Paul McCartney - Pipes Of Peace

Monen 60-luvulla uran aloittaneen rokkistaran 80-luku oli täynnä kehnoja albumeja ja niistä löytyviä huonoja tuotannollisia ratkaisuja. Paul McCartneyn kasarilevyistä harvoin puhutaan positiiviseen sävyyn, lukuun ottamatta kokeellista soololevyä McCartney II (80) ja Elvis Costellon avittamaa Flowers In The Dirt (89) levyä, mutta näiden välissä julkaistiin yleisen uskomuksen mukaan enimmäkseen melkoista kuraa, positiivista ja hampaatonta lallattelua, aikuisen miehen helppoja lastenlauluja. Voi olla, että tämä määritelmä ja luulo on pelkästään minun oma, mutta kasarilla musalehdistö ei juurikaan silitellyt Paulin albumeita: Pipes of Peace (83), Give My Regards To Broad Street (84) ja Press (86). Kyseessä on kökköyden, liiallisen rahan ja hyvänolon tuoma albumikimara. Beware! Näinkö?

Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä Pipes Of Peacea (83) ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin.

Say Say Say oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä. The Other Me on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. Keep Under Cover on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi So Bad oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: Girl i love you, yes i love you, so bad. Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty The Man, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.

Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen  Sweetest Little Show, nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. Average Person on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.

Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali Hey Hey on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin. Tug Of Peace on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: Tug of War (83). Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi Through Our Love. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.

Pipes Of Peace (83) on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.

Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin:

Blur - Flow Festival. 13.8.2023.

Ensiksi haluan hieman moittia suomalaista festariyleisöä. Blurin huikean keikan parhaat kohdat valuivat yleisön sormien lävitse, yhteislaulun puutteen ja yleisen flegmaattisuuden vuoksi. 13 (99) levyn isossa biisissä Tender yleisö ei vaan lähtenyt yhteislaulamaan, vaikka kaikki eväät siihen oli olemassa. Ok, ymmärrän, että sunnuntai Flowssa on usein jo himmailua, valmistautumista työ- ja kouluviikkoon. Mutta silti, nyt kun Blur oli Suomessa miksi emme antaneet lupaa suurempaan suistumiseen, katharsiksen omaiseen yhteiseen messuun:  Come on, come on, come on. Get through it, come on, come on, come on. Love's the greatest thing that we have...Meillä oli hetkemme, kesä meni jo...tai on menemässä ohi, miksi emme hypänneet. Miksi?

Ok. Unohtakaamme bloggaajan romanttiset mielikuvat ja odotukset täydellisestä festari-illasta ja tarkastellaan tarkemmin mitä eilen tapahtui? Blurin Suvilahden keikka nojasi ilahduttavasti uuden The Ballad of Darren (23) albumin materiaaliin, jolta kuultiin peräti kuusi kappaletta. Huolellinen albumin kuuntelu ennen keikkaa auttoi ainakin allekirjoittanutta uuden materiaalin kanssa, joka ei kalpene lainkaan vanhan materiaalin rinnalla ja osin kuulostaa paremmalta ja intohimoisemmalta kuin vanhat veisut, näin livenä kuultuna.

Uuden levyn avauskappale: The Ballad, on bändin emotionaalinen käyntikortti vuoteen 2023 ja myös tähän keikkaan. Tuota sympaattista pianoballadia seurasi albumin toka sinkku, vanhasta Blur-räminästä muistuttava St. Charles Square, joka alkuun ei vakuuttanut, mutta nyt keikalla se potki jo aika mukavasti. Keikan kolmas kappale Popscene, julkaistiin vain sinkkuna vuonna 1992. Ihan perusookookaahausta tääkin. Seuraavana kuultu Beetlebum räjäytti pankin. Alussa parjaamani suomalaisyleisö oli tässä kohtaa täysillä messissä. Selkeästi kappale miellytti isoa osaa yleisöstä. Itselleni kappale edustaa luokkaa: ihan kiva.

Kaikkinensa keikan alkupuolisko oli erityisen vahva. Ehkä tässä auttoi yleisön odotus ja bändin jotenkin inhimillisen vereslihainen olemus, tässä tämä odotettu kvartetti nyt on, vähän räjähtäneen oloisena, mutta rehellisenä ja valmiina kohtaamaan suomalaisen festariyleisön. Ja sitä kohtaamista tapahtui. Uumoilimme kavereiden kanssa, että oliko jäsenistössä havaittavissa jotain toissailtaisen Ruotsin keikan jälkimaininkeja, kuten pientä krapulaa. Ehkei sentään.

Oli mukava huomata, että Blur on todella tiukka yksikkö, bändi isolla B:eellä. Damon Albarnin vähän homssuinen datanomihabitus ja kautta linjan vahva laulutyö, kitaristi Graham Coxonin kellontarkka työskentely kepin varressa ja muutamat hämmästyttävän vakuuttavat lead vocal - vedot, basisti Alex Jamesin rento bassottelu rööki huulessa, joka on keskeinen osa Blur-svengin luomisessa, sekä rumpali Dave Rowntreen tiukka työskentely rumpupatterin takana. Lopputuloksena syntyy tunnistettavaa ja vahvaa bändisoittoa, josta aistii hyvin jäsenten keskinäisen kemian, ehkä aikoinaan myös skismankin.

Yksi keikan alkupuolen helmistä oli niin ikään 13 (99) albumilta löytyvä ketterä Trimm Trabb. Levyltä kuunneltuna kappale on jäänyt aina vähän paitsioon, mutta keikalla kuultuna sen erinomaisuus paljastui. Uuden levyn kappaleista parhaiten toimivat mukavasti poppaava Barbaric ja levyn päättävä ns.iso biisi The Heights. Jos The Ballad oli käyntikortti, niin The Heights oli tunteellinen outro: I gave o a lot of heart, so did you, Standing in the back row, this one is for you. Kyllä, siltä se tuntui, Blur antoi parhaan hetkensä, sekä levyllä, että keikalla.

Mainitsematta jäi vielä odotetut ja yleisöä villitsevät versiot biiseistä Parklife, Boys and Girls ja Country House sekä uuden levyn Narcissist, joka on kasvanut yhdeksi parhaimmaksi Blur-kappaleeksi. Ehjä ja puhutteleva lyriikka, joka kutsuu meidät kaikki mukaan näihin musiikillisiin pitoihin: I'm going to shine a light in your eyes, you will probably shine it back on me, kyllä, saat tuon kaiken valon takaisin. 20 biisin verran ysäribrittirokin parhautta, päivitettynä uuden levyn kautta tähän päivään. Liki erinomainen keikka, mainio päätös tai startti loppukesälle. Kaikki on vasta alkamassa. Uudelleen. Uutena.

Samuli Putro - Laukon Kartano. Vesilahti. 11.8.2023.

Kun Putro esitti Laukontorin illassa soolonumeron ilman mitään instrumenttia, pelkän laulun varassa, tuli mieleen pikantimpi ja lyyrisesti terävämpi versio Ismo Alangosta. Jos Alanko on Suomirokin shamaani, niin Putro on enemmänkin teräväsanainen hovinarri, pieni, vilkas ja pisteliäs. 

Putron painokkaiden lyriikkojen syvyys ja rohkeus on huikeaa tasoa. Elämä on juhla, Olet puolisoni nyt, Milloin jätkät tulee ym. ym. Artisti ei jätä sanomatta sitä mitä on mielessä. Mielestäni Putro on yksi tämän ajan vahvimpia suomirock-lyyrikoita. Ikäverrokki haastaja tällä saralla on Jarkko Martikainen, toinen ketterä viisikymppinen, jonka tuotanto tihkuu yhtälailla merkittäviä ja merkillisiä biisejä.

Vesilahden illassa Putron lavapreesens oli eloisa ja energinen. Erittäin hauskat ja artistille tutun itseironiset välispiikit upposivat yleisöön. Oman itsensä ja miehen iäntuoman karisman pilkkaaminen olivat keikan humoristisia huippukohtia. Välispiikit olivat itsessään kuin lyriikkaa, painokasta ja hyvin rytmitettyä. Stand up-keikat voisivat olla myös mahdollisuus.  Ja kun suurimman naurun keskellä Putro aloittaa Elämä on juhla kappaleen, niin siinä on viattomalla katsojapojalla murtumispiste lähellä, kuinka tässä biisissä onkin ihan kaikki, ja miten se oli päässyt unohtumaan.

Putron Laukon kartanon konsertti oli yksi iso juhla, johon eniten vaikutti artistin oma vahva ja peloton lavapreesens, kuinka varmasti ja hienolla tavalla hän kuljetti keikkaa eteenpäin, kuin tarkalla käsikirjoituksella, joka salli pieniä ja hassuja röpsöttäviä reunakohtia, kun biisi ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin artisti toivoi.

Ensimmäiset 45 minuuttia Putro veti soolona, jonka huippukohtia oli aikoinaan parjatun Älä sammu aurinko (11) levyn nimikappale ja hervottoman hauskasti pelkän laulun ja  tamburiinin varassa esitetty ihka eka soolobiisi: Täysikasvuinen. Putro teki kappaleen alun perin Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia leffaan Zen Cafen ollessa vielä kasassa. Itse kappale on hervotonta aikuistumisen ja keski-ikäisyyden pilkkaa, jonka tuomia mahdollisia tunnereaktioita Putro pahoitteli jo etukäteen.

Vaikka Putron ulkoinen habitus on nykyisin luokkaa: hampuusi, niin sojottavien karvojen ja ylikokoisten esiintymishousujen alta paljastui hyväkuntoinen, hyvin treenattu viiskymppinen mies, joka veti helponnäköisesti koko kaksituntisen rokkishown, ilman mitään väsymisen merkkejä. Laulu kesti hyvin ja siinä oli vapautunutta energiaa. Bändin yhteissoitto kuulosti paikoin todella hyvältä, paljon paremmalta kuin levyllä.

Laukon kartanon keikalla uitiin biisillisesti ns. syvässä päädyssä, Putron laulujen elämän kirjot vaihtelivat laajalla skaalalla, aina vonkaamisesta uskollisuuteen, syntymän hetkestä kuolemaan jälkeiseen jälkihehkuun. Toisen sähköisemmän setin huippukohtia olivat, jo aiemmin blogissa ylistämäni Taitekohdassa (14) levyn kappaleet Kuka tahansa kelpaa ja Milloin jätkät tulee. Tässä linkki tuohon aiempaan juttuuni: http://homesickhounds.blogspot.com/2023/05/takaisin-putroon.html

Olen nähnyt Samuli Putron viimeksi keikalla yli kymmenen vuotta sitten. Tämän päivän versio Putrosta on huomattavasti parempi, eloisampi ja rennompi. Putron lyriikka mahdollistaa yleisen angstailun, jollaista aikoinaan löysin Putron live-esiintymisistä. Nyt meille esiintyi hauska ja eloisa ukkeli, joka sai syvän sisältönsä svengaamaan ja osumaan liki ilolla maaliinsa. Kyllä, Putron konsertti oli täynnä iloa ja tekemisen meininkiä. Tämä oli minulle positiivinen yllätys. Koleahkosta säästä huolimatta keikka täytti minut elämällä ja energialla, vaikka viimeinen biisi Tavalliset hautajaiset onkin surkuhupaisa marssi omista hautajaisista, se toi kuitenkin lohdullisen ja hyvän olon. Samuli Putro kosketti meitä tässä elokuisessa illassa koko elämän kirjollaan, johon hänen painava tuotantonsa antaa hyvät lähtökohdat. Tänä iltana onnistui kaikki.

Rosita Luu - Bistro Vilja. Tampere. 19.7.2023

Rosita Luun viime vuonna ilmestynyt Maaginen Elävä (22) on kauttaaltaan vahva pop/rock-albumi, jossa on sopivaa rouheutta, mutta myös tarttumapintaa. Ostin levyn vinyyliversion tuoreeltaan, mutta huomasin sen jääneen levyhyllyyn kuuntelemattomana pitkiksi ajoiksi.

Toissapäivänä korjasin virheen ja menin Rositan keikalle Bistro Viljaan Tampereelle. Rositaa ennen esiintyi toinen tuore artisti nimeltään: joku iiris. Ilmaisultaan varsin varmaotteinen ja vahvaääninen artisti heitti ennen Rositaa koherentin ja akustisen nainen- ja kitara setin. Iiriksen keikalla kuulemani kappalemateriaali ei täysin pudonnut, mutta ilmaisussa ja rahkeissa on kyllä paljon potentiaalia.

Rositaa oli säestämässä naisoletettu kitaristi, joka hoiti tonttinsa varsin mainiosta, melkein telepaattisesti yhdessä Rositan kanssa. Noin tunnin mittainen keikka oli läpileikkaus Rositan kolmelta albumilta ja edeltäjäbändinsä Hullu Ruusun materiaalia, josta mieleen jäi etenkin biisi Outo talo. Hullu ruusun materiaali oli itselleni entuudestaan tuntematonta, mutta tämän keikan jälkeen täytyy ottaa tuotanto haltuun.

Maaginen elävä albumin "isoa pophittiä" Klaudiaa ei kuultu keikalla, joka vähän harmitti. Paitsi, että suoratoistojen kuuntelukertojen perusteella biisi taitaa olla hitti vain omassa päässäni. Sen sijaan uuden levyn kappaleista Loistava tulevaisuus ja Olen sua vastassa saivat hienot versioinnit. Kahdelta aiemmalta levyltä tuli myös paljon kappaleita, kuten Samettisuu (20) levyn nimikappale ja erinomainen Olen kuollut monta kertaa, joka levyversiota hitaampana ja riisutumpana versiona tavoitti erityistä koskettavuutta.

Rosita Luun lyriikka ja musiikillinen ilmaisu tuo jollain tapaa mieleen Kauko Röyhkän. Tietynlainen kulmikas laulutyyli ja lyriikka joka puhuttelee suoraan kuulijaa tyyliin: "Hei älä kysy multa tai jos sä kysyt multa, ootko sä valmis kuulemaan?" laulaa Rosita hyvin röyhkämäisesti uuden levyn laulussa Älä kysy. Röyhkä-vertaus voi tosin olla nykyartistille itselleen kyseenalainenkin asia...tai sitten ei. 

Yhtälailla Rosita tuo mieleen myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin popimman version. Molemmissa hahmoissa on samanlaista sukupuolista määrittelemättömyyttä, maskuliininen ja feminiininen energia vuorottelee mielenkiintoisella tavalla. 

Tämän duo-keikan jälkeen haluan nähdä Rosita Luun myös bändiversiona. Tämän illan biisit olivat duo-muodosta johtuen riisutumpia ja hitaampia kuin levytysversiot, itse levythän ovat silkkaa pop-rockia. 

Mielenkiintoista on kuulla, että mihin suuntaan Rositan musiikillinen ilmaisu kehittyy tulevilla levyillä. Matka on hyvässä vauhdissa, levyt pursuavat tarttuvia melodioita ja painavia lyyrisiä ratkaisua. Keikalla Rosita kertoikin, että ennen musiikillista uraansa hän oli tehnyt pelkästään runoja ja kuullut päässänsä melodioita, mutta ei ollut alkuun uskonut, että ne ovat oikeita biisejä. Kyllähän nämä ovat oikeita ja oikein hyviä biisejä.

Bruce Cockburn - O Sun O Moon

Firstly, england is not my native language. I know, for me this is huge risk, enormous step what i take, try to tell something very specific about this great artist and great album...and mostly without google translate. Let's try.

In my opinion Bruce Cockburn belong to Top Five when we talked about greatest canadian songwriters. Of course Neil Young, Leonard Cohen and Joni Mitchell are the brightest canadian diamonds, but Bruce might be fourth or fifth . Would you believe that? I believe.

I hope Bruce Cockburn rings some bells in you? If not, there comes a short brief. Cockburn's career spanning over fifty years. First album titled Bruce Cockburn (70) includes mostly harmless folk-tunes with christianity vibe, but Going to the Country is one of the standout tracks and created kind of bridge for stronger songwriting. On the next few albums Bruce found golden grain,  Night Vision (73), Joy Will Find a Way (75) and excellent In the Falling Dark (76) developed further Bruce as a songwriter.

Mid eighties till the early nineties Bruce made undoubtedly his best albums. Stealing Fire (84), World of Wonders (85), Big Circumstance (88) and Nothing but a Burning Light (91) are all fabulous and strong albums. Songs like If I Had Rocket Launcher, Call It Democracy and If a Tree Falls reflects global side of live. Those songs shows up kind of pre-history of future climate change themes and other global crises. 

If i tree falls in a forest, does anybody hear?

One reason why Bruce was so interestes about those themes was part of his charity trips over the world, where he was middle of hot spots during the civil wars and other painful humanity crises.

If I Had a Rocket Launcher, one of his well known song is written  after visiting Guatemalan refugee camps in Mexico that were attacked by Guatemalan military helicopters. You can find out more interesting details Bruce's activism years in his excellent memoir: Rumours of Glory (14).

Previous studioalbum Bone on Bone (17) was quite strong album keeping inside lots of significant songs like State I'm in, 40 Years of Wilderness and lightly rolling french-sung pretty Mon Chemin. Between these albums Bruce also released great instrumental album: Crowing Ignites (19). 

New album O Sun O Moon (23), his 27th, sounds familiar and warm, like Bruce's singing voice which has warm and comforting tone. On his eighties (born-45) Bruce is still On A Roll, like he sung new album's opening track: 

Time takes it's toll, but in my soul, I'm on a roll. 

As the song continues even mortality is just around the corner: 

Finality is hard to bear, continue breathing and beware. 

Next one, also excellent Orders goes even deeper on the humanity: 

The list is long, as i recall. Our orders said to love them all. 

Maybe we can heard old wise man singing, but we also hear rich and nyanced singing voice, which can tell story bare and authentic straight to you. These are one of the four songs which Bruce performed on his net-site's covid-concerts during pandemic.

Album first single Us All, this slow and spiritual (like most of his songs are) song remains me for Joy Will Find A Way, maybe that religious vibe. Colin Went Down To The Water tells a story, either strict or bit of metaphorical, in any case this shows up great song. Push Come To Shove is just a beautiful love song with strong message: 

 I could sail what's left on the seven seas, i could swim with the bears where ice used to be. 

Absolutely big song and theme.

Most touching song come near the end of album. When the Spirit Walks in the Room is great Cockburn-original at his birth. I heard song first time early in the summer on train to Northern Finland. It took inmediatedly place inside of me. 

Manhattan or Dakar, makes no difference where you are. it doesn't matter what you think, or if you smoke or if you drink, you're thread upon the loom, when the spirit walks in the room. 

Message of this song could be obvious and said thousand times, but it contains lot of love and mercy, helping hand for everyone. In this case Bruce on of the greatest, he dare to say bit more that reality allows. It could because of his christianity background, but maybe more because of his long and winding road with lot of experiments how to face another human.

O Sun O Moon is a great album for this 78-years songwiter. I was lucky and get album on vinyl. There found four stunning bonus songs, rarity picks for Cockburns long career.

Sukellus Helsingin levykauppoihin

Sukellus se on pienikin sukellus. Tällä kertaa Kallion ja Sörnäisten levymestoille. En tiedä onko muualla enää kovinkaan mainittavia levykauppoja? Anttila, Fazer Musiikki, Tunnelin levy. Siinä oli menneinä vuosina ulkopaikkakuntalaisen pyhä kolmio. Syvemmällä sukelluksella pääsi Black & Whiteen asti, joka edelleenkin on toiminnassa, toisin kuin kolme edellistä.

Helteisen kesäpäivän levykauppakierros alkoi luonnollisesti em. Black & Whitestä. Levykauppa on vaihtanut paikkaa sitten viime käynnin. Mutta oliko tunnelma sama? Black & White oli se levykauppa joka mainosti ostavansa levyjä hyvällä hinnalla, näin joskus 80-luvulla. Myös harvinaisuudet kuuluivat Black & Whiten repertuaariin. Tänä päivänä levykauppa esittäytyi levymateriaaliltaan runsaana ja edelleen varsin hintatietoisena paikkana. Alelaarista ei vahingossakaan löytänyt mitään mainittavan arvoista. Tämä on liki kaikkialla sama ongelma, levyt on hinnoiteltu discogsin ylemmän hintahaarukan mukaan. Ostin sentään kaupasta Dave Lindholmin Pen Lee yhtyeen tuplan: Catlook Gypsies (77) parilla kympillä. Uusintapainoksen toki, sillä originaalia alkuperäistä ei alle viidenkympin saa mistään.

Lievähkön pettymyksen jälkeen suunnistin seuraavaksi Kallion Levykauppa Äxään, joka edellisen Helsingin visiitin perusteella jätti hyvän jälkimaun. Nyt alelaarin vinyylien hinnat olivat tasaisesti viidessä eurossa, myös sellaisen kaman, joita saa kirppareilta eurolla tai parilla. Toki pari euron kasaakin löysin, mutta ne olivat silkkaa Viktor Klimenkoa ja Francis Goyaa. Kalliimpien käytettyjen älppyjen perään en juurikaan vilkuillut. Parhaat löydät tein levykaupan portaiden alla olevasta cd-levyjen poistonurkkauksesta. Vitosella kymmenen cd-levyä oli hyvä diili, siihen sisältyi muun muassa Kasabianin, Libertineksen, Hidden Camerasin ja Peer Gyntin levyt ja myös Sparksin vahva ysärilevy: Gratuitous Sax & Senseless Violins (98). 

Seuraavaksi piipahdin mukavassa vanhan liiton levykaupassa Hippie Shake Recordsissa, jossa hinnat eivät ole niin pilvissä ja levykaupan sisustus on kotoisen nuhjuinen. Pitkään hypistelin kädessä Dream Syndicaten: Ghost Stories (88) plättyä, mutta 12 euroa tästä levystä oli tällä kertaa liikaa. Sen sijaan ostin kolmella eurolla lievästi pintaviallisen Rory Gallagherin albumin: Against the Grain (75), joka osoittautui kotiin päästyäni varsin kelvollisesti soivaksi levyksi. 

Muistin vielä lähellä olevan Stupido Marketin, josta tuli tämän reissun kohokohdaksi. Mukaan napsahti neljä laadukasta plattaa huokeaan hintaan, Pimeyden Aika Tihentyy (15) seitsemällä eurolla, Saijaa Saijaan jo ajat sitten loppuunmyyty: Dyynimukulakuukunen (17) irtosi kympillä. Mitä yhtyeelle tätä nykyä kuuluu? Tämän levyn jälkeen ei ole kuulunut mitään. Kultahampaat biisi on sentään yksi 2010-luvun lo-fi suomirokin klassikoita. It's Immaterial ei välttämättä kilauta kaikkien kelloja? Life's Hard and Then You Die (86) ei ole myöskään maailman kohottavimpia levyn nimiä, mutta levyltä löytyvä Driving Away From Home (Jim's Tune) on eittämättä yksi kadonnut pop-klassikko. Tämä levy lähti mukaan mukavaan kuuden euron hintaan. Del Amitrin samannimistä esikoisalbumia en ole koskaan nähnyt levykaupoissa, nyt sen ostin vitosella ja kaupan päälle eurolla samaisen bändin mahtisinkku Always Last To Know ysärin alusta.

Stupido Marketin piti olla se lopullinen maali, mutta enhän voi sivuttaa Rolling Recordsia, ehkä Stadin laadukkainta levymestaa? Rollingin edessä oli kiva kahden euron laarit, josta meinasin ottaa kaksoiskappaleet Biblen, Billy Bremnerin ja Lloyd Colen levyistä, mutta himmasin viime tingassa. Sen sijaan ostin Aerosmithin alkupään demoista koostuvan albumin: 1971: The Road Starts Hear (21) ja Dave Lindholmin livetuplan, molemmat edulliseen 12 euron hintaan. Pari muutaman euron käytettyäkin ostin, Säppi artistin legendaarisen levyn Lintumies (89) ja Elvis Costellon yhden parhaimman älpyn: King of America (86).

Perustatsi näihin levykauppoihin oli se, että materiaalia kyllä löytyy, mutta parhaat levyt ovat hinnoissaan. Pitkän linjan levynkerääjänä on vaikea löytää mitään erityistä ja erityisen halvalla. Tarvittavat klassikot ovat jo hyllyssä ja uusia älppyjä ostan nykyisin harvakseltaan.

Laajempi kattaus Helsingin levykaupoista jäi nyt puuttumaan. Seulan ulkopuolelle jäi ainakin Kampin legendaarinen Keltainen Jäänsärkijä ja Music Hunter Kaisaniemessä.

Kauko Röyhkä - Pilvet meren yllä

Reilu vuosi sitten Kauko Röyhkä perusti facebookiin oman ns. salakerhonsa. Tavoitteena oli rahoittaa tuleva levy NFT-kryptovaluutalla, jossa jokainen tuohon kerhoon liittynyt sai oman osuutensa artistin tulevasta levystä maksamalla viisikymppiä. Kryptovaluutta ei ollut ainakaan allekirjoittaneelle mikään houkutin, vaan enemmän epämääräinen uhka, jossa rahat saa varmuudella häviämään jonnekin mustaan aukkoon. Kuukausien empimisen jälkeen asia (ja etenkin levy) alkoi uudestaan kiinnostamaan ja olin yhteydessä tämän NFT-projektin yhteyshenkilöön ja päätin lähteä yhdeksi rahalliseksi tukijaksi Kaukon levyprojektiin. Itseasiassa olin tuossa vaiheessa 179:ksäs rahoittaja. Kolme sataa rahoittajaa saatiin täyteen talven aikana ja albumi saatiin lopulta prässättyä vinyyliksi. Enkä joutunut mihinkään epämääräiseen kryptovaluuttamaailmaan, siirsin vain tarvittavan summan tekijöille ja homma oli sillä selvä. 

Pari päivää sitten vietettiin Pilvet meren yllä (23) albumin julkkareita ravintola Buenos Airesissa Helsingissä. Artisti ja levyllä soittaneet muusikot olivat paikalla sekä viisikymmentä innokasta fania, minä muiden joukossa. Levy on ollut jo pitkään kuultavissa mp3 - muodossa meidän NFT-ryhmässä, mutta nyt se vasta sai virallisen julkaisunsa fyysisenä äänitteenä, hienosti prässättynä vinyylinä. Voin kertoa, että tämä vinyyliprässäys ei ole huonoimmasta päästä. Levy soi lämpimällä ja selkeällä soundilla.

Oli sota minun ja maailman välillä, kertoo levy heti ensitahdeiltaan. Onko kyseessä myös levyn avainlause? Se kenties kommentoi artistin lähivuosia, henkilökohtaista kiirastultansa, suhdettaan mediaan ja artistina olemiseen. Tämä aloituskappale Barbara ei vakuuttanut vielä talvella, mutta aika on tehnyt tehtävänsä, nyt biisi kuulostaa mielenkiintoisemmalta ja viekkaammalta mitä muistin. Kappaleen sotavertaukset resonoivat onnistuneesti tämän ajan kanssa, se millaisessa maailmassa me nyt elämme.

Pluto kulkee musiikillisesti ja lyyrisesti aika samoissa vesissä kuin Barbara, ehkä ne ovatkin tietoiset sisarbiisit? Myös tämä kappale kuulosti alkuun aika keskinkertaiselta, mutta aika on höylännyt tätäkin veisua edukseen ja avannut sen täyteen kukkaansa. Käsissä on hyvä ja mieleenpainuva Kauko Röyhkä - kappale, joka on maustettu tyylitajuisella, muttei yltiöpäisellä kitaroinnilla. Kuulisin mielelläni tämän kappaleen livenä...kuten koko levynkin.

Ellan rytmissä jotain hyvin tuttua, bossanovamaista-Kaukoa, sitä samaa taikinajuurta mitä on käytetty sellaisissa Röyhkä-originaaleissa kuin Steppaillen ja Vaeltava vitsaus. Yhtäkaikki vahva kappale tämäkin. Puolivälissä mukaan hiipivä vetopasuuna muhevoittaa kappaletta mukavasti. Sushi-baari on levyn menevämpää linjaa. Tämän erittäin lennokkaasti etenevän kappaleen soisin kuulla soivan radiossa, kuten monen muunkin Röyhkä-biisin. Levyn parhaimmistoa. A-puolen päättää mukavan kevyellä svengillä kulkeva Lasihelmiä niminen kappale, joka ei kalpene edeltäjilleen. 

Kakkospuolisko alkaa levyn nimibiisillä, yli seitsemän minuuttia kestävä biisi tavoittaa psykedeelisiä sävyjä, pitäen sisällään Kaukon vahvaa puhelaulua ja vaikuttavia puhallinsoitinosuuksia, saksofonin ja huilun töräyksiä. Sävelmä on basisti Mikko Hellströmin käsialaa. Lyyrisesti kyse on myös isosta kappaleesta: Aika entinen ei koskaan palaa...aina voi taistella, kun ollaan vielä elossa...

Hannu ja Kerttu keinahtelee ovelasti, tunnelmaltaan siinä on jotain samaa kuin aliarvostetun Maantie (18) levyn Pikkuserkku-biisissä. Elämä on sattumaa, onni osuu vain kerran, toista kertaa ei tule. 

Sunnuntaiaamu on hyvin tunnusomainen Röyhkä-kappale, joka kertoo bileiden jälkeisestä aamusta, kun ollaan herätty jossain epämääräisistä tunnelmista: Tässä kappaleessa on yksi levyn parhaimmista vokaalisuorituksista. Kauko on jotenkin isosti läsnä tässä kappaleessa kun hän karjahtelee: Sulla ei ole äitii, sulla ei ole isää, ei veljee eikä siskoakaan, sulla on vain minut...

Hienovaraisesti svengaava Jokilaiva päättää levyn ja nousee levyn kärkibiiseihin. Toisaalta kaikki kappaleet ovat vahvoja tällä platalla. Pilvet meren yllä on kokeneen lauluntekijän väkevä ja tyylitajuinen teos. Levyllä on kantava ja ehjä tunnelma, joka jopa vähän yllätti minut. Odotin jotain hajanaisempaa teosta, mutta toisaalta kun mietin, niin Röyhkän kaikki studioalbumit pysyvät ns.lestissään, eivät kurota liian kauas, mutta pysyvät mielenkiintoisina. Röyhkän väkivahva preesens naulitsee levyt ja tekee niistä enimmäkseen koherentteja kokonaisuuksia, vaikka biisit eivät kautta linjan ihan kiitettävää tasoa olisikaan. Pilvet meren yllä on ilahduttava onnistuminen, josta en löydä heikkoja kappaleita. Lyyrisesti Kauko ei tavoittele taivaita, vaan pysyy omassa maanläheisessä tyylissään. Se riittää tällä kertaa oikein hyvin.

Levy ei ole tällä hetkellä kuunneltavissa missään suoratoistopalvelussa, eikä sitä voi ostaa fyysisenä eikä digitaalisena äänitteenä. Toivoisin kuitenkin levyn leviävän laajemmin, sen verran kovasta platasta on kyse.