Joni Ekman - Joko saa laulaa?

Joni Ekman on ehkä yksi tämän ajan tuotteliaimpia Suomirockartisteja. Julkaisutahti on ollut hengästyttävä. Vuosi sitten ilmestyi tasavahva: Joni Ekman Group (24) ja noin viikko sitten kevyempi ja rokkaavampi Joko saa laulaa? (25). Tämän vuoden keväällä laitettiin myös ulos Joni Ekman & Koiran täysipitkä: XL4 (25). Ekmanin tahti alkaa saada jo karipeitsamomaisia mittasuhteita, levy pukataan ulos heti kun siltä tuntuu, eikä jäädä turhaan munimaan materiaalin kanssa.

Mitään luonnosmusiikkia tämä ei ole. Biisit ovat ehjiä, rakenteellisti jänteviä, lyriikat on taimattu säveliin sopiviksi. Ekmania pidän ennen kaikkea hyvänä säveltäjänä. Lyriikkaosastolla vuorottelee useimmiten kaksi teemaa: rakkaus ja maailmantuska. Ennenkin olen rutkuttanut Ekmanin lyriikoista, että ainesta on, mutta joukkoon mahtuu aika tavanomaista sanailua, mutta toisinaan tämä tavanomaisuus kääntyy vahvuudeksi. 

Levy alkaa mukavalla rakkausrallilla Tule rakkaus. Ennenkin olen löytänyt Ekmanin biiseistä Marc Bolan vaikutteita, etenkin biisin alkuu nytkähtelee kuin vanhan T.Rex eteenpäin. Mietin, että miksi ei tällainen kappale voisi soida radiossa. Varsin hitikäs veto. 

Edellisessä Joni Ekman Groupissa oli ehkä ripaus enemmän syvyyttä ja painokkuutta. Uusi levy soi ainakin soiton ja soundien puolesta kevyemmällä tatsilla. Tyylikästä kitarointia tukee usein tyylikkään kosketinsoitinkuviot, joskus joku jopa puhallinsoittimet. Esimerkkinä Yö, jonka hienot kosketinsoitinten ja kitaran yhteislurittelut kasvattavat biisiä kuuntelukertojen myötä. 

Kello on jo paljon kuulostaa äkkiseltään siltä ilmeiseltä maailmantuskalta: "Tää maailma saa mut lannistumaan, eikö kukaan auttaisi hukkuvaa" Nojjoo, mutta toisaalta kappaleen näkökulma on kuulijan itse päätettävä, että onko kyse rakkauden menetyksestä vaiko tuosta globaalimammasta uhasta?

Levyn vahvimmaksi biisiksi paljastuu Ostoksilla. Tämä raukeasti svengaava styge napsahtaa monella tasolla kohdilleen. Materian paljous ei ole biisin aiheeksi maailman omaperäisin, mutta sanojen ja sävelten suhde on hyvä. Myös Ekmanin laulussa on hyvää tunteenpaloa. Kertakaikkiaan hieno veto.

Yhdessä vai erikseen biisissä saadaan kuulla hienoa huilun soittoa. Hieman linjasta poikkeava kappale, ei ainakaan muutaman kuuntelukerran jälkeen ole löytänyt paikkaa minussa. Sen sijaan räväkkä instrumentaali Viinirypäleet stimuloi monella tasolla. Jonkin efektin takaa tuleva kitara saa miettimään, että millainen lyriikka tähän kappaleeseen voisi sopia? Mutta sitä lyriikkaa ei tule ja loppujen lopuksi kappale puhuttelee riittävästi tällaisena intensiivisenä instrumentaalinakin.

Tämä kahdeksan biisin albumi on kestoltaan maltilliset puoli tuntia. Levyn lyhyydellä on monenlaisia motiiveja. Onko valmiita biisejä ollut valmiina vain tämä 8 kpl. Vai onko tämä tietoinen veto, että ei tehdä levyistä liian pitkiä? Puoli tuntia levynmittana on erittäin passeli tällaisen kiireisen arjen keskellä. Kerkesin kuunteleen levyn melkein kaksi kertaa putkeen juoksulenkillä. Liian pitkä levy lannistaa, eikä sitä tule aina kuunneltua loppuun.

Joni Ekman - Ekmania!

Joni Ekmanin edellinen sooloalbumi: Sinulle (20) sai hyvät arviot ja sen vinyylipainos myytiin nopeasti loppuun. Jostain syystä tuo levy ei puhutellut minua sitä ympäröivästä hyvästä pöhinästä huolimatta. Tämän jälkeen ilmestyi kokeellisempi ja puhtaasti instrumentaali: Minulle (20), jonka hommasin kasettina loppukesästä. Sehän osoittautui varsin mukavaksi ruuanlaittomusiikiksi.

Juuri ilmestynyt Ekmania (22) on oletettavasti Joni Ekmanin kunnianhimoisin tuotos. Tupla-albumi, tunnin verran musiikkia, huolella rakennettuja poprock-kappaleita, joissa Ekmanin lyyrinen taso on noussut pykälän tai kaksi. Tämä oli aikaisemmilla Ekman-tuotoksilla itselleni se vieraannuttava tekijä, nimittäin nuoren miehen arkea ruotivat lyriikat eivät tällaista ikämiestä koskettaneet. Nyt olemme tulleet Jonin kanssa lähemmäksi toisia. Ekmanian (22) lyriikat resonoivat riittävästi minunkin arjessa.

Levy alkaa lupaavasti nimetyllä kappaleella: Kojo. Suomirock-kaanonissa perinteisen itseään ruoskiva ja arvottomuuden tunteessa rypevä lyriikka ottaa alhon metaforakseen päässä soivan Kojon musiikin. Otanko tästä vähän itseeni, sillä Kojon musan päässä soiminen ei ole lainkaan huono asia. Sehän on paljon muutakin kuin euroviisulimbo: nuku tuuti tuuti...popopo pommiin! Mutta kappale on paljon enemmän kuin kevyt Kojo-viittaus. Ekman sukeltaa heti avauskappaleessa eksistealismin saloihin : koen olevani jumissa tässä ajassa ja lihassa, tahdon niin paljon enemmän kuin enää ehdin, tässä elämässä, tässä säkeessä. Tästä ja monesta muustakin levyn kappaleen tunnelmasta tulee mieleen Jukka Nousiaisen oma ns.alhosta noustaan levy: Ei Enää Kylmää, Eikä Pimeää (18). Nousiainen on muutenkin relevantti verrokki tälle levylle. Samat muusikot pyörivät näiden projektien äärellä, sillä Ekman vaikuttaa Rock Siltanen Groupissa ja Siltanen taas monissa Nousiaisen projekteissa. 

Kelvollista aloituskappaletta seuraa useita päteviä pop/rock-veisuja, josta on erotettavissa kaikuja aina vanhasta suomirokista, erinäisten kitarasankareiden kautta Marc Bolaniin. Neljälle levypuoliskolle jaettu tupla-albumi on perinnetietoista, mutta nautittavaa kuunneltavaa. Laulettujen kappaleiden välissä on intensiivisiä instrumentaaleja, kuten rytmikäs nimibiisi Ekmania ja etenkin kappaleiden Eteisen Valo ja Ei Niin Erilaista väliin ujutettu instrumentaalisilta, joka vauhdittaa jälkimmäistä kappaletta ja tekee siitä yhden albumin vahvimmista. Tässä kuullaan myös Ekmanin kitarointia parhaimmillaan. Vaan mitä tuttua siinä on? Jostain muistin sopukoista putkahtaa mieleen "Jansku" Janne Kuusela! Heureka! Jonihan voisi olla Liekki-yhtyeen Janskun poika. Ainakin henkisellä tasolla. Yksi levyn kulmakivistä on myös kolmospuolen eeppinen Täysi Lesti, jossa Jonskun kitara vonkuu taas pidäkkeettömästi.

Olen kuunnellut Ekmania säännöllisesti viime perjantain julkaisupäivästä asti. Alkuun nuoren miehen lyriikat vähän vieraannuttivat, mutta huomasin, että kyse oli enemmän omasta asenteestani, että pidin Jonia jotenkin nuoremman sukupolven musiikkina. Marraskuun pimeiden päivien edetessä Jonin plätystä on tullut tuttu ja miellyttävä seuralainen. Tämä Levykauppa X:n mainospuhe levystä on mielestäni varsin osuva: Rock-kentän väsymätön ahertaja Joni Ekman on täällä taas uudella albumillaan EkMania! Se on herkkä, rehellinen, raju ja raikas. Täydellistä musiikkia jokaiselle viikonpäivälle.

Olin jo päättänyt tämän mielessäni kolmen tähden levyksi, vaan nyt nokitan neloseen (ehkä vielä plussakin päälle) ja väitän Ekmanian olevan tämän vuoden suomenkielisen pop/rockin parhaimmistoa. Lisäksi aion antaa uuden mahdollisuuden edelliselle: Sinulle (20) levylle, josta onkin tulossa sopivasti uusintaprässi marraskuun lopulla.