Rock-musiikin historia on vielä kovin nuori, etäisyyttä on vain 50-60 vuotta rokkitsipaleiden alkutilaan. Tuohon aikajänteeseen mahtuu monenmoista yrittäjää, tyrijää ja koko potin korjaajaa. Mustaa muovia on painettu niin tolkuttomasti, ettei voi olla täysin kartalla kaikista riffeistä, rytmeistä ja superkertseistä. Aina välillä eteeni pompahtaa sellaisia bändejä ja artisteja joiden tuotannosta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, vaikka artisti musiikkityyliltään voisi hivellä setärockiin tottuneita korviani.
Neljäkymmentävuotta myöhemmin erään viattoman oloisen nettitilauksen bonarina tuli Ten Years After - yhtyeen albumi: Watt(70). Bändin viides ja aika keskinkertaiseksi noteerattu albumi. Ostopäätökseni oli aika alitajuinen, sillä levyn kannessa oleva kuumailmapallo sinisellä taustalla miellytti silmääni. Käsitykseni ja lukemani mukaan kyseessä on varsin legendaarinen bändi, joka nousi maailmanmaineeseen vuonna 1969 esityksellään Woodstockin festivaaleilla, jossa taltioidussa elokuvassa yhtye esittää legendaariseksi nousseen kappaleen ”I’m Going Home".
Joistakin yhtyeistä voi sanoa heti, että nyt ollaan ytimessä, rytmikkään ja kitaravoittoisen juurimusiikin äärellä. Minulle Ten Years Afterin Watt(70)-levy näyttäytyi juuri tällaisena, aitona asiana. Musiikki vaan tuli ja vei miehen mukanaan. Ten Years After yhtyeenä on minun kohdallani päässyt jotenkin luiskahtamaan ohi, yhtyeen back-kataloogi ei ole minulle ollenkaan tuttu. Pienen tsekkauksen tuloksena bändi on näköjään levyttänyt noin kymmenen studioalbumia, joista parhaat löytyvät tuotannon alkupäästä.
Tänään Watt(70) sai kaverin levystä About Time(89), jonka löysin kirpparilta sopuisaan kuuden euron hintaan. Tästä levystä minulla onkin muistikuvia. Nimittäin, aina ahkerana Soundi-lehden lukijana muistan lukeneeni tästä hyvin positiivissävytteisen levyarvion ja saattaa olla, että äänitin yhden levyn biiseistä jollekin kokoelmakasetillekin vuonna 1989!? Aikaa täytyi kulua se rapiat 25 vuotta ennen kuin levy löysi tiensä kotiini. Niin, näitä rokin klassikoitahan ei spotikan kautta oikeasti diggailla, ei se vaan toimi niin. Vai mitä olet mieltä? Levy täytyy olla fyysisenä, mielellään jopa vähän nuhjuisena esineenä käsissäni, jossa tuntuu, haisee, kuuluu ja melkein maistuu aika.
About Time(89) kuulostaa yhtälailla aidolta asialta kuin Watt(70). Ehkei mitään rokin klassikkobiisejä, mutta hyvin rullaavia ja juurevia kappaleita joita ei edes tuon ajan soundimaailma ole pystynyt pilaamaan. Hienointa tässä kaikessa on se, että minulla on vasta kaksi Ten Years Afterin albumia hankittuna ja kumpikaan niistä ei edusta bändin tuotannon kirkkainta kärkeä, eli paljon on vielä löydettävää.
Annan levynkeruuprosessini tämän bändin osalta edetä yhtä verkkaisen luomuna kuten Watt(70) levyltä löytyvä kiireetön Gonna Run - biisi. Ei ole siis kiire mihinkään ja on melkein epäuskottavaa, jos kuvittelen pystyväni Spotifyn kautta saamaan bändin tuotannon haltuun. Kuulkaahan veljet ja siskot, se musiikin paljous lamaannuttaa ja turruttaa musahermoni. Niin, olikohan se viime bloggaus jossa puhuin vähän Spotifyn puolesta? Tuulet vaihtaa suuntaa tai jotain?
Onko mitään järkeä enää ostaa cd-levyjä ja vielä normaaliin hintaan? Menin ja tilasin New Orderin uuden Music Complete(15) albumin netistä cd-formaatissa. Miksi en siis alati ja aina niin muodikkaassa vinyyliformaatissa? Puolustuksen puheenvuoro on seuraava: Väitän, että tällainen tanssittava ja elektrotyyppinen musiikki on parhaimmillaan kliinisemmässä ääniteformaatissa. Vinyyli ei tuo lisäarvoa tällöin musiikille, varsinkaan tämän päivän lp-levyjen prässäykset jotka ovat kautta linjan varsin tuhnuisia äänenlaadultaan. Nojoo, syy voi olla omissa kehnohkoissa musavehkeissäni.
Äänite oli kotonani kuunneltavissa jo pari päivää ilmestymisen jälkeen. Varsin sulavaa. Levyn kansi noudattaa New Orderilla tuttua minimalistisuutta, vahvoja ja kryptisiä kuvioita sekä mahdollisimman vähän turhaa tietoa. Neitsytkuuntelukertani autossa työmatkalla oli vähän hätäinen ja musiikin hienoudet hukkuivat auton taustamelun alle. Tuolloin havaitsin, että kakkosraidassa Singularity oli jotain outoa, se kuulostaa erilaiselta kuin Spotifyn versio. Kotistereoissa syy paljastui, kakkosraita nyki ja pomppi, eli levyssä oli jotain vikaa.
Eipä siinä muuta kuin levy vaihtoon ja kuuntelu jatkoi tiiviinä Spotikan kautta jonne äänite oli jo rantautunut. Albumin noin neljänneksi kuuntelukerraksi valikoitui ehkä elämäni vauhdikkain 8 kilometrin juoksulenkki. Neljän plus-asteen happirikas syysilma kirvoitti juoksupoponi hurjaan liitoon. Voi olla, että se oli New Order, joka piiskasi minut aikamoiseen vauhtiin, sillä tämä levyhän on aivan ...tanan hyvää juoksumusaa. Korvanapeista kuultuna sanat ja musiikilliset vivahteet kuuli selkeämmin. Ei ole liioiteltua sanoa, että kyseessä on paras New Order levy sitten loistokkaan Techniquen(89).
Mitä levy on sitten syönyt? Aloituskappale Restless on tuttua ja turvallista New Order - soundia, mutta innostunutta sellaista. Kappaleesta on kuultavissa Peter Hookin bassolinjat, vaikka kyseinen basisti ei ole vaikuttanut bändissä moneen vuoteen. Hookin ja bändin laulajan Bernard Sumnerin viha-rakkaussuhteesta saa hyvän käsityksen muun muassa Sumnerin omaelämänkerran: Chapter and Verse(14) ja syyskuun MOJO:n Bernard Sumner haastattelun kautta.
Levyn neljä ensimmäistä biisiä, kyseinen Restless, myös edellä mainittu Singularity sekä Plastic ja Tutti Frutti ovat kaikki komeita biisejä, joista liki eeppinen ja jännästi U2:sen Pop(97)-levyn tunnelmaan kumartava Plastic on tällä hetkellä suurin suosikkini. Levy ei suinkaan jatku huonona tämän nelikon jälkeen, People on the High Line on kelpo kappale, joka ilmiselvästi tahtoo kasvaa kuuntelukertojen myötä. Stray Dogilla murisee itse Iggy Pop ja tässä kohtaa vaivun jonkinmoiseen juoksuhypnoosiin, uuh ja ooom. Academic poppaa mukavasti, kappaleessa on selvää hittiainesta. Nothing but a Fool on melankolisen viekoitteleva ja sanoissa tuntuu olevan painoa.
Levy on sen verran pitkä(64min) ja vauhtini kova, että levyn kolme vikaa biisiä jää tälläkin kertaa kunnolla kuulematta. Nojoo, pitää jäädä vielä herkuttelun varaa, ettei kaikkea tule nielaistua kerralla. Tällä puolenkymmenen kuuntelukerran analyysilla sanoisin, että tässä on minun syyslevyni, selvästi parasta ja innostavinta kamaa mitä tänä syksynä julkaistu. Analyysini on tosin aika ohkainen, koska eipä tällä nuorenvanhan lapsiperheellisen statuksella paljon muuta uutta ja innovatiivista musaa kerkee etsimään. Vanhassa tällä kertaa vara parempi.
Loppukaneetti: Viallisen cd-levyn rahat palautuivat tililleni. Harkitsenko sittenkin levyn hommaamista vinyylinä? Tuskin. Miksipäs en jatkaisi kuuntelua Spotify-riistopalvelun kautta, koska vaikutus sama kuin levyllä, ellei parempi. Tämä on tosin iso moraalinen kysymys ja myös levynkerääjän identiteettiäni koetteleva kokemus.
Levysoitin jauhaa edelleen, neula kyntää väsymättä mustaa kierrostaan, uudet ja vanhat sävelet viekoittelee, aina vaan. Syyskuu jäi täysin ilman blogimerkintöjä, liekö kiirettä vaiko inspiraation puutetta? Sanon, että molempia. Nyt täytyy vääntäytyä ylös kolostaan ja vapauttaa pari mielipidettä hyvästä musiikista.
Sunnuntain levylautasella tänään Curtis Mayfieldin: Back to the World(73). Ei ehkä Curtiksen kirkkaimpia helmiä, mutta varsin pätevä albumi tämäkin. Nimikappale Back to the World ja ärhäkkä Future Shock aloittavat levyn upeasti. Ykköspuoli päättyy aivan uskomattoman hienosti svengaavaan kappaleeseen Right on for the Darkness. Tässä kohtaa nostan käteni ylös ja vajoan sohvan pohjalle tähän tummaan svengiunisonoon. Vinyyli ja soundi. Kyllä. Tällä kertaa musta muovi antaa valtavasti lisäarvoa musiikille. Tunnelma on hyvin intiimi, kuin Curtis naukuisi livenä olohuoneessani. Laulusoundi on todellakin naukumista, tarkemmin sanottuna sellaista falsettivikinää, se toistuu kaikilla kuulemillani Curtiksen levyillä. Onko se tietoista vaiko ominaisuus? Sen tiedän, että kotoinen soulkurkkumme Tuomo on saanut niiiin paljon vaikutteita tästä laulusoundista. Levyn kakkospuoli ei ehkä pääse niin koviin sfääreihin kuin ykkönen, mutta varsin pätevää kamaa on sekin.
Teatteritaustasta oli eittämättä hyötyä kun Olavi Uusivirta laittoi itsensä peliin lavalla. Sisääntulo oli tornadomainen, sopusuhtainen ja ketterä rokkikukko suorastaan ryntäsi tamperelaisyleisön eteen. Heti oltiin asian ytimessä, veivaamassa rokkia ilman mitään estoja. Hyvän alkupöhinän taustatekijöiksi paljastuivat alkuillan tuttavasauna Pispalassa ja Ikuiset Lapset(14) albumikiertueen toka vika, eli 99:s keikka. Tänä iltana selvästikään ei ollut tarkoitus säästellä energiasta.
Taustatyö oli tehty huolella, rokkenrollin kihisevästä lähteestä oli ammennettu ne sopivimmat osaset. Olavi Uusivirran lavaliikehdintä oli kuin sekoitus erästä holtittomasti bailaavaa punkrokista tykkävää ystävääni ja Iggy Poppia, mutta ilman todellista vaaran tunnetta. Paita lähti useita kertoja Uusivirran päältä, mutta lensi lavan sivulle suojaan, ei suinkaan yleisön sekaan. Nopeat liikkeet, todella ketterä fysiikka ja vienosta hiestä märkä ylävartalo oli esteettisesti nautittavaa seurattavaa, varsinkin naisyleisön silmissä.
Biisit keskittyivät suurimmaksi osasi viimeisimmän, Ikuiset Lapset(14) albumin materiaaliin. Levy oli itselleni läheisin Uusivirran tuotannossa, varsin kelpo, melkein neljän tähden levy. Levyn kappaleista livenä jäivät mieleen etenkin: En Tiedä Mitä Menetän Jos Jään ja hitikäs Ollaanko Tämä Kesä Näin? Myös keikan loppupuolella tullut Kauneus Sekoittaa Mun Pään toimi erinomaisesti.
Keikan kohokohdat tulivat kuitenkin uuden levyn ulkopuolelta. Olavin hienosti tulkitsema Dave Lindholm - cover Voi Kun Riittäis Pieni Taivas oli myös soolokitaristi Timo Kämäräisen taidonnäyte. Kitarasoolossa mentiin Davemaiseen ulottuvuuksiin ja vähän siitä ylikin. Mukavan toimiva oli myös edellisen levyn Elvis Istuu Oikealla(12), itselleni ensiesityksen saanut kappale: Tiet Etäisyyksiin. Myös samaisen levyn tunteikas valssi Kaiken Jälkeen Olet Kaunis herätti kiinnostuksen. Tämän kappaleen aikana Uusivirta kaappasi yleisön joukosta neitokaisen poskivalssia tanssaamaan. Tunnelma oli aito ja herkkä.
Hikisen kaksituntisen päättivät hyvin toiminut Rauli Badding Somerjoki - cover Valot ja Uusivirran muutaman kesän takainen Anna Järvisen kanssa tehty duettohitti Nuori ja Kaunis. Huomiolle pantavaa oli yleisön suvereeni yhteislaulu Olavin ollessa liki koko kappaleen ajan kapellimestarin roolissa. Loppusanoiksi voisin todeta, että hyvä Olavi, vuodatetut hikipisarasi tulivat tarpeeseen, tarjosit tamperelaisyleisölle erittäin toimivaa rokkenrollviihdettä.
Onkin mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Olavin ura seuraavaksi nytkähtää, ainakin (uutta levyä enteilevä?) kesäsinkku Hän Laulaa Kuin Kuolisi Huomenna toimi keikalla erinomaisesti. Keikan jälkeen kappaletta olisi saanut seiskatuumaisen muodossa kera Olavin nimikirjoituksen(ellei halauksen). Mutta jäädyin nähdessäni pitkän nuorten naisten jonon Olavin edessä. Enhän minä sentään mikä fani ole?
Keväällä esikoisalbuminsa Joka Laulun Laulaa Vaan(15) julkaissut artisti aloitti keikkansa aikalailla tasan klo:22.00. Ehdin parahiksi Telakan lauteille. Ensimmäinen havaintoni oli nuorekas yleisöjakauma, joka toi Telakan baaritunnelmaan mukavan energisen latauksen.
Nicolas Kivilinna yhtyeineen esitti rapiat tunnin mittaisen keikan joka piti sisällään puoliksi uuden levyn kappaleita ja toisen puoliskon ennen julkaisemattomia kappaleita. Näistä ennen julkaisemattomista jäivät mieleen Klondiken huorista kertova hersyvä tarina ja pitkähkö, mutta hyvin kasassa pysyvä Atlantis, sekä kaksi todella irtonaista Lauri Viidan runoihin sävellettyä kappaletta. Illan aikana sain tietää, että seuraavana levytysvuorossa olisi nimenomaan nämä Lauri Viita-biisit mahdollisen ep-levyn muodossa.
Uuden levyn kappaleista soitettiin yli puolet, joista parhaiten toimivat Intialainen Unelma ja syvällinen En Etsi Valtaa enkä Loistoa. Jälkimmäisen kappaleen sanoitus avautui allekirjoittaneelle täyteen kukkaan yhdellä elokuisella juoksulenkillä: "Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan. En tahdo, että mut muistetaan". Jossain määrin romanttinen käsitys itsestä, mutta samanaikaisesti aito ja puhdistava: "Et ehkä usko, että olen sellainen".
Kautta linjan Kivilinnan esiintymisessä ja sanomassa merkille pantavaa oli ilmaisun selkeys. Ei turhaa mystiikkaa, eikä liian vaikeita kielikuvia. Äkkiseltään voi tosin miettiä, että ovatko jotkut sanoitukset liian helppoja, että voisiko sanavalintoja enemmän vielä ns. runollistaa, hakea haastavampia ilmaisuja? Niin, kyse on kuitenkin populaarimusiikista, liiallinen kikkailevuus taas söisi taas kokonaisuuden tehoa. Uskoisin, että juuri tämä selkeys ja vähän kansanmiesmäinen ote sopii Kivilinnalle. Kappaleihin on helppo lähteä mukaan vaikka ne kuulisi ensimmäistä kertaa. Näin kävi ensimmäisen encore-biisin kohdalla, joka jollain tapaa liittyi Saku Sammakkoon, tässä huikeassa kansanmusiikkimaisessa biisissä Kivilinna täysin suvereenisti laulatti yleisöä. Tuossa yhteislaulun hetkessä oli jotain ainutlaatuista, harvassa on artistit jotka luovat noin helposti mutkattoman suhteen yleisöön.
Nicolas Kivilinnan keikka oli täyttä tavaraa alusta loppuun. Artistin välispiikit olivat aitoja ja mutkattomia. Taustabändi hoiti hommansa mainiosti, erityisesti jäi mieleen bändin hyvin stailattu ja soitoltaan tyylitaitoinen soolokitaristi. Ainut miinus keikalla oli Jos Sä Haluut Lentää Mun Kaa "hittibiisin" soittamatta jättäminen. Nälkää jäi tuleville keikoille ja tuleville levyjulkaisuille. Vaistoni sanoo, että Kivilinnan ehkä kannattaisi siirtää uudet biisit tuollaisenaan, eli lähes liveotteina tuleville levyjulkaisuille. Onnea ja menestystä mainiolle artistille.
Meillä ei ollut aiemmin mitään tekemistä toistemme kanssa. Olit joku idols- ja tanssitähti, komea kaveri, jolla on komea kuontalo. Sinusta puhuttiin kaikenlaista, ulkonäköäsi ja laulutaitoasi ihasteltiin, puhumattakaan tanssitaidostasi. Taisit olla varsinainen monilahjakkuus. Tiesin, että olit julkaissut jotain musiikkia, kuulin joltain kaveriltani, että olit vetänyt todella hyvän livekeikan, tämä tieto kai rekisteröityi aivojeni sivupoimuihin.
Nyt näen sinut edessäni Anttilan alelaarissa. Jumalan kiitos, Anttilan alelaari on vielä voimissaan ja sieltä voi löytää jopa vinyylejä viidellä eurolla, kuten sinut Pete Parkkonen. Toimin intuition(ja säästäväisyyden) johdattamana. Lähdit mukaani kassalle, joka tipautti hinnasta euron pois jonkin alv-kampanjan seurauksena.Wow, minulla oli yhtäkkiä uunituore vinyyli kera ceedeen levykassissa ja hintaa kokonaiset neljä euroa.
Kun vaimo oli poistunut ruokakauppaan, laitoin sinut ensimmäistä kertaa levylautaselle, salaa ja ehkä hivenen häpeissäni. Yhdeksän biisiä koko levyllä, tämän kerkeän kuunnella läpi ennen Pikku Kakkosta, ehkä kaksikin kertaa. Komea levyn kansi, komea sinä, vaikka ei jumituta liikaa ulkonäköösi. Tosin olin yllättänyt, että olet vasta 25-vuotias, luulin jostain syystä sinua paljon vanhemmaksi.
Levysi alkaa kappaleella: Mitä minä sanon ja se on levyn hittibiisi. Kappale on sinun itse tekemäsi ja se kuulostaa...hmm...tavanomaiseltako? Räyhäkkä se on, ehkä levyn parhaimmistoa? Tulee mieleen nuori Veeti Kallio, olet kuin sutjakkaampi versio Veetistä, vähemmän soulia, mutta enemmän soljuvaa laulua, pakottomuutta. Olisiko tämä sittenkin hyvä biisi. Toinen kuuntelukerta, nyt kuulostaa paremmalta: "mitä minä sanon minun selkäni kestää..."
Tule toinen biisi, kolmas, neljäs...Luen Soundista ilkeähkön kahden tähden arvion jossa sinua verrataan Lenny Kravitziin. Luulen, että en saa tähänkään arvioon paljon kohottavia sanoja musiikistasi. En tiedä mitä teen levylläsi? Pikku Kakkonen on alkanut jo, toinen kuuntelukerta hiipuu taustalle, sieltä kuuluu jotain hitaampaa, ehkä sielukkaampaa: "sun ilo on mun mun..." Luulen, että vaivun tavanomaisiin rokkipoliisi-käsitykseen sinusta, mikään Idols-tähti ei voi tehdä uskottavaa musiikkia? Minä olen vastaanottokyvyltäni liian rajoittunut.
Tiedän, että levysi ei löydä tietään kovin montaa kertaa levylautaselleni. Sisälläni liikahti kovin vähän kahden kuuntelukerran jälkeen. Mutta annan sinulle vielä kolmannen mahdollisuuden, aion kuunnella vinyylin mukana tullutta ceedeetä huomenna työmatkalla. En ihan vielä aio lahjoittaa sinua hyvään kotiin. Toivon, että haistan tämän kaiken (kuvitteellisen) pinnan alta todellista potentiaalia, että sinusta on vielä syntymässä merkittävä musiikkialbumi ja olet enemmän kuin nuori Veeti Kallio tai Lenny Kravitz, sillä molemmat artistit heidän nykytuotantoa katsellen on aika helppo peitota. Ollaan vahvoja Pete, minä myös oman musiikillisen rajoittuneisuuteni kanssa.
Ensi kohtaamiseni Flow-Festivalin suhteen oli hieman kaksijakoinen. Festarialueelle astuessani kiinnitin huomioni musiikkiin, joka ei pysynyt aloillaan, vaan kimpoili joka puolelle, ennen kaikkea vähän matkan päässä olevan toisen konsertin päälle. Akustiikka ei ehkä ihan toiminut tällaisessa kulmikkaassa vanhassa teollisuusympäristössä. Näin ollen päälavalla veivannut Lianne La Havas ei jättänyt paljonkaan muistikuvia alueelle totuttelemisesta johtuen. 360 asteen lavalla esiintyneen Lännen Jukankin näin vain hätäisesti. Tosin mitä lähemmäs lavaa meni, niin toisen lavan äänet kyllä katosivat taustalle,
Ensimmäisen kunnon(ja päivän parhaan) live-elämyksen tarjosi legendaarinen Chic. Funkin ja Discon pyhä liitto toimi liki täydellisesti. Kitaristi Nile Rodgersiin pitkälti personoitunut bändi tarjoili takuuvarmaa hittikimaraa, aina omista hiteistä Sister Sledgeen, Diana Rossiin, David Bowieen ja jopa Daft Punkiin. Useimpien cover-biisien takanahan on Chicin parivaljakko Nile Rodgers ja Bernard Summers, joista jälkimmäinen on siirtynyt taivaalliseen laulukuoroon jo vuonna 1996. Nykyisestä Chic - kokoonpanossa ei taida Rodgersin lisäksi olla muita originaalijäseniä. Kokonaisuudessaan Chic vuosimallia 2015 veivasi hienosti, kaksi naislaulajaa hoitivat tonttinsa upeasti ja varsinkin blondattu tumma laulaja oli täyttää rautaa.
Henkilökohtaisesti Flow-festareiden syy ja seuraus oli The War on Drugs. Itselleni bändi edustaa tämän ajan rokin parhautta, ajatonta ja energistä, vähän vaikeasti määriteltävää rockmusaa, joka on rakennettu parhaiden ainesosien päälle: Bruce Springsteen, Neil Young & Crazy Horse ym. Niin, keikan viittä ensimmäistä biisiä en tunnistanut, sitten tuli Slave Ambientin(10) jokin reippaampi ralli ja pian uuden levyn Lost in The Dream(14) huikein veto Red Eyes. Tämä oli keikan suurin ongelma, biisien tunnistamattomuus. Edelleenkään en tunnista bändin biiseistä montakaan niitä kuullessani, en edes levyiltä vaikka aika hyvin olen kahta uusinta lättyä soittanut. Hämmästynyt olin myös yleisön ylenpalttisista suosionosoituksista ja liki hurmiosta. Minä olin siis väärässä ja he oikeassa, vaikka keikka oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen, laulaja oli jotenkin vaikeuksissa, ääni kulki, mutta ei tarpeeksi, karismaakin oli hyvin vähän. Olin pettynyt keikkaan ja nyt ei innosta kuunnella bändin musaa edes levyiltä. Näin käy joskus, kun lähtee matkaan liian suurin odotuksin.
Flow:n perjantai tarjoili vielä yhden mukava yllätyksen: Ride. Legendaarinen shoegazing bändi oli kasannut rivinsä ainakin satunnaisia festarikeikkoja varten. En tiedä oikeastaan mitään tästä bändistä, muuta kuin mieleenpainuvan levynkannen: Going Blank Again(92). Riden musiikkia ensikertalaiselle voisin kuvailla New Orderin ja Stone Rosesin jähmeäksi kohtaamiseksi, jotain molemmista bändeistä, mutta jotain täysin omaakin. Keikalla aisti helposti bändin musiikin vahvuuden, hienosti rakennettuja kappaleita ja vähän junnaavaa kitarointia. Nälkä Riden levyjä kohtaan heräsi ja pienen nettitsekkauksen perusteella bändin levyt ovat kohtuullisen kysyttyjä ja niistä saa maksaakin jotain. Nooh, haasteita on hyvä olla levynkeräyksen tiellä.
Kokonaisuudessaan minun Flow-perjantai piti sisällään vain kolme täysipainoista keikkakokemusta. Ne muut bändit, kuten päälavan viimeisin esiintyjä Major Lazer eivät vakuuttaneet. Kyse on myös pitkälti siitä, että musadiggailuni on asettunut ennalta-arvattaviin ja vähän turvallisiin uomiinsa. Niimpä tämän ajan Indie/elektro/rapmausteiset bändit eivät löydä tietänsä kovin helpolla tämän musadiggarin jo hieman nuhjuiseen maailmaan. Kaveriltani sain tosin tähän yhden hyvän vinkin: Kuuntele Radio Helsinkiä.
