita!

Yes sir and padam madam! Se on uusi vuosi ja uutta muzakkia on tulollaan taas lupaavasti vähän joka puolelta. Huomiona viime vuodesta, että aktiivinen musabloggailu notkahti pahasti loppuvuodesta, sekä aika että tietoteknisiin ongelmiin. Enemmän sitä tuli vietettyä aikaa vanhan muovin seurassa, vinyylejä karttui viime vuoden aikana aikalailla liikaa, vaikkakin korvaa ja muita musaelimiä kovin miellyttäviä sellaisia.

Alkuvuodesta want-listalle kirjautuu ainakin seuraavat platat:

Tuomo: New mystique. Tompan edellisestä levystä My Own Private Sunday(10) on kohta kulunut neljä vuotta, mihin se aika oikein katosi. Uusi levy tarjoaa maistiaisten perusteelle vähän teknompaa Tuomoa, mutta ilmeisen tyylitajulla tehtyä sellaista. Maistiaisveisut Keep Looking Up ja Tokopholia lupaavat hyvää. Myös viime syksyinen keikka Tampereen Telakalla nostaa odotuspointseja.

The War On Drugs: Lost in the Dream. Alkuvuoden odotetuimpia levyjä, ainakin omalla listalleni. Edellinen pitkäsoitto Slave Ambient(11) on mielestäni tämän vuosikymmenen parhaita rockalbumeja, tyylitajuinen desert-rock kokonaisuus, mitä se ikinä tarkoittaakin? Harmittaa vain toissavuotinen Flow-festivaalin keikka jonka missasin. Oliks siellä kukaan paikalla? Tahtoisin vaan tietää...

Damien Jurado: Brothers ans Sisters of the Eternal Son.  Laatukamaa edellisen kanssa samalta levylafkalta: Secretly Canadien, joka pitää sisällään muitakin laatunimiä, kuten: Antony and the Johnsons, Richard Swift, Yeasayer ja Jens Lekman. Edellinen albumi Maraqopa(12) meni itseltäni vähän ohitse, nyt aion olla valppaampi ja ottaa lätyn tuoreeltaan tehokuunteluun.

Beck: Morning Phase. Beckin edellisen albumista Modern Guilt(08) on jo aikaa. Odotukseni ovat vähäiset, katotaan nyt onko kuinka kuunneltavaa kamaa? Käsittääkseni Beck:llä olisi jo toinenkin albumi liki valmiina, lieköhän tämän vuoden julkaisuja?

Simone Felice: Strangers. Maaliskuun julkaisuja. Edellinen nimetön debyytti vakuutti osittain, mutta Duke & The King projekti huomattavasti enemmäin. Niin, onko tämä ns. emobändi The Felice Brothers tehnyt koskaan yhtään läpeensä kovaa albumia ja pitääkö nimi Felice sisällään lupauksen ilman lunastusta?

Paljon on vielä lukitsemattomia päivämääriä julkaisujen suhteen. Ainakin seuraavilta artisteilta voi odotella levyä ensimmäisellä vuosipuoliskolla: U2, Manic Street Preachers, Prince,St. Vincent ja paljon muita. Ensi viikolla uusien julkaisujen lista on varmasti jo paljon muhkeampi, mutta näïllä mennään.

https://soundcloud.com/secretlycanadian/the-war-on-drugs-red-eyes

Kadonnut ja suojamuoveissa.

Olin jo pitkään katsonut kengänkärkiini, etsinyt kiintopistettä horjuvalle kävelylleni. Ajoittain nostin katseeni ja otin vastaan pieniä kohtaamisia vastaantulevien ihmisten kanssa. En ollut parhaimmillani, mieleni oli harhailulle altis, liian monta tekemätöntä ja syntymätöntä asiaa täytti helposti pääni. Yritin paljon, ainakin ajatuksen tasolla, mutta käytännössä se ilmeni tukkoisena kävelynä asioiden ja ihmisten keskellä.

Enkä enää tiennyt mitä etsiä, tai siis etsiminen kyllä jatkui, mutta turhan tuttuja reittejä pitkin, keräsin muistomerkkejä nuoruudessa, vinyylilevyjä vuosikymmenien takaa. Aina keksin syyn tsekata joko Amazonilta tai Discogsilta jonkin tietyn levyn hinnan ja illan väsyneinä hetkinä painoin place order – nappia. Levyjä tippui tasaiseen tahtiin postiluukustani pitkin vuotta, useimmiten hyvinkin huokeita ja kukkaroystävällisiä ostoksia, mutta jostain syystä en saanut täyttä nautintoa irti näistä läpeensä laadukkaista muovikiekoista.

Avainsana oli: paljous! Minulla oli kaikkea. Minulla oli vaimo, tytär, työ, koira, ystäviä, auto, rivitalo, jopa julkaistu kirja ja aivan tolkuttomasti näitä soivia äänitteitä. Tästäkään huolimatta en saanut kiinni siitä kiihkeästä inspiraatiosta ja tunteenomaisesta vaikuttumisesta mitä näiden levyjen kautta etsin. Tottakai aikaa oli sen verran vähän, etten olisi voinut täysillä vajota musandiggailun houkuttelevaan maailmaan. Elämäni arvoperustani oli myös muotoutunut enemmän perhekeskeiseksi, nuoruutta ihannoivaa rockenrollausta oli välillä vaikea vastaantottaa. Minun oli vaikeampi vaivuttaa itseni tunteenomaiseen ja usein voimakkaan haaveelliseen musiikinkuuntelun tilaan, saada kiinni jostain kirkkaasta ja salaperäisestä pilvenreunasta johon vain musiikin avulla voisin yltää.

Kaikesta epäilystä ja musaähkystä huolimatta jatkoin edelleen etsimistä. Useat partasuti- ja Bruce- tai Graham-merkkiset artistit pitivät minulla helposti seuraa kiireisten päivieni varastetuissa luppohetkissä, kuten työmatkoilla, tytön päiväunien- ja Pikku Kakkosen aikaan. Olin saanut vihiä, että maineikas brittiartisti Graham Parker oli julkaissut viimeisen ns. vinyylialbumin vuonna 1993, eikä vuonna 1992, jolloin ilmestyi herran kypsän iän klassikkoalbumi: Burning Questions (92). Ajattelin, että tuon täytyi olla vain pieni vuosilukuvirhe, mutta sitten löysin netistä luotettavalta vaikuttavan linkin, että Graham Parker olisi tehnyt täysin akustisen sooloalbumin em. Burning Questionsin jälkeen. Tosin Parker julkaisi samaisena vuonna akustisen liven Live Alone! Discovering Japan! (93). Mutta nyt oli kyseessä toinen albumi, pelkästään omista uusista biiseistä kasattu platta ja ainoastaan vinyylinä julkaistu.

Nettisivustoa lueskellessani tunsi kuumenevani, en ollut varma ymmärsinkö kaikkea lukemaani, mutta mielikuvitukseni täytti helposti tekstin aukot. Myös ilta oli ehtinyt pitkälle ja muu perhe oli ilmeisesti mennyt jo nukkumaan. Läppärini loisti naamaani ihmeellistä tiedon valoa, eläydyin lähemmäksi tätä Graham Parkerin kadonnutta albumia. Laitoin taustalla soimaa Burning Questionsin. Release Me, Please Don't let me know!

Voi jytisevät rumpukalvot, tämä musiikkihan iskee taas sinne missä ei ole vierailtu aikoihin. Parkerin kähisevä fraseeraus ja vahvasti elämänmakuinen lyriikka heittää minut melkein selälleen.
Too many knots to untangle. Niin minullakin Graham, niin minullakin. Miksi nimesi on tuollainen vehnäkorppu, etkö voisi olla nimeltäsi vähän rokimpi, enhän minä sinusta kehtaa kenellekään kertoa, setämies vielä ja nuo tummat pokatkin päässä, hiukka klisee!

Burning Questionsin tahdittamana huomasin seisovani keskellä hyvinhoidettua ja hyvin englantilaista liikehuoneistoa. Jos uneni väittää tämän olevan levykauppa, niin saapi laittaa nyt keskeisiä argumenttejä kehiin. Raidallinen ja putipuhdas kokolattiamatto tuoksui voimakkaasti pesuaineelle ja huoneiston sivustoilla oli korkeita ja kankailla peitettyjä hyllyjä. Levyjä ei näkynyt missään, eikä minkäänlaista evidenssiä jotta tästä saisi miestä ja mieltä jollain tapaa virkistymään.

- Hei mister!
Säpsähdin vähän. Graham Parkerin pehmeä fraseeraus yllätti minut.
- Etsit sitä kadonnut levyäni?
- Kyllä vaan...
- Eikö Burning Questions ole aivan riittävä dokumentti tuosta ajasta?
- Tottahan toki se on, mutta jos sinulla on jotain vielä parempaa ja salattua?
- Ainahan sitä, kenelläpä ei olisi.

Parker virnisti lasien ja takaa otti pienen kitaranviritystystauon. Takaraivossani kihelmöi ja ensimmäisen soinnun jälkeen sinne syttyi tuli. Short Memories. Pirullisen tarkkanäköinen ralli politikkojen lyhytnäköisyydestä, lähimmäisen välittämisen tärkeydestä kera hemmetin tarttuvan kertsin. Muistin tanssineeni tätä veisua yhdessä tyttäreni ja koirani kanssa. Tuossa hetkessä niin moni asia oli oikein, pieni tyttöni nautti tanssimisesta ja selkeästi myös hyvästä musasta. Koira tajusi hetken ainutlaatuisuuden ja pyrki mukaan yhteiseen meininkiin. Myös itse lakkasin tuossa hetkessä etsimästä ja yrittämästä, ehkä sitä kadonnutta albumia ei ole tarkoitus löytääkään?

- Onko näin herra Parker?

Menin höläyttämään kesken biisin. Mutta biisin vastaansanomaton voima hiljensi minut ja herra Parker antoi minulle yhden silmäniskun. Biisien välissä Parker poltteli rauhallisesti tupakkia.

- Eikös tuo ole vähän vanhanaikaista?
Mietin turhan äänekkäästi.
- Joo, mutta kuuntelepas tätä!

You think we look pretty good together
You think my shoes are made of leather

But I'm a substitute for another guy
I look pretty tall but my heels are high
The simple things you see are all complicated
I look pretty young, but I'm just back-dated, yeah

The Who:n alunperin esittämä Substitute Parkerin akustisena versiona löi jalat alta. Kitara löysi sellaista herkkyyden ja voiman tasapainoa, siis dramatiikkaa, johon en uskonut itse The Who:nkaan yltävän. Ja Parkerin ääni, hellanlettas, se oli silkkaa haavoittuneen suden ulinaa, eräänkin pomomiehen vastaavaa ulvahtelua monta kertaa aidompaa ja särmikkäämpää. Olin myyty, jälleen kerran, myös unohtanut miksi olin taas täällä, keskellä tätä erinomaista musiikkia. Hurmokseni keskeltä muistin sen alkuperäisen kysymyksen.

- Mr. Parker, entäs se julkaisematon levysi?
Uusi tupakki syttyi sormien väliin, kitara lepäsi hoikahkojen polvien päällä, Parkerin naamalle syttyi leveä virne ja aina silmien suojana olleet lasit raoittuivat hieman.
- Kuunteles tätä!

En tiedä mitä se oli, mutta juuri sillä hetkellä havahduin hereillä. Kello oli puoli yksi yöllä ja olin nukahtanut läppärini ääreen. Nyt nopeasti hampaiden pesulle ja nukkumaan. Huomenna alkaisi lastenhuoneen tapetointi ja loppuisi tämä epämääräinen nuoruuden haikailu. Uni tuli nopeasti uudelleen ja siinä unessa pitelin tuota Parkerin kadonnutta albumia, avaamattomana suojamuoveissa. Sillä levyllä ei ollut nimeä, eikä biisilistaa. Siitä löytyi muuten kaikki oleellinen ja se rauhoitti minua. Aamulla en muistanut mitään, mutta kysymykset mielestäni eivät olleet häipyneet, ne odottivat vain oikeaa hetkeä. Mutta nyt minua odotti aikuisten ja miesten maailma. Näin minä itselleni kerroin.

 

Just another Radio-shot!

Juuri sillä hetkellä kun loppuvuoden levylöydöt olivat melkein tyydyttäneet kyltymättömän muovinnälkäni, nin eiköhän vaan tamperelaisen Radio-kirppiksen legendaarinen vinyylilaari nr. 51 oli ladannut alapesään laatikollisen oivaa muovia hintaluokassa: 0,5 - 2 euroa.

Aivan ensimmäinen löydöistä löi polveni veteläksi, saakeli soikoon, sehän oli Bruce Cockburnin : Nothing but a burning light (91), aivan maginen levy ja aivan tolkuttoman kallis vinyylimuodossa, nimittäin Discogsin aika hyvän hintamittarin mukaan siitä saisi maksaa halvimmillaan 45 euroa ja kalleimmillaan 134 euroa. Radion laarista levy lähti mint-kuntoisena kahdella eurolla. Vähintäänkin täydellinen päätös erittäin intensiiviselle Bruce Cocburn syksylleni, jonka kruununa oli tietenkin oiva keikka Lahdessa lokakuulla sekä Cockburnin alkupään tuotannon kartuttaminen sopuhintaan em. Discogsin kautta.

Eipä silti etteikö vajaan 20 levyn nippuuni olisi mahtunut muitakin varsin päräyttäviä löytöjä. Amerikkalaisen funk-rockin pioneerin Mother's Finest toka levy: Mother's Finest(76) lähti 50 sentillä. Eräätkin Chili-pippurit ovat imeneet paljon vaikutteita tästä bändistä ja jollain tavalla bändistä lähtee juonteita myös amerikkalaiseen southern rock-bändiin Molly Hatchettiin. Kahden euron löytöni Victoria Williamsin : Swing the Statue(90) on yksi näitä kadotettuja alt-kantriklassikoita. Huojuvaäänisen Williamsin musiikin voisi sanoa olevan aika läheistä sukua Neko Caselle.

Eurolla tai alle lähti Nils Lofgrenia, Tom Kimmelia(what?), Ultravoxia, Doll By Dollia, Mick Jaggeria, Michael McDonaldia, Manfred Mannia, John Wesley Hardingia ja Loggins & Messinaa. Selkeästi tämä Radio-kirppiksen myyjä ei hirveemmin arvosta 80-luvun lopun harvinaisempaa singer-songwriter-kamaa eikä 70-80-luvun jenkkirokkia. Nämä taas putoavat allekirjoittaneen musamakuun erinomaisesti, good for me! Mutta jos Radio-kirppiksen myyjä luet tämän, niin älä hemmetissä mene niitä levyjä kallistamaan, koska Tampereella on ehkä 1-2 Bruce Cockburnia ja Nils Lofgrenia kuuntelevaa miestä. Sinne ne levyt laariin jäävät pyörimään.

Tässä vielä em. aliarvostettu ja usein Elvis Costelloon verrattu(Tämän vuoksi siis aliarvostettu) John Wesley Harding, joka on vuosien varrella julkaissut useita täysipainoisia pop/rock-albumeja, tänään lähti radion laarista kahdella ekellä se ihka ensimmäinen Here Comes The Groom(90) ja vielä avaamattomana muoveissa. Jiihaa!

Valoa vuoden pimeimpään hetkeen - Jonna Tervomaa, Yo-talo, Tampere. 20.12.2013.

En ole koskaan ollut huonolla Jonna Tervomaan keikalla, mutta en myöskään näin kovalla keikalla. Ensi biisistä alkaen Yo-talon ilta tarjosi silkkaa läsnäolon juhlaa, vaikuttavan muusikon vaikuttavaa laulua, tunteeltaan jotain Patti Smithin ja Janis Joplinin välistä, mutta hunajaisemmassa formissa tarjoiltuna, aitoa ja raastavaa, kaunista ja lohduttavaa, erinomaista äänenkäyttötekniikkaa ja täydellistä eläytymistä. Jonna oli siinä edessämme teeskentelemättönä, hyvin sympaattisena ja rautaisena ammattilaisena.

Yo-talon pyöreä ja melko intensiivinen lavarakenne sopi hyvin Jonnalle ja hänen bändilleen, myös artistin itsensä mielestä. Uuden Eläköön(13) albumin kappaleet vakuuttivat vaikka tunsin niistä vain kaksi entuudestaan: Minä toivon ja Tikapuut taivaaseen. Jonnallahan oli bändi mennyt uusiksi, sitten viime levyn. En tiedä onko uusi bändi parempi vai huonompi, mutta hyvin ammattitaitoisesti se hoiti hommansa. Jonnan bändistä tunsin entuudestaan Jere Ijäksen, joka vaikutti 2000-luvun puolessä välissä 3 albumia tehneessä Jere & the Universessä. Jere julkaisi myös sooloalbumin: Laulut kuin unta(09), joka on yksi näitä suomalaisen alt-kantrin kadonneita helmiä, joka ei paljon kalpene J.Karjalaisen musalle.

Pöydässäni ollut enempi soittimiin kallellaan oleva seurue noteerasi myös bändin ammattitaitoisen työskentelyn, aina taidokasta rumputyöskentelyä myöten, vertauksia vietiin jopa jenkkirokin helmeen, Steely Daniin asti. Bändi toimi erityisesti Jonnan uusissa biisissä, muutaman vanhan kappaleen aikana näytti siltä kuin Jonna olisi odottanut Jussi Jaakonahon kitarasooloa, mutta sieltä tulikin nykyisen kepittäjän vähän erilainen kepin kirskautus. Vanhoista biiseistä parhaiten toimi Lemmikit(08) kokoelmalta löytyvä hyväntuulinen Päästä yli.

Uuden levyn materiaali kuulosti tekstien puolesta rehelliseltä ja paljaalta. Keikan intensiteetti pysyi herkeämättömänä, missään kohtaa ei tullut hoh-hoijaatunnetta, ei edes pientä sellaista. Artisti nautti ja eläytyi tekemiseensä, teki selväksi kuka tarjosi tämän vuoden vahvimman livevedon. Sori Neil Young, sori Bruce Cockburn ja sori Neko Case, kyllä Tervomaaan Jonna veti nyt pisimmän korren tämän vuoden livekeikoistani. Vaikuttavaa ja hurmaavaa, todellista läsnäolon juhlaa. Keikan aikana mietin, että itseasiassa Jonna on koko uransa ajan tehnyt hienoja biisipäivityksiä oman ikäisten nuorten aikuisten elämästä iloineen ja murheineen. Uusi lehti, Eläköön(13) albumin kautta avattu, on vielä pykälän vaikuttavampi ja todempi, Jonna on kulkenut kanssamme tähän vuoden 2013 pimeimpään hetkeen, kertonut peittelemättä aikuisten ihmisten kipeät tarinansa, syvyyden ja toivon värittämät. Tämä keikka tulee elämää mielessäni pitkään. Kiitos Jonna!

Voiko levy olla elämää suurempi?

Levymessuja, niitä oli tullut ja mennyt, aina vaan löysin itseni puolihermostuneena tonkimassa näitä mustan mulla jättömäitä. Aina oli lupsakkaita ja ärsyttävän positiivisia ruotsalaisia levymyyjiä ja paikoillaan jurottavia suomalaisia, vinoon kasvaneita ja korkeilla levyjen hinnoilla itsensä turraksi puuduttaneita.

Leveimmät svedu-hampaat mitä olin koskaan nähnyt nakkasivat eteeni euron herkkuja, helpolla ähkyyn saavaa peeveecee-saastetta. Napsin löytöjä, napsin kaksoiskappaleita, napsin levyjä hienoisella kirppari-myyntiajatuksella. Oli järisyttävää huomata, että eräänkin Bruce Springsteenin 70- ja 80-luvun tuotanto tursuili alelaareissa. Kuinka monta kaksoiskappaletta mies voi ostaa, kuinka monelta kaveriltani puuttuu Bossin helmi-albumit ja kuinka helvetin monet rokkibileet minun täytyy järjestää, jotta saan näitä rehellisen rokin keskeisoiä lättyjä kiertoon?

Silmiini osui Brucen tupla-albumi River(80) euron laarista. Tuotakin lättyä minulta löytyi komeroistani muutama. Pakkohan tuollainen euron löytö oli poimia mukaan. Kannet olivat kuluneet, mutta levyt sisällä täyttä minttiä. Saadessani kyltynmättömän muovinnälkäni hetkeksi tyydytettyä, kannoin ostokseni kotiin ja aloin puolihuolimattoman vinyylien soittelun. Neula raapi vakaasti noita mustia mierolaisia ja irroitti huoneistooni rollaavaa rokkia, syntistä funkkia, eteeristä folkkia ja munatonta aaooärrää.

Pian tuli Riverin(80) vuoro, pakkohan se oli taas kertaalleen läpi kuunnella, tsekata että onko lätyn soundit kohdillaan. En muistanutkaan, että levy alkoi noin jykevästi ja säpäkästi The Ties That Bindilla, aivan kuin oman levyni versio olisi vaisumpi? En myöskää muistanut, että levyn ykköspuolella oli peräti seitsemän biisiä, kuten minulta täysin unohtunut: Johnny, I'm Ready:

Johnny I'm ready, like windows turn the haze

Johnny we're ready, like fool's rock'n' roll game...

A-posken vika biisi Independence day soi sittenkin sinä neitseellisenä live-versiona, jonka olin kuullut eräältä live-bootlegilta. Kuinkas se nyt näin, tämän täytyi olla joku Riverin erikoispainos, josta olen ollut täysin tietämätön. Olotilani muuttui innostuneeksi ja kuumottavaksi, onko todellakin tällainen Riverin spessuversio jäänyt minulta väliin.

Kakkospuoli kuulosti aiempaa raaemmalta ja demomaisemmalta, esmes Hungry Heart vedettiin liki hc-punkkina, niin, eiks tään biisin pitänyt alunperin mennäkin Ramonesille? Outoja levyversioita hämmästellessä, neula alkoi tavoittamaan väistämättömästi albumin nimikappaletta. Sydäntäni alkoi oudosti kylmätä, vapautuuko korviini jotain ennenkuulumatonta Bruce-vaikerrusta, jokin aivan uusi kulma tähän Bossin ehkä merkittävimpään kappaleeseen. Ensi tahdit eivät lähteneen huuliharpusta vaan tinapillistä, kurkkasin levynkanteen, totta tosiaan, eihän River ollutkaan River, vaan Rai ou water (Ode to celtic dream). Mitä ihmettä? Levyn sisäpussi paljasti kyseessä olevan ns. alkuperäisen irkkuversion kappaleesta. Häh, eikös tuntemani River ollutkaan se alkuperäinen River.

Itse kappale soljui oudon eteerisenä ja vaikertavana. Brucen ääni oli korkeampaa kuin ajokoiran ulina, tinapillit ja harmittavan munattomat rummut loivat piiskasivat hahmotonta kappaletta eteenpäin. Tunsin ärtyväni, ei näin saa tehdä, Riverin pitää olla se ainut oikea River, tämän täytyy olla jonkin Bruce-kloonin huijausyritys. Aivan biisin lopussa tuli tunne, että jotain irtosi, soittimet katosivat jonnekin, mutta Brucen ääni vaikersi sellaisessa ulottuvuudessa, että kuulijana vain rohkealla heittäytymisellä siihen saattoi saada otetta.

Kuunnellessani levyn C- ja D-poskea levy alkoi palaamaan uomiinsa, levyversiot olivat melkein normaalit. Nyt minusta taas tuntui, että jokin kappale oli leikattu levyltä pois, mutta en millään saanut biisin nimeä mieleen. Toka vika biisi, eeppinen Drive all Night kesti melkein 15 minuuttia, näin laskin kellosta, mutta levyn sisäpussin mukaan vain 8 ja puoli. Yksi biisi oli todellakin poissa, koska viimeistä kappaletta ei koskaan tullut. Sen sijaan levynkannen välistä putosin seiskatuumainen Bruce-sinkku Hungry Heart, jonka b-puolena oli suomenkielinen biisi Aavikon laki. Nyt olen kyllä tullut huijatuksi?