Rival Sons - Pakkahuone, Tampere. 9.6.2013.

Olin kuullut pelkästään ylistäviä kommentteja jenkkibändi Rival Sonsin livekunnosta ja levyllä bändi oli tuttu uutukaisen Head Downin(12) kautta. Hyvää perusrokkia, jotain Led Zeppelinin ja Freen välimaastosta, enemmän jälkimmäiseen pumppuun kallistuen. Laulaja Jay Buchanan oli kiekaissuissaan ja maneereissaan varsin lähellä, sekä Plantin Roopea, että Rodgersin Paulia. Jayn intensiteetti ja lavakarisma(kin?) oli vahvaa ja vangitsevaa.

Keikka alkoi väkevästi kolmen biisin katkeamattomalla putkella, heti kävi selväksi, että orkesteri on hirmuisessa lyönnissä eikä rokkienergiaa tänä iltana aioita säästellä. Bändi ei ollut missään tapauksessa tämän intohimoisesti tunnelmoivan laulajan varassa, ei todellakaan. Ilman väkevää ja leikkisää rumpali Mike Mileytä bändi tuskin olisi siinä asemessa missä se nyt on? Tämä mies on sananmukaisesti bändin musiikin kivijalka. Hauskasti ristityn kitaristin Scott Holliday habitus oli kuin suoraan rokin kliseiden ABC:sta, mutta kepin käyttö oli varsin pätevää ja itsetietoista. Kattaukseen kuului vielä vähän vähemmän esillä ollut basisti Robin Everhart. Tämä neljän kopla kiehautti sellaiset löylyt Pakkahuoneella, että empä muista koskaan olleeni näin energisessä ja antaumuksellisessa kyydissä.

Mutta, aina tulee mutta, valitettavasti. Vaikka bändin laulaja oli hirmuisen intensiivinen ja hyvä, niin oliko hänen äänensä kuitenkaan niin omaperäinen, että sitä voisi verrata ns. suurten rokkikukkojen vokalisointiin a'la Mick Jagger, Chris Robinson, Ian Astbury, Robert Plant tai edes Michael Monroeen? Sanoisin, että huikeasta itsensä likoonpanemisesta huolimatta ollaan vielä pari astetta pakkasella, rokin divarisarjassa, etenkin kun Rival Sonsin kappalemateriaali ei valitettavasti ole niin unohtumatonta, että voisi puhua kovin merkittävistä, jopa klassikkosarjaan kohoavista biiseistä.

Kriittisyyden kallistuvasta asenteestani huolimatta bändi teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Laulaja Jayn lavaspiikit olivat jotenkin sympaattisia ja rehellisiä. Loppua kohden mahdoton energialataus jalostui liki täydelliseksi rokkenrolliksi, jossa hivenen kapoisen laulajan ääni otti käyttöön kaikki käytössä olevat resurssit ja muutamassa biisissä kosketti tulkinnallaan syvältä tätäkin vähän yrmeää rokkipoliisia.

Annan vielä mahdollisuuden ja ennen kaikkea odotan, että mihin suuntaan bändin musiikki kehittyy? Kaksi edellistä Pressure & Time(11) ja Head Down(12) ovat lupaavia, osittain hämmästyttävän hyviä, mutta jotain omaleimaisuutta vielä kaipaisin, ehkä vähän lisää vuosirenkaita? Tämä olemassa oleva taso on monille riittävä taso, mutta voi olla, että väylä olisi auki suuren klassikkoalbumin tekoon, jotain vielä hurjempaa ja omaleimaisempaa voisi olla tulollaan, antaa rokkenrollin mystisen suon pulpauttaa kaasunsa pinnalle, niin eiköhän sitten saada muutamien skeptikkojen lopullinen luottamus.