Levymessut Tullintori Tampere. 23.9.2023

Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon. 

Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.

Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli. 

Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.

Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?

Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)

Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.

Nits - 1.9.2022. G Livelab - Tampere

Olen nähnyt Nitsin viidesti livenä ja kolmesta keikasta olen myös blogannut. Yli neljäkymmentäviisivuotta kestänyt ura ei katkennut edes koronaan, eikä viime keväänä palaneeseen Nitsin kotistudioon, jonka yhteydessä bändi menetti suuren määrän soittimistaan ja levyjen masternauhoistaan. Nits ei jäänyt tosiaankaan tuleen makaamaan (heheh), vaan täytti syksyn uusilla(osin keväältä siirtyneillä) keikkapäivämäärillä ja ilmoitti uuden Neon (22) levyn ilmestyvän myöhemmin tänä vuonna.

Syksyn keikat on jo aloitettu. Suomen kiertueessa ensimmäisinä olivat vuorossa Helsinki ja Turku. Tänään oli vuorossa Tampere, kahden peräkkäisen keikan voimin. Itse ostin lipun tuolle jälkimmäiselle keikalle jo helmikuussa, jolloin bändin olisi pitänyt esiintyä, mutta tämä kulkutauti muutti suunnitelmat ja uusi keikkapäivämäärä varmistui syyskuulle. Tämä on virallisesti edellisen Knot (19) levyn julkkarikiertue, jota korona siirtänyt jo useamman kerran. 

Harvoin olen mitään negatiivista Nitsistä kirjoittanut. Kaikki kokemani keikat ovat olleet heikoimmillaankin iloittelevia, yllättäviä ja tarpeeksi korvaystävällisiä. Laulaja Henk Hofstede, rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips ovat kaikki liki seitenkymppisiä ukkeleita, joita ei eläkerajan ylittäminen estä tekemästä siitä mistä tykkää. Tämä tekemisen ilo on välittynyt kaikilta näkemiltäni ja kuulemiltani Nits-keikoilta.

Tänään oltiin jännän äärellä, kun mietin miten miesten kunto kestää, kun kahtena edellisenä päivänä oli Hesan ja Turun keikat ja tänään vielä kaksi keikkaa. Pelkoni oli onneksi aiheeton. Keikka alkoi Home Before Dark kappaleen verevällä versiolla. Tuo kaukaiselta Henk (86) löytyvä pieni suuri balladi, oli vaikuttava käyntikortti, satamaan saapuneiden hollantilaisten tervehdys pimeästä, koronan ja sotamurheiden tuolta puolen...ja itseasiassa aika moni Nitsin kappale liittyy jollain tapaa sotaan. Tuon teeman suhteen bändin musiikki on tällä hetkellä liki valitettavan ajankohtaista  Kahteen kertaan peruttu keikka sai arvoisensa aloituksen. Muistan edelliseltä Nitsin keikalta Tampere-talolta suvereenin ja leikittelevän otteen, mutta myöskin ikävuosien näkymisen, mutta vain olemuksessa, sillä itse keikka oli mestarisluokkaa. http://homesickhounds.blogspot.com/2018/05/the-nits-tampere-talo-1052018.html

Toukokuinen tulipalo, joka tuhosi Nitsin kotistudion, kaikki soittimet ja suurimman osan musiikillisesta arkistosta kerrottiin koruttomasti yleisölle. Fanien varainkeruun ansioista bändi oli saanut uudet soittimet ja homma jatkui niin kuin ennenkin. Tänä iltana tuli todistettua, että musiikin tekevät ihmiset, eikä materia. Seitenkymppiset ukot ovat aloittaneet pyyteettömästi kaiken alusta uusilla soittimilla ja uusi levy takataskussa. Katkeransuloinen ja ehkä terapeuttinen veto oli soittaa Ting (92) levyn vaikuttava House on the Hill, joka kertoo myös tulipalosta. Tuon surun aisti jotenkin kolmikon olemuksesta. Samanaikaisesti bändi oli päättänyt nousta ratsaille, katsoa tuon ikävän tapahtuman yli, hoitaa itseänsä musiikilla, tehdä sitä mitä parhaiten osaa.

Nitsin ydinkolmikon työskentely oli uusista soittimista huolimatta edelleen paikoin telepaattista. Mietin, että mikä saa yhteen kuulostamaan omalta itseltään, yhtä aikaa herkältä ja dynaamiselta. Väitän, että rumpali Rob Kloet on soundin perusta ja kun siihen yhdistetään Henk Hofsteden tunnistettava ja vahva vokaali-ilmaisu, niin ollaan lähellä sitä mitä Nits on ytimeltään. Kosketinvelho Robert Jan Stips on tarpeellinen koristelija, joka taikoo kappaleista lopullisen luonteen esiin. Näin ollen bändi on enemmän kuin osiensa summa.

Tampereen keikalla kuultiin paljon uudempaa, ns. taiteellisempaa tuotantoa. Vähäeleisen Knot (19) albumin avausbiisi Ultramarine toimi mainiosti, samoin Henkin hyvin taustoittama Concrete House, joka kertoi yllätys, yllätys, hänen lapsuuden kodistaan. Monissa Nitsin kappaleissa liitetään tunnettuja henkilöitä yllättäviin maisemiin, kuten kappaleessa Music Box With Ballerina Joni Mitchell vierailee kuuluisan taidemaalarin luona. 

Keikan vahvimmat vedot löytyivät alkupään hiteistä. Sketches of Spain toimi upeasti, samoin varsinaisen setin päättävä Port of Amsterdam. Joitain haparoivakin vetoja oli joukossa, kuten aika jännällä twistillä kulkeva Cars & Cars. Muutamat uusista kappaleista olivat aika tylsiä, etenkin ensimmäisenä encorena kuultu tulevan Neon (22) albumin Beromunster. Tällaiset pienet notkahdukset ja tylsät hetket antoi helposti anteeksi, koska illan kokonaistaide-elämys oli niin vaikuttava. Setti kesti aikalailla tunnin ja neljäkymmentä minuuttia.

Keikan yksi vahvuuksista oli hieno visuaalinen ilme. Valojen käyttö oli vaikuttavaa ja esityksen aikana saimme nauttia myös hyvästä näkymästä G Livelabin pihamaalle, jossa puut ja kasvit huojuivat tunnelmallisen valaistuksen valokeilassa. 

Toivottavasti Nits ponkaisee vielä uudelle kiertueelle kun uusi levy näkee päivänvalon. Uusia suomenkeikkoja odotellessa.

Bone Moon ja Laura Moisio. Telakka. 10.3.2017

Laura Moision lämppärinä toimi itselleni aivan uusi tuttavuus, nimeltään Bone Moon. Taustalta löytyy tällainen erittäin autenttisen kuuloinen laulaja nimeltään Lauri Myllymäki ja bändi Ochre Room. Kyseinen bändi on julkaissut käsittääkseni kaksi levyllistä tällaista muotovaliota americanaa. Yhtenä vahvana vertailukohtana tulee Fleet Foxesin laulaja Robin Pecknold, musiikki on aivan kuin pienimuotoisempaa Fleet Foxesia.

Bone Moonin nelihenkinen kokoonpano aloitti Telakan erittäin täyteläisen liveillan. Ennen keikkaa olin kuunnellut Spotifysta bändin uunituoreen eepeen: The Writer(17), josta ei mitään huonoa sanottavaa löydy. Entäs sitten keikka? Niin, en siitäkään keksi mitään huonoa sanottavaa. Lauri Myllymäen lauluilmaisu oli vahvaa ja hyvin amerikkalaista. Laulaja olisi mennyt täydestä amerikkalaisena.

Oliko keikka liiankin muotovalio, ns. americana-pakasta vedettyä peruspaakkelsia? En sanoisi näin. Lauluissa ja niiden tulkinnassa oli sävyjä ja syvyyttä, todenmukaisuutta. Bändin vika biisi jonka Myllymäki esitti yksin kitaran ja huuliharpun säestyksellä oli pysäyttävän kaunis. Kylmät väreet kävi läpi ja päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus nähdä ja kokea jotain näin hienoa musiikillista elämystä. Todella vakuuttava keikka, missä kaikenlainen itsekorostus ja starailu loistivat poissaolollaan.

Laura Moisio aloitti oman keikkansa ihka uudella biisillä joka teki välittömän vaikutuksen. Vajaan tunnin mittainen setti vuorotteli jo levytetyn ja levyttämättömän materiaalin välillä. Muutamat uudet biisit olivat varsin kovia, kuten Kuunpoika ja ihan viimeisenä kuultu kappale, jonka nimeä en muista. Parhaiten ehkä toimivat sitten edellisen Ikuinen Valo(15) albumin syvältä ruopaisevat kappaleet.

Moision kauniin heleää lauluilmaisua ei voi kuin ihailla. Vertailukohtia miettiessäni ajattelin ainakin nuorta Joni Mitcheliä. Niin, tavallaan Moision ilmaisussa on myös jotain hyvin suomalaista ja hyvin omintakeista meininkiä. Yhtäkaikki Moision herkkänä soljuva laulu toimi erinomaisesti livetilanteessa. Moision merkitsevä laulu ja läsnäolo parhaimmillaan loi rauhoittavan, miltei hengellisen tunnelman.