Levymies Saksassa

Pahimman koronapandemian hellittäessä, levymiehemme suuntautuu taas riemukkaalle muovimatkalle Eurooppaan...tai tarkemmin sanottuna perhematkan yhteydessä levymies tekee muutamia täsmäiskuja paikallisiin levykauppoihin, nyt puhutaan noin 4-6 tunnin yhteisajasta, mitä Saksan kaupunkeja ja kauppoja siihen mahtuukaan?

Edellisen, yhdentoistavuoden takaisen Saksan reissuni levykauppapäivityksen löydät seuraavan linkin alta, ja siinä huomaa myös hintatason nousun. Nykyään maksaisin ihan mielelläni kympin mainitsemastani The Sundaysin levystä: http://homesickhounds.blogspot.com/2011/05/kerran-berliinissa-toukokuussa.html

Vaan palataan tähän Saksan matkaan. Lyypekki. Ei paljon mainittavaa. Kävin kahdessa paikassa: Wo-Andersissa ja Studio 1  Lubeck nimisessä paikassa. Ensimmäistä kehuttiin nettiarvioissa Lyypekin parhaaksi. Ehkä se oli sitä, mutta levymateriaali ei säväyttänyt. Genrejä ja levymassan laajuutta riitti, mutta laatu oli kapeahko ja varsin hintava. Ulkona oli naurettava parin euron cd-laari, jossa oli enimmäkseen halppiskokoelmia. Tiedän vaan, että Suomessa tuollaiset levy joutuu oitis kierrätykseen.

Peter Gabrielin kasarin bulkkilevy So (86) irvisti "just come in - kasassa" kymmenen euron lappu kannessaan. Jotenkin se lannisti. Mitään järkevää ei näyttänyt saavan alta kympin. Monet levyt vaikuttivat hintaan nähden varsin nuhjuisilta, kuin levymassa ei oikein olisi päässyt liikkumaan. Kyllähän se jämähtää paikoilleen noilla hintalapuilla. Ei silti, minun lisäksi kävi moni turisti napsaisemassa kuvan kaupasta, mutta ne levyt tais jäädä heilläkin sisään.

Studio 1 Lubeck oli vielä isompi pettymys. Pitkänmallinen levykauppa, jossa lattialla isot kasat levylaatikoita, enimmäkseen saksalaisia shlaagereita. Hinnat olivat Wo Andersia korkeammat ja laatua vähemmän. Harmittaa suorastaan, että tällaisen vesiperän vedin. Jokunen mainittava paikka jäi tsekkaamatta ajanpuutteen vuoksi. Ehkä sieltä jostain olisi löytynyt vielä se "The Levymesta."

Vähän sulatellessani Lyypekin levypettymystä, tein toteamuksen, että vika on allekirjoittaneessa levymatkailijassa. Sillä monelle muulle nuokin levykaupat tarjoavat varmasti hyviä elämyksiä, koska kyllähän siellä klassikoitakin löytyi, jos sen parikymppiä tohtii maksaa. Nuoremmalle, ja elinvoimaisemalle levysepposukupolvelle 10-20 hintahaarukka on normisettiä ja voidaan maksaa tästä paljon ylikin, mutta tällainen alelaarimies ei tahdo millään sopeutua tähän aikaan, että levyt maksavat nykyisin enemmän, tilanne on yksinkertaisesti erilaisen kuin reilu kymmenen vuotta sitten, joka oli mielestäni halppis-levyjen kulta-aikaa kun levymessut ja kirpparit pullottivat parin euron klassikoita, mutta ei enää. Miksi ei? 

Hampuri. En luovuttanut ihan helpolla. Perhematkamme ajoittui Hampurin seudulle ja kesäkuisen lauantai-iltapäivän nuohota Reeperbahnin levylaareja. Zardoz Records oli se eniten kehuttu ja kyllä se oli ihan käymisen arvoinen. Sieltä lähti mukaan Saksan reissun ensimmäiset vinyylit. Kasasta löytyi himoitsemani Leon Russellin: Life and Love (78) kuudella eurolla, Harry Nilssonin kohtuullisen harvinainen: Son of Dracula (74) soundtrack kympillä ja kahden euron laarista muun muassa Van Halenin: 1984 (84). Ihan kivat setit, enempäänkin ois voinut olla rahkeita. 

Levylaarit olivat laajat ja siistit. Kaikki oli hienosti järjestelty ja kaikenlaista herkkua oli laareissa. Edelleen tämäkään kauppa ei ollut hintatasoltaan mitenkään huokea. Klassikot mukailivat kyllä hyvin discogsin hintatason yläpäätä. Tietty kivijalkakauppa saakin hinnoitella vähän yli, jotta pysyy hengissä. Tosin tällä kaupalla ei ollut konkurssin vaaraa. Selkeästi turistin näköiset pikantit levynkerääjät mietteliäine ilmeineen ja pehmeine kiharineen kasasivat syliinsä järkyttävän suuria levykasoja. Itsetietoinen ilme kasvoilla paljasti, että he olivat tehneet aitoja löytöjä. Varmaan olivatkin, mutta ne pinon päällimmäiset olivat sellaisia levyjä joita löydän Suomen levymestoista paljon halvemmalla. Tullaanko tässä pian johtopäätökseen, että Suomen levymestat kestävät kansainvälistä vertailua? Hengähdän hieman, tämä oli vasta yksi kauppa Hampurissa. Entäs ne muut Saksan kaupungit? Ja kuka on se mies Tampereella joka raijaa Saksasta levyjä ja myy niitä varsin halvalla kirppareilla? Kyllä täällä oikeat lähteekin on, mutta niihin ei pääse turistipaikoilla käsiksi.

Zardoc recordsin jälkeen löysin onnekkaasti toisen levykaupan nimeltään: Groove City Records, joka ei juurikaan omaa groovea nostanut. Levykaupassa oli kaksi naismyyjää, joka oli piristävä yksityiskohta. Souliin, funkkiin ja jatsiin keskittynyt kauppa oli yhtälailla ylihinnoiteltu kuin edellisetkin kokemani. Alelaarissa oli 8 euron hintalaput, se vähän kyllä lannisti. Sinänsä tunnelma oli kaupassa hyvä ja olisin mielelläni sieltä jotain ostanut, mutta en löytänyt mitään ostettavaa, ne Marvinit, Al Greenit, Wonderit, Roberta Flackit ja kaikki soulnimet alkaa olemaan jo tuotannon puolesta hanskasta, että vittuako tässä?

Ei luovuteta vielä. Seuraavaksi tupsahdin Hansenplattelle, jossa oli sekä kyseisen niminen levykauppa, että lauantain katukirppis. Levymyyjiäkin oli mukavasti paikalla. Heti ensimmäiseltä kojulta nappasin eurolla Hot Chocolate: Everybody's 1 Winner (77) ja Mike Oldfieldin: Earth Moving (89). Tämä oli toki vasta lämmittelyä, sillä seuraavalta kojulla oli pari laarillista tiukkaan ahdettua halppiskamaa. Tarjous oli kympillä viisi. Löytyi helposti, muun muassa: ZZ Topin: Deguello (79), Trafficin: John Barleycorn Must Die (70), Neil Youngin: Reactor (81), Billy Cobhamin: Spectrum (73) ja harvinaisempi Splitz Endsin: Time and Tide (82). Hivenen harmittaa, että jätin tuohon laariin useita muutaman euron helmiä, koska kiire vei eteenpäin. Tästä eteenpäin löydöt liki kokonaan tyrehtyivät. Ostin vielä Levon Helmin: American Son (80) sooloalbumin kympillä, joka oli varmaan vähän ylihintainen, mutta myyjä oli niin mukava ja tunsi ihmisiä Mikkelistä, että pakkohan ne kaupat oli tehdä. Nappasin vielä mukaan kylkiäisiksi Scorpionsin Face The Heat (93) cd-levyn kahdella eurolla. Oltiinhan sentän scorppareiden kotikonnuilla.

Lauantain alkoi kääntymään iltapäivän puolelle ja aikani Reeperbahnin vierustan levymessuilla alkoi käymään vähiin. Melko nestehukkaisena löysin vielä punkkiin erikoistuneen varsin hyvältä vaikuttavan levykaupan D.I.Y. Recordsin. Taistelin aikaa vastaan, muun perhe odotti jo läheisessä puistossa. Tuon kaupan laareihin jäin muun muassa kohtuuhintaisia Nick Cave - vinyylejä ja orkkis Nirvanan Nevermind (91) vinyyli myös huokeaan hintaan. Ostotahtoani en saanut nostettua riittävälle tasolle. Nyt harmittaa, sen Nirvanan olisin halunnut.

Siinäpä ne löytöni sitten tältä reissulta olivat. Bergedorfin sunnuntaikirppikseltä löysin vielä Yazoon: Uptair's At Ericin (82) kahdella eurolla.

Verrattuna yhdentoistavuoden takaiseen Berliinin reissuun, niin jälkimaku tästä reissusta oli parempi. Levyjen hintataso on maailmanlaajuisesti noussut noin 30-50%, mutta löytöjäkin vielä tekee. Monta hyväksi mainittua kauppaa jäi Hampurissa kokematta, muun muassa omilla sivuillaan alelaareja esittelevä Norma Jean Records.

Mutta tämä karvaturrilöytö lämmittää kovasti:

Raapaisu Ateenan levykauppoihin

Muistan olleeni ennenkin tässä tilanteessa, jossa kävelen pitkin kaupungin kuumia katuja etsien levykauppaa, olen jo aika pahasti väsyksissä, vesipullo on kohta juotu ja aurinkorasvaa ei tullut mukaan. Tällä kertaa olen Ateenassa Kreikassa ja kohteenani ennen matkaa hätäisesti googlaamaani: Vinyl City Records- niminen levykauppa, joka netin kuvien ja esittelyn perusteella vaikutti sopivan rouhealta paikalta, eli mustaa muovia on lattianrajasta kattoon asti.

Kauppaa ei vaan tahdo löytyä millään, mietin jo monen otteeseen urakkani järjettömyyttä, mitä minä jo vanha mies itseäni kiusaan, jos pysähtyisin johonkin paikalliseen kahvilaan ja ottaisin rennosti. Mutta ei se käy, on löydettävä perille, kerta leikkiin on lähdetty. Kysyn neuvoa kadun varressa olevasta kosmetiikka-liikkeestä. Heikolla englannilla varustettu nuori nainen puistelee hymyilleen päätään; ei ole mitään levykauppaa!

Bang! Levykauppa onkin toisella puolen katua. Kovin vähän nainen tiesi asiasta. Ensisilmäys näyttää lupaavalta: mustaa muovia on aika helevetisti. Alan tonkimaan väsyneenä ja jalkojani samalla kevyesti venytellen vinyylilaareja. Heti isken näppini kahden euron laariin, joiden edustus täyttää noin puolet liikkeen levytilasta. Valikoima on lievähkö pettymys, aika oletettua kamaa, halpaa jenkki-lättyä: Judy Collinsia, Harry Chapinia ym. ym. Itseasiassa täydennän Harry Chapin valikoimaani oivalla Heads and Tales(71) plätyllä, kylkeen tulee seuraksi The Facesin: Long Player(71). Tämä on löytö kahdella eurolla. Myös Jim Crocen: I Got a Name(73) ja Wizzardin: Eddy and The Falcons(74) ovat kivoja löytöjä. Kauppareissuni kruunaan New Orderin: Techniquella(89) josta maksan kokonaiset kahdeksan euroa. Kun kysyn myyjältä lisää New Orderin levyjä? Vastaus kuuluu: "I Don't Know a Band". Selvä.

Toinen Ateenalainen levykauppa jossa kerkeän käymään reissun aikana on läheltä Monastirakin Metroasemaa löytyvä Zaharias Records. Alku on lupaava, kaupan edessä on laareittain euron kamaa. Päällimmäisinä näkyy olevan muun muassa CCR:n : Pendulum ja Alice Cooperin: Killer. Mutta, itse levyt ovat luokattoman huonossa kunnossa. Jätän väliin. Sen sijaan euron kasasta napsaisen mukaan kaksi ihan ookoo kunnossa olevaa vanhaa Canned Heat - albumia. Tosin näidenkin levyjen sisään on kulkeutunut melkoinen kerros mustaa pölyä, mutta levyt ja kannet saan soivaan kuntoon Suomeen palattuani.

Kun pääsen liikkeen sisäpuolelle, niin silloin vasta levytaivas avautuu, noh ainakin melkein. Kaupassa hyvin kattava valikoima vähän kaikkea rokin saralta. Hintalaatukaan ei ole kovin paha, aina parista eurosta kahteen kymppiin. Mikään ei ole ylihinnoiteltua, mutta joukosta löytyy aika paljon ns. nuhjuista kamaa, eli kannet ovat huonossa kunnossa ja levyjä ei ole puhdistettu. Huomaan, että levymyyjät runttaavat aika ronskilla otteella levyjä sisäpusseihinsa, tietynlainen hellä kosketus puuttuu. Näin ollen hinta-laatusuhdekin heittelee, vaikka tyrmääviä löytöjä on tarjolla.

Osattomaksi en missään nimessä jää kaupan tarjonnasta. Löysin pitkään etsimäni John Entwistlen sooloalbumin: Whistle Rhymesin(72) seiskalla. The Who:n Live at Leedsin (70) löysin kuudella eurolla ja Little Featin ilmeisen originaalin albumin: Little Feat(71) kympillä.  New Orderiakin lähti kahden kohtuuhintaisen maxisinkun verran: Touched By Hand Of God ja Fine Time. Molemmat brittipainoksina. Zaharius recordsin kruunasi toisen päivän ostokset kaupan jazz/soul-osastolla, kaksi myöskin pitkään jahtaamaani Bill Withersin albumia: Making Music(75) ja 'Bout Love(78). Toinen femmalla ja toinen kympillä.

Kaiken kaikkiaan Ateenan reissuilta tuli napsaistua mukaan rapiat 15 levyä. Olin kohtuullisen maltillisella tuulella, sillä kaiken piti mahtua käsimatkatavaroihin ja hyvinhän ne mahtuivat. Tosin Zararias Recordsin myyjä kerkesi jo epäilemään minua trokariksi. Hauska ja erehdyttävästi Sammy Hagaria muistuttava äijä, joka oli käynyt Suomessakin 30 vuotta sitten jossain festareilla muttei muistanut missä. Pienenä huomiona sanottakoon, että levykaupassa oli ainakin puolenkymmentä ns. pikku apulaista, jotka kirjasivat pieneen muistivihkoon kaikki asiakasostokset. Juuri näiden kynähommien takia, levyjen ostotapahtuma meinasi kestää naurettavan pitkään. Alla pieni soittolista Ateenan löydöistä:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/49e75k5jNt5HsgvFXew7AY

Levymatkailijan Edinburgh, 15 - 18.5.2012

Noin kuukausi sitten olin lomamatkalla Edinburghissa Skotlannissa ja totta kai tuli myös otettua tuntumaa paikalliseen musatarjontaan, luonnollisesti levykauppakäyntien muodossa. Rapsa piti jo kirjoittaa ajat sitten, mutta jotenkin se jäi. Nyt kaavin kokoon muistin sirpaleita ja hajanaisia muistivihkomerkintöjä, mitä Edinburgh oikein tarjosikaan?

Etukäteistsekkaus paljasti kaupungissa olevan kohtuullisesti hyväksi noteerattuja levykauppoja mukavahko määrä. Etäisyydet eivät olleet mitään mahdottomia ja kävellen pääsi melko vaivattomasti keskeisiin paikkoihin, toisin kun esimerkiksi Berliinissä, jossa täytyi mennä metrolla eri kaupunginosiin löytääkseen alan levymestat. Olimme majoittuneet keskustan Frederick Streetille, josta oli lyhyt etäisyys esimerkiksi suurimmalle kauppakadulle Princess Streetille. Tosin tältä kadulta ei löytynyt muuta kuin HMV – levykauppaketjun myymälä, mitään nuhjuisen antoisia vinyylimestoja en tällä kadulla havainnut. Monissa Euroopan kaupungeissa parhaimmat levykaupat löytyvät hieman keskustan ulkopuolelta, veikkaisin tähän osasyynä kiinteistöjen vuokrahinnat, nykyään ei kenelläkään yksityisemmällä levykauppiaalla ole varaa pitää liikettä vilkkaalla ja useimmiten kallisvuokraisella kauppakadulla.

Reissun ensimmäinen levykauppapisto suuntautui Clerk Streetille. Record Shak sai netissä hyvät arvostelut, mutta todellisuus oli hieman valjumpi. Levylaareja koristivat pelkät vinyylien kannet, itse sisältö oli kassan takana arkistoituna. Jotenkin oli tyhmää plärätä pelkkiä kansia, eikai levynmyynti näin tarkkaa hommaa kuitenkaan ole, että sisältö pitää puolittaa varkauksien tai minkä lie vandalismin varalta? Mitään en ostanut täältä, tosin laitoin merkillä että Roy Harperin sekä Valentine(74) ja HQ(75) olisivat löytyneet laarista vajaalla 20 punnalla kappale. Kävellessäni Clerk Streetiä kohti keskustaa vastaan tuli toinen levykauppa: Hog’s Head Music jonka valikoima koostui pelkästään käytetyistä cd-levyistä. Nopean tsekkauksen perusteella hinnat olivat muutamissa punnissa ja valikoima oli varsin kattava. Mutta joo, näitä laserlevyjähän en tullut tänne hakemaan.

Clerk Streetin muuttuessa Nicolson Streetiksi vastaan tuli otos kirpputoreja, jotka olivat perustettu jonkin sydän- syöpä- ym. terveyden edistämisen hyväksi. Nämä kirpparit(Oxfam, Cancer Research Uk, British Heart Foundation ym.) tarjosivat kivoja pikku vinyyliyllätyksiä pikkurahalla. Levyhyllystäni puuttuva Paul McCartneyn Wings – yhtyeen triplalive Wings Over America(76) löytyi 4:llä punnalla, Harry Nilssonin: Knillsson(77) 2:lla punnalla, pari keskeistä Moody Blues-plattaa 70-luvun taitteesta parilla punnalla ja Sladen tiukka Sladest(73) – kokoelma kolmella punnalla.

Reissuni varsinainen kohde oli Vox Box Music toisella puolen kaupunkia, St Stephen Streetillä. Googlauksen perusteella levykaupasta löytyi kattava takahuone, jossa olisi huoneen täydeltä hyvälaatuista vinyyliä kahdella ja puolella punnalla. Itse asiassa muovia lähtikin tuosta huoneesta 1,5:lla punnalla. Kaiken kaikkiaan kyse oli reissuni ylivoimaisesti parhaasta levykaupasta(mitä tässä ajassa ehti tsekkaamaan). Myyjä oli ystävällinen ja eikä liian asiantunteva, jotta pyytäisi liikaa levyistään tai ottaisi liiketoiminnan liian vakavissaan. Sieltä puolentoista eken takahuoneesta tein muutamia ihan osuvia löytöjä, kuten Bad Companya, Stranglersia, Todd Rungrenia ja Robert Plantia. Levykaupan paras ostos oli epäilyttävästi alkuperäiseltä vaikuttava ja erittäin hyväkuntoinen Steve Miller Bandin: Sailor(69) neljällä punnalla. Kuten melkein jokaisella levyreissullani, niin aina jää laariin jotain mieltä kismittävää, tällä kertaa ne olivat Grateful Deadin: Anthem of The Sun(68), Lou Reedin: Transformer(72) ja erittäin harvoin missään näkemäni Bob Dylanin triplakokoelma Masterpieces(78) 25:lla punnalla.

Vox Box:n levykauppias antoi myös auliisti vinkkejä kaupungin muista levykaupoista, varsinkin Elvis Shakespeare olisi kuulemma tutustumisen arvoinen. Kysyin kauppiaalta myös pitkään etsimääni The Pretty Thingsin: Parachutea(70). Ei löytynyt, vaikka hän ystävällisyydessään kilautti kaverillekin kysyen että olisiko hänen kokoelmissaan kyseistä levyä?

Reissullani kävin vielä edellä mainitussa Elvis Shakespearessa Leith Walkilla, joka oli mainettaan huonompi kauppa, lähinnä tarjonnan puolesta, eikä niinkään palvelun ja huolellisen levyjen esillepanon. Laadukasta vinyylimateriaalia ei vaan näyttänyt olevan. Tosin löysin yhden Roy Harperin levyn viidellä punnalla: Born in Captivity(85) ja punnan seinästä Paul McCartneyn All The Best(87) – tuplakokoelman. Samaisella kävelyreissulla poikkesin vielä Elm Rowilla sijaitsevassa Vinyl Villainsilla, josta lähti mukaan muutama kelvollinen platta edukkaaseen hintaan: Todd Rungrenin: Hermit Of Mink Hollow(78) kahdella punnalla, Isley Brothersin: 3 + 3(73) vitosella ja Stills & Young Bandin: Long May You Run(76) seitsemällä punnalla.

Tulipa vielä käytyä Cockburn Streetin alkupäässä olevassa Underground Musicissa, jossa oli rajoitettu, mutta varsin oiva kattaus rokkivinyylejä. Yllättävän vaikeasti löydettävissä oleva Warren Zevonin: Transverse City(89) sujahti levykassiini, kuten myös mainio Jerry Garcia Bandin: Cat Under The Stars(78). Myyjä oli turhan nihkeä tinkaamiselle ja hinnat piti tarkistaa ärsyttävästi netistä. Ei hyvä.

Levymatkailuni ehdoton kärki on edelleen Treehouse Records Minneapoliksessa, Tukholman Nostalgiapalatset on ehkä hyvä kakkonen, Dublinin Trout Music – koju oli yllättävän hyvä, niin ja kyllä tämä Vox Box Music Edinburghissa ottanee sen neljännen sijan. Lontoon matkallani neljä vuotta sitten keskityin nuohoamaan vain Sohon levykauppoja, jotka olivat tarjonnaltaan yllättävän huonoja. Camden jäi tuolloin tsekkaamatta, ehkäpä sieltä olisi löytynyt ne todelliset herkkupaikat? Hollanti ja Amsterdam ovat vielä koskematon kortti, niin levy- kuin muunkin matkailun puolesta. Veikkaisin, että siellä riittäisi vielä tutkivaa joksikin aika ja ehkä myös se Pretty Thingsin: Parachute(70)?

Kerran Berliinissä toukokuussa

Ennakkokeskustelun ja kaiken muun yleisen Berliini-kuulostelun valossa kyseisestä Saksan reissusta piti tulla levynkerääjäurani kohokohta. Jo tähän voin todeta, että ei tullut.

Ennakkoon tsekkasin muutamia varmoja levykauppatärppejä lähinnä Kreutzbergistä. Levynostonälkäni ei ollut mitään megaluokkaa, kiitos edellisten Ideaparkin levymessujen. Mutta lähdin Saksaan tähtäimessäni yksi levy: The Pretty Thingsin: Parachute(70). Miten kävikään, löytyikö levyä ja pysyikö saalis yksinumeroisena?

Ensimmäinen kauppa, yksinkertaisesti nimeltään: ”Record Shop”, sijaitsi aika lähellä Mitte-keskustaa. Nopeahko pläräily antoi keskinkertaisen ja aika hintavan kuvan. Vinskyt olivat vähintäänkin Suomen hinnoissa, useimmiten kalliimpiakin. Alelaarista tongin itselleni ainakin kotimaansa Kanadan mittakaavassa erittäin merkittävän singer/songwriterin Bruce Cockburnin: Dancing in the Dragon’s Jawsin(79) kolmella eurolla. Mittestä en sitten oikein muita paikkoja löytänyt.

Seuraavat paikat löytyivät Prenzlauer Bergin Kastanienalleelta, olankohautuksella ohittamani kehnohko ”dancelevykauppa” Melting Point sekä nettikeskusteluissa paljon esillä ollut Franz & Josef. Niin, edellä mainittu levykauppa tunnetaan erityisesti arvaamattomasta omistajasta, joka saattaa passittaa asiakkaan ulos jos erehtyy kysymään vääriä kysymyksiä musasta. En ole varma, oliko itse ”pääjehu” paikalla, mutta kohtelu oli varsin säyseää. Ainoastaan kun kysyin vienosti alennusta ostamaani Ronnie Lane’s Slim Changen levyyn, niin levykauppiaan vastaus oli: miksi? Otatko levyn vai et? Jo tässä kohtaa haiskahti, että aika totista touhua tämä levyjen myynti.

Itse Kreutzbergistä, tästä vaihtoehtoisväen suosimasta kaupunginosasta löysin Berliinin reissun kaksi parasta levykauppaa: Comeback Records ja Schallplatten & Cd’s. Comeback Recordsin euron löydöt olivat American esikoisalbumi America(72)ja pakollinen Saksaostokseni: Nena(83). Kyllä kyllä, tältä levyltä löytyvät juuri ne 99 luftballoonia, eli pändin isoin hitti. Jälkimmäisestä levykaupasta lähti eurolla mukaan Al Stewartin: Modern Times(75) ja laariin jäin muun muassa Bob Segerin Seven(74), yksi ”want-listani” kärkilevyjä, mutta seitsemän ekee oli minusta liikaa.



Kuten lukemasta saattaa päätellä, niin ostokseni pysyivät epätavallisen hillityissä rajoissa. Seuraavassa paikassa ajattelin sitten kunnolla irroitella, paikka Platten Pedro sijaitsi Tegeler Wegillä. Paikkaa mainostettiin monessa matkaoppaassakin keskeisenä vinyylinkerääjän paikkana, hyllyistä löytyy yli 100 000 pitkäsoittoja, järisyttävän korkeissa riveissä aina korkealle kattoon saakka. Berliini-iltapäivän kliimaksina, hikisenä ja väsyneenä, digikameralla kuvaten matkaani kohti levynkerääjän urani tietynlaista kliimaksia, jossa saisi mopo karata vapaasti käsistäni.

Löin heti ässän tiskiin ja kysyin että löytyykö Pedrolta em. The Pretty Thingsin: Parachutea, tuota mystistä aavikkorokin helmeä tiilenoransseilla kansilla, levyä jonka olen nähnyt vain kerran alkuperäisessä vinyylikuosissa, Tampereen Swamp Musicissa vuosia vuosia sitten. Pitkänluihea silmälasipäinen Pedro vei kätensä Pretty Things-osastolle, josta melkein kaikki muut bändin platat löytyivät, muttei Parachutea. Harkitsin Emotions(67) levyn ostoa, joka on myös bändin keskeinen platta, mutta pidättäydyin aika suolaisen hinnan vuoksi.

Hetken pläräiltyäni seiniä kiertävää vinyylitaivasta huomasin myös kauan etsimäni Sundaysin: Reading, Writing & Arithematic(90) vinskyn, jonka hinnan myös Pedrolta tsekkasin. 10 ekee oli hieman liikaa, niinpä olin laittamassa levyä takaisin hyllyyn, kunnes Pedro tokaisi: että älä koskaan laita levyjä takaisin hyllyyn, sillä hän tekee sen itse, ettei järjestys mene! Mies vaikutti muutenkin aika kuumenneelta, ilmeisesti empimiseni ja hintojen kysely ei oikein miellyttänyt. Sain kuulla vielä vähän saarnaa siitä, että tämä on levyjen antikvariaatti jossa hinnat ovat sen mukaiset. Niinpä niin, en minä tällaista tosikkomeininkiä tullut Saksanmaalta hakemaan, levykaupan tärkein piirre minulle on se, että asiakas voi tehdä sieltä oikeasti hyviä löytöjä, tällaiset Pedron kaltaiset liian tosissaan olevat levymyyjät ovat minulle punainen vaate. En sitten ostanut mitään, fiilis meni, teki vielä sanoa lähtiessä myyjälle jotain ikävää, mutta hillitsin kiukkuni ja liukenin hymyillen paikalta.



Ok, Platten Pedroon jäi Bob Segerin kaikki 70-lvun alkupään albumit, sieltä löytyi melkein kaikki levyt paitsi tuota Parachutea. Niin, jos se olisi heti löytynyt, niin jälkimakukin kaupasta olisi varmaan ollut erilainen.

Tää oli tässä, Berliinin reissun platat oli jäädä alle kymmeneen, mutta vielä ennen lähtöä löysin kirpparilta Specialsin ja Talking Headsin levyt yhteensä vitosella ja kasan 70-luvun sinkkuja kahdella eurolla, muun muassa Bostonin: More Than a Feelingin(76). Melkein voisin siteerata loppuun Seppo Rädyn sanoja, mutta oikeastihan Berliini oli oikein mukava kaupunki, mitä nyt levymyyjät olivat vähän liian tosissaan levyjensä kanssa, vai olinko minä sittenkin liian suurin odotuksin liikkeellä?