Rival Sons - Pakkahuone, Tampere. 9.6.2013.

Olin kuullut pelkästään ylistäviä kommentteja jenkkibändi Rival Sonsin livekunnosta ja levyllä bändi oli tuttu uutukaisen Head Downin(12) kautta. Hyvää perusrokkia, jotain Led Zeppelinin ja Freen välimaastosta, enemmän jälkimmäiseen pumppuun kallistuen. Laulaja Jay Buchanan oli kiekaissuissaan ja maneereissaan varsin lähellä, sekä Plantin Roopea, että Rodgersin Paulia. Jayn intensiteetti ja lavakarisma(kin?) oli vahvaa ja vangitsevaa.

Keikka alkoi väkevästi kolmen biisin katkeamattomalla putkella, heti kävi selväksi, että orkesteri on hirmuisessa lyönnissä eikä rokkienergiaa tänä iltana aioita säästellä. Bändi ei ollut missään tapauksessa tämän intohimoisesti tunnelmoivan laulajan varassa, ei todellakaan. Ilman väkevää ja leikkisää rumpali Mike Mileytä bändi tuskin olisi siinä asemessa missä se nyt on? Tämä mies on sananmukaisesti bändin musiikin kivijalka. Hauskasti ristityn kitaristin Scott Holliday habitus oli kuin suoraan rokin kliseiden ABC:sta, mutta kepin käyttö oli varsin pätevää ja itsetietoista. Kattaukseen kuului vielä vähän vähemmän esillä ollut basisti Robin Everhart. Tämä neljän kopla kiehautti sellaiset löylyt Pakkahuoneella, että empä muista koskaan olleeni näin energisessä ja antaumuksellisessa kyydissä.

Mutta, aina tulee mutta, valitettavasti. Vaikka bändin laulaja oli hirmuisen intensiivinen ja hyvä, niin oliko hänen äänensä kuitenkaan niin omaperäinen, että sitä voisi verrata ns. suurten rokkikukkojen vokalisointiin a'la Mick Jagger, Chris Robinson, Ian Astbury, Robert Plant tai edes Michael Monroeen? Sanoisin, että huikeasta itsensä likoonpanemisesta huolimatta ollaan vielä pari astetta pakkasella, rokin divarisarjassa, etenkin kun Rival Sonsin kappalemateriaali ei valitettavasti ole niin unohtumatonta, että voisi puhua kovin merkittävistä, jopa klassikkosarjaan kohoavista biiseistä.

Kriittisyyden kallistuvasta asenteestani huolimatta bändi teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Laulaja Jayn lavaspiikit olivat jotenkin sympaattisia ja rehellisiä. Loppua kohden mahdoton energialataus jalostui liki täydelliseksi rokkenrolliksi, jossa hivenen kapoisen laulajan ääni otti käyttöön kaikki käytössä olevat resurssit ja muutamassa biisissä kosketti tulkinnallaan syvältä tätäkin vähän yrmeää rokkipoliisia.

Annan vielä mahdollisuuden ja ennen kaikkea odotan, että mihin suuntaan bändin musiikki kehittyy? Kaksi edellistä Pressure & Time(11) ja Head Down(12) ovat lupaavia, osittain hämmästyttävän hyviä, mutta jotain omaleimaisuutta vielä kaipaisin, ehkä vähän lisää vuosirenkaita? Tämä olemassa oleva taso on monille riittävä taso, mutta voi olla, että väylä olisi auki suuren klassikkoalbumin tekoon, jotain vielä hurjempaa ja omaleimaisempaa voisi olla tulollaan, antaa rokkenrollin mystisen suon pulpauttaa kaasunsa pinnalle, niin eiköhän sitten saada muutamien skeptikkojen lopullinen luottamus.

Marko määrää, sinä tottelet! Kesäherkut - 13

Wohoo! Tiedän, että olette ikävöineet minua, tiedän että pahaiset pikku punkit yrittävät löytää tiensä läpi tuuhean karvapeitteeni, me kaikki tiedämme että kesä on ***kin' hot ja minä kesätohtorina määrään rytmejä ja säkeistöjä teidän kalvakkaisiin nahkoihin. Auu-uhuu, kellä pokat on, ne kuonollansa pitäköön, sitä kärpäslätkällä nenuun joka poteroon kaivautuu, ai kän fiil it in tö äär, aina tiukemmat ja tuhdimmat tuoksut, uusien mukuloiden terhakkuutta ja vanhojen siemenpottujen uskollisuutta, let's put rock it on!

Iggy and The Stooges: Ready to die
Säikähdin tuota otsikkoa, ei iggy vielä, ei rumpali Asheton, eikä kitaristi Williamson! Kun kitaristi Ron Asheton kuoli muutama vuosi sitten, niin Iggy haali joukkoihinsa vanhan Stooge-äijän James Williamsonin, joka soitti muun muassa legendaarisella Raw Power(73) albumilla, jonka legendaarisuutta sietää toki miettiä!? Levyä on kritisoitu ajoittain kuuntelukelvottomaksi, syynä on David Bowien epäonnistunut mixaus. Tätä uutta Stooges-lättyä on pidetty kautta linjan vanhojen setien muotovaliona rokkauksena, joka ei haasta alkupään Stooges-albumeja, koska sedät ovat vaan niin vanhoja. Koiran tarkalla nenälläni kyllä väitän, että Iggy Popin sooloplattana tätä pidettäisiin erinomaisena. Onhan tämä hyvä levy. Kuuntele nimibiisi, Burn ja Gun sekä ne slovarit, toimii varmasti.

The House of Love: She Paints Words in Red
Wuhuu! Tässä myös oiva ns. paluulevy kasarin lopun erityisen kovatasoisena pidetyltä brittibändiltä. Eka levyn The House of Love(88) Christine on yksi vaihtoehtorokin klassikkobiisejä. Muistan kuinka 80-90-luvun vaihteessa musiikkitoimittajat pitivät tätä bändiä ihan yhtä kovana kuin esmes Stone Rosesia ja Happy Mondaysia, brittien johtavana indiebändinä. Merkille pantavaa tässä bändissä on laulaja-lauluntekijä Guy Chadwickin lempeän intiimi lauluääni ja kitaristi Terry Bickersin erittäin tyylitietoinen lankun käsittely. Tää uusi lätty on kypsynyt, tasapainoinen kokonaisuus, jolta löytyy klassikon poikasiakin, kuten Holy River.



Laura Marling: Once I Was An Eagle
Lauran edellinen A Creature I Don't Know(11) soi tiiviisti tässä taloudessa ja se hyväksi isäntäväen toimesta noteerattiin. Uuden kuuntelu on ottanut vasta varovaisia ensiaskeleita, latinkia tässä levyssä tuntuu olevan, todennäköinen "grower-levy". Kuriositeettinä haukahdan, että tyttöhän on vasta 23 vuotias ja neljä sooloalbumia takana. Hyvä, hyvä Laura, Hau-huuu!

Beady Eye: Be
Ex-Oasis Liam Gallagher kumppainen on päässyt bändinsä kakkoslevyyn asti. Esikoinen Different Gear, Still Speeding(13) ei ollut energialtaan ja kertosäkeiltään lainkaan hullumpi, vähän pastissinomainen vain. Uusi levy lähtee käyntiin hyvänkuuloisella Flick Of The Fingerillä, siitä jatketaan hyvällä rallipohjalla, kuuntelukertoja vaatii.  Koiranvaistoni sanoo, että karvatupon verran esikoista parempi!? Levy joutui ilmeisesti britteissä pannaan kannen takia, jossa vähän nänni näkyy.

The Flaming Lips: Terror
Levyhän ilmestyi jo varhain keväällä. Oklahoman härösedän Wayne Coynen bändi ottaa taas askeleen artsumpaan suuntaan, mutta oliko tällä kertaa avaruusmaalailun kyytipoikana myös paljon aitoa tunneliimaa? Try to explain on kasvanut alkukesän merkittävämmiksi biisukoiksi.

Koiranelämästäni huolimatta, spotikoiden ja bittitaivaiden tarjoiluastioille on jäänyt paljon koskemattomia musaherkkuja. Mites soi rokki tänään Bobsy Gillespie? Primal Screamin: More Light on inkarnoitunut luoksemme kuulemma Sreamadelican(91) kaltaisena happoiluna. Vanha setä Eric Burdonin(ex-Animals) elämänkokemusta tihkuvaa sooloa 'Till Your River Runs Dry on ylistetty jokaisessa kylässä ja koirahoitolassa, herrahan tulee porijatseillekin. Sinne tahtoisi tämä koiranenkin, jos aika olisi rajaton ja myötämielinen?

Eikäs siinä kaikki, ihan kuonoa alkaa pakottaa ja luimukorvia kutittaan kun tajuaa näiden sävelten vielä purkautuvan uuden tilavamman koirahoitolan seinille ja kattopinnoille. The Del Lords: Elvis Club, aijai miten maistuvaa. vanhan liiton rokkaamista. Lloyd Cole: Standards, tähän isken vielä hampaani, musalehdet väittävät että Lloyd panee taas kunnolla rokaten, minä myös, auu-uu-uhuu-rufruffuuu!

En tietenkään ole unohtanut The Nationalin: Trouble Will Find Me - lättystä. Vähän soutaa ja huopaa, tarvinnee lisäkuuntelua, kaksi edellistähän olivat timantinkovia. Oma osastonsa on tietenkin Black Sabbathin uutukainen 13 ja Queens Of The Stone Age: ...Like Clockwork, minä en näistä perusta, vaikka laatumakkaraksi haukutaan. Eikä pidä unohtaa lukuisia "pienempiä" indiepoppaajia ja räksyttäjiä joita myötämieliset musablogit niin auliisti tarjoilevat, tässä lopuksi yksi sellainen. Tämän jälkeen jokainen koirankuonolainen tai edes vähän koiralle tuoksahtava tapaus saapi vaipua iltapäivän kesäsiestalle. Vi Ses och Wuff!

Todd Rundgren, Tavastia, Helsinki, 28.5.2013.

Onko millään tapaa hyväksyttävää, että pitkän linjan rokkari alkaa eläkepäivillään jonkinasteiseksi teknoartistiksi? Tämä oli pitkään päällimmäisenä ajatuksena, kun kulttirocklegenda Todd Rundgren veivasi keikkaansa eteenpäin Tavastialla. Artisti aloitti keikkansa valtavat laskettelulasit päässä, kokoonpanosta löytyi nuori(hyvin paljon Toddia muistuttuva) kitaristi ja myös jonkinlaiset uimalasit päässään soittava rumpali. Kuten lavan alkuasetelma vihjasikin, niin musiikin rytmi- tai oikeastaan teknopohjat tulivat tietokoneelta, joka oli aika huterasti asetettu pienelle pöydälle.

Itse olin sentään kuunnellut Todd Rundgrenin uusinta ja kovasti parjattua sooloalbumia State(13) joka antoi vahvoja viitteitä tulevasta keikasta. Levyarviot ovat olleet kautta linjan varsin nuivia, nimenomaan näiden vähän hämmentävien tanssiraitapohjien vuoksi. Aika moni kriitikko on teilannut Rundgrenin kokeilun varsin alkeelliseksi ja aikansa eläneeksi teknoiluksi, jossa soundi muistuttaa 80-luvun loppua ja varsin pelottavasti 2 Unlimitedin hittejä.

Oli huvittavaa seurata yleisön ja todennäköisesti useiden varsin pitkän linjan Rundgren-fanien epäuskoisia ilmeitä kun Todd jammaili menemään tietokoneen ja melko ohuen rytmiryhmänsä tahdissa. Keikan alkupuolella kahdelta pieneltä lavalta asetetulta tietokonepöydältä tabletit(tietokone sellaiset) ja vesipullot lentelivät pitkin lavaa varsin vauhdikkaasti. Tämä toi keikan alkupuolelle varsin humoristisen säväyksen(puhumattakaan niistä laskettelulaseista) kun Rundgren koetti saada tekniset tavaransa pysymään pöydällä. Onneksi sentään kitaristi keksi liimata roudarinteipillä vesipullon pöytään kiinni.

Keikka itsessään keskittyi voittopuolisesti uuden levyn materiaaliin, jonka joukkoon oli ripoteltu todennäköisesti muuta tuoreempaa 2000-luvun materiaalia. 70-luvun ns. kultaiseen kauteen ei kajottu vasta kuin encoreissa. Aika pian tuli selväksi, että myös kitaristina tunnettu herra Rundgren keskittyi tällä keikalla lähestulkoon pelkästään laulamiseen ja huteralla lava-asetelmalla jammaamisen. Nämä kaksi asiaa hoituivatkin hienosti. Rundgrenin ääni voimakas ja melko taipuisakin, ilmaisu oli rentoa ja rohkeaa. Myös Rundgrenin jorailu musan tahtiin oli hämmästyttävän terhakkaa, ottaen huomioon että kyseessä on sentään 65-vuotias mies. Yhtä hyvän keikan kriteereistä voi pitää sitä, että saako se naiset tanssimaan? Näin tapahtui. Mutta me yrmeät 70-luvun täyteläistä bändisoundia ja Utopia-ajan(Toddin ex-bändi) kitarasooloja odottaneet setämiehet jäpitimme paikoillaan, vaikka eväät olisivat olleet melko vauhdikkaille Trance-bileille.

Täytyy myöntää, että uudella levyllä on joitain varsin erinomaisia biisejä. Tällä keikalla parhaiten niistä toimivat Serious ja hyvin omakohtaisen oloinen Ping Me. Jälkimmäinen veisu sai ihon kananlihalle ja siitä aisti että nyt artisti antaa rehellisesti kaiken sen yleisölleen mitä annettavissa on. Pääsääntöisesti Rundgrenin tanssitaustat ja hämmentävä jortsuilu lavalla antoi vaikutelman, että tämän keikan toteutuksessa on tapahtunut vakava arviointivirhe. Oliko näin? Veikkaan kuitenkin, että Rundgren tasan tiesi mitä halusi ja eihän artistin ole pakko veivata illasta toiseen vanhaa tuotantoaan, varsinkin jos suurin osa noista 70-luvun biiseistä käsittelee Rundgrenin vaikeaa suhdetta exäänsä Bebe Bueliin(Liv Tylerin äiti). Niin, en tiedä onko tämä syy siihen, että vanhaan tuotantoon ei kunnolla kajottu? Saahan vanha artisti yrittää ja oikeasti tuottaa jotain uutta, vaikka toteutus välillä ontuisikin? Kaikkien artistien ei tarvitse olla ikuisesti rollingstoneseja, noita vähän liiankin arvostettuja kierrätyskoneita.

Keikka kesti puolitoista tuntia ja encoreina tuli tanssiraitojen päälle lauletut hitit: Can We Still Be Friends, I Saw The Light ja Hello It's Me. Hyvin nopeat ja vähän hutaistut versiot, selkeästi nämä hitit olivat pakkopulla Todille. Lopuksi Todd kiitti yleisöä reippaasti ja hyppäsi lavan eteen jakamaan nimmareita. Niin, minkähän arvosanan tälle keikalle antaisi? Ainakin mies oli voimissaan, jalka liikkui ja ääni kulki. Sitä suvereenia kitarointia tuli aivan liian vähän ja sitä odotti jotain mies- ja kitara akustistanumeroa myös. Mutta tarviiko aina mennä saman 70-luvun rockkaavan mukaan?

Bruce Springsteen, HK Areena, Turku. 7.5.2013.

Edellinen vierailuni HK Areenalla(silloinen Elysee) tapahtui 2000-luvun puolessa välissä Eppu Normaalin konsertissa. Aika vähän oli jäänyt muistilohkoon tuosta vierailusta, ainakin tämän iltainen katsomopaikka piippuhyllyn liki korkeimmalla kohdalla loi omanlaiset haasteet, lievähkö korkeanpaikan kammoa pukkasi konsertin alkupuolella päälle.

Itse maestro Springsteen aloitti teutaroinnissa n.klo.19.15 viimeisimmän Wrecking Ball(12) albumin taistelulaululla We Take Care Of Our Own. Heti täytyi nostaa käsi lippaan ja myöntää, että koneisto E Street Band oli aika varmassa keikkakunnossa, tämä eka siivu ja sitä seuranneet Two Hearts, No Surrender ja Wrecking Ball eivät jättäneet selittelyn varaan, nyt vedettiin täysillä ja stadionotteella.

Vuoden kiertäminen Wrecking Ball kiertueen tiimoilta oli saanut nykyisen E Street bandin huikeaan ja varmaotteiseeseen iskuun. Painotin siksi sanaa "nykyinen", koska mielestäni kokoonpanoa ei voi enää kutsua alkuperäiseksi ja eri tavalla svengaavaksi E Street bandiksi, kosketinsoittaja Danny Fredericin ja saksofonisti Clarence Clemonsin puuttuessa bändistä. Varsinkin Clemonsin läsnäoloa jää kaipaamaan, se Big man the band ei ole enää taustalla tukemassa Brucea, veljenpoika Jake Clemons taidollisesti paikkaa kyllä setänsä pestin, mutta sielu jää puuttumaan.

Todellakin stadionsoundi oli ehkä pieni yllätys, sillä tämä linjasta poikkeava sisäkeikka olisi antanut mahdollisuuden paljon pienimuotoisempaan ja intensiivisempään otteeseen. Keikan alkupuoli varmaa rokkaausta hikipisaroita säästämättä. Noin kahdeksannen kappaleen kohdalla alkoi ns. brucemessu: - Can you feel the spirit? huudahduksineen. Nyt otettiin kiinni jostain suuremmasta energiasta, tämän Bruce kyllä osaa, saarnamiehen pesti olisi edelleen hyvä vaihtoehto jos rokkiura joskus loppuu.

Keikan puolivälin tienoilla Bruce kiitteli Turkulaisia fanejaan jostain(?) ja soitti sen jälkeen huuliharpun säestyksellä upean version vähän harvinaisemmasta bruce-biisistä This Hard Land. Biisin loputtua mietin, että voisiko "se" tulla seuraavaksi, kun kerta harppukin oli kaivettu esiin?
Kyllä se vaan tuli, The River, Brucen uljain, syvällisin, todenmakuisin, kertakaikkiaan iso klassikkobiisi surusta, toivosta, nuoruuden unelmien menetyksestä, työttömyydestä, alati kiusaavista muistoista ja aah! Kaikkea tätä koristi Brucen lohduton kulkukoiran ulina biisin lopussa, kuoren alta annettiin koko kollektiivinen pienen ihmisen lohduttomuus, ei ole turhaan Bruus työväenluokan asialla, tässä biisissä on kaikki oleellinen! Myös kappale jota on odottanut neljän edellisen Bruce-keikan ajan.



Keikka ei tietenkään loppunut Riveriin, ei edes laadultaan, sillä tämän jälkeen Bruce alkoi keräilemään biisikylttejä yleisönjoukosta ja väänsi hilpeämmän vaihteen päälle. From Small Things(Big Things One Day Come) ja Pink Cadillac olivat oivaa ränttätänttärockin juhlaa jossa E Street Band näytti jälleen taitonsa. Erittäin mieluinen yllätys oli Tunnel of Loven(87) vahva biisi Brilliant Disquise, sillä tämän levyn biisejä ei Pomo juurikaan keikoilla esitä. Myös yllättävän hyvä oli She's The One, kuin pidättelemättömän energian siivittämä. Tästä pari veisua eteenpäin, niin oltiin lopun "hittiputkessa". Henkilökohtaisesti melkein inhoan Waiting on a Sunny Day lallatusta, joka täytyy melkein joka konsertissa vetää ja sitten vielä noukkia yleisön joukosta(laskelmoidusti) pikkupoika duetoimaan sitä Pomon kanssa. En tykkää.

Keikka oli Bruce-mittakaavassa yllättävän lyhyt, vain noin  2h 52min. Encoreita oli vain yksi setillinen. Encoret alkoi yllättäen Workin' on a Dreamin(09) ns. pikkubiisillä Queen of the Supermarket ja akustisena versiona. Hieno veto ja mielestäni myös tuon levyn parhaimmistoa(tiedän, että moni on eri mieltä asiasta). Tämän jälkeen tuli vielä Thunder Road, Born To Run, Dancing in The Dark ja vihoviimeisenä Tenth Avenue Freeze-Out.

Sinänsä ihan hyvä, ettei aina vedetä reipasta kolmea tai jopa neljää tuntia(kts. viime kesän keikka). Väittäisin, että keskivertokuulijan keskittymiskyky riittää noin kahden tunnin keikkaan, kolme ja neljä tuntia on aivan liikaa, paitsi jos kyseessä on jotain poikkeuksellista. Tuli myöskin rikottua lupaus, etten mene enää koskaan Bruce-keikalle viime kesän nelituntisen vedon jälkeen. Mutta ei enää tämän jälkeen, koska Riverkin on nyt kuultu.

16 syytä sanoa: Kyllä!

Kyllä! Paikallinen kirpputori ja sen erityinen koju teki taas kuuluisat temppunsa. Neljä laarillista pvc-muovia, kaikki euron kappalehintaan. Ehkä olin aiemmin päivällä tai ehkä toissapäivänä miettinyt jotain vakavaa muovinostorajaa itselleni. Roskaa ovat tuollaiset ajatukset! Innoittava musiikkimateriaalia 70- ja 80-luvun hyvän vinyylikaiverruksen vuosilta herkisti taas musanenääni. Nykymaailmassahan näitä vinyylin kaiverrukseen tarkoitettuja laitteita on muutama hassu jäljellä. Suomessakin on yksi ainut vinyylinkaiverrukseen erikoistunut paja Timmion Cutting(Soundi 2012), jonka kaiverruskonekin(muuten nimeltään Neumann-merkkinen) on peräisin 70-luvun lopulta.

Mutta joo, pääsin taas sukeltamaan tähän hyvän "vinyylikaiverruksen" aikaan. Sormet napsaisivat rapiassa 10 minuutissa käsikynkkääni 16 timakkaa lättystä. Täytyy myöntää, että sormeni ovat harjaantuneet hyvin nopeaan levynpläräykseen ja hieman ikänäöstä kärsivät pupillini ovat vielä mainiosti leikissä mukana. Melkein halveksin niitä "levynuuskijoita", jotka jämähtävät keskelle levylaaria nuuhkimaan ja mittaamaan katseellaan vinyylin kuntoa. Tällöin koko operaatio näyttää kovin hidastetulta ja tarkoituksenmukaiselta: - Hei katsokaa mitä aarretta kädessäni pidän, ihailkaa vaan vierestä, tähän ette muuten näppejänne sekoita! Noh, nämä nuuskivat lienee pitävät minua kiireisenä ja pelkkään levynlukumäärään keskittyvänä höseltäjänä!?

Men at Work: Cargo (83) Down Under-hitistä tunnetun aussibändin se toinen tunnettu levy. Kansitaiteeltaan meille kaikille kovin tuttu, mutta liekö sisällöltään? Kohta on minulle.

Mick Jagger: Primitive Cool (88) Ihmiset turhaan kritisoivat Jaggerin soolouraa, että se olisi silkkaa kuraa. Tämä on Jaggerin toka sooloalbumi ja pitää sisällään kaksi erityisen hyvää biisiä: Let's Work ja Party Doll sekä useita muita erityisen kelvollisia kappaleita. Tästä vaan puuttuu Keefin skitta ja Charilien rummut, sitähän me aina odotamme?

Spandau Ballet: Through The Barricades (86) Tämä levy vaati selityksen! Nyt mennään nössön popin höttöisimmillä vesillä, mutta hei, suositussa amerikkaissarjassa Moderni perhe vieraili(mukamas) Spandau Balletin laulaja ja esitti tämän bändin ikivihreän, joka löytyy tosin aiemmalta bändin levyltä.



Frankie Goes To Hollywood: Liverpool (86) Frankie muistetaan hiteistä: Relax, Two Tribes ja itkettävän ihanasta teiniballadista Power of Love. Kuinka monilta meiltä meni ohi tämä ihan pätevä kakkosalbumi: Liverpool(86)? Muun muassa minulta.

Bruce Cockburn; Stealing Fire (84) Kanadan kolmanneksi paras lauluntekijä. Ketkä ovat ne kaksi parempaa? Cockburn on erittäin pitkän linjan artisti, omaa nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi jo vuonna 1970. Olen nähnyt Cockburnin keikalla Tavastialla vuonna 1999 ja voin liioittelematta sanoa, että se kuuluu minun kaikkiean aikojen keikkojen Top 3:seen, huikea ja intensiivinen soolokeikka. Tämä levy Brucea suuremman läpimurron(?) kynnyksellä, voimakkaasti sodanvastainen If I Had a Rocket Launcher on levyn tunnetuimpia biisejä. Kuriositeettinä sanottakoon, että levy on julkaistu kaksilla erilaisilla kansilla. Nytpä löytyvät molemmat.

The Icickle Works: Numb - ep (88) Tämä oiva brittibändi julkaisi useita oleellisia ep-levyjä kukkealla 80-luvulla. Näitä eepeitä minä poika keräilen.

Glenn Frey: The Allnighter (84) Oiskohan tämä Eagles-miehen kolmas soololevy? Pätevää kamaa ja tietty tältä löytyy megahitti The Heat is On. Mistä leffasta on kyseinen veisu?

Foreigner: 4 (81) Samaa kasariaaooärrää tämäkin. Pitävät tätä bändin parhaana levynä, eivätkä suotta, täyteläistä Amerikan Bostonpullaahan tämä on jota koristaa megahitti Waiting For a Girl Like You. Kaksoiskappale, eli annan tämän sinulle!

The The: The Beaten Generation - Ep(89) Hassu bändin nimi, mutta musiikillinen laatu on timanttista. Tämä biisi kuuluu minun elämän soundtrackille tai ainakin sen kakkososalle. Upea kappale, upeaa soitantaa ja Smithsien Johnny Marrin ensimmäisiä hedelmällisiä sivupolkuja.



Elton John: Sleeping With The Past(89) Ehkä ei ois pitänyt kaikista löydöistä kertoa? Mutta Eltonhan on ihan jees, tosin tästä levystä en tiedä. Sacrifice löytyy tältä ainakin, pelkään että nukahdan...

Steve Windwood: Talking Back To The Night (82) Spencer Davis Group, The Traffic, Blind Faith, miehen musiikillinen CV on vaikuttava. Soolouraakin löytyy, vaan onko se mistään kotoisin? Tämä on hyvä levy ja Valerie on sen hitti. Windwoodn ääni on yksi rokin vaikuttavimpia.

Graham Parker: The Up Escalator(80) Parkerin levyjä ei voi olla koskaan liian vähän levyhyllyssä, rehellistä ja konstailematonta britti-springsteeniä, tosin pubrock-genreen upotettua sellaista. Niin, Pomohan vierailee ihan oikeasti tällä lätyllä, laulaa vähän taustoja ja silleen.

Gerry Rafferty: City to City (78) Upea, hieno ja tähdellinen levy, jolta löytyy hitti Baker Street. Rafferty kuoli muutama vuosi sitten melkoisen unohdettuna tähtenä. On tehnyt lukuisia hyviä albumeja, useimmat 70- ja 80-luvulla. Yritin myydä monta vuotta Raffertyn Night Owl (79) - albumia kirppareille, kunnes se meni kaupaksi nyt talvella ihan kelvolliseen hintaan.



ABC: Up (89) Mainitse ainakin kaksi artistia joilla on samanniminen levy: Up? Molemmat julkaistu vuoden 1989 jälkeen...ABC pamahti megasuosioon albumilla Lexicon of Love (82) ja sen megahiteillä The Look of Love ja Poison Arrow. Vuodet kului ja albumeja ilmestyi, suosion käyrä näytti koko ajan alaspäin. Tämä on jo loppupään tuotantoa. Sanoisin, että ABC on luonut maaperää monelle dancepop-aktille, eräillekin eläinkaupan pojille, tulevan Ruisrockin tähdille.

Tears for Fears: The Seeds of Love (89) Ehdottomasti yksi kasaripophelmistä: Sowing the Seeds of Love ja Woman in Chains ovat klassikoita. Muistan kuinka levyä ilmestyessään kritisoitiin suomalaisissa musalehdissä. Tämä levy on uhmannut aikaa ja kasarisoundi on löytänyt paikkansa viimeistään tällä levyllä.

Cat Stevens: Izítso (77) Aina jaksan yllättyä kuinka suuri tasoero on herra Stevensin sävelmillä ja lyriikoilla. Saat itse tulkita kummat ovat sitä parempaa tasoa? Stevensin loppupään tuotantoa ennen Yusuf Islamiksi kääntymistä. Levyllä on hassu jojo-kansi.

Uuh, siinä oli koko setti. Hyvin usein löydän itseni kierimässä tunnontuskissa muoviaarteen löytämisen jälkeen(niin tänäänkin). Mutta suurempi missioni on keräillä näitä vinyyliajan pieniä "taideteoksia", kaivaa niistä esiin merkittävää musiikkia, levittää sanomaa eteenpäin jakamalla oivallisia kaksoiskappaleita musiikkia äänitteenä arvostaville ihmisille.

Dave Edmunds, Tampere, Klubi. 31.3.2013

Aprillipäivän aatto tarjosi tiukkaa perusrokkia tai oikeastaan "pubirokin kuningasjätkää"(Klubin lanseeraus), eli Dave Edmundsia. Pubirock on terminä luo mielikuvan vanhoista sedistä vääntämässä flanellipaidoissaan ja piukoissa farkkuissaan rokkia savuisissa kapakoissa. Ei mikään muodikkain tai innoittavin termi, itseasiassa sen alle mahtuu aika vähän artisteja. Edmundsin lisäksi Dr.Feelgood, Ace, kamu Nick Lowe ja heidän yhteinen bändi Rockpile lienee niitä kuuluisimpia pubircckin edustajia.

Dave Edmunds on ehkä aina jäänyt hieman isompiensa varjoon, tarkoitan tällä nyt vastaavia singer/songwritereita jotka ovat luoneet värikkäämmän ja näyttävämmän uran, nimenomaan sen takia, koska he ovat kirjoittaneet myös itse omat biisinsä. Edmunds on koko uransa aikana kirjoittanut melko vähän omia biisejä, hänelle biisejä ovat antaneet muun muassa em. Nick Lowe ja Elvis Costello.

Vaikka omia originaaleja ei juuri Edmundsin levyiltä löydy, ovat ne silti varsin päteviä plattoja. Levyt Subtle as a Flying Mallet(75), Get It(77), Tracks on Wax 4(78) ja Repeat When Necessary(79) ovat varsin oivia kiekkoja, vaikkei niitä miksikään rokin klassikoiksi voi sanoa. Mutta ilmeisesti herra ei ole juuri huonoja levyjä tehnytkään.

Klubin keikalle lähdin varovaisin odotuksin. Olin katsonut pari youtube-videota pohjille, jonka perusteella Dave Edmundsissa voisi olla vielä ruutia? Kyllähän sitä riittikin, heti ensitahdeista alkaen, jotka häpeilemättä kertovat että nyt painetaan isolla vaihteella tiukkaa rock'n' rollia. Ensimmäiseksi kiinnittyi huomioni Edmundsin(s.-44) habitukseen joka oli varsini freesi ja rento seitenkymppiselle äijällä. Laulukin lähti voimallisena ja lähes levyversioiden korkeita taajuksia hipoen.

Aika pian kävi selväksi, että herrahan on aivan valtavan pätevä kitaristi. Paikalla olleelle keski-iältään reilusti 50+ Tamperelaisyleisölle tämä suvereeni kepin käyttö ei ollut lienee yllätys? Näkisin, että varsin kypsä yleisöjakauma piti sisällään pitkän linjan Dave Edmunds-faneja joiden joukosta oli helppo bongata monia manselaisia musiikkialan vaikuttajia.

Muutamissa kitarasooloissa Edmunds sai kiinni hetkellisesti jonkinmoisesta flow-tilasta, vaikkakin biisit pysyivät mitaltaan napakassa kolmessa minuutissa. Edmundsin ruotsalainen taustabändi oli myös varsin pätevä, saksofonia töräytellyt hieman turvonneen Juha Veijosen näköinen ruotsalaismies oli bändin virallinen spiikkaaja, herra Edmundsin tyytyessä hoitamaan vaan perusleiviskäänsä. Tässä kävi ilmi myös se, että  Edmunds ei juurikaan halunnut starailla vaan enemmänkin hoitaa homma pois alta kovalla ammattitaidolla.

Biisit olivat Chuck Berryä ja muita rokin klassikoita sekä paljon sellaisia vetoja joita en tunnistanut. Edmundsin suurin hitti I Hear You Knocking tuli jo 50 minsan kohdalla, jolloin iski hätä, että eihän tää setti nyt tähän lopu? Itseasiassa aika pian oltiinkin jo encoreissa, jossa Edmunds tarjosi vielä ääritiukan version Berryn Johnny B. Goodesta ja loppun vielä ampiaisen surina kitara-instrumentaaliklassikko, jonka nimeä en nyt muista?

Keikka jäi reilun tunnin mittaiseksi, yleisön raivokkaasta taputuksesta huolimatta toisia encoreita ei tullut. Sinänsä ihan terveellistä, ettei jokainen eläkeläisartisti vedä kolmen tunnin keikkoja. Tämä reilu tunnin setti antoi täydellisen kuvan rock'n'rollin historiasta ja näytti meille ehkä parhaan elossa olevan Chuck Berryn biisien tulkin, paremman kuin Berry itse.

Levymessut - Kåren, Turku. 24.3.2013

Lyhyehkö päivitys antoisilta levymessuilta. Kyttäilin jonkin aikaa, että josko Lempäälän Ideaparkkiin tulisi levymessut tälle talvelle/keväälle? Mutta näin ei tapahtunut, siispä vanha kunnon Kåren levymessuineen tyydytti (kyltymättömän) muovin nälkäni.

Tällä kertaa olin ajoissa paikalle ja pääsin varsin otollisille mestoille. Ensimmäisellä ns. "euron svedulaarilta" tarttui kassiini liki parikymmentä halpaa muovikiekkoa. Mainittakoon näistä muun muassa: Warren Zevonia, Cigacon eka, Barry Whitea, Billy Joelin: Piano Man(73), Dave Edmundsia, Joe Cockerin alkupään tuotantoa ym. ym. Näistä eukun löydöistä parhaimmat olivat Simple Mindsin harvinainen Sisters Feeling Call(81), J. J Calen: Troubadour(76) ja Kris Kristoffersonin 70-luvun alun helmi: The Silver Tongued Devil and I(71).

Samaiselta ruotsimyyjien kojulta nappasin vielä vähän kalliimmalla pitkään etsimäni Queenin: A Night at The Operan(75) viidellä eurolla. Kyseessä oli vielä originaali brittipainos. Hinnan sain tippumaan kun ilmoitin levyn kosmeettisesta naarmusta, joka ei sitten vaikuttanut lainkaan kuuntelunautintoon. Queenin jatkeeksi koju tarjosi vielä Elvis Costellon jymäkän kakkoslevyn: This Year's Model(78) neljällä ekellä. Ou jee, kylläpä hymyilytti näiden löydösten jälkeen.

Leveymessuja hallitsivat jälleen kerran muutamat svedumyyjät, suomipoikien kojuiltakin löytyi asiallista plattaa, mutta hinta oli kautta linjan 5-10 euroa korkeampi kuin länsinaapureillamme. Laskeskelin mielessäni, että jos myy levyjä enimmäkseen eurolla, niin paljonko siitä nettoaa päivän aikana? Ei paljoa, ehkä viitisensataa? Sillä pitäisi vielä kustantaa matkat Ruotsista tänne ja mahdollinen majoitus ja syöminen. Levynmyynnin täytyy olla kutsumushommaa(ja onhan se), ei tällä hommalla rikastu, Sanoisin, että tämä on nuhjuisten neli-viiskymppisten miesten sosiaalinen keräilytapahtuma, jossa voi luvalla taantua nuoruuden musatunnelmiin.

Messujen muita oleellisia löytöjä olivat: Lou Reedin: New York(89), David Bowien albumit: Hunky Dory(71), Young Americans(75) ja Station to Station(76), kaikki nämä neljällä ekellä kappale. Bowieta oli messuilla yllättävän runsaasti ja varsin kohtuuhintaan. Pin-Ups(73) ja David Live(74) jäivät odottamaan vielä seuraavia messuja. Löysin myös originaalin Pink Floydin: Atom Heart Motherin(70) neljällä eurolla, tosin aika naarmuisen sellaisen. Ehkäpä laitan sen kirpparilla eteenpäin? Intensiivisen kaksituntisen täydensin vielä muutamilla loppuhetkien euron lätyillä: Richard Thompsonin: Across the Crowded Room(85) ja Peter Gabrielin: 4(82).

Sanoisin, että messut kiipeää kaikkien aikojen levymessulistalla Top 3:n tuntumaan. Varsin antoisat messut, jossa henkilökohtaiseen nautintoon vaikutti ennen kaikkea ajoissa paikalle tuleminen. Kaiken kaikkiaan muovia lähti mukaan n. 50 tsipaletta ja kokonaishinta jäi selvästi alle satasen. Eli halvalla lähti mukaan paljon hyvää. Ompahan taas kaksoiskappaleita ja bileiden pääpalkintoja tiedossa kavereilla.