Levyhyllystäni kohdasta: DEL

Seuraava blogikirjoitus perustuu sanaan: Del. Levyhyllystäni löytyy tuosta kohdasta somassa järjestyksestä bändit: Del Amitri, Del Fuegos ja Del-Lords. Tämä espanjan kielen etuliite somistaa siis bändejä: Amitrit, tulipalot ja lordit. Mitä muuta yhteistä näillä bändeillä sitten on? Lyhyesti tiivistettynä jokainen näistä on saanut maistaa menestyksestä vain ohkaisen siivun, ei siis mitään hittibändejä. Del Amiti näistä lienee se menestynein.

Seuraavassa pieni spotify-lista joka pitää sisällään näiden kolmen bändin parhautta:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/4kviYmaKgzurPIO6fLUi2l

Itseasiassa Del Fuegosia löytyi spotikasta vain yhden hassun cover-biisin verran, eli bändin levyjä metsästämään sitten vaan, hopi hopi. Vinkkinä levy Boston, Mass(85), joka on hyvää garage-Springsteeniä.

Kesän pakollinen kokoelmakasetti - Summer Rain On Me - 15

Kerran kesässä täytyy vääntää ainakin yksi sumea kokoelmakasetti. Edellisestä taitaa olla tosin jo kolme vuotta. Onko kasetissa enää mitään järkeä, muuta kuin että saa pientä tekstausharjoitusta? Pientä nousukautta kasetillakin kai ollut. Viimeksi ostin huhtikuussa Jukka ja Jytämimmien keikalta uunituoreen kassun, tosin aikamoisen huonolla äänenlaadulla. Ehkäpä näistä erilaisten musiikkiformaattien järkevyydestä olen paasannut jo tähän päivään mennessä ihan tarpeeksi, niimpä keskitytään itse musiikkiin, mitä tämän kesän kokoelmakasettini onkaan syönyt?

Kesäkokoelmani Summer Rain On Me - 15 aloittava Scritti Polittin kappale ei ole mikään tyypillinen hittisinkula, eräänlainen käyntikortti aiheeseen, kiinnostava ja kysymyksiä herättävä. Kakkonen ei ole 10cc:n tuotannon ihan kirkkainta kärkeä, mutta lyö letkeän polkan tähän kohtaan, saa kuuntelijan leppoisaan mielentilaan. Ronnie Lane tarjoaa juurevamman ja kansanmusiikkimaisen ankkurin, jotta jalat pysyy maassa. Yllärinelosena upouutta suomalaista musaa a'la Talmud Beach, kevytkesäboogie kutittelee oikeista kohdin. Jokaisesta kokoelmakasetistani on löytynyt aina yksi rollaribiisi, tästä niitä löytyy kaksi, joista ensimmäinen iskee teeman ytimeen: sataa niin ...tanasti. Yhtälailla New Order-sidonnainen kappale koristaa kokoelmaa kuin kokoelmaa, sitä tarjoilee Bernard Sumnerin laadukas sivupolku: Electronic. Kasetin ykköspuoli loppuu mietteliään kauniin Chic-instrumentaalin kautta Gary Mooren ja Phil Lynottin powerballadien äitiin: Parienne Walkwaysiin. Bonarina punkahtavaa outoutta Suomesta.

Kakkospuoli aloitetaan aiemmin blogissa hehkuttamani Goodbye Mr.MacKenzien tykillä kappaleella Blacker Than Black. Supertramp fiilistelee sateessa ja tuo fiilistä myös meille. The Who:n kitaristi Pete tarjoilee harvinaisen b-puoliballadin. Yhtälailla Bob Dylanilta tarjotaan harvinaista vain singlenä ilmestynyttä Rita May - biisiä. Kokoelman toinen rollaribiisi on instrumentaali Stoned ja kenties ensimmäinen julkaistu Jagger & Richards sävellys? Bill Withers pitää meidät vielä soulissa, Magazine johtaa taas puhumaan säästä, onhan tää niiiin sateinen kesä, että **tut ja männynkävyt. Kokoelmani saa päättää ylväs Billy Bragg-cover A New England Kirsty MacColliin käsittelyssä.

Kokoelmakasetin äänittämisen kaarta olen aiemminkin pohtinut. Onko siinä mitään kaarta? Kyllä siinä jokin kaari on, useimmiten vaikeasti sanallistettava sellainen. Nuoruudessa kokoelmakasetin värkkäämisen saattoi mennyt kevyesti päivä tai parikin. Biisejä ei ehkä ollut niin paljon tarjolla ja tyhjästä täytyi yrittää nyhjästä. Nykyään sitä tahtoo törmätä runsaudenpulaan tai näin voisi ainakin luulla. Väärin. Nimenomaan kokoelmakasetin teko saa pysymään musakokoelman tekijänä tietyissä rajoissa, kun musiikki äänitetään fyysiseltä levyiltä, niin sitä ei lamaannu netin musa-avaruuden edessä, vaan joutuu tekemään kokoelman omasta levyjen halkopinoista.

Tämä kokoelma tehtiin iltasyöminkien ja Pikku Kakkosen välissä melkoisella kiireellä, mutta aika selkeällä ajatuksella. Valitsin kokoelmaan vain viime aikoina ostamiani seiskatuumaisia ja maxisinkkuja. Spotikkakokoelma jää tällä kertaa, kasettini voin antaa kopioitavaksi jos löytyy luottamusta ja tupladekki.

https://www.youtube.com/watch?v=Vnzpg5GgQCo

Lisäys(25.7.15):
Yhtenä sateisen kesän poutaisena lauantai-päivänä ostin kirpputorilta erittäin kulahtaneen näköisen kasetin viidelläkymmenellä sentillä. Kyseessä oli The Beach Boysin yleisesti huonoimpana pidetty lätty: Summer in Paradise(92), ainut Beach Boys - levy täysin ilman Brian Wilsonin läsnäoloa...tai noh, ei ihan täysin, vanha Surfin' - biisi on kehnosti coveroituna mukana. Tässä musiikkiäänitteessä on kovin vähän puolusteltavaa, siksi olikin ilahduttavaa todeta kasetin äänellisen laadun varsin hyväksi ja koko levyn ihan mukiinmeneväksi kesälevyksi. On jollain tapaa arvokasta, että tällaisesta hylätystä ja periaatteessa huonolaatuisesta musiikkiäänitteestä tulvii ihan hyvää kesäkuunneltavaa. Itseasiassa levyn nimibiisi Summer in Paradise pitää sisällään lievää hittipotentiaalia.

Rakkauden monet lähettiläät - Pori Jazz 16.7.2015

Mä kannoin rahaa kotiin, sinä ompelit verhoja.
Sain hyvää palkkaa, sä puhelit stereoista, joista
Rakkauslaulu soi, rakkauslaulu soi. jne (Juliet Jonesin Sydän)

Aloitetaan blogi aasinsillalla ja siteeraukselta maineikkaan suomalaisorkesterin Juliet Jonesin Sydämen kestohitistä Rakkauslaulu ja harmitellaan vähän...siis todella paljon, että tämän illan konsertti Tampereen Pakkahuoneella jää väliin. Te paikalle menijät nauttikaa aivan ...tanasti tulevasta. Syynä skippaamiseeni on eilisiltainen täyteläinen Pori Jazz-reissu. Energiaa ei yksinkertaisesti riitä illalle kolmen tunnin yöunilla...vai riittäisikö sittenkin?

Siitä rakkaudesta ja ennen kaikkea siitä artistista, jonka takia lähdin koko reissulle. John Hiatt, 62-vuotias amerikkalainen laulaja- lauluntekijä ja paino viimeisessä. John Hiattin back-kataloogi on varsin maineikas, reilusti yli 20 omaa sooloalbumia ja tukuittain tehtyjä biisejä merkittäville artisteille, kuten Bob Dylanille, Iggy Popille ja Jeff Healeylle. John Hiattin uran merkkiteos ja kulminaatiopiste on albumi Bring The Family(87). Kypsän laulutaiteen taidonnäyte, levy joka ei säästele sydänverta, se on myöskin Hiattin paluu vakaampaan ja laadukkaampaan musikintekemiseen erinäisten vaikeiden(päihdeongelmaisten) vuosien jälkeen. Tunnetuin Hiatt-laulu tältä levyltä on Have a Little Faith in Me.

Miksi rakkauden lähettiläs ja tämä multakurkku? Oivallisen konsertin edetessä huomasin kuinka vahvasti Hiattin tuotanto pidättäytyy rakkauden etsimisen eri sävyissä, yleensä kipeissä ja haikeissa sellaisissa: Cry Love, Thing Called a Love, Real Fine Love ym, ym.  Musiikki on tavallaan rakennettu aika yksinkertaisista ja ei-akateemisista aineksista, kuten Hiatt laulussaan itsekin toteaa:

Well I never went to college, babe
I did not have the luck
Rolled out of Indiana in the back of a pickup truck
With no education higher
Than the street of my hometown
I went lookin' for a fire
Just to burn it all down

Lauluntekijän mitta ei tietenkään ole korkeakouluopinnot, vaan sydämen mittaamattomuus, syvät ja tummat vedet, alati märkivä ja biisejä pursuileva haava. Tällainen lauluntekemisen avanne Hiattilla tuntuu olevan, ehkäpä juuri johtuen elämän traagisista kokemuksista, joihin kuuluu muun muassa vaimon äkillinen kuolema 80-luvulla.

Pori Jatsin keikan John Hiatt Comboineen aloitti häkellyttävän väkevästi Bring The Familyn(87)kappaleella Your Dad Did, jota seurasi vähintään yhtä väkevä ja tuoreempi kappale Detroit Made. Hymy nousi heti huulille, tässäpä vasta väkevä ja luunkova ukko, joka näyttää vähintäänkin ikäiseltään, mutta laulussa ja lavapreesenssissä se ei näkynyt lainkaan. Hiatt hymyili tai irvisteli hassusti kautta keikan, ihan varmaan ei voinut sanoa, että kumpaa se oli. Hampaat olivat ainakin hyvässä kunnossa, koska ne hohtivat kevyesti katsomon keskivaiheille asti.

Noin tunnin ja vartin keikka oli alusta loppuun täyttä asiaa. Pakolliset hitit tulivat, em. väkevä Real Fine Love, aina sydämeen sattuva Have a Little Faith in Me ja viimeisenä kappaleena upea versio Hiattin varhaisemmasta kappaleesta Riding With The King, joka toimi myös kunnianosoituksena hiljattain poismenneelle blueslegendalle B.B.Kingille. Itselleni keikan koskettavin esitys oli uusimman levyn Terms of Surrender(14) avauskappale Long Time Comin'. Syvä ja hyvä kappale lauluntekemisen ja rakkauden etsimisen pakosta, liekistä joka ei meissä koskaan suostu sammumaan:
I've sang these songs a thousand times, ever since I was young
It's a long time comin' and the drummer keeps drummin', your work is never done

Hiatt oli syy ja täyttymys koko torstai-päivälle, mutta muutakin herkkua oli toki tarjolla. Jatsimies minussa on aika syvällä ja nautinnon saaminen perusjaskasta on satunnaista. Tähtäimessäni oli kuitenkin maineikkaan fuusiojazz-bändin Weather Reportin perustajajäsenen Wayne Shorterin kvartetti, joka jäi osaltani valitettavasti muutamaan hassuun kuunteluhetkeen. Sen sijaan nuori Jazz-artisti Marius Neset yhtyeineen tarjosi varsin hyvän korvikkeen Wayne Shorter missaukselle. Mites tätä nyt ei-muusikkona määrittelisi, noh turvaudutaan Pori Jazz-sivustoon: Kööpenhaminassa vaikuttava norjalaissaksofonisti Marius Neset kuuluu uuden pohjoismaisen jazzin suurimpiin toivoihin. Kehutun Pinball-albumin äskettäin julkaissut Neset on ollut alati kasvavan huomion kohteena jo kymmenisen vuotta.

Tosin reilun puolen tunnin jatsin kuuntelun jälkeen otin suunnan kohti päälavaa ja Kylli-tädin konserttia. Australian reality-tähti ennen realityaikaa oli kiinnitetty Pori Jazzin torstain pääesiintyjäksi. Niin, miten niin reality-tähti? Kuinka moni muistaa, että Kylie Minoguehan pomppasi pinnalle hittitehtaan: Stock, Aitken ja Watermannin täydellisenä hittituotteena. I Should Be So Lucky, Locomotion, Better Devil You Know soi ainakin tiuhaan omassa kotona 80-90-luvun vaihteessa pikkusiskoni fanittaessa Kylietä. Tuolloin itselleni, jo vähän ryppyotsaiselle rokkipoliisille, Kylie edusti musiikillisesti silkkaa sontaa. Siinä ei ollut yhtikäs mitään, ihan turhanpäiväistä kamaa. Kylien osakkeet nousivat silmissäni 90-luvulla, jolloin Kylie irtaantui tästä tuottajakolmikosta ja teki pari särmikkäämpää levyä: Kylie Minogue(94) ja Impossible princess(98), joka on ainoa albumi joka on täysin Kylie Minoguen näkemyksien mukaan tuotettu ja kirjoitettu albumi. Se floppasi ja myi maailmanlaajuisesti 300,000 kappaletta joista n. 100.000 kappaletta myytiin pelkästään Britanniassa. Tällä albumilla Kylien ura näytti olleen lopullisesti ohi. (Wikipedia)

2000-luvu oli paluuta vähän Madonnamaiseen tanssigrooveen, tosin ilman Madonnan musiikillista osaamista. Hitit Spinning Around ja Can't Get You Out of My Head taisivat olla aika valtavia hittejä. 2000-luvun alun jälkeen Kyllin ura on mennyt itseltäni liki täydellisesti ohi. Mutta aika tasaiseen tahtiin Kylie on näköjään levyjä tehnyt, joista tuorein on nimeltään Kiss Me Once(14).

Keikan suhteen itselläni ei ollut odotuksia. Kolean sään vuoksi koetin pakkautua tiiviisti yleisön joukkoon, josko vaikka hyvinkin odotettu Kylie-keikka lämmittäisi luitani. Keikka alkoi The Better Devil You Know-hitillä, jota seurasi useita tuttuja ja tuntemattomia tanssibiisejä. Niin, en edelleenkään pidä tämän tyylisestä tanssimusiikista. Pet Shop Boys menee vielä läpi, mutta Kylie ei kovin hyvin. Siksi olikin mukava yllättyä iloisesti moneen otteeseen keikan aikana. Ihan ensimmäiseksi, Kylien keuhkoissa riitti voimaa ja ääni taipui vaikka minkälaisiin ulottuvuuksiin. Saattoi nykytekniikalla olla tässä näppinsä pelissä äänen tehostamisen suhteen, mutta rehellisesti sanottujan Kyliehän on aivan peijoonin hyvä laulaja livenä. Toiseksi, Kylien vähän tuhmahko karsima upposi mainiosti yleisöön, jotain ylitsepursuaavaa ja samanaikaisesti rehellistä oli Kylien lavapreesenssissä. Mielessäni määrittelinkin Kylien vähän rennommaksi versioksi Madonnasta. Voisin heittää niinkin absurdin vertauksen, että Kyliessä oli jotain jopa Elvismäistä diivailua, tosin kieliposkessa tehtyä sellaista.

Pidin kovasti Kylien esiintymistä, täytyy myöntää. Keikka taisin kestää jotain puoltoista tuntia ja rapiat. Esiintymisasu vaihtui 3-4 kertaa, lavakoreografia oli viimeisen päälle hiottua. Keikan helmi oli kuitenkin Kylien pieni jatsibiisi, jonka hän kuulemma veti harjoittelematta suoraan nuoteista. Itseasiassa vähän googlettaessani, löysin tiedon jonka mukaan Kylie on melkein levyttänyt levyllisen jatsiakin. Täytyy myöntää, että Kylli-täti ei äänensä puolesta häpeäisi lainkaan, jos tekisi levyllisen vähän vakavammin otettavaa musaa. Uskomattoman taipuisa ääni rouvalla kyllä on.

Ihan viimeisen encoren aikana täytyi lähteä etsimään jo bussia, mutta oikein hyvä maku jäi Kyllin keikasta suuhun, tosin en edelleenkään tule Kylietä kuuntelemaan kotiolosuhteissa, mutta mukava sivuraiteilu omaan jäykähköön singer-songwriter musapirtaan. Siitä rakkaudesta vielä, niin, jotenkin tuntui, että maailma tarvitsee tällaisia Kylien tapaisia vähän höpsöjä poppareita, joiden viesti on All You Need Is Love - osastoa. Naivia ja ylimitoitettua rakkaussiirappia, mutta samalla hyvinkin tarpeellista näiden taloudellisten ahtaiden aikojen keskelle.

Tässä mielestäni Kyllin keikan paras veto, Kim Carnes-cover: https://www.youtube.com/watch?v=fw4yQk-k7uk

Tässä johdanto John Hiattin musiikkiin Spotify-soittolistan kautta:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7oq81Dj8quBBJYa7QZknqf

Kevin Coyne: Sanity Stomp

Enää harvoin törmää artisteihin joiden musiikillinen tuotanto on pysynyt korvieni ulottumattomissa liki vuosikymmeniä. Yksi tällainen artisti on Kevin Coyne. Miehen nimi on ollut tuttu pitkään, mutta pätkääkään en ole miehen musaa kuunnellut ennen tämän vuoden kevättä, jolloin tilasin yhden discogs-tilauksen ns. kylkiäisenä kuluneen, mutta hyvin soivan Kevin Coyne vinyylin: Matching Head And Feet(75). Syynä miehen musan kokeiluun oli Soundi-lehden toimittajan Jussi Niemen loistava artikkeli Coynesta tammikuun Soundissa.(Soundi 1/2015)

Nojoo, Matching Head And Feet(75) albumin klassikko-status hieman kipsasi kuuntelunautintoani ja se unohtui pitkäksi aikaan levyhyllyyni. Satunnaisten kuuntelukertojen kautta pidin sitä ihan ok-kiekkona, mutta mitään suurta liekkiä se ei sytyttänyt minussa. Talven ja kevään edetessä ajattelin antaa taas Kevin Coynelle uuden tilaisuuden kun ostaa pätkäytin Radio-kirppikseltä pikkurahalla peräti kolme Coyne-albumia: Sanity Stomp(80),  Politicz(81) ja Romance - Romance(90).

Ilman sen suurempia odotuksia aloin pyörittämään Sanity Stompia(80) perheen pyörittämisen taustamusiikkina. Rouheaa ja jollain tapaa levotonta kamaa, oudolla tapaa tuttua, mutta toisaalta ei laisinkaan. Biisit alkoivat kuoriutua kerta kerran jälkeen, melodiat ovat mukavan bluespohjaisia, Coynen laulu on persoonallista ja hyvin heittäytyvää, mikä pikkuhiljaa alkaa täyttämään oman musamakuni tunnusmerkit:  vähän outo ja persoonallinen lauluntekijä, joka musiikissaan menee ehkä vähän liiankin syvälle. Hakiessani Sanity Stompista hieman tietoja, löysin aika mielenkiintoisen pointin:

"I was quite ill when I made that record, as a matter of fact; I was quite mad, basically. That’s why it’s called Sanity Stomp. I had a nervous breakdown and, ironically, I don’t want to say ironically...amazingly...I was able to carry on making records. That’s a record I made when I was clinically ninety-five per cent nuts, and the themes are rather odd, but somehow it comes out as sounding all right. I’m amazed."^[1]

Niin, tämä tieto lisäsi entisestään kiinnostusta tätä aika hienoa tupla-albumia kohtaa joka alkaa olemaan jo tämän kesän kuunnelluin levyni. Jussi Niemen artikkelia lainatakseni, Coyne työskentelikin 1960-luvun lopulla mielisairaanhoitajana, joka vaikutti häneen artistina syvästi. Ihmisen tajunta, epävarmuudet ja piilevät toiveet näyttelevät suurta osaa Kevinin teksteissä. Eipä silti, sekaisinolostaan huolimatta Sanity Stomp(80) on varsin väkevä ja kiinnostava rock-albumi ja mikä parasta, niin nälkäni Kevin Coynen tuotantoa kohtaa on kasvanut rutkasti. Näitä Coynen levyjähän on nyt useampia odottamassa kunnollista korkkaamista.

Mainittakoon vielä Coynen levy Bursting Bubbles(80) jonka ostin mint-kuntoisena viime viikolla Sammakasta. Laitoin sen soimaan ns. lastenhoitokaaoksen keskelle ja se ainakaan hälventänyt kaaosta, päinvastoin. Tuntui, että levyn erittäin vereslihainen ja levoton energia tarttui lapsiinkin ja sen jälkeen mentiin melkein päin seiniä. Ok, nälällä ja väsymykselläkin saattoi olla syytä lasten levottomuuteen. Riisuttu ja erittäin intensiiviseltä kuulostanut Bursting Bubbles(80) odottaakin omaa levotonta kuunteluhetkeä. Ehkäpä parin vuoden päästä? Tässä vielä näyte vuonna 2004 kuolleen miehen lavapreesensistä:

https://www.youtube.com/watch?v=O5Lr6oFfZ4g

On the Hunt - Kun keräilijä minussa herää, ihan vähän vaan...

26.6.2015
Välillä levynälkä iskee, uskokaa tai älkää, niin nykyään harvemmin. Alkukesästä on tapahtunut muutama keskeinen sortuminen Discogsiin ja Amazoniin. Postiluukku on käynyt tasaiseen tahtiin. Eilen pitkästä aikaan kävin oikein täyslaidallisen levykauppakierroksen Tampereella. Sammakka, Bonus-Kirppis, Radio-kirppis ja Swamp Music olivat kohteina.

Löytöjä olivat Kevin Coynen pari albumia 80-luvun alusta, Bob Dylanin soittamaton Oh Mercy(89) taas jollekin levyniekka-kaverilleni oikeaa hetkeä odottamaan. Myös The Clashin: Give Enough a Rope(79) oli myös mieluista löytö yhdeksällä eurolla Swampista.

9.7.2015
Tarina jatkuu. Tänään Radio-kirppikseltä lähti mukaan The Jeff Beck Groupin tasokkaat albumit: Rough & Ready(71) ja The Jeff Beck Group(Orange album) (72) sekä seuraavat plätyt: Van Morrison:  Veedon Fleece(74), Lou Reed: The Bells(79) ja Kevin Coyne: Pointing the Finger(81). Lyhyen, mutta tehokkaan levynostosessioni täydensi Sammakasta ostamani Dave Lindholmin: Sirkus(73), Kevin Coyne: Bursting the Bubbles(80) ja Kinksin: Something Else(67).

Blogi on sätkähtellyt viime aikoina varsin säästeliäästi. Sanottavaa ja inspiraatio on ollut vähemmän. Musiikki sinänsä on maistunut hyvältä, mutta kovin paljon mitään uutta kulmaa aiheeseen en ole löytänyt...tai yleensäkään inspiroitunut kirjoittamaan yhtikäs mitään. Toivon, että tämä on ohimenevä vaihe!?

Alkukesän artistilöytöni on ollut Kevin Coyne, josta toivon pian kirjoittavani tänne blogiin vähän lisää äijästä ja hänen hienoista levyistään.

Brian Wilson: No Pier Pressure

Rakas Brian, luulen ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Olit intoa täynnä Beach Boysin vähintäänkin kelvollisen paluulevyn: That's Why God Made The Radio(12) jälkeen. Myös kiertueenne mahdollisimman alkuperäisellä kokoonpanolla keräsi kehuja ympäri Amerikkaa ja Eurooppaa. Magia ja harmonia olivat yhä läsnä. Mielessäsi siinsi jo seuraava, vähän rokkaavampi rantapoikalevy, biisejäkin taisi olla kirjoitettuna levyä varten jo aimo kasa. Mutta homma tyssäsi siihen kun pitkäaikainen bändikaverisi Mike Lowe otti Beach Boys - nimen omaan käyttöön ja lähti toisen (luopio-)rantapojan Bruce Johnstonin kanssa ns. "Amerikan pizzeria-rundille". Mikä tyly temppu, sinä jos kukaan olet oikeutettu käyttämään Beach Boys - nimeä, olethan bändin musiikillisen sisällön päävastaava, maagisesta sointulähteestä sulosäveliä ammentava rantapoikanen.

Rakas Brian, keräsit itsesi ja hienot kappaleesi, teit vastaiskuksi laadukkaan sooloalbumin No Pier Pressure(15). Tästä minä olen sinulle erittäin kiitollinen. Nähdäkseni levy on saanut hieman nuivan vastaanoton lievistä konemusiikkikokeiluista johtuen. Itsekin vähän suivaannuin kun kuulin eka kerran  Runaway Dancerin, hyiii, mitä diskoläpsettä. Soittokertojen kautta biisi onkin kasvanut omaan ylvääseen mittaansa. Tämä voisi olla biisi, jota Michael Jackson kaipaili viimeiselle levylleen.

Levysi alkaa lyhyellä ja harmonisella kappaleella: This Beautiful Day.

Life goes on and on
Like your favourite song

Kesää on vielä jäljellä, äänesi on alati kaunis ja lohdullinen. Whatever Happened jatkaa samoissa laatuharmonisissa kuvioissa, mukana myös kaksi rantapoikaa, Al Jardinen ja David Marks. Tämä on täyttä Brian Wilson - laatua, kuten seuraavakin kappale: On the Island. Biisillä vierailee myös lauluduo: She & Him.

We booked a seven day Cruise
On our summer vacation
Ended up lost
In this island nation

On hienoa, että levyltäsi löytyy Half Moon Bay:n kaltaisia jatsahtavia instrumentaaleja, kesäisen taivaan värit purppuroituvat täydelliseksi olotilaksi. Our Special Love ja The Right Time täydentävät musiikillista kuvaa, jälkimmäisessä jopa klassikkoviboja. Levysi voi olla jonkun mielestä liian pitkä(18 biisiä), mutta itselleni nämä sateisen kesän hetket ovat antaneet mahdollisuuden tutustua levyyn paremmin.
Löydän levyltäsi koko ajan vähemmän heikkouksia. Oih, kuka onkaan tuo Aimee Mannia muistuttava laulaja Kacey Musgraves kappaleella: Guess You Had To Be There. Aivan upeaa kuikerrusta kera ylvään kappaleen.

We were sharing a new day
Singing a new asong
And everyone problems
Were suddenly gone

Don't Worry on ehkä arvattavampaa Wilsonia, mutta ei huono sekään. Yksi kysymys tässä kohtaa sinulle Brian: Miten äänesi soi edelleen noin kirkkaana ja voimakkaana? Joku kyyninen voisi sanoa avainsanan: Auto-Tune! Mutta minä uskon, että kyse on näiden harmonioiden voimasta, jotka nostavat laulusi sille kuuluvalle tasolle. Tahdonhan uskoa selittämättömään, edes hieman, ei tällaista musiikkia tehdä insinöörimenetelmillä, kyse on lahjasta, siitä kuinka laulu laskeutuu sinuun. Onhan se näin, Brian?

Levysi loppupuoli löytää alati laadukkaiden kappaleiden kautta maalinsa kappaleessa: The Last Song. Niin, Brian, onko se viimeinen biisisi, voimallinen hyvästisi meille? Jos se on sitä, niin se on täydellinen.

There's never enough time for the ones that you love

Rakas Brian, olet liikauttanut sateisen kesäni pilviverhoa. Musiikkiisi on tallennettu ikuisten kesien kauneus ja voima, yhä edelleen. Olen ylpeä levystäsi, olen voimaantunut levystäni, olen jopa onnellinen siitä, että olen saanut tutustua miltei koko laajaan tuotantoosi aina Beach Boysin alkuajoista näihin satunnaisiin, mutta laadukkaisiin soololevyihisi asti. Kiitos Brian, nautin uudesta levystäsi ja haluan viedä sen musiikillista viestiä eteenpäin. Pyydän, klikatkaa tämä linkki auki:

https://www.youtube.com/watch?v=Wo35Bd0hS2I

Levymessut Ideapark Lempäälä. 3.5.2015.

Takaseinä näkyy, muovi kiertää huoneeni ympäri, sumentaa näkökykyni, kertoo että tämä on jo tarpeeksi. Want-listat on sutattu, Discogs on tsekattu, levymessuille minut vie väljähtänyt veri. En ole enää nuori, en tietenkään. Minä en ole Dingo, en tämän päivän gringo, olen eilisen hernepussi, kourallinen pehmeitä pähkinöitä, jo kellertäviä.

Vitsailut sikseen ja suuntaus tähän aikaan, tähän päivään, kauniiseen ja aurinkoiseen sunnuntaihin, josta vietin vajaa kolme tuntia Ideaparkin levymessuilla. Kattaus oli huomattavasti köyhempi mitä vuosi takaperin. Myyjiä oli vähemmän, löytöjä oli vähemmän, levyt olivat kautta linjan kalliimpia. Pika-analyysini mukaan yksi vaikuttava tekijä on alhainen euron kurssi. Ruotsalaiset levymyyjät eivät jaksa enää raahata valtavia määriä parin euron halpiksia jos niistä ei juurikaan kerry katetta. Vai oliko kaikki herkut menneet edellisenä päivänä Hyvinkään levymessuilla ja oliko (iso) osa myyjistä jättänyt tulematta Ideaparkkiin? Voipi olla myös, että käytettyjen levyjen myyntimarkkinoilla eletään jonkinmoista taitekohtaa(ties kuinka monetta), levymateria kiertää hitaammin ja hinnat ovat nousussa. Olisikohan näin? Suurin ja henkilökohtaisin syy on tietenkin se, että minulla ei ole enää paljon löydettävää ellen halua lähteä postimerkkeileen, maksamaan levyistä yli sen 20 euroa, jopa 30, 40, 50 euroa. Ei ei, hintarajani yhä pitää.

Jotain pientä kivaa sentään löytyi. Van Morrison Them - yhtyeen esikoinen: Angry Young Them(65) 8 eurolla, yhtälailla Leon Russellin soolodebyytti: Leon Russell(70) löytyi 7 eurolla. Hyviä levyjä molemmat ja mukavia lisiä levykokoelmaani. Näiden lisäksi löytyi jokunen parin euron lätty, Princeä, Paul Simonia ja U2:sta. Hieno löytö oli myös The Who:n harvinaisuuksien kokoelma Odds & Sodds(74) Track Recordsin brittipainos julisteineen ja laulunsanoineen viidellä eurolla. The Kinksin yksi ns. taiderocklevyistä Preservation act.1(73) löytyi myös vitosella.

Näiltä messuilta ostin yllättäen myös aika kasan cd-levyjä parin euron kappalehintaan ja yksi niistä oli kaiken lisäksi cd-sinkku. Niin, vinyylitarjonta oli tosiaan aika köyhää, niinpä piti laajentaa ääniteformaattia vanhaan kunnon laserlevyyn. Tästä cd-kasasta löytyi muun muassa pari Paul Welleriä, Pet Shop Boysia, Iggy Poppia ja tietenkin John Mellencamppia.

Palataan vielä alun tykitykseen, eli tähän on tultu, näitä mustia kiekkoja on yhä vaikeampi löytää ja näitä hurmoksellisia levymessujakin tuntuu olevan vähemmän. Kysymys kuuluukin, olisiko nyt se hetki vetäytyä takaviistoon kuuntelemaan valtavaa levyvuortani pienin Spotify-täydennyksin? Mitä sitä enää levyjä ostelee, turha taakka vain. Joo, en usko tähän itsekään. Toinen sormi klikkaa jo kiivaasti discogsia, josko sieltä tilaisi vaikka pienen setin seiskatuumaisia...

https://www.youtube.com/watch?v=o93jTKhil9Y