Levymessut Kuivaamo Tampere. 7.5.2017

Miten ihmeessä jaksan kirjoittaa bloggauksia liki jokaiselta levymessureissultani? Yhtälailla voin esittää kysymyksen, miten ihmeessä innostun musasta aina uudelleen? Levymessujen jälkeinen olotila on usein euforinen, kun tulee lyhyessä ajassa raavittu kohtuullinen (siis kohtuuton) määrä näitä musiikillisia artefakteja. Tässä syy ja seuraus bloggauksiini.

Tampereen Lielahden vanhalla teollisuusalueella sijaitseva Kuivaamo oli yllättävän vaikea löytää. Pihamaalla tuli palloiltua hetki jos toinenkin, ennen kuin oikea messuovi löytyi. Olin reissuissa kolmevuotiaan pojan kanssa ja se asetti omat haasteensa.

Messumyyjiä oli paikalla melkoisesti, äkkipäätään voisin heittää, että liki 20 myyjää, ellei ylikin. Tilaa riitti, minkäänmoista ahtauden tunnetta en tuntenut. Syöksyin haukkana ruotsalaisen Delicious Goldfish Recordsin laareille, jossa näyttä olevan jälleen kerran euron lättyä tarjolla. Tällä kertaa euron lättyjen taso oli heikohko, mukaan kelpuutin Utopian: Utopia(82) ja Ian Duryn: New, Boot & Panties(77). Kallein ostos tältä kojulta oli Iggy Popin huima livelätty: Tv Eye(77), siitä pulitin kokonaiset 8 euroa.

Herkullinen kultakala ja eräs toinenkin ruotsimyyjä tarjosi edukkaita singlelevyjä, näitä 50 sentin nelivitosia tuli kauhottua rapiat toistakymmentä. Laatu piti pintansa, mainittakoon näistä pikkuherkuista muun muassa Beatlesien: Get Back ja Let it Be, John Lennonin kuvakannellinen Instant Karma jonka kääntöpuolen, eli Yoko Onon Who Has Seen The Windin?, myös riskinomaisesti kuuntelin. Billy Idolin mint-kuntoinen Rebel Yell ja Donovanin kuvakannellinen Riki Tiki Tavi kuuluivat sinkkulöytöjen parhaimmistoon sekä Derek & Dominoisien: Layla, joka soi timanttisesti. Musiikillisesti laadukas singlelevy, takaposkelta löytyy toinen hieno Clapton originaali: Bell-Bottomed Blues. Näitä sinkkuja on hieno kuunnella, kun selkä on sellaisessa kunnossa, että jaksaa vaihtaa tiuhaan levynpuolta. Nyt kuuntelua hieman varjostaa tyttären dvd-vonkaus.

Näillä messuilla ehkä sittenkin parhaimmat kattaukset tarjosivat kotimaiset levymyyjät. Onkohan valta vaihtunut? Huomasin itse ostavani ja löytäväni levyjä suomalaisten laareista enemmän ja kohtuullisempaan hintaan, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Eräältä suomilaarilta napsaisin kymmenkunta kahden euron herkkua, kuten levyt: Japan: Quiet Life(80), Sparks: Whomp That Sucker(75), Santana: Welcome(74) ja Gary Us Bondin: Standing in The Line of Fire(84). Ok, discogs-hinnoissa nämä levyt eivät ole yhtään tuota kahta euroa kalliimpia, mutta eipä tarvi aina tilata ulkomailta ja maksaa niitä postimaksuja.

Myös Rolling Records Sörnäisistä jäi positiivisesti mieleen. Kattaus oli kautta linjan laadukas ja hinnat kohtuullisia. Tässä vaiheessa poikani oli sen verran vauhdissa, että syvempään tutustumiseen en ehtinyt, mitä nyt Kinks-kokoelmastani puuttuva lättynen: Live at Kelvin Hall(67) löysi tiensä nyt levyhyllyyni.

Levyjä ja sinkkuja tuli hommattua tältä reissulta itselleni maltilliset 32 kappaletta ja kokonaishinnassa jäätiin selvästi alle 100 euron messubudjetin. Nämä eivät yllä levymessujen Top vitoseen, tosin rajoitettu puolentoista tunnin aika villin kolmevuotiaan kanssa söi keskittymiskykyäni oleellisesti. Tämän olen oppinut lasten kanssa messuillessani:

5 ohjetta kuinka selvitä natiaisen kanssa messuilla:

1. Anna lapsen juosta. Älä vahdi ja huutele jatkuvasti lapsellesi, anna lapsen juosta löysät pois, turha varoa ja pidätellä liikaa.

2. Anna lapselle levynhakutehtävä. Esim. "Etsi isille autolevy!" Toimii ainakin pienen hetken.

3. Anna lapsen roikkua jaloissa ja maata lattialla. Sitä ei kannata hävetä. Kukapa nyt ei pitäisi lattialla makoilusta.

4. Muista välipalat ja vesipullo. Ennen messuja kannattaa olla lounasruoka syötynä, näin isi ja lapsi jaksaa huomattavasti paremmin.

5. Ajoita messuille meno ennen päiväunia, jotta natiainen voi nukahtaa paluumatkalla autossa isukin valtavien levykassien vahtiessa sikeää unta.

Willie Nelson - Pitkä Tie

Willie Nelsonin elämänkertaan tarttuminen ei ollut mitenkään suunniteltua. Tämän jo 84 vuotta täyttävän countryveteraanin musiikkia en ole niin valtavasti kuunnellut, tosin olen noteerannut Willien viime vuosien parhaita albumeita, kuten levyt: Spirit(96), Teatro(98), Songbird(06) ja uusimmat Band of Brothers(14) ja God's Problem Child (17).

Elämänkerta etenee sekä kronologisesti, että dialogissa 90-luvun tapahtumien kanssa, jolloin Willie painiskeli suurten verovelkojen kanssa. Willien musiikillinen tarina alkaa jo 1950-luvulla, mutta ensimmäinen albumi ilmestyy vasta 1961. Alkuaikojen albumit ovatkin liialla tuotannolla pilattuja ja Willien raa'ahko countrysoundi kehittyikin vasta 1970-luvulla, kun Willie kohtasi tuottajan joka antoi maestrolle vapaat kädet musan tekemiseen.


1970-luku esittäytyy tässä elämänkerrassa varsin käänteentekeväksi vuosikymmeneksi. Albumeilla: Shotgun Willie(73), Phases & Stages(74) ja Red Headed Stranger Willie(75) saavutti lopullisen läpimurron ja ehkä myös musiikillisen uskottavuuden. 70-luvun suurin menestys oli kuitenkin coverlevy: Stardust (78), jonka myynti hipoo viittä miljoonaa. Tällä vuosikymmenellä Willien tarinaan hiipii myös ruohon polttelu ja sen ylistäminen. Nelsonin marihuana-myönteisýys on vähintäänkin arveluttavaa luokkaa, monia mehukkaita musiikillisia tarinoita sävyttää seuraavan tyyliset repliikit: "Silloin kääräisin itselleni mehevän jointin" Jatkuva ruohon ylistys saa allekirjoittaneen miettimään, että voisiko Willien väitteissä olla perääkin? Pitäkäämme tämä kirja nuorison kätten ulottumattomissa.

Hämmästyttävintä Nelsonin urassa on tuotteliaisuus. Levyjä on tullut helposti kaksi vuodessa ja ihan viimeisinä vuosikymmeninä tahti on jopa kiihtynyt. Willie kertookin: "Yksinkertaisuus on avain kaikkeen. Mene studioon. Laula laulu. Tule pois. En halua äänittää satoja ottoja tai tuhansia raitoja. Laulutyylini ei ole täydellinen. Sen on tarkoitus heijastaa kaltaisteni ihmisten epätäydellisyyttä, ja se heijastus on aika tarkka jo parin oton jälkeen"

Kirjana "Pitkä Tie" on mutkatonta luettavaa. Teksti on hyvin soljuvaa ja ilmeisesti se ei ole tullut paperille Willien kynästä, vaan maineikkaalta rockelämänkerturilta: Davit Ritz. Tunnelma on sellainen kuin Willie jutustelisi meille omalla rehellisen rouhealla tyylillään. Kirja pitää sisällään hienosti kuvattuja kohtaamisia countryn ja kevyen musiikin legendojen kanssa. Muun muassa suhdetta Waylon Jenningsiin ja Johnny Cashiin kuvaillaan monipuolisesti. Myös Willien perhe-elämän kuvaus saa ison roolin kirjassa. Vaimoja on ollut neljä ja lapsia muistaakseni 8.

Kieltämättä kirjan lukemisen jälkeen Willie Nelsonin musa on saanut isomman roolin päivieni musasoundtrackissa, etenkin tämä uusi God's Problem Child(17) vaikuttaa hyvinkin pätevältä tapaukselta:

Vainukoiran levypäivityksiä - Päivieni vaihtuva soundtrack

Musiikki armas, mutta onneksi ei ainut ystäväin. Aina luovutat sävelesi, kiireiset, rytmiset, hitaat, hankalat ja hyväntuuliset, aina löytyy tilanteeseen sopiva musiikillinen lättynen.

Talvikautta miettiessäni, ehkä jopa koko perheellisen ajan musiikillista kaarta, niin millaista musiikkia missäkin hetkessä sitä tulee kuunneltua? Jos lykästää, niin arkiaamuisin kerkeän kuuntelemaan yhden levyn puoliskon verran jotain perusrokkia, nyt se on ollut Dave Edmundsia tai Status Quota. Jälkimmäisen artistin levyistä on tullut hankittua viime aikoina oleellinen osa 70- ja 80-luvun tuotannosta. Harvinaisen raikastavaa ränttätänttää sopiviin hetkiin siroteltuna, kuunnelkaapa vaikka Just Supposin'...(80) albumin avausbiisi: What You're Proposing. Toimii!



Autossa työmatkoilla soi useimmiten Amazonilta tilaamani euron parin ceedeet. Tällä hetkellä tehokuuntelussa on Paul Simonin viime vuonna ilmestynyt: Stranger to Stranger(16), joka ei ole mikään välittömästi avautuvat levykokonaisuus, vaikkakin siitä erottuvat heti albumin ns. kantavat kappaleet: Werewolf, Wristband ja nimikappale Stranger to Stranger. Yhtälailla toisen pitkän linjan artisin Todd Rundgrenin ceedeet ovat olleet tehosoitossa autossani. Rundgrenin nykytuotantoa sävyttää halvalta kuulostavat syntetisaattoritaustat joissa on outoa viehätystä. Uusin Global(15) on naivissa ysärinykytyksessään miltei helmi levy, sitä edellinen State(13) on yhtälailla koneilla kuorrutettu, mutta kakun alta paljastuu useita vahvoja biisejä, kuten: Ping Me ja Sir Reality. Myös näitä lättyjä edeltäneet hardrock-vaikutteinen Arena(08) ja perinteisempää Rundgren-soundia edustava Liars(04) ovat olleet autokuuntelussa.

Työpaikalle tullessani kerkeän kuunnella ehkä yhden levynpuoliskon verran kasarirokkia ja iltapäivällä sen levyn toisen puoliskon. Parhaimpina toimistopäivinä saattaa työn ohessa pyörähtää useampiakin levyjä. Olen hommannut työpisteelleni kirppariltaa pikkurahalla kakkosstereot kera levysoittimen. Työhuoneeni levyhyllystä löytyy parisen sataa 80-luvun perusrocklevyä, kuten Georgia Satellitesia, Stingiä, Tracy Chapmania, Graham Parkeria, Bruce Springsteeniä ym.ym. Kaikki levyt ovat tietenkin ns. kaksoiskappaleita, kotona levyhyllyssä on omat paremmat versionsa näistä. Useimmilla näistä levyistä on ns. halvan kirppislevyn status, jos myisin niitä eteenpäin, saisin muutaman euron kappaleelta, jos sitäkään. Mutta kaikki nämä levyt ovat hyviä 80-luvun rokkiplattoja, joilla virkistän työpäivääni.



Iltapäivällä kotiin palatessani ruuanlaiton ja lasten kaitsemisen ohessa levylautasella pyörii usein se viimeksi ostettu(ostetut) hyvä levy. Talven aikana olen tutustunut ansiokkaan singer-songwriterin Michael Chapmanin tuotantoon, levyt Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76) ovat olleet useimmiten kuuntelussa näinä iltapäivän hetkinä. Kotikutoisen oloista juurevaa kitarankäyttöä ja taitavaa laulunteon lahjaa. Mainittava on myös juuri hankittu The Bandin basisti-laulajan Rick Dankon ainokainen soololevy: Rick Danko(77), joka on varsin laadukas tekele, kuin jatke The Bandin noihin aikoihin päättyneelle uralle. Levy ei tule usein vastaan, oman kappaleeni löysin huolellisin discogs-selauksen kautta 10 eurolla.

Muita iltapäivien tehokuunteluartisteja ovat olleet: Carole King, Dan Fogelberg ja Harry Chapin. Kaikkien näiden kolmen artistin tuotantoa olen täydentänyt ansiokkaasti pikkurahalla kuluvan talven aikana. Jo aiemmin postaamani Dan Fogelbergin mahtilevy: Netherlands(77) ja Carole Kingin: Wrap Around The Joy(74) sekä Harry Chapinin: Verities & Balderdash(74) ovat vierailleet taajaan levysoittimessani. Tämänhän Chapinin kappaleen coveroi jokin ysäribändi, mikäs sen bändin nimi olikaan? Huikea biisi ja huikea tarina, riipaisee kenen tahansa etäisen tai etäiseksi pyrkivän isukin sydänalaa.



Isoimman yllätyksen tämän talvikauden musankuuntelussa on tarjoillut brittiläinen reggaeyhtye UB40. Aiemmin täysin sivuuttamani bändi on hiipinyt päivieni ja iltojeni hyväntuulen soundtrackiksi, josta pitää lapset ja koirakin. Debyytialbumi Signing Off(80) ja hittilevy, pelkästään cover-biiseistä koostuva Labour of Love(83) ovat olleet eniten kuuntelussa. Muuta hyväntuulista kamaa illoissani ovat edustaneet Dave Edmunds ja em. Status Quo.

Viime syksynä menehtyneet Leonard Cohenin testamenttia: You Want It Darker(16) olen kuunnellut tähän päivään asti kuunnellut säästellen, en kertaakaan kunnolla lävitse. Vasta tänään tarjoutui sellainen talven ja kevään taitoskohta johon Leonardin levyn hoitavan hyinen kosketus sopi. Tässä on levy, jota ei ole tarkoitettu puhki kuunneltavaksi, se on levy jolle siunatut kuuntelukerrat ovat harvassa, koska levy vaatii täyden huomion ja läsnäolon.

Egotrippi. Klubi. Tampere. 17.3.2017

Mietin, että onkohan Egotrippi Suomen tämän hetken laadukkain ja elinvoimaisin pop/rock-bändi? Sanoisin melkein, että on. Egotripillä on riittävästi levytettyä tuotantoa takanaan, edelleen intohimoa tehdä uutta, yhä parempaa(?) musiikkia ja se on kaiken lisäksi aivan hemmetin kova livebändi. Näistä mehuisista aloitussanoistani hypätään eiliselle Tampereen keikalle ja tarkastellaan, että ovatko pojat todellakin kehujeni arvoisia?

Keikan alkupuoli oli yllättävän kova. Varsinkin herrat Mikki ja Knipi tuntuivat olevat hervottoman hauskalla, miltei juhlatuulella (miksipä eivät olisi). Välispiikit napsahtelivat lakonisen humoristisesti kohilleen, pienet kosmeettiset mokat piristivät tunnelmaa ja ennen kaikkea, musiikillinen ilmaisu oli avoin ja estoton, ihan alusta asti. So Great!

Keikan alkupään biiseistä etenkin Uusi Aamu, Tällaisena ilta, Polkupyörälaulu ja melko tuore Valtatie toimivat mainiosti. Olen kuulevinani Mikin välispiikistä, että Valtatie olisi otettu jotenkin nihkeästi vastaan? Todellako näin? Mielestäni kyseessä on ihan puhdasverinen tuleva Egotrippi-klassikko, vähän uutta suuntaa halkova, mutta kuitenkin tarpeeksi tunnistettavan egotrippimäinen soundiltaan.

Keikan puolivälissä lauluvuoro siirtyi erinomaisesti laulaneelta ja heittäytyneeltä Mikiltä Knipille. Kovaa kamaahan sieltä seurasi. Olin erityisesti ilahtunut, että uusimman Vuosi Nolla(15) levyn pieni suuri helmi: Ongelma oli mukana ohjelmistossa. Henkilökohtainen suosikkini levyllä. Tämän veisun alkuun liittyi ihan todellinenkin ongelma, sillä Knipi oli unohtanut laittaa kitaran piuhan paikoilleen. Muista Knipin laulamista veisuista varsinkin Mestaripiirros kutitteli kyynelkanavia, murhaavaa kamaa. Sen sijaan herkkäviritteiset Varovasti Nyt ja Asvaltin Pinta peräkkäin soitettuina syövät mielestäni toistensa tehoa, tällä keikalla jälkimmäinen meni vähän ohitse, vaikka erinomainen kappale onkin.

Keikan loppupuolella vauhti ja boosti kasvoi railakkaisiin mittasuhteisiin. Uuden Vuosi Nolla(15)albumin Hehkulamppu toimi todella hyvin ja Muistutus jopa vielä paremmin. Pakollisia hittejä alkoi lopussa olemaan jo niin paljon, että silmiini lensi todellakin hetkellisesti "Unihiekkaa", vaikka se onkin bändin hittiparhaimmistoa. Koivuniemen herra piiskasi unen rippeet pois, Älä koskaan ikinä muutu hoilautti yleisöä siinä missä muutkin. Encoreista mainittakoon jokaisen laskuhumalassa baarista palavaan tunnusbiisi: Matkustaja, sekä biisi, jonka erinomaisuutta...tai yleisön suosiollisuutta olen aina ihmettellyt, nimittäin biisi: Gloria. Ei putoa mulle, mutta suurimmalle osalle egokansaa se putoaa. Eipä siinä mitään, hyvä että meillä on jokaisella omat suosikkimme, minulle nämä suosikit löytyvät bändin uudemmasta tuotannosta.

Kaiken kaikkiaan tämä taisi olla paras Egotripin keikka jota olen ollut todistamassa. Keikan suurin plus-merkki meni hyvään meininkiin, jonka bändi sai aikaan. Kattaus oli rento ja estoton sekä sitä täydensi nämä helvetin hyvät biisit. Tästä on hyvä jatkaa, kohti kesää...ja sitä uutta levyä? Se lienee jo aika loppusuoralla?

Bone Moon ja Laura Moisio. Telakka. 10.3.2017

Laura Moision lämppärinä toimi itselleni aivan uusi tuttavuus, nimeltään Bone Moon. Taustalta löytyy tällainen erittäin autenttisen kuuloinen laulaja nimeltään Lauri Myllymäki ja bändi Ochre Room. Kyseinen bändi on julkaissut käsittääkseni kaksi levyllistä tällaista muotovaliota americanaa. Yhtenä vahvana vertailukohtana tulee Fleet Foxesin laulaja Robin Pecknold, musiikki on aivan kuin pienimuotoisempaa Fleet Foxesia.

Bone Moonin nelihenkinen kokoonpano aloitti Telakan erittäin täyteläisen liveillan. Ennen keikkaa olin kuunnellut Spotifysta bändin uunituoreen eepeen: The Writer(17), josta ei mitään huonoa sanottavaa löydy. Entäs sitten keikka? Niin, en siitäkään keksi mitään huonoa sanottavaa. Lauri Myllymäen lauluilmaisu oli vahvaa ja hyvin amerikkalaista. Laulaja olisi mennyt täydestä amerikkalaisena.

Oliko keikka liiankin muotovalio, ns. americana-pakasta vedettyä peruspaakkelsia? En sanoisi näin. Lauluissa ja niiden tulkinnassa oli sävyjä ja syvyyttä, todenmukaisuutta. Bändin vika biisi jonka Myllymäki esitti yksin kitaran ja huuliharpun säestyksellä oli pysäyttävän kaunis. Kylmät väreet kävi läpi ja päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus nähdä ja kokea jotain näin hienoa musiikillista elämystä. Todella vakuuttava keikka, missä kaikenlainen itsekorostus ja starailu loistivat poissaolollaan.

Laura Moisio aloitti oman keikkansa ihka uudella biisillä joka teki välittömän vaikutuksen. Vajaan tunnin mittainen setti vuorotteli jo levytetyn ja levyttämättömän materiaalin välillä. Muutamat uudet biisit olivat varsin kovia, kuten Kuunpoika ja ihan viimeisenä kuultu kappale, jonka nimeä en muista. Parhaiten ehkä toimivat sitten edellisen Ikuinen Valo(15) albumin syvältä ruopaisevat kappaleet.

Moision kauniin heleää lauluilmaisua ei voi kuin ihailla. Vertailukohtia miettiessäni ajattelin ainakin nuorta Joni Mitcheliä. Niin, tavallaan Moision ilmaisussa on myös jotain hyvin suomalaista ja hyvin omintakeista meininkiä. Yhtäkaikki Moision herkkänä soljuva laulu toimi erinomaisesti livetilanteessa. Moision merkitsevä laulu ja läsnäolo parhaimmillaan loi rauhoittavan, miltei hengellisen tunnelman.

Dan Fogelberg: Nether Lands

Vielä jostain löytyy tutkimaton musiikillinen kaistale. Tila on joka on hyvin tutunkuuloinen, mutta josta en tahdo millään saada otetta. Kauniit sävelet täyttävät eläväisen rivitalokolmion, jota hallitsee lasten äänet, leikkijunan taustasurina, koiran leuan jäyste, kiireinen arki-ilta kaikkinensa.

Se tunne, kun pitelet kädessäsi tyylikästä avattavaa levynkantta, siniharmaa taivas avautuu sen takana, metsän korkeat puut kurkottelevat auringonsäteiden lävitse. Oi mikä autere, mikä huolella haettu tila. Se on tuskin todellisuutta, tässä on paljon liiallisuutta. Totta kai pehmeällä partavärkillä koristeltu laulaja/lauluntekijä katsoo kannessa keskittyneesti...itseensä.

Tämä on musiikkia joka voisi olla tehty tänään, esimerkiksi Jonathan Wilsonin tai Destroyerin toimesta. Tämä on yllättävän monen musiikillisen polun risteymä, tavallaan itse keskinkertaisuus, mutta toisaalta mitä sulavin harmonia, musiikillinen spa-hoito aikana jolloin hipahtava luonnon uimaranta hoiti saman asian puskanussimisineen. Sitä tämä levy ei ansaitse, rivoja ilmauksia, huonoa käytöstä, sillä tämä levy lempeä kesäpäivä Kaliforniassa, tuulensuihke korvissa, Billin ja Hillaryn nuoruuden soundtrack. No, tätähän minä en oikeasti tiedä.

Nether Lands, selkeästi tavoittelee luonnon harmonista olotilaa, kuin kangastusta vielä paremmasta tunnelmasta. Kehtaakin vielä tämä kyltymätön taiteilija hakea kauneimmasta kaikista kauneinta. Mutta hyvä, että tavoittelee. Täydellinen soitinten liitto, yllättävän terhakka kitara, monenlaiset sovitukselliset erinomaisuudet, jotka meinaavat hukkua seinien tapettiin. Hukkuvatko ne?

Dan Fogelberg, Dan Fogelberg...se on nimi jota olen kuullut toistettavan. Merkittävä, mutta vähän unholaan jäänyt jenkkirokkari Eaglesin ja AOR:n syntyseuduilla. 70-luvulla varsin eheän discografian luoneen Dan Fogelbergin musiikki löysi myös suuren yleisön. Taustalla soivan harmonisen Nether Landsin(77) lisäksi tuotannon huippuina mainittakoon levyt: Phoenix(79) ja The Innocent Age(81). Eikä tässä kaikki, suurin osa tämän artistin tarinasta on vielä tutkimatta. Kuka sinä olet, etsijä?

Lopussa sittenkin, läpi usvan, läpi illan nousevan desibelimäärän. Perheellisen istunnolla, haaveilijan iltapalalla, vatsanpohjan falsetilla, pilviharson ylitse kohoaa herkkua, niin utopistista, mitä luontevinta hippiveivausta kaikkien taivaiden yläpuolelle. Tämä on totta, tälle levylle on puristettu Timothy B.Schmithin kohoamaton sielu. Tässä se kohoaa.

Kuitenkin, enemmän menetän kuin saan. Haikeuden syliote on niin harvinainen ja epäsuosittu, että minun on alettava vääntää lapsille iltapalaa ja eheyttää perheenisää itsessäni. Mutta sinä illan pimeä hetki, varo vaan. Löydän salakäytävän Dan Fogelbergin jenkkirokin unimaailmaan, vaivun harsoiseen usvaan, heräämättömään tilaan, suloiseen syliin, erittäin tarpeellisen silitykseen. Se saakoon mutkani ja kipuni häipymättömiin.

Polarin Sieppari. Dog's Home, Tampere. 25.2.2017

Itselleni Polarin Sieppari edustaa syväjäädytettyä 80-lukua, kuin sinne unohtunutta punkahtavaa rock-bändiä, jostain Juliet Jonesin Sydämen ja Ne Luumäkien välimaastosta. Niin, tämä bändi olisi voinut soittaa 80-luvun lopulla Limingan nuorisoseuran talolla tai vaikkapa Vihannin Mäntylammin lavalla kuumana kesänä 1989.

Polarin Siepparit ovat kuitenkin tätä päivää. Tärkeä nostalgiatrippi tällaisille 40+  setämiehille, mutta elinvoimaisuudessaan ja tarttuvuudessaan myös nuorempaa yleisöä puhutteleva bändi. Karkkila, ilmeisen legendaarinen kunta, kaupunki? Jonka ympärille useat biisit perustuvat, tietynlaiseen pikkukaupungin ahtaaseen ilmapiiriin, joka on kollektiivisesti hyvinkin jaettava asia, sillä yllättävän monella meistä löytyy tämä pikkukaupunki- tai kylä tausta.

Bändi on urallaan julkaissut vasta kaksi albumia, rehvakkaan: Let's Euse!(14) ja viime vuonna ilmestyneen hieman muotovaliomman: Koisjärven Disco(16). Molemmat albumit pitävät sisällään toinen toistaan tarttuvampia punkahtavia rockvetäisyjä, joiden nimetkin jo kertovat paljon: Mikko Meriläinen, Sokka Irti ja Kaasu pohjassa Toijalassa, 1985 ym.

Polarin Siepparit aloittivat keikan uuden levyn ässäbiisillä: Koijärvi täyteen betonia. Biisi joka on myös kolme vuotiaan poikani yksi lemppareista, helposti mukana laulettava, mutta tekstiltään lohduton pikkukaupunkikuvaus: "Sä lähdit Urjalasta, odotit taas uutta lasta, joku toinen isyytensä aikoo tunnistaa"

Keikka vuorotteli molempien levyjen biiseillä. Mieleen jäivät muun muassa uuden levyn parhaimmistoa edustava Nuori ja Viisas, debyyttialbumin hieno Hipit. Bändin asenne ja yhteissoitto oli kovaa tasoa, välispiikit varomattoman hauskoja, mukavalla tavalla mauttomiakin. Reilun puolen tunnin soiton jälkeen tein illan suurimman virheeni ja lähden kesken keikan katsomaan toista artistia toiseen baariin. Niin, coitus int harvoin kannattaa, ei nytkään. Yritys irti leikata itseni Polarin Siepparin hyvästä live-energiasta epäonnistui. Puolen tunnin jälkeen palasin Dog's Homen jälkipöhinöihin ja ostin bändin erinomaisen Koisjärven Discon(16) kaverille yllärilahjaksi.