Sukellus se on pienikin sukellus. Tällä kertaa Kallion ja Sörnäisten levymestoille. En tiedä onko muualla enää kovinkaan mainittavia levykauppoja? Anttila, Fazer Musiikki, Tunnelin levy. Siinä oli menneinä vuosina ulkopaikkakuntalaisen pyhä kolmio. Syvemmällä sukelluksella pääsi Black & Whiteen asti, joka edelleenkin on toiminnassa, toisin kuin kolme edellistä.
Helteisen kesäpäivän levykauppakierros alkoi luonnollisesti em. Black & Whitestä. Levykauppa on vaihtanut paikkaa sitten viime käynnin. Mutta oliko tunnelma sama? Black & White oli se levykauppa joka mainosti ostavansa levyjä hyvällä hinnalla, näin joskus 80-luvulla. Myös harvinaisuudet kuuluivat Black & Whiten repertuaariin. Tänä päivänä levykauppa esittäytyi levymateriaaliltaan runsaana ja edelleen varsin hintatietoisena paikkana. Alelaarista ei vahingossakaan löytänyt mitään mainittavan arvoista. Tämä on liki kaikkialla sama ongelma, levyt on hinnoiteltu discogsin ylemmän hintahaarukan mukaan. Ostin sentään kaupasta Dave Lindholmin Pen Lee yhtyeen tuplan: Catlook Gypsies (77) parilla kympillä. Uusintapainoksen toki, sillä originaalia alkuperäistä ei alle viidenkympin saa mistään.
Lievähkön pettymyksen jälkeen suunnistin seuraavaksi Kallion Levykauppa Äxään, joka edellisen Helsingin visiitin perusteella jätti hyvän jälkimaun. Nyt alelaarin vinyylien hinnat olivat tasaisesti viidessä eurossa, myös sellaisen kaman, joita saa kirppareilta eurolla tai parilla. Toki pari euron kasaakin löysin, mutta ne olivat silkkaa Viktor Klimenkoa ja Francis Goyaa. Kalliimpien käytettyjen älppyjen perään en juurikaan vilkuillut. Parhaat löydät tein levykaupan portaiden alla olevasta cd-levyjen poistonurkkauksesta. Vitosella kymmenen cd-levyä oli hyvä diili, siihen sisältyi muun muassa Kasabianin, Libertineksen, Hidden Camerasin ja Peer Gyntin levyt ja myös Sparksin vahva ysärilevy: Gratuitous Sax & Senseless Violins (98).
Seuraavaksi piipahdin mukavassa vanhan liiton levykaupassa Hippie Shake Recordsissa, jossa hinnat eivät ole niin pilvissä ja levykaupan sisustus on kotoisen nuhjuinen. Pitkään hypistelin kädessä Dream Syndicaten: Ghost Stories (88) plättyä, mutta 12 euroa tästä levystä oli tällä kertaa liikaa. Sen sijaan ostin kolmella eurolla lievästi pintaviallisen Rory Gallagherin albumin: Against the Grain (75), joka osoittautui kotiin päästyäni varsin kelvollisesti soivaksi levyksi.
Muistin vielä lähellä olevan Stupido Marketin, josta tuli tämän reissun kohokohdaksi. Mukaan napsahti neljä laadukasta plattaa huokeaan hintaan, Pimeyden Aika Tihentyy (15) seitsemällä eurolla, Saijaa Saijaan jo ajat sitten loppuunmyyty: Dyynimukulakuukunen (17) irtosi kympillä. Mitä yhtyeelle tätä nykyä kuuluu? Tämän levyn jälkeen ei ole kuulunut mitään. Kultahampaat biisi on sentään yksi 2010-luvun lo-fi suomirokin klassikoita. It's Immaterial ei välttämättä kilauta kaikkien kelloja? Life's Hard and Then You Die (86) ei ole myöskään maailman kohottavimpia levyn nimiä, mutta levyltä löytyvä Driving Away From Home (Jim's Tune) on eittämättä yksi kadonnut pop-klassikko. Tämä levy lähti mukaan mukavaan kuuden euron hintaan. Del Amitrin samannimistä esikoisalbumia en ole koskaan nähnyt levykaupoissa, nyt sen ostin vitosella ja kaupan päälle eurolla samaisen bändin mahtisinkku Always Last To Know ysärin alusta.
Stupido Marketin piti olla se lopullinen maali, mutta enhän voi sivuttaa Rolling Recordsia, ehkä Stadin laadukkainta levymestaa? Rollingin edessä oli kiva kahden euron laarit, josta meinasin ottaa kaksoiskappaleet Biblen, Billy Bremnerin ja Lloyd Colen levyistä, mutta himmasin viime tingassa. Sen sijaan ostin Aerosmithin alkupään demoista koostuvan albumin: 1971: The Road Starts Hear (21) ja Dave Lindholmin livetuplan, molemmat edulliseen 12 euron hintaan. Pari muutaman euron käytettyäkin ostin, Säppi artistin legendaarisen levyn Lintumies (89) ja Elvis Costellon yhden parhaimman älpyn: King of America (86).
Perustatsi näihin levykauppoihin oli se, että materiaalia kyllä löytyy, mutta parhaat levyt ovat hinnoissaan. Pitkän linjan levynkerääjänä on vaikea löytää mitään erityistä ja erityisen halvalla. Tarvittavat klassikot ovat jo hyllyssä ja uusia älppyjä ostan nykyisin harvakseltaan.
Laajempi kattaus Helsingin levykaupoista jäi nyt puuttumaan. Seulan ulkopuolelle jäi ainakin Kampin legendaarinen Keltainen Jäänsärkijä ja Music Hunter Kaisaniemessä.
Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.
Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)
Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.
Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.
Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia:
