Virkeämpi kuin Rolling Stones? - AC/DC, Tampere 1.6.2010

Vähissä ovat jutut missä en mainitsisi Rolling Stonesia! Mutta nyt siihen on vankka syynsä, nimittäin eilen esiintyi Tampereen Ratinassa Aussi-rokin pikkujättiläinen AC/DC, Rollareiden uskollinen pikkuveli. Siinä mielessä uskollinen, että on pitänyt koko uransa ajan tyylistään kiinni, selväpiirteisestä ja säröisestä soundistaan, kun taas Rollarit ovat tehneet monenlaisia musiikillisia sivupolkuja.

Itse keikka alkoi aika tarkalleen kymmenen yli yhdeksän. AC/DC piti lupaamansa linjansa ja kunnioitti sovittuja aikatauluja, toisin kuin jotkut oikuttelevat rock-tähdet tyylin Guns n Rosesin Axl Rose, jotka myöhästyvät tuntitolkulla ja peruuttavat keikkojaan suruttomasti. – Tällaisia tyyppejä pitäisi potkia perseelle ja kovaa! Totesi AC/DC:n solisti Brian Johnson Soundin haastattelussa toissa vuonna.

Jep, keikka oli kaikkinensa varsin nautittava. Tarvittavat hitit soitettiin kera muutamien uuden levyn Black Ice(08) biisien. Uuden levyn biiseissä oli selkeämmin otetta ja intoa kuin osissa vanhoista klassikoista. Thunderstruck oli hiukka hengetön, Angus Youngin vaki-strippausnumero The Jack biisin aikana oli varsin hämmentävää katseltavaa ensikertalaiselle, lähinnä toimenpiteen nolouden vuoksi, kuin värisevä jänis olisi vaihtanut hädissään talviturkkiaan.

Oma lukunsa oli myös samaisen kitaristin kymmenminuuttinen soolo biisissä Let there be rock! Sormet kyllä toimivat, soittamisen into ja motivaatio olivat korkealla. Mutta yhtälailla kysytään melkoista pokkaa vetää aika keskinkertaisia sooloja 30 000 ihmisen edessä. Sympatiapisteitä toki herui paljon, mieshän on yksi rokin eläimistä ja näin ollen saa luvan kanssa toteuttaa omaa rooliaan.
Selkeästi bändin perustan luo Anguksen ja laulaja Brianin varjossa toimiva rytmiryhmä. Bändi toimii todellakin yhtä vakaasti kuin keikan logonakin toiminut jättimäinen rock’n’ roll train. Keikka oli niin rokkia kuin olla jo voi. Mietin pitkään bändin musiikin olemusta, mikä tässä ihmisiä oikein viehättää? Mistä tulee tuo tarttuva särö joka laittaa jalan vipattamaan? 70-80-luvun kultavuosilta pikkuhiljaa kasvanut suosio on vienyt bändiä kohti mammuttiluokkaa, kohti instituutiota, jotain elämää suurempaa. Stadionit täyttyvät helposti ja maineen kasvaessa tarpeeksi suureksi ostavan yleisön kritiikki lakkaa. Näin on käynyt muun muassa Rolling Stonesin, U2:n, Metallican ja Eppu Normaalin kanssa. Bändi tai asia on kasvanut suhteettoman isoksi, sitä ei voi enää arvioida tai määritellä, se pitää vain kokea koska suosion hyökyaalto vie avuttoman kuulijan mukanaan.

Mammuttia tai ei, niin AC/DC:n keikka oli ennen kaikkea hyvää rokkia ja sai hyvälle tuulelle. Paikalle oli vaivautunut jokaisen perämetsän ja pikkukaupungin pisimmät ja lyhimmät pojat, tavallisista tavallisimmat tallaajat. Yleisön AC/DC-paitojen prosenttimäärä oli varsin korkea, tätä bändiä selvästi palvotaan!

Mitä vielä? Loppupuolen pumpattava ”Jätti-Rosie” junan päällä hytkymässä oli komea mutta aika turha ilmestys. Brian Johnsonin ääni kesti ja oikeasti ne Anguksen sormet löysivät hyvin sointuja kitarastaan. Encoret olivat tietty Highway to Hell ja For Those About Rock!

Tässäpä live-maistiainen, kun Bon Scott oli vielä ruorissa:

Rollareita sadepäivän iloksi!

Sateinen maanantaiaamu, selkä vihoittelee, kahvi kuumuu pannun pohjalla, kaikki aukeaa hitaasti, kituliaasti, vaivalloisesti herätellen. Posti tuo pelastuksen, muovikuplapaketin ties kuinka monen meren takaa. Postimyynnin kautta ostettavat levyt, voi kuinka ne tuovatkaan hymyn huulille, herättävät sisimpäni teinipojan(todellisen olemukseni), innokkaan levyjen keräilijän, nostavat pintaan muistoja 80-luvun postimyyntilauksista Tampereen Epesistä ja Turun Kane Recordsista.

Se on nyt tässä, käsissäni. Se on pakattu pahviin, matkittu tarkkaan originaalin vinyyliversion muotoilua. Levy on Rolling Stonesin Exile On Main Streetin(72) remasteroitu versio kera bonusceedeen. Ah onnea, ah odotuksen täyttymistä, ei muuta kun levy pesään ja let’s kuunnellen!

Varsinainen levy Exile On Main Street on hyvin tuttu, vinyylinä se on tullut kuunneltua liki puhki, siksipä niitä on hyvä omistaa niitä kaksin kappalein. Aloitan siis kuuntelun bonuslevystä. Mikä kihelmöivä tunne, kymmenen ennen julkaisematonta Rollariveisua, osa rehabiloitu kera Jaggerin tuoreiden lyriikoiden ja laulun. On hämmästyttävän vaikea erottaa mikä on uutta ja mikä vanhaa Jaggeria? Rokki-sedän ääni on säilynyt hyvin kaikki nämä vuodet, vuosiahan kertyy jo heinäkuussa kunnioitettavat 67!

Pass the Wine, Plundered my Soul ja nyt soiva I’m Not Signifying, kaikissa tunnistettavat rollarielementit, selkeästi jotain enemmän, sisältöä, tunnetta, mennyttä ja vähän tätä päivää, ikuisesti kestävää huojuvan rokin leipäjuurta, pilaantumatonta koska alkujaankin se oli silkkaa syntiä, kuumaa ja kiellettyä, rakkauden rikollisten arveluttavaa kaipuuta, sitä suurta ihmetystä: mikä tekee näistä kumiukkomaisista ex-narkeista ja juopoista musiikillisesti kiinnostavan bändin?

Tämä bonuslevy sisällöltään täyttää vähintäänkin uuden Rolling Stones studioalbumin odotukset, 10 biisiä on hienosti pelastettu tähän päivään, on rosoa ja sitä Exilen tuttua kellarisoundia, tiettyyn musamakuun täysin uppoavaa. Olen Rollaritaivaassa, jälleen kerran, siinä vetelässä svengissä ja kuplivassa suokaasussa, oudossa todessa, viimeistelemättömässä karheassa hyväilyssä…raaahh…

Havahdun levyn loppupuolella, ohitse meni pari vähemmän kiinnostavaa rollariveisua, mutta se hyväksyttäköön, tärkeintä on tämä rosoinen ja yksityiskohdiltaan minulle tuntematon kosketus, uusien vanhojen biisien soitto, sävelmät, lyriikat, maailman parhaan rokkibändin svengaava rytmikudos.

So Divine(Aladdin Story) kuulostaa pikkaisen kuin hidastetulta Paint It Blackilta, uljaat Loving Cup ja Soul Survivor löytyvät varsinaiseltakin albumilta, mutta bonuslevyllä on kaksi julkaisematonta ja maistuvan erilaista versiota, joista Soul Survivorin laulaa itse Keef. Good Time Women on Tumbling Dicen alkumuoto, tällaisenaankin varsin toimiva biisukka. Levy päättyy mukavan rytmikkäästi instrumentaaliin Title 5.

Tunnetusti Rollareilta on jäänyt liki jokaisen albumin äänityssessioista yli runsaasti hyvää materiaalia, josko herrat Jagger ja Richards innostuvat vielä enemmälti arkistotöihin, niin tiedä millaisia kadonneita helmiä saatetaan päivänvaloon, mutta ennen sitä mielellään vielä se yksi ”luvattu” studioalbumi. Pianhan Rollareilla tulee bändinä 50 vuotta mittariin, olisikohan se ura sitten siinä, 70-kymppiset rokkaavat jo aika kankeasti, vaikkakin bändin viimeisessä Suomen keikassa 2007 Olympiastadionilla ei ollut mitään hävettävää, mitä nyt Keef kaatuili vähän humalassa, mutta Jagger, Watts ja Wood täyttivät paikkansa mainiosti.

KESÄLEVY 2010

The elevator, in the hotel lobby has a lazy door
The man inside is going to a hotel room
He jumped out right after seeing just the very sight of me
Decided he better hike it to the second floor

Näillä sanoilla alkaa amerikkalaisen Band of Horsesin kolmas levy Infinite Arms(10). Ensitavuista alkaen kiehtovaa tilannekuvausta, tavallaan arkista, mutta tavallaan arjen ylittävää. Musiikki möyrii laiskasti mutta määrätietoisesti eteenpäin, tällä kolmannella albumillaan Seattlen ylpeys nousee valioluokkaan. Biisit ovat yksinkertaisesti hyviä, äsken mainittu avausbiisi: Factory, eka sinkku Compliments ja vuoden paras kitararock-biisi Laredo vakuuttavat. Neljäs kappale Blue Beard tunnelmoi koskettavasti, tässä on jotain sanoinkuvaamatonta tunnelmaa, herkkää stemmalaulua, kuin Grateful Dead parhaimpina päivinään, tähän unenomaiseen tunnelmaan haluan liukua…

I used to see the night so anxious, but now I know
The only thing it ever taught me was a grand illusion
That comes and goes, the city blanketed of snow.

What if we die, no end and no conclusion.
How could you smile, just walk away.
Well I don't know.
I don't know.

…ja niin edelleen, lyriikka luo tunnelmallista kuvaa, tässäkin on jotain enemmän, haluan siinä olevan, sydämeni sanoo niin. Bändien biisien lyriikat ovat oma taiteenlajinsa, tunnelmat ja rivien väliin jäävä materiaalia on merkitsevää, niin paljon on kuulijan omalla vastuulla, hänen omissa tulkinnoissaan. Blue Beard, sininen tunnelma, jokin kipeä menetykseen liittyvä asia, vilpittömän sydämen purkauma…ja yhtäkkiä olen ymmärtäväni kappaleen jokaisen yksityiskohdan omien muistojeni kautta, näin musiikki on päässyt sisimpääni.

Way Back Home ja ennen kaikkea nimibiisi Infinite Arms heittävät lisää löylyä kiukaille, pehmeä ja herkkää, availee kyselemättä suojausta, luo muistoille nimen, unohdetun mutta todellisen.

I had a dream
I had a dream
That I was your neighbor
About to give birth
And then everything
Was really hurt
And I was so lonely
I didn't see It's like
Living in a movie
Twisting the plot
My friends and family
The little things I've got, I've got

Loppupuolelta levyä erottuvat ainakin edelleen kauniisti keinuva Evening Kitchen, Byrds-vaikutteinen Older ja iso-päätösbiisi: Bartles & James. Levy on kokonainen ja selkeä, siinä 12 hyvää kappaletta, hyvän kuuloiset lyriikat jotka nostavat esiin mielikuvia ja muistoja. Levy kohottaa ja lämmittää, helisee, kehrää ja vähän pöriseekin(kitarat). Niin, kyse on aina makuasioista, kokeile tästä maistuisiko sinulle:

Wilco - Pakkahuone, Tampere 21.5.2010

Kuulin yllättävän toisen käden kommentin Wilcon eilisestä Helsingin keikasta: - Tylsää! Kuinka kävi Tampereella? Lähtökohtaisesti bändin kokeminen, kuunteleminen voi olla hyvinkin tylsää. On eduksi pitää särmikkäästä Americana country-rockista jossa ei ole kovin tarttuvia kertosäkeitä, vielä enemmän eduksi on pitää kitarasooloista ja sähköisestä dynamiikan vaihtelusta, musiikin liikkuessa herkästä rankkaan.

Odotukset illan keikkaa kohden olivat korkealla. Vajaa vuosi sitten Wilco heitti ylistetyn keikan Helsingin Juhlaviikoilla ja loi itselleen maagisen keikkabändin maineen…ainakin minun mielikuvissani.
Pakkahuone keikkapaikkana on Tampereen parhaita. Eturiviin on helppo hiipiä, vaikka paikka olisi myynytkin loppuun. Tänä iltana Pakkahuone oli kohtuullisen täynnä, muttei liian ahtaalla. Kaupungin ja kaupunkien(?) rokkipojat liian hyvännäköisine tyttöystävineen olivat tulleet todistamaan tätä kantrisähkön ja kitaran liittoa. Paikan päältä oli helppo bongata tuttuja ja tuntemattomia muusikoita, rokkitoimittajia, deejeitä, rokkarin näköisiä tyyppejä, bändi-paidan omaavia jäykistelijöitä(tunnustaudun!) ja kaikkia omasta mielestään keskimääräistä paremman musamaun omaavia henkilöitä(tunnustaudun taas!).

Itse keikka alkoi tasan yhdeksältä, kuten ohjelmassakin luki. Ensimmäinen havainto oli hämmästyttävä tekemisen itsevarmuus, bändi soitti ja toimi hyvin yhteen, uuden levyn Wilco(09) samanniminen avausbiisi Wilco, The Song oli hyvä ja helppo käyntikortti. Tämän jälkeen biisejä napsui yksi kerrallaan kuuloeetteriin. Perkeleenmoisen hyvältä kuulosti. Soitto todellakin raikasi, löysi sävyjä ja suvantoja, kasvoi isommaksi äänivalliksi, vingahteli hienoissa kitarasooloissa, pysyi tanakkana ja kuulijan korvalle rikkaana. Oli vaikea löytää heikkouksia. Alkupuolen biiseistä Summerteethin(99) Shot in the arm räjäytti pankin ensimmäistä kertaa. Yhteisen soiton ilo ja vahva bändikemia oli korvin kosketeltavaa.

Biisejä ropsahteli korviin noin kahden ja puolen tunnin ajan, tuttuja ja tuntemattomia veisuja. Hymy nousi usein suupieliin, jalka naputti lattiaa, mutta pogoaminen tai muu riehuminen oli liian kaukana repertuaaristani. Yleisön aplodit olivat huikaisevat, harvoin jos koskaan Pakkahuone eli tällä tavalla bändin mukana. Yhtenä syynä saattoi olla suurehko ulkopaikkakuntalaisten osuus, sillä perusmansejantteri jäpittää rokkitakissaan arvosteleva katse silmissä ja riehaantuu ainoastaan Eppu Normaalin punkkis-biisien tai Kasevan hittien tahdissa. Niin, missä kaupungissa olinkaan asunut jo 11 vuotta?

Paljon olisi kerrottavaa vielä Wilcon toisesta kitaristista, siitä vanhemmasta ja vähemmän stailatusta. Mies nyki kitaraansa kuin kouristuksen saaneena liki jokaisen biisin loppupuolella. Toisella puolen lavaa poseerasi nuori ja hyväkuosinen rokkipoika kitaransa kanssa. Tukka oli hyvin, keskivartalo hyvin hoikka, käsivarsissa miehekkäästi lihasta ja karvaa, mutta matkaa vanhemman sedän kitarasankaruuteen oli noin 20 vuotta elämänkokemusta.

Vaikka keikka oli huippuluokkaa, niin jokin jäi mietityttämään? Sitä tiesi odottaa hyvää ja kun se täyttyi, niin sitten on tilaa jollekin uudelle, esimerkiksi seuraavalle rokkikeikalle?

Leijonan nuolessa huuliaan makoisan iltapalan jälkeen, hän miettii jo uutta paistia…

Rokkimutustelua - The Dead Weather

Rokkia se hakee, kulmaa ja makeaa väylää, jotain räminää, jotain parempaa ja jotain uudempaa...

Onko tässä bändi joka on enemmän kuin osiensa summa? Alan epäilemään, että näin todella on. Alkuun kuittasin The Dead Weatherin yhtenä monista Jack Whiten sivuprojekteista, hassuksi terapiabändiksi kun White Stripes on telakalla.

Ensimmäistä albumia Horehound(09) olen mutustellut niukalti. Alkuun kuuntelu keskittyi vain biiseihin: ”hang you from the heavens” ja ”i cut like a buffalo”. Ihan ookoo tsipaleita, mutta ovatko yhtään sen enempää? Enemmän levyä kuunneltua esiin nousivat mainio Dylan-cover ”New Pony” ja levyn päättävä mutainen bluesbiisi ”will there be enough water?”

Aika hyvin sitä vettä on virrannut tämän jälkeen, vajaa vuosi Horehoundista ilmestyi jo kakkoslevy Sea of Cowards(10), pienen etukäteismaistelun perusteella väittäisin, että esikoistaan vahvempi kiekko, tuotannoltaan rosoisempi ja rohkeampi. Levyn kuuntelu on tosiaankin vasta alkuvaiheessa, mutta kiekon toinen biisi ”hustle and cuss” tarjoaa kiehtovan viimeistelemätöntä rokettiräminää. Mieleen tulee 70-luvun rouheat rokkibändit, kuten Steppenwolf ja Bob Segerin alkupään kiekot.

Millaista musaa The Dead Weather sitten on? Rokkia tottakai, vanhankantaista soundimaailmaa kera tuoreen näkemyksen, intohimoista, sopivan välinpitämätöntä, trendivapaata, taitavien ja kokeneiden soittajien hienoa synteesiä…siis ketkä ja mitkä taitavat soittajat?

Bändi:
Jack White(The White Stripes)
Alison Mosshart(The Kills)
Dean Fertita(Queens of the Stone Age)
Jack Lawrence(The Greenhornes)

Ja tällaista musaa:

Kevään parhautta!

Ruff ja Räyh! Täällä taas ollaan, viekoittelevien kevättuoksujen pauloissa, metsäpoluilla, suorilla teillä, remmin nokassa, joskus vapaana, joskus nälkäisenä ja usein tarkkaavaisena. Niin kuin nytkin, kevätsävelille alttiina, noiden tulevien rokkiplattojen raadeltavana. Mrrr, ehkä liioittelen, mutta ainaskin naatiskelen, kun hyvää tarjotaan. Tässäpä pieni kevätkatsaus:

Graham Parker: Imaginary Television. Isäntäni kevätsuosikkeja, mutta kuunteleeko tätä kukaan muu? Sympaattista ja karheaa, tarinan tynkääkin, hyviä ja viisaan tuntuisia lausahduksia tuntuu olevan biisien sisällä. Terävä äijä, vaikkakin jo erittäin setämies!

Band Of Horses: Infinite Arms. Rrrr, piakkoin ilmestyvä herkkuplattanen, makupaloja on saatu jo kuultavaksi, etenkin biisi ”Older” yllättää uudenlaisella kantrirock-asenteellaan. Voisiko tämä levy pettää, tuskin?

The New Pornographers: Together. AC Newman ja Neko Case, bändin voimajäsenet julkaisivat viime vuonna molemmat erinomaiset soololätyskät: Get Guilty(09) ja Middle Cyclone(09) Ovatko Pornographersit enemmän vai vähemmän kuin osiensa summa? Sinkkubiisi ”Crash Years” poppaa kyllä maukkaasti.Viuh!

The National: High Violet. Tästä bändistä kohistaan, edellinen albumi Boxer(07) oli jonkinlainen arvostelumenestys. Uuden levyn ”Bloodbuzz Ohio” on soinut jo taajaan netin blogitaajuuksilla ja miksei myös joillakin radiokanavillakin!? Kevään yllättäjä kenties?

Paul Weller: Wake Up The Nation. Sehän on se Mod-setä, jonka levyjä aina kehutaan, niin tätä uuttakin, onko siihen aihetta? Otetaampa selvää, vi-viuff!

Dead Weather: Sea of Cowards. Jack Whiten uuden bändin toka levy. Kovin ehtivä veijari väsäämään levyjä tää Whiten poeka, kuulemma soololevy ja emobändin White Stripesinkin uutukaiset olisivat kovasti jo työn alla, liekö jo valmiina?

Ryan Adams: Orion. Myöskin isäntäni iki-suosikkeja. Levy jonka julkaisemista on annettu varma lausunto artistin MySpace-sivulla, mutta mitään ei ole vielä varmistettu? Jänskää, kommentin mukaan herran metallisin levy.

Blitzen Trapper: Destroyer of the Void. Tämä monen pojan ja tytön suosikin uutukainen ilmestyy kesäkuun alussa. Esimakua on antanut kotisivujen ilmaislataus: ”Heaven and Earth”

Wurff! Näillä edetään mukavasti kohti kesää. Itse aion vongua tässä hetken iltalenkin toivossa ja sen jälkeen saankin sulanutta lihaa kera puuron, parasta iltaherkkuani, mmmvauh!

Sen vielä haluan teille ulvaista, että minä symppaan kotimaista Poets of the Fallia, vaikka sitä aika keskinkerteiseksi haukutaan, mutta minäpä haukun takaisin: ha-hauu-uhuu-huu!



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Kiki Pau - White Mountain

Television on legendaarinen bändi johon viittaan usein, varsinkin mestarilliseen Marquee Moon(77) albumiklassikkoon. Seuraavasta bändistä puhuttaessa on vaikea ohittaa iso T. Kitarat murisevat kuin Verlainella ja Lloydilla aikoinaan, niin oikeastaan ne hakevat jotain hurmoksellista sfääriä, ylempää tajunnan tasoa, heittäytymisen sumeaa kohtaa.

Kyseessä on suomalaisen Kiki Paun White Mountain(10). Albumi joka yllätti takavasemmalta, kolautti charmikkaalla itsevarmuudellaan, venyttelevällä fraseerauksellaan, hieman kömpelöllä englannin kielellä. Levyä kuunnellessa tulee mieleen monia bändejä: aiemmin mainittu Television, The Kinks, Lou Reed, Fridge(muistaako kukaan? Ysärin lopun suomibändi) sekä jotain 80-lukuista Nights of Iguanaa ja Hearthillia. Ja onhan bändi jo aiemmin löydetty, itse hitaampana reagoin vasta tähän bändin kevättalvella tulleeseen kakkoslevyyn.

Aloitusbiisissä ”An Old Song” kitarat löytävät jo hyvän laukan, yli kahdeksan minuuttisessa kakkosbiisissä ”Just Real” potti räjäytetään, niin sanottu luu työnnetään kuulijan kurkkuun tai korvakäytävään, vaikuttavaa! Levy etenee hyvässä moodissa, siinä on aistittavissa rentoa soittamisen iloa. Kerrankin käsissä on levy joka innostaa, ei ole mitään formaatti-paskaa vaan ihan aitoa tavaraa. Ennen kaikkea nuo kitarat, miten nautinnollista niitä onkaan kuunnella, sopii minun korvilleni.

Milloin olet viimeksi kuunnellut jonkin äänilevyn alusta loppuun? Ilman, että olisit ottanut biisin sieltä ja toisen täältä. Milloin olet hypistellyt levyn kansivihkosta viimeksi, tutkaillut sanoítuksia, keskittynyt vain itsemusiikkiin, jättänyt facebookin ja muut vakisivustosi rauhaan, keskittynyt vain yhteen asiaan? Tässä voisi olla sellainen levy, kokonaisen kuunteluhetken arvoinen!

Viimeistään kun täysin kiireetön levyn päätösbiisi, kymmenminuuttinen ”Moon Palace” alkaa soimaan, ei ole enää kiire minnekään. Rauhallinen, yksinkertainen, hypnoottinen, sensitiivinen, viekoitteleva ja ties mitä laatusanoja omaava svengi vie sinut omaan tilaan, iltapäivän hämäryyteen, alkavan kevät-illan keinuntaan, elämän parhaiden hetkien hengitysrytmiin, yhteyteen, kun olet läsnä, kun musiikki on läsnä ja sitä kautta kaikki tuntuu pehmeältä ja todelliselta, mmmahhh!

http://www.myspace.com/kikipau