Neil Young & Crazy Horse - Barn

Loppuvuoden uljain veteraaniesitys rokin rintamalla lienee Niilon ja Hullun Hevosen Barn (21). Olen kuullut monta hyvää vertausta kavereiltani levyn musiikista: "kone joka on tuskallisen hitaasti hirttämässä kiinni, musiikki joka huojuu, meinaa sortua, mutta on perustaltaan vahvaa". Komppaan noita sanomisia. Barn on veteraanien intuitiivinen retki, jossa jokainen tietää paikkansa,  jotka eivät ole enää niin vetreässä kunnossa, mutta tietävät mitä on luoda musiikillinen yhteys toiseen ihmiseen. 

Levyn ehkä suurimman kappaleen Welcome Back videossa vanhat miehet huojuvat ja nostavat käsiään soittimien kielille, juuri sen verran kuin jaksavat, mutta se riittää. Pari vuotta sitten liki kuoleman kielissä käynyt basisti Billy Talbot pysyy hädin tuskin tuolillaan, mutta hoitaa homman komeasti maaliin. Edelliselle Colorado (19) levylle vahvistukseksi otettu Nils Lofgren kutoo Neilin kanssa maukasta kitarapunosta. Lofgrenin muistetaan toki Tonight's The Night (75) levyn aikaisena Crazy Horsen ns. ulkojäsenenä. Nyt ympyrä on sulkeutunut ja Nils on ottanut kai pysyvästi paikkansa bändissä, kun vakikitaristi Frank Poncho Sampedro siityi eläkkeelle parisen vuotta sitten.

Neil on autotunetetulle ajalle kauhistus, jatkuvaa huojuntaa ja keskeneräisyyttä, niin vokaaleissa kuin kitaroissakin. Mutta juuri tuo jopa epävireinen soundi tekee musiikista suurta ja aitoa. Toisaalta nuotissakin pysytään juuri sen verran kun on tarpeen. Itseasiassa tämä keskeneräisyys on tietoista ja tavaramerkinomaista. Neil luottaa enemmän fiilikseen, kuin teknisesti täydelliseen ottoon. Toisaalta levyn päättävä Don't Forget to Love on kaunis ja muodossaan pysyvä balladi. Song of The Seasons kuulosti korviini ensi kuulemalta uskomattoman valjulta ja keskeneräiseltä kappaleelta, mutta nyt se puolustaa paikkaansa levyn avausbiisinä. Kaikki levyn biisit eivät ole kovin mielenpainuvia, esimerkiksi Canerican kuulostaa jotenkin kiusallisen tutulta Neil-biisiltä.

Levy on varsin koherentti kokonaisuus, mutta en sanoisi, että se olisi tämän vuosituhannen paras Neil-levy. Muutaman vuoden takainen The Promisen of Real taustabändin kanssa tehty väkevä Visitor (17) haastaa vahvasti uutukaisen ja on mahdollisesti biisimateriaaliltaan jopa tätä vahvempi. Myös kymmenen vuoden takainen Psychedelic Pill(12) tupla-albumi pesee Barnin. Mutta tämän vuosituhannen Top 3:seen mennään niukin naukin. Tai noh, akustinen Silver & Gold (00) avasi vuosituhannen vahvasti ja myös Prairie Wind (05) on vahva esitys, että kyllähän tätä materiaalin leveyttä riittää.

Pidetään fokus kuitenkin tässä päivässä ja tässä alkavassa vuodessa, joka ei tarjoa mitään riemunsekaisia visioita johtuen tästä maailmanlaajuisesta kulkutautitilanteesta. Neil Young hulluine heppoineen on laittanut live-esiintymiset suosiolla jäihin ja aikoo keikkailla vasta kuin koronatilanne kunnolla helpottaa. Alkavalle vuodella on lupailtu Harvestin (72) 50v. deluxe-painosta, julkaisematonta Toast- nimistä Crazy Horse plattaa vuosituhannen alusta. Ragged Glorysta(90) piti tulla myös laajennettu painos. Myös uuden levyn äänityksetkin on aloitettu, kertoo Neil Uncut-lehden tuoreimmassa numerossa.(Uncut, 2/2022). 

Uutta musaa tarjoillaan veteraanin vanhoista viljalaareista ja tuoreimmista siiloista myös tällekin vuodelle. Mielenkiinnon ylläpitämiseen mahdollisesti vaikuttaa se, että artistilla itsellä on palava tarve julkaista koko ajan jotain. Ainakin oma mielenkiinto pysyy vielä yllä, etenkin kun taso on vielä vähintäänkin hyvää.

Michael Chapman - Window

Sukellan soundimaailmaan. Levy soittimessa, sopu sisimmässä. Muovinen kierrätysilmestys täynnä historiallisia yksityiskohtia, ajantajua ja tajuttomuutta. On se tajuttoman hyvää, on se ihanaa ja Tahtoo vielä vaikuttua, musiikista ja sen voimasta.

Levynkeräys nostaa päätään, vaikka niska on jäykkä ja silmät hartaasta helmien kalastamisesta haalistuneet. Se elää vielä. Ja kun postisetä tuo pakettilappusen, niin sydän kurkkuun ponnistaa. Ei siinä paljon viidentoistapakkaset hidasta kun täytyy paketti hakea perjantai-illaksi kotiin.

Michael Chapman. Yksi viime vuosien löydöksiäni. Kitaravoittoista tarinankerrontaa jo vuodesta 1969 alkaen. Levyjä on tullut kymmenittäin, joista tuorein True North(19) ilmestyy ensi kuussa nuoren folknoviisin Steve Gunnin avittamana. Michael Chapman on pian 78 vuotta täyttävä halonhakkaaja Yorkshiresta, jonka ceeveestä löytyy useita laadukkaita folkahtavia rocklevyjä vaikkakin Chapman ei itseään mielellään yhdistä folkgenreen yhdessä Nick Draken, John  Martynin tai vaikka Bertr Janchin kanssa. Chapman on tehnyt omaa hieman vaatimattoman kuuloista, mutta meditatiivisen täyteläistä musiikkiaan melkein täysin parrasvaloilta piilossa.

Chapmanin kolmas albumi Window(70) on tuorein löytöni. Levy alkaa pitkällä folkeepoksella Lady on The Rocks/Song For September. Omintakeinen kitarannäppäily uppoaa hyvin minuun. Kakkospuoli alkaa mietteliäällä In The Valley kappaleella, jota seuraa monta mietteliään hyvää kappaletta, ei hittejä, mutta kaiken kaikkiaan miellyttäviä folkralleja. Michael Chapmanin laulut ovat rauhoittavia arjen hartauksia, kuin pieniä laulettuja runoja.

Window on yleisesti noteerattu välityöksi Chapmanin pitkällä uralla, mutta varsin hyvältä se kuulostaa välityön leimasta huolimatta. Levyn edeltäjää Fully Qualified Survivor (70) pidetään yhtenä folkrockin merkkipaaluista, jota on määritelty levyksi, jonka David Bowie olisi voinut tehdä ennen klassikkoaan: Hunky Dory(71). Levyllä soitti nimittäin Bowien bändin kitaristi Mick Ronson. Tämän klassikon originaalia vinyyliversiota odottelen vielä ensi viikon postilähetyksessä brittein saarilta.

Keltaisesta etiketistä tuttu Harvest - levy-yhtiö puski maailmaan vuonna 1970 ison läjän merkittäviä levyjä merkittäviltä artisteilta, kuten Pink Floydin: Meddle, Deep Purplen: In Rock, Roy Harperin: Flat Baroque Berserk ja nämä kaksi em. mainittua levyä. Michael Chapman teki Harvestille vielä yhden erinomaisen albumin: Wrecked Again(71) joka löytyy myös levyhyllystäni ja on ollut viime vuodet huolellisen kuuntelun kohteena. Tämän jälkeen Chapman siirtyi Deram-levy-yhtiöön ja purkitti kärkeen sähköisemmän Millstone Grit (73), joka taitaa toinen puuttuvista Chapmanin alkupään levyistä debyytti Rainmakerin(69) ohella. Eli etsintä ei ole vielä lakannut.

Näytteenä puolen tunnin mittainen konserttitaltiointi vuodelta 1970, joka on antaa hyvän kuvan Chapmanin ja hänen bändinsä kitarataiteesta: