Näytetään tekstit, joissa on tunniste stooges. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste stooges. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Levymessut Kuivaamo Tampere. 7.5.2017

Miten ihmeessä jaksan kirjoittaa bloggauksia liki jokaiselta levymessureissultani? Yhtälailla voin esittää kysymyksen, miten ihmeessä innostun musasta aina uudelleen? Levymessujen jälkeinen olotila on usein euforinen, kun tulee lyhyessä ajassa raavittu kohtuullinen (siis kohtuuton) määrä näitä musiikillisia artefakteja. Tässä syy ja seuraus bloggauksiini.

Tampereen Lielahden vanhalla teollisuusalueella sijaitseva Kuivaamo oli yllättävän vaikea löytää. Pihamaalla tuli palloiltua hetki jos toinenkin, ennen kuin oikea messuovi löytyi. Olin reissuissa kolmevuotiaan pojan kanssa ja se asetti omat haasteensa.

Messumyyjiä oli paikalla melkoisesti, äkkipäätään voisin heittää, että liki 20 myyjää, ellei ylikin. Tilaa riitti, minkäänmoista ahtauden tunnetta en tuntenut. Syöksyin haukkana ruotsalaisen Delicious Goldfish Recordsin laareille, jossa näyttä olevan jälleen kerran euron lättyä tarjolla. Tällä kertaa euron lättyjen taso oli heikohko, mukaan kelpuutin Utopian: Utopia(82) ja Ian Duryn: New, Boot & Panties(77). Kallein ostos tältä kojulta oli Iggy Popin huima livelätty: Tv Eye(77), siitä pulitin kokonaiset 8 euroa.

Herkullinen kultakala ja eräs toinenkin ruotsimyyjä tarjosi edukkaita singlelevyjä, näitä 50 sentin nelivitosia tuli kauhottua rapiat toistakymmentä. Laatu piti pintansa, mainittakoon näistä pikkuherkuista muun muassa Beatlesien: Get Back ja Let it Be, John Lennonin kuvakannellinen Instant Karma jonka kääntöpuolen, eli Yoko Onon Who Has Seen The Windin?, myös riskinomaisesti kuuntelin. Billy Idolin mint-kuntoinen Rebel Yell ja Donovanin kuvakannellinen Riki Tiki Tavi kuuluivat sinkkulöytöjen parhaimmistoon sekä Derek & Dominoisien: Layla, joka soi timanttisesti. Musiikillisesti laadukas singlelevy, takaposkelta löytyy toinen hieno Clapton originaali: Bell-Bottomed Blues. Näitä sinkkuja on hieno kuunnella, kun selkä on sellaisessa kunnossa, että jaksaa vaihtaa tiuhaan levynpuolta. Nyt kuuntelua hieman varjostaa tyttären dvd-vonkaus.

Näillä messuilla ehkä sittenkin parhaimmat kattaukset tarjosivat kotimaiset levymyyjät. Onkohan valta vaihtunut? Huomasin itse ostavani ja löytäväni levyjä suomalaisten laareista enemmän ja kohtuullisempaan hintaan, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Eräältä suomilaarilta napsaisin kymmenkunta kahden euron herkkua, kuten levyt: Japan: Quiet Life(80), Sparks: Whomp That Sucker(75), Santana: Welcome(74) ja Gary Us Bondin: Standing in The Line of Fire(84). Ok, discogs-hinnoissa nämä levyt eivät ole yhtään tuota kahta euroa kalliimpia, mutta eipä tarvi aina tilata ulkomailta ja maksaa niitä postimaksuja.

Myös Rolling Records Sörnäisistä jäi positiivisesti mieleen. Kattaus oli kautta linjan laadukas ja hinnat kohtuullisia. Tässä vaiheessa poikani oli sen verran vauhdissa, että syvempään tutustumiseen en ehtinyt, mitä nyt Kinks-kokoelmastani puuttuva lättynen: Live at Kelvin Hall(67) löysi tiensä nyt levyhyllyyni.

Levyjä ja sinkkuja tuli hommattua tältä reissulta itselleni maltilliset 32 kappaletta ja kokonaishinnassa jäätiin selvästi alle 100 euron messubudjetin. Nämä eivät yllä levymessujen Top vitoseen, tosin rajoitettu puolentoista tunnin aika villin kolmevuotiaan kanssa söi keskittymiskykyäni oleellisesti. Tämän olen oppinut lasten kanssa messuillessani:

5 ohjetta kuinka selvitä natiaisen kanssa messuilla:

1. Anna lapsen juosta. Älä vahdi ja huutele jatkuvasti lapsellesi, anna lapsen juosta löysät pois, turha varoa ja pidätellä liikaa.

2. Anna lapselle levynhakutehtävä. Esim. "Etsi isille autolevy!" Toimii ainakin pienen hetken.

3. Anna lapsen roikkua jaloissa ja maata lattialla. Sitä ei kannata hävetä. Kukapa nyt ei pitäisi lattialla makoilusta.

4. Muista välipalat ja vesipullo. Ennen messuja kannattaa olla lounasruoka syötynä, näin isi ja lapsi jaksaa huomattavasti paremmin.

5. Ajoita messuille meno ennen päiväunia, jotta natiainen voi nukahtaa paluumatkalla autossa isukin valtavien levykassien vahtiessa sikeää unta.


keskiviikko 27. elokuuta 2014

Subterranean Homesick Hounds 2007-2014.

Kyllä. Tätä blogia on tullut veivattua jo seitsemän vuoden ajan. Ensimmäinen merkintä tuli loppusyksystä 2007. Aktiivisia kirjoittajia oli alkuvaiheessa 2, allekirjoittanut T-Hound ja taustalle jäänyt, sähäkkä ja ilmaisuvoimainen rokkiniekka A-Hound. Blogissa ovat myös vierailleet kirjoittajat Marko ja E-Puppy.

Kahtena ensimmäisenä vuonna blogi oli enemmän kevyttä tunnustelua, vasta vuonna 2009 blogi saavutti nykyisen aktiivisuustason, eli satunnaisaktiivisuuden. Tuolloin surullinen asia, eli Stooges-kitaristi Ron Ashetonin kuolema: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/01/stooges-dead.html avasi kirjoituspadot ja rokkia kohtaan tuntemani myötätunnon. Koin vahvana missiona välittää erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä rokin kentältä. Puhua paljon, puhua isolla sydämellä, olla holtiton ja suureellinen mielipiteissäni. Luulen, että olen osittain onnistunut aikeissani.

Iloisena asiana ilmoitan teille kaikki blogini säännölliset ja epäsäännölliset lukijani, että ehkä Suomen omaperäisin(lue:arvattavin) musablogi Subterranean Homesick Hounds on saavuttanut tällä viikolla 15 000 sivulla käynnin rajapyykin. Tarkennan vielä, että jo kauan sitten laitoin blogiin asetuksen, joka ei laske omia käyntejäni sivulla, eli kyse on teidän nälkäisten rokkisilmien tekosista. Kiitokset kuuluvat teille rakkaat lukijani.

Tässä hieman tilastoja:
- 7 vuotta blogijuttuja
- 246 julkaistua juttua
- 135 kommenttia
- 15 038 sivujen katselua

Suosituimmat jutut:
http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/kauko-royhka-boots-klubi-tampere-2282014.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2011/07/artisti-elaa-yleisosta-prince-hartwall.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html

Suosituin noista on kolmanneksi viimeisin bloggaukseni, eli Kauko Röyhkän ja Bootsin keikka viime lauantailta, joka tuotti lyhyessä ajassa karvan alle 200 sivulla käyntiä.
Yksi henkilökohtaisesti rakkaimpia juttujani on raportti vierailustani Bob Dylanin kotitalon luona Minnesotassa 2009:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/05/bobs-house.html

Bloggailu ei lopu tähän, sitä kestää tasan niin kauan kuin jaksan olla innostunut musiikista sen monissa muodoissaan.  Koska olen paljon blogissani suosinut erilaista musiikkia, kaivanut esiin monentasoisia ja kokoisia rokkareita, ylistänyt vinyylin käyttöä meidän jokaisen arjessa, melkein pakkosyöttänyt erilaisia rokin kadonneita klassikoalbumeja, niimpä tämän jutun lopuksi avaan arpajaiset, jonka pääpalkintona on vielä muoveissa oleva vinyylialbumi avattavilla kansilla:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2014/03/todd-rundgren-wizard-true-star.html
Arpajaisen säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoi tätä juttua alla olevaan kommenttikenttään. Kommentointiaikaa on kaksi viikkoa, 10.9.2014 asti.

Tässäpä loppuun vihje yhdestä tulevaisuuden jutusta:




lauantai 5. syyskuuta 2009

Modest Mouse, lyhyt oppimäärä

Modest Mouse on aina ollut bändinä vallan hankala tapaus, musiikillisesti rouhea ja intensiivinen, mutta harvemmin tulee kuunneltua kokonaan bändin levyjä. Yritin edellistä levyä ”We were dead before the ship even sank(2007)”, mutta tavaraa oli aivan liikaa, joukossa tosin erinomaisia biisejä, syitä miksi aikoinaan tartuin levyyn. Bändi on ollut kasassa vuodesta 1993 asti, levyjä on tippunut harvakseltaan, noin kolmen vuoden sykleissä, yhteensä viisi kappaletta. Bändin soundi kulminoituu pitkälti laulaja/kitaristi/lauluntekijä Isaac Brockiin, vähän huudahteleva laulutyyli, kuin vimmaa olisi ladattu liikaa tällaisen vaihtoehtoisrokin tarpeisiin.

Viime viikkojen aikana kiinnostuin jälleen kerran Modest Mousesta kun heidän uusi Ep-levynsä ”No one’s first and you’re next” ilmestyi. Kahdeksan biisin levy tuntui heti sopivan mittaiselta, Brockin yli-intensiivinen laulu ei käynyt tökkimään ja itse asiassa ep:ltä löytyi vallan herkullisia biisukoita. Aloituskappale Satellite Skin on perushyvää Modest Mousea, jäntevä ja mieleen jäävä biisi. Ep:n puolivälistä löytyy levyn suurimmat herkut, lempeän popahtava Autumn Beds ja tämän vuoden paras kitarabiisi, liki eeppinen Whale Song. Tähän kappaleeseen tiivistyy jotain erityisestä, sekä kyseisestä bändistä että epävireisen rockmusiikin voimasta, kappale etenee rohkeasti huojahdellen eteenpäin, kasvaa, säröilee itkevän kitaran säestyksellä kohti kliimaksiansa. Biisi ei ole kenties rakenteellisesti muotovalio, siinä on puutteensa, mutta tunnelmaltaan se on täydellisen epätäydellinen, biisi minun makuuni.

Loppulevy jatkaa hyvää linjaansa, mukavasti torvilla ryyditetty Perpetual Motion Machine keinahtelee maukkaasti. Jokaisella biisillä on oma vahva luonteensa ja samanaikaisesti ne pyrkivät välttämään ilmeisintä kappaleen rakennetta, levy ja koko bändi edustaa jonkinasteista vaistonvaraista epätäydellisyyttä, musiikissa on jotain samaa kuin Stoogesin tuotannossa, kappaleet tekevät välittömän vaikutuksen, mutta eivät alistu helppoon rock/pop-biisi kategoriointiin, tarttuvuutta ja koukkua on, mutta se koukuttaa pintaa ja lähitajuntaa syvemmältä, niistä hämäristä ja puoliunen kaltaisista kerroksista, jolloin rationaalinen järkemme on hetkeksi kytkeytynyt pois päältä ja vaistomme ymmärtää hetkessä kaiken, mutta herättyämme tunnemme vain lohdutonta menetyksen tunnetta, kun otteemme tuosta merkillisestä ymmärryksestä kirpoaa.

Koko ep näyttäisi olevan MySpacessa kuultavana:http://www.myspace.com/modestmouse

tiistai 6. tammikuuta 2009

STOOGES, DEAD!

Uusi vuosi alkoi heti ikävällä kuolinuutisella, The Stoogesin alkuperäinen kitaristi Ron Asheton on löydetty kuolleena, kuolinsyynä ilmeisesti sydänkohtaus. Iggy Popin johtaman The Stoogesin pitkän ja katkonaisen uran kohokohtia ovat tietenkin alkupään kolme albumia: The Stooges(69), Funhouse(70) ja Raw Power(73). Noista kolmesta albumista asiaan vihkiytymättömät nostivat vuosikausia ykköseksi David Bowien tuottaman paskasoundisen Raw Powerin. Viime vuosina ykkösalbumin valtikka siirtyi enemmän Fun Housen suuntaan, jonka White Stripesin Jack White on nostanut ansaitsemalleen jalustalle, erityisesti levyn ykkösbiisi ”Down on the street” on yksi rokin vaarallisia klassikoita. Unohtaa ei pidä myöskään ”The Stooges” albumia ja biisiä joka määrittelee bändin ja ennen kaikkea sen johtajan: ”I wanna ne your dog”

Vuosi sitten ilmestyi myös bändin paluualbumi The Weirdness(07), joka otettiin rokkimediassa vastaan aika nuivasti. Kyseessä on kuitenkin ehta tunkkasoundinen rollarilevy sisältäen useita tehokkaita tsipaleita, kuten ”My idea of fun”. Viimeisen kerran Ron Ashetonin pääsi näkemään Suomessa viime kesään Seinäjoen vauhtiajoissa, jossa Stooges oli pääesiintyjänä, sitä ennen Stooges esiintyi vuotta aikaisemmin Tampereen Sauna Open Airissa. Molemmat keikat olivat silkkaa primitiivisen rokin juhlaa, kiitos ennen kaikkea Iggy Popin energisen ja yhä riskejä ottavan lavakäyttäytymisen, unohtamatta rytmiryhmän välillä psykedelisiinkin sävyihin yltänyttä soitantaa.

Siellä oli monta setää, kitara, basso, torvet ja rummut
oli peitettyä ja pergamoitua nahkaa, löysää ja kiristettyä lihasta
ainakin siellä oli rokin alkujuurta, välitöntä ja hullua
ensimmäisten paikalla olleiden energiayhteyttä

http://www.myspace.com/iggyandthestooges