Elias Gould, Pekka Nisu. TTT-Klubi. Tampere. 27.9.2024.

TTT-Klubilla oli tarjolla erityistä herkkua, kun kaksi ketterää artistia tarjosivat reilun puolentoista tunnin verran laadukasta singer/songwriter-kamaa. Pekka Nisu on näistä itselleni se tutumpi ja hänen alkuvuodesta ilmestyneestä Lauhanmaa (24) albumista olen sauhunnut tänne blogiin aiemmin, kuten tämän Telakan keikan muodossa: https://homesickhounds.blogspot.com/2024/02/pekka-nisu-telakka-1622024.html

Nisu aloitti illan Lauhanmaan valikoiduilla helmillä, tai itseasiassa soitti seitsemän albumin albumin yhdestätoista kappaleesta. Jotain täs on pakko tehdä aloitti setin väkevästi, biisi johdatti korona-ajan pysähtyneeseen tilaan ja mahdollisesti hyvinkin omakohtaiseen lyriikkaan. Se aika ei palaa vaati yleisön vihellyksen taustalle ja hyvinhän se meiltä onnistui. Tämän maaseudun autioitumista käsittelevän teema-albumin ehdoton helmi on: Jatkaja. Huomionarvoista oli kuinka hyvin kappale toimi akustisesti pelkällä mies- ja kitaraotteella. Väkevä ja vahva kappale tekstiä myöten.

Yhtälailla muutkin Pekka Nisun kappaleet toimivat erinomaisesti akustisina versioina. Kohtalokas kopautus kitaran kaikukoppaan Huittisten hirvenpäässä tuo mainion lisätehon biisiin. Lauhanmaan ehkä tarinallisimman kappaleen Haaveissani Eloise löydän nykyisin jo esiteini-ikäisen tyttöni soittolistalta. Uuden levyn kappaleiden lisäksi Nisu esitti omassa setissään esikoisalbuminsa Papillonin (21) voimabiisit Soihtu ja Uusi Maa, joista jälkimmäinen äityi liki riehakkaaksi rockabillyksi.

Nisun setin loppupuolella lavalle astui myös Elias Gould, jonka tuotantoon olin aiemmin tutustunut vain muutaman hajanaisen irtobiisin verran. Gouldilla on plakkarissa kaksi koko pitkää albumia ja kasa sinkkubiisejä. Kärkeen Nisu ja Gould esittivät tuoreen duo-biisinä Hei kuski. Tunnelmallinen ja kiireettömästi soljuva kuulostaa biisiltä jonka kuuluisi soida kaikkialla radioasemilla ja soittolistoilla. Myös Elias Gouldin oma materiaali kuulosti todella hyvältä, etenkin kun artistin laulutaidot ja lavakarisma ovat tuolla tasolla.

Uran alkuvaiheen sinkkubiisi Huvilakatu oli varsin iskevä, kuten esikoisalbumin Jos sä lähet, joka kolahti todella lujaa, etenkin kun Gould oli enemmän kuin kappaleen sisällä. Upea kappale joka avasi kuulijassa uusia ja vaimennettuja sydämen virtoja. Gouldin kappaleissa ja esiintymisessä on jotain menneiden vuosikymmenien kaikua, mutta freesillä otteella ryyditettynä. Menevä Ikuinen heinäkuu nousi esiin yleisön toiveesta. Viime keväänä ilmestynyt Raitis mies pitää sisällään vahvaa hittipotentiaalia ja striimausluvut lähentelevät miljoonaa, eikä turhaan, sillä biisin kertsissä on vahvat yhteislaulun ainekset. 

Keikan loppupuolella molemmat artistit olivat lavalla ja esittävät lisää tekemiään kappaleita, kuten Pimeyden esikoisalbumin Muut on jo menneet (13) tykkiraidan Elämä kiinnostaa. Duo Gould & Nisu toimi kaikkinensa erinomaisesti yhteen. Lauluäänet ovat sopivan erilaisia ja tukevat hyvin toisiaan. Näkisin tässä hyvinkin potentiaalisen singer/songwriter-duon ainekset. Hei kuski kappaleen lisäksi kaverukset olivat tehneet alkuvuoden kiivaissa sessioissa kokonaiset kuusi kappaletta 24 tunnin aikana. Keikan lopussa kuultiin toinenkin kappale näistä sessioista, vielä julkaisematon "Terveen miehen merkit" Tämä ja Hei Kuski ennustavat hyvää mahdollista yhteisalbumia ajatellen.

Hearthill - TTT-Klubi. Tampere. 29.4.2023.

Millainen on tyypillinen Hearthillin kuuntelija? No, oletettavasti hän on 80-luvun lopulla nuoruutensa elänyt ja tänä päivänä mittarissa on noin viisikymppiä, ehkä vähän alle tai yli. Tältä se näyttikin kun katsoi liki täyteen myyneen TTT-Klubin yleisön ikäjakaumaa. Itse toki napsahdan tähän määritelmään mainiosti.

Hearthill oli nuoruudessani tavallaan oma salaisuuteni. Aika niukalti tuolloin jaoin bändin musiikin hienoutta kenenkään kanssa. Bändin tiivis ja nousujohteinen levytysura vuosina 1988-92 tuli otettua hyvin haltuun. Ensimmäisen Hearthill (88) levyn hurmoksellinen rockenergia, Cut Upin (89) koherentti syystunnelma, Graveyard Party Bluesin (90) rokkaava rockabilly-vaihde, sielukkaan Soul Tattoon (91) kuningasbiisit, kuten Gas Station, Lucky ja Kid Universe. Ja kaikki huipentui koherenttiin ja tuossa ajassa moderniin pop/rock-levyyn Lost In The Limbo Zone (92), joka on mielestäni bändin nousujohteisen uran huipentuma. The Other Side, Happy, Who Are You To Judge Me, Religious Mood, Shine On Moon ym ym. Hyvien biisien lista tuolla levyllä on pitkä. Jälkihöyryissä tippui eetteriin vielä varsin makoisa Lost Tunefish (95), joka tunnetaan enemmän Jussi Sydänmäen soolotyönä, vaikkakin muu bändi on usealla raidalla mukana.

Nyt ollaan 2020-luvulla ja Hearthill julkaisee toukokuussa ihka uuden studioalbumin nimeltään The Love Circus (23). Mahdoton pääsi tapahtumaan, sillä ennustin kolmen vuoden takaisen Tampereen Klubin keikan jälkeen, että bändi tuskin tulee koskaan julkaisemaan uutta materiaalia. 

Levyn ensimmäinen sinkku Will I Ever See My Love Again? on nostanut odotuksia tulevaa albumia kohtaan. Haikean kauniissa balladissa on kaikki Hearthillin tunnusmerkit, Ufo Mustosen haikea jousi, Samuli Laihon tyylitajuinen kitarointi ja Jussi Sydänmäen suorastaan pakahduttava tulkinta, jossa tunnistettava fraseeraus saavuttaa vanhan hyvän lauluilmaisun tilan ja jopa ylittää sen. 

TTT-Klubin keikka oli jaettu kahteen noin 45 minuutin settiin. Ensimmäinen setti piti sisällään useita kappaleita tulevalta levyltä. Setti oli energialtaan vähän tunnusteleva, mutta kauttaaltaan varmaotteinen. Voi olla, että rokkivaihetta vähän säästeltiin ja tietty seesteisempi meininki oli tietoinen ratkaisu. Toki itse elin tämän setin täysillä mukana alusta loppuun. Vasta jälkikäteen jutellessani kavereiden kanssa, kuulin että ei ollut ihan lähtenyt. Saattoi ehkä vähän komppi laahata, mutta voittopuolisesti oltiin mainion tekemisen äärellä. 

Toinen setti oli huomattavasti energisempi. Jussi Sydänmäen laulu- ja liikeilmaisu vapautui täysin. Kuten edellisessäkin keikka-arviossakin mainitsin https://homesickhounds.blogspot.com/2020/01/hearthill-klubi-tampere-1212020.html, niin Sydänmäen lavaliikehdinnässä on paljon mickjaggermaista meininkiä, tosin kiivaammalla ja vähän kulmikkaammalla tyylillä. Jalat ponnahtivat helposti ilmaan ja välillä meinattiin nousta käsillä seisontaankin kesken biisin. 

Koko bändi keitti toisen setin todella kuumaksi. Vanhat ja uudet biisit seurasivat toisiaan, enempi oltiin tietty kiinni vanhoissa klassikoissa. Love Rain On Me viritti yleisöä, eka levylta ripattu He's Alright toimi vallan mainiosti, puhuttamattakaan aikoinaan vain singlenä julkaistusta Rock-a-Billy Guy tsipaleesta, joka oli yksi keikan kohokohdista. Tällainen kiivaampi, rockabillymeininki sopii bändille hyvin livetilanteessa. Väkivahvan TTT-Klubin keikan encoreiksi valikoituvat juuri julkaistu, hyväntuulinen "vappusinkku" Blue Fool ja Lost In The Limbo Zonelta löytyvä kiivas Seeking, Finding, Losing, joka nousee livekättelyssä siivilleen. Aivan pidättelemätön veto ja mainio päätös keikalle. 

Keikan jälkipöhinöissä pääsi vaihtamaan pari sanaa tekijöiden kanssa. Varomattomasti heitin toiveen ilmaan useammastakin uudesta Hearthill - albumista tulevaisuudessa. Mutta odotetaan, että The Love Circus saapuu levykauppoihin. Tämäkin on aivan päräyttävä uutinen tälle jo kypsään ikään ehtineelle fanipojalle. Oli myös kiva kuulla satunnaisia katkelmia ihmisten puheista ja Hearthill-suosikkibiiseistä. Esimerkiksi Lost Tunefishin (95) mainio Huge Metal Cube Blues oli soinut jonkun rouvan päivän soundtrackissa. Tässä ehkä ainoa livevideo tuosta kappaleesta:

Eero Raittinen, TTT-Klubi Tampere, 16.2.2013

Ennen tätä päivää en ole Raittisen Eeroa nähnyt kertaakaan livenä. Monta kertaa on ollut aikeissa mennä, mutta aina se on jäänyt. Kaikki lukemani keikka-arviot herran livevedoista ovat olleet pääsääntöisesti ylistäviä. Tänä ehtoona tarjoutui taas tilaisuus hyväksi havaitussa livemestassa Tampereen TTT-Klubilla.

Raittinenhan tunnetaan ennen kaikkea suomirokin kulmakivistä: Eero ja Jussi, The Boys ja solistipestistä Tasavallan Presidentissä. Eeron suurin hitti on Vanha Holvikirkko, jota onneksi(?) hän ei tämän illan keikalla esittänyt. Illan kattaus oli hyvällä maulla ja tinkimättömällä tyylillä valittu, pitäen sisällään useita kevyen musiikin itselleni tuntemattomia klassikkopaloja, kuten alun Mose Allison-biisit.

Pidän sitä aina hyvänä merkkinä, jos satun samalle ovenavaukselle ravintolan sisään itse artistin kanssa, näin kävi tänä iltana. Raittinen edessäni tokaisi ovimiehelle lyhyesti: - Olisi pieni tehtävä suoritettavana! Habitukseltaan Raittisen miltei 70-ikävuotta pystyi helposti allekirjoittamaan, ennen keikkaa oli jopa pieni epäusko, että liekö kaveri klaaraa keikkansa läpi? Epäuskoni haihtui onneksi aika pian. Muutaman lämmittävän numeron jälkeen vanha tervaskanto syttyi vahvaan liekkiin.

Ensimmäinen täystyrmäys oli todella verevä versio Bob Dylanin niinkin kuluneesta veisusta kuin Maggie’s Farm. Muistan nähneeni Eero Raittisen yleisön joukossa Dylanin keikalla Hartwall-areenalla 2008, tuolloin Bobin raakkuminen ei välttämättä tehnyt oikeutta hänen hienoille kappaleilleen. Näinhän se useimmiten on mennyt, Dylanin kappaleet ovat alkaneet elämään vasta asiallisten tulkitsijoiden käsissä. Sama ilmiö tapahtui myös tänä ehtoona, Raittinen sytytti Maggie’s Farmin sellaiseen paloon, että niskakarvat nousivat pystyyn. Viimeistään tässä kohtaa epäilykset harmaahapsisen papparaisen lavakunnosta karisivat täysin, kerrassaan täydellistä tulkintaa ja suvereniteettia.
Iso kiitos illasta täytyy antaa myös Raittisen taustabändille, joka toimi kuin ajatus. Wigwam-yhteyksistäkin tuttu läpeensä taitava rumpali Kepa Kettunen, itselleni nimettömäksi jäänyt aivan huikea kitaristi(Ykä Putkinen), kuten myös lempeän tarkasti soittanut naispuolinen kontrabasisti. Alkuun mietin, että toiko bändi tarvittavan lisäarvon keikalla, että ilman näin hienoa bändiä Raittinen ei saisi parastaan esille? Ehkä? Mutta keikan edetessä ei jäänyt epäselväksi kuka oli illan kuningas ja maestro.

Illan ehdottomasti koskettavin hetki oli vuosi sitten poismenneelle The Bandin Levon Helmille omistettu Buddy Miller-cover Wide River To Cross, jossa Eeron tulkinta ja muun bändin taustalaulu toimivat täydellisessä harmoniassa. Vuosien vierimisen, 60-luvun rokin etulinjassa kulkemisen ja huikean rikkaan musiikillisen elämänkokemuksen aisti tästä kappaleesta. Yksi kaikkien aikojen hienoimpia livetulkintoja mitä olen kuullut. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Raittinen nauhoitti viimeisimmän studioalbuminsa: Woodstock(08) Levon Helmin kotistudiolla ja hänen alaisuudessaan Amerikan Yhdysvalloissa.

Loppua kohden keikka meni rokimpaan ja rytmikkäämpään suuntaan. Varsin keski-ikäistynyt, melkein eläköitynyt yleisö pisti monoa toisen eteen ja heittäytyi estottomasti jorailemaan TTT-Klubin kapeahkolle tanssilattialle. Puolentoistatunnin setti päättyi minulle tuntemattomaan bluesiin ja sen jälkeen saattoi lähteä hyvän liveruiskeen saaneena odottamaan kellon yhden yöbussia.

Tämä oli niitä keikkoja, joita voi luokitella kategoriaan:- erittäinen positiivinen yllätys. Vanha herra Raittinen(s-43) oli vielä loistavassa laulukunnossa ja enimmäkseen tuntemattomat kappalevalinnat rokin kaanonista antoivat myös meille muutamille noviisikuuntelijoille tarpeellisen musiikkipedagogisen oppitunnin.

Koivu ja Tähti - 21.4.2012. TTT-klubi, Tampere

Matti Johannes Koivun ja Egotripin Knipin yhteiskiertue ”Koivu ja Tähti” vaikutti paperilla elämää suuremmalta herkkien runopoikien kohtaamiselta. Noh, sitäpä tämä Tampereen konsertti pitkälti olikin. Herra Koivun täytyi oikein ojentaa keikan alkupuolella yleisöään, joka intoutui kommentoimaan alun tahmeutta: - Olemme herkkiä runopoikia, emmekä kestä tuollaista sarkasmia!

Koivun keikan alkupuolen itseironiset ja vähän hermostuneet kommentit loivat mukavan vastavoiman Knipin ylirauhalliselle olemukselle. Kaikki oli hyvin, kitara ja laulu soivat hyvässä harmoniassa, vaikkakin se kitara näytti naurettavan pieneltä herra Knipin sylissä, että yleisön täytyi tätäkin hyväntuulisesti kommentoida.

Kontakti, peittelemättömyys, hyvä vuorovaikutus artistien ja yleisön välillä, siinäpä illan resepti. Matti Johannes ja Knipi kyllä osasivat tämän herkän ja todellisen läsnäolon taidon. Knipin tunteilussa ei ollut mitään liikaa, vaikkakin se itse tunne kasvoi aina elämää suuremmaksi, mutta hyvin vähin elein, siis virheettömin elein. Koivun, ehkä vähän Viktor Klimenkomainen hurmahenkisyys vei taas illan musiikillista antia raikkaammille vesille, tekemisessä oli riskinoton ja luovuuden makua. Keikkapaikkana lievästi amfi-teatterimainen TTT-Klubi oli liki täydellinen, jokaiselta istumapaikalta oli hyvä näköetäisyys lavalle.

Molemmat herrathan omaavat liki täydellisen back-kataloogin, Knipin sellainen löytyy vähän pitemmältä ajalta. Tämä iän tuoma kokemus ja karisma sekä tutut egotrippishlaagerit olivat murhaava yhdistelmä. Matkustaja, Varovasti nyt, Asvaltin Pinta ja jopa viime syksyinen single Muistutus soivat upeasti ja akustisesti. Koivun uuden levyn helmistä mainittakoon 80-luvun lapset, Toisen maailman nimi ja ?. Sen sijaan albumin Kovat Piipussa(07) yksi melodisesti vahvimmista kappaleista: Kiitokset ihmetyttää edelleen hämärällä lyriikallaan. Ketä tässä nyt oikein kiitellään? Ihan uusia kappaleita artistit esittävät muutamia.

Knipi aloitti keikan uudella levyttämättömällä biisillä ”pikkuinen”. Koivu esitti kaksi uutta kappaletta: Kalastaja ja Aulanko, joista varsinkin jälkimmäinen kuulosti todella hyvältä. Toivoa sopii, että molemmat artistit saavat uutta äänitettä ulos mahdollisimman pian. Egotripin edellisestä studioalbumista Maailman loppua odotellessa(08) on kohta kulunut neljä vuotta. Matti Johanneksen mestariteos Uuden maailman nimi(11) ilmestyi viime keväänä, mutta huhujen mukaan artistilla olisi kymmeniä levyttämättömiä kappaleita pöytälaatikossaan. Jokohan studion kätköissä olisi vierailtu?

Koivu ja tähti oli keikkakevään todellinen piristysruiske. Aitoa ja koskettavaa musiikkia näiltä rehellisenoloisilta muusikoilta. Näiden karvaturpien ilmaisussa ja karismassa on hyvin vähän mitään turhaa, kaikki toimi omalla persoonallisella tavallaan. Kiitti pojat tästä illasta!