Kauko Röyhkä - Pitkä Matka Paratiisiin

Kauko Röyhkän levytystahti on pysynyt kiivaana kaikki nämä vuodet. Tahti on ollut levy/vuosi tai ainakin melkein. Edellinen, myös Kaukon fanien rahoittama sisäpiirilevy Pilvet meren yllä (23) sai fyysisen olomuodon toissakesänä. Vaan mikä on tuoreen Pitkä matka paratiisiin levyn vuosiluku? Sanoisin, että se on 2024, koska levy oli kokonaisuudessaan kuunneltavissa ja ladattavissa Kaukon NFT-alustalla viime uudenvuoden aattona, josta sen itselleni latasin ja poltin cd:ksi. 

Levyn aloittava Diana jatkaa Kaukon pitkää naisten etunimien mukaan nimettyjen biisien ketjua. Näitä nimiä on jo ruksittu aika paljon kalenterista pois, mutta leveyttä vielä riittää tulevaisuuttakin varten. Diana on ilahduttavan tiukka rock-vetäisy, josta tulee mieleen  Kaunis eläin (94) levyn tylyn rokkaava tunnelma. Hyvä aloitus levylle. Biisissä on Kaukon itsensä vetäisemä kitarasoolo.

Jo levyn toisen kappaleen Pieni kulta aikana äimistelen, että kylläpäs levy soundaakin hyvin. Vinyyliprässäys on onnistunut. Itse kappale on haikea ja menneisyyteen kurkoittava, kesäisestä hetkestä laiturilla. Kaukon lauluilmaisu on kypsynyt kuin viini, ehkä nimenomaan kuin punaviini. Suomessa ei liene toista Kaukon kaltaista tulkkia. Äänestä on aistittavissa vuosikymmenien kokemus, mitä on tehdä ja laulaa mitä erilaisimmissa projekteissa ja tietää millainen lauluilmaisu sopii parhaiten itselle.

Suuri kerskuri oli alkuun minulle vaikea pala. Erittäin mielenkiintoisella rytmiikalla eteenpäin kulkevassa kappaleessa hoetaan toistuvasti: Kaunis nainen, kaunis nainen. Ehkä liiankin paljon? Yhtälailla biisin kohteen tavanomainen kuvailu: kauniit kädet, kaunis nenä ym. saa minut vähän irvistämään. Menee viikkoja, yli kuukausi, ennen kuin biisi asettuu minussa paikoilleen. Maltan kuunnella koko sanoituksen ajatuksella läpi ja esimerkiksi biisin loppupuolen ilmaisu: kaunis kala suihkulähteessä, ui ympyrää, on timanttinen ja paljastaa biisin salaisuuden.

Bileet jatkuu aina kappale on ilmeisesti tehty niin, että Kauko on antanut ääniraidan muusikoille, jotka ovat luoneet siihen sopivan taustaraidan. Tästä aika puhtaasti puhelaulumaisesta biisistä on saatu varsin kiinnostava, eikä elämän rajallisuudesta kertovassa tekstissäkään ole mitään heikkoa.

B-puoli alkaa vahvasti levyn nimikappaleella Pitkä matka paratiisiin. Tässä, kuten Dianassakin, maistuu 90-luku ja tutut Kauko-elementit. En vastustele, sillä biisi potkii hyvin eteenpäin. Jos edellisellä sisäpiirilevyllä Pilvet Meren Yllä (23) oli paljon hyviä hetkiä, niin siltä puuttuvat levyn nimikappaleen ja Dianan kaltaiset voimarokit. 

Aavikkokaupunki on myös yksi suosikkejani levyllä. Torvien ryydittämä ja jännällä itämaisella rytmillä kulkeva kappale lumoaa ensi kuulemalta. Kappale on julkaistu aiemmin englanninkielisenä versiona, Kaukon Valhe-yhtyeen toimesta muutama vuosi sitten. Täytyy sanoa, että pidän tästä suomenkielisestä versiosta huomattavasti enemmän.

Levyn loppupuoli suorastaa imaisee mukaan vahvaan Kauko-mystiikkaan. Märässä hiekassa on edellisen kappaleen tapaan, jotain itämaista ja mystistä. Aika pitkään sain kuunnella tätä kappaletta ennen kuin se täysin avautui. Vahva kappale tämäkin. Ei voi kun hämmästellä maestron laadullista tasoa, kun joka vuosi pystytään saattamaan tällaisia teoksia fanien kuultavaksi. Hattu päästä tällaisen luovuuden edessä.

Paras on vielä tulematta, sillä levyn kaksi viimeistä kappaletta vetäisevät minut vielä syvemmälle Kauko-universumiin. Korona-aikana ainakin youtubessa julkaistu En voi enempää resonoi täydellisesti tämän hullun maailman kanssa: eikö ihminen koskaan opi, eikä koskaan tule viisaaksi. Kappale löytää täydellisen liiton vähäeleisen painokkaassa musiikillisessa toteutuksessa ja Kaukon vereslihaisessa tulkinnassa. On myös vaikea löytää vertailukohtia Kaukon aikaisemmasta tuotannosta, biisi on  "something else". 

En olisi uskonut, että paras on vielä tulematta. Jos edellinen biisi osui ja upposi, niin nyt kylmät väreet valtaavat koko kehon. Levyn päättävän Punaisen varsan laulu on ilmeisesti demoversio, jonka tuottaja Henry Neuman halusi säilyttää. En ihmettele, sillä Kaukon ilmaisu on jotain uskomattoman hienoa. Kuin herkkä kädenojennus menneisyyteen ja kun biisin loppuun saadaan vielä pinkfloydmainen naisääni, niin avot, tämä kappale on iso teos, yksi Kaukon pitkän uran parhaista.

Ylisanoistani huolimatta Pitkä matka paratiisiin otti oman aikansa ennen kuin se näytti koko karvansa. Alkuun levy oli minulle lievä pettymys. Mutta kuuntelukertojen myötä pidän sitä jopa parempana levynä kuin edellistä, myös vahvaa Pilvet meren yllä (23) albumia. Tietääkseni seuraava Kauko-julkaisu on uusi Röyhkä-Mattila-levy, joka tulisi ulos mahdollisesti jo ensi kesänä. Myös seuraavan sisäpiirilevyn Yö on täynnä ystäviä äänitykset on aloitettu.

Kauko Röyhkä - Pilvet meren yllä

Reilu vuosi sitten Kauko Röyhkä perusti facebookiin oman ns. salakerhonsa. Tavoitteena oli rahoittaa tuleva levy NFT-kryptovaluutalla, jossa jokainen tuohon kerhoon liittynyt sai oman osuutensa artistin tulevasta levystä maksamalla viisikymppiä. Kryptovaluutta ei ollut ainakaan allekirjoittaneelle mikään houkutin, vaan enemmän epämääräinen uhka, jossa rahat saa varmuudella häviämään jonnekin mustaan aukkoon. Kuukausien empimisen jälkeen asia (ja etenkin levy) alkoi uudestaan kiinnostamaan ja olin yhteydessä tämän NFT-projektin yhteyshenkilöön ja päätin lähteä yhdeksi rahalliseksi tukijaksi Kaukon levyprojektiin. Itseasiassa olin tuossa vaiheessa 179:ksäs rahoittaja. Kolme sataa rahoittajaa saatiin täyteen talven aikana ja albumi saatiin lopulta prässättyä vinyyliksi. Enkä joutunut mihinkään epämääräiseen kryptovaluuttamaailmaan, siirsin vain tarvittavan summan tekijöille ja homma oli sillä selvä. 

Pari päivää sitten vietettiin Pilvet meren yllä (23) albumin julkkareita ravintola Buenos Airesissa Helsingissä. Artisti ja levyllä soittaneet muusikot olivat paikalla sekä viisikymmentä innokasta fania, minä muiden joukossa. Levy on ollut jo pitkään kuultavissa mp3 - muodossa meidän NFT-ryhmässä, mutta nyt se vasta sai virallisen julkaisunsa fyysisenä äänitteenä, hienosti prässättynä vinyylinä. Voin kertoa, että tämä vinyyliprässäys ei ole huonoimmasta päästä. Levy soi lämpimällä ja selkeällä soundilla.

Oli sota minun ja maailman välillä, kertoo levy heti ensitahdeiltaan. Onko kyseessä myös levyn avainlause? Se kenties kommentoi artistin lähivuosia, henkilökohtaista kiirastultansa, suhdettaan mediaan ja artistina olemiseen. Tämä aloituskappale Barbara ei vakuuttanut vielä talvella, mutta aika on tehnyt tehtävänsä, nyt biisi kuulostaa mielenkiintoisemmalta ja viekkaammalta mitä muistin. Kappaleen sotavertaukset resonoivat onnistuneesti tämän ajan kanssa, se millaisessa maailmassa me nyt elämme.

Pluto kulkee musiikillisesti ja lyyrisesti aika samoissa vesissä kuin Barbara, ehkä ne ovatkin tietoiset sisarbiisit? Myös tämä kappale kuulosti alkuun aika keskinkertaiselta, mutta aika on höylännyt tätäkin veisua edukseen ja avannut sen täyteen kukkaansa. Käsissä on hyvä ja mieleenpainuva Kauko Röyhkä - kappale, joka on maustettu tyylitajuisella, muttei yltiöpäisellä kitaroinnilla. Kuulisin mielelläni tämän kappaleen livenä...kuten koko levynkin.

Ellan rytmissä jotain hyvin tuttua, bossanovamaista-Kaukoa, sitä samaa taikinajuurta mitä on käytetty sellaisissa Röyhkä-originaaleissa kuin Steppaillen ja Vaeltava vitsaus. Yhtäkaikki vahva kappale tämäkin. Puolivälissä mukaan hiipivä vetopasuuna muhevoittaa kappaletta mukavasti. Sushi-baari on levyn menevämpää linjaa. Tämän erittäin lennokkaasti etenevän kappaleen soisin kuulla soivan radiossa, kuten monen muunkin Röyhkä-biisin. Levyn parhaimmistoa. A-puolen päättää mukavan kevyellä svengillä kulkeva Lasihelmiä niminen kappale, joka ei kalpene edeltäjilleen. 

Kakkospuolisko alkaa levyn nimibiisillä, yli seitsemän minuuttia kestävä biisi tavoittaa psykedeelisiä sävyjä, pitäen sisällään Kaukon vahvaa puhelaulua ja vaikuttavia puhallinsoitinosuuksia, saksofonin ja huilun töräyksiä. Sävelmä on basisti Mikko Hellströmin käsialaa. Lyyrisesti kyse on myös isosta kappaleesta: Aika entinen ei koskaan palaa...aina voi taistella, kun ollaan vielä elossa...

Hannu ja Kerttu keinahtelee ovelasti, tunnelmaltaan siinä on jotain samaa kuin aliarvostetun Maantie (18) levyn Pikkuserkku-biisissä. Elämä on sattumaa, onni osuu vain kerran, toista kertaa ei tule. 

Sunnuntaiaamu on hyvin tunnusomainen Röyhkä-kappale, joka kertoo bileiden jälkeisestä aamusta, kun ollaan herätty jossain epämääräisistä tunnelmista: Tässä kappaleessa on yksi levyn parhaimmista vokaalisuorituksista. Kauko on jotenkin isosti läsnä tässä kappaleessa kun hän karjahtelee: Sulla ei ole äitii, sulla ei ole isää, ei veljee eikä siskoakaan, sulla on vain minut...

Hienovaraisesti svengaava Jokilaiva päättää levyn ja nousee levyn kärkibiiseihin. Toisaalta kaikki kappaleet ovat vahvoja tällä platalla. Pilvet meren yllä on kokeneen lauluntekijän väkevä ja tyylitajuinen teos. Levyllä on kantava ja ehjä tunnelma, joka jopa vähän yllätti minut. Odotin jotain hajanaisempaa teosta, mutta toisaalta kun mietin, niin Röyhkän kaikki studioalbumit pysyvät ns.lestissään, eivät kurota liian kauas, mutta pysyvät mielenkiintoisina. Röyhkän väkivahva preesens naulitsee levyt ja tekee niistä enimmäkseen koherentteja kokonaisuuksia, vaikka biisit eivät kautta linjan ihan kiitettävää tasoa olisikaan. Pilvet meren yllä on ilahduttava onnistuminen, josta en löydä heikkoja kappaleita. Lyyrisesti Kauko ei tavoittele taivaita, vaan pysyy omassa maanläheisessä tyylissään. Se riittää tällä kertaa oikein hyvin.

Levy ei ole tällä hetkellä kuunneltavissa missään suoratoistopalvelussa, eikä sitä voi ostaa fyysisenä eikä digitaalisena äänitteenä. Toivoisin kuitenkin levyn leviävän laajemmin, sen verran kovasta platasta on kyse.