Van The Man - Ääni kuin saksofoni

On se tutuin määritelmä legendaarisen Van Morrison (s.45) äänestä. Paksu ja täyteläinen, revittelevä ja runollinen. Morrison voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa ja ääni kuulostaisi edelleen hyvältä. Tässä on sielu, tässä on sellainen muhkeus, joka AAH, välillä ravitsee melkein liikaa. Miten mies voikaan kuulostaa näin hyvältä?

Juuri nyt olen Morrisonin musiikin lumoissa ja kuuntelen herkeämättä miehen erityisen runsasta tuotantoa. Hyviä levyjä riittää. Autossani päivittäin soivan Days Like This(95) albumin kanssa Morrison poseeraa Miss Irlannin, silloisen tuoreen rouvansa kanssa. Tupla-albumin Hymns to The Silence(91) kannessa Van istuu ärtyisen näköisenä puiston penkillä, eipä tainnut Miss Irlanti olla tuolloin kuvioissa. Sisältö on silkkaa asiaa. Vinyyliversiosta pyydetään jo kohtuullista hintaa, onneksi ostin kyseisen taideteoksen jo sen julkaisuvuonna. Runsas ja riittoisa levy muunkin kuin minuuttien puolesta, paljon tavaraa, tarttuvia ja syvämietteisiä kappaleita ja seassa myös runonlausunnallisia osuuksia.



Morrison taitaa olla runouden ystävä, ehkä runoilijaksi itseään tituleeraava. Millään kovin omaperäisillä vesillä ei mennä, aina löytyy ancient highway, evening meditation tai healing game. aina hoidetaan ja ylistetään jotain, mutta joka on kuitenkin tähän musiikkiin lyyrisesti sopivaa tavaraa. Mietin välillä, että onko Morrisonin musiikki keskimääräisesti aika...keskinkertaista? Koska suvereeni ja tilantäyttävä tulkinta pyyhkii aina toisenlaiset tulkinnat pois. Mutta on olemassa todiste Morrisonin musan hienoudesta objektiivisemmin arvioiden, se on muutaman vuoden takainen Duets(15) levy, jossa Vanin biisejä tulkitsee maestron ohella paljon tulkitsijoita laidasta laitaan, aina Michael Bublesta Bobby Womackiin. Biisit toimivat erinomaisesti ja välillä jopa paremmin vieraissa äänihuulissa.

Nyt levylautasella soi ehkä kasarin unohdetuin Morrison plätty: Poetic Champions Compose(87). Voi miten hyvältä sekin kuulostaa, tässä ei ole jälkeäkään 80-luvun diskanteista eikä mistään epäaidosta. Levy alkaa upealla Spanish Steps instrumentaalilla, jossa on Van pääsee välillä töräyttelemään ihan oikeaa saksofonia, biisi on täydellinen johdatus rauhallisissa aallonliikkeillä kulkevaan levyyn. Levynkannessa poseeraa vanhan ja väsyneen näköinen Morrison(vasta 42v. tuolloin). Jukka Haarma puhui vuonna 1988 Soundin mainiossa Melunhoito-opas kolumnisarjassa rockstarojen vanhenemisesta huolestuttavaan sävyyn, esimerkkeinä oli tämä Morrisonin levynkansi ja Olivia Newton Johnnin uusi levy, joka edusti sitä toista ääripäätä, eli epätoivoista nuorekkaana pysymistä.
Voi voi, kuinka harhassa vielä edettiin rokin kuoleman suhteen 80-luvulla. Kuka olisi arvannut, että esim. Morrison, Dylan ja Neil Young paahtavat täysillä yhä edelleen ja niitä uusia levyjäkin pukkaa aina vaan.

Van Morrison on lyönyt ihan käsittämättömän vaihteen silmään, viimeisen reilun puolentoista vuoden sisällä on ilmestynyt neljä levyä: pelkästään omasta materiaalista koostuva vahva: Keep Me Singing(16), puoliksi omaa ja puoliksi covereita sisältä: Roll with the Punches(17), Jazz-levy: Versatile(17) ja kohta ilmestyvä: You're Driving Me Crazy(18).
Onko tämä hätäsignaali, vanha mies hakkaa liiterin täyteen klapeja, koska tietää että vielä on toimintakykyä ja silloin pitää antaa kirveen heilua, sillä kohta istutaan pelkästään siellä takkatulen ääressä. Näin Morrisonkin musiikin suhteen, nyt annetaan suolen laulaa, koska huomisesta ei tiedä. Sama efekti taitaa olla päällä myös Neil Youngilla, musiikkia vaan tulee koko ajan. Niin, toisaalta tämähän on molemmilla herroilla ollut yksi uran kestävistä teemoista: tuotteliaisuus. Että katotaan nyt 10-20 vuotta eteenpäin. Populaarimusiikin pisimmälle ehtinyt herrasmies oli lienee Pete Seeger, joka julkaisi levyn vielä yli 90-kymppisenä. Siinä on nuoremmilla vielä kirittävää. Nooh, Willie Nelson on jo aika lähellä näitä lukemia, mittarissa on 85v. ja uusi levy Last Man Standing(18) ilmestyy huhtikuussa ja levy koostuu kokonaan uudesta materiaalista.

Palataan vielä hetkeksi Van Morrisonin ja uran alkupuoliskoon, jota taidetaan pitää taiteellisesti arvokkaimpana. Astral Weeks(68) ja Moondance(70) ovat kiistattomia klassikoita, jotka itsekin otin aikoinaan haltuun. Sen sijaan levyt: His Band and the Street Choir(70) ja Tupelo Honey(71) jäivät aikoinaan hankkimatta ja vasta pari vuotta sitten ostin itselleni kyseisten lättyjen vinyyliversiot. Tanakkaa tavaraa nämäkin ja ne niiden hienouden ylistäminen vaatisi ihan oman blogijuttunsa. Sanotaan ainakin se, että biisi Tupelo Honey nousi heittämällä kaikkien aikojen Van Morrison biisien Top Vitoseeni. Upeaa tavaraa ja tunnetta! Vanin levyt löytyvät aika hyvin eri suoratoistopalveluista jos haluaa viettää muovitonta maaliskuuta ja elämää.

Syvällä nuuhkeella syksyä kohden

Korvakuulolla, jo vanhenevalla karvakorvallani erotan ja noteeraan sulosävelistä parhaimmat. Karhea kurkku, monipuolinen kitara, sopiva kosketinlurittelu, eeppinen kohta, poljento kohti aavaa preeriaa, tassuttelu, kenties laukka sieluni autiomaahan, näkymättömiin, ehtymättömiin, loputtomalta tuntuvaan ulvaisu taivaanrantani sinerrykseen, koskettavaan musiikillisiin tilaan. Sinne minä saanhan taas mennä.

Tilannehan on sellainen, että tuleva syyskausi tarjoaa erityisen runsaan musiikkisadon. Pitkän linjan, jopa geriatrisen tason artistit pudottelevan viimeisiään, kuten Neil Young, David Crosby, Van Morrison, Paul McCartney, Robert Plant ja unohduttu folk-suuruus: Michael Chapman. ym.ym. Kypsän keski-iän hyvin kypsynyttä pullaa tulevat tänä syksynä tarjoamaan ainakin: U2, Billy Bragg, OMD, Waterboys ym. ym. Keski-ikää kolkuttelevan hipster-sukupolven varmat suosikit. National, Killers, Queens of a Stone Age, Foo Fighters ja Beck tyrkkäävät myös uuden lättynsä meidän ihmeteltäväksi.

Pitkästä aikaa tunnen vahvaa musiikillista innostusta tulevia julkaisuja kohtaan. Linja on vanhaa  ja retroa, uudelleen keitettyä ja synnytettyä vähän eri nimekkeellä ja eri paketissa. Tuttuus hivelee, eheyttää, saa tuntemaan olon kotoisaksi. Surullista, niin surullista, onko tällä musadiggailulla enää mitään tekemistä rokin aidon levottoman ytimen kanssa? Riittääkö pelkkä WW Farkku Golf -musiikki, perheellisen ja keski-ikäisen jantterin lievästi elitistinen musiikillinen itsehyväily.

Mielestäni syksyn kiinnostavimmat platat ovat seuraavat:

The War On Drugs: Deeper Understanding
- Onko tämä bändi jo liian suosittu ja liikaa samaa tyyliä toistava? Ok, Slave Ambient oli tykkiä tavaraa, Lost in Dream vielä parempi, entäs tämä? Eka kuuntelun perusteella, nyt on otettu taas yksi askel eteenpäin.
Hiss Golden Messenger: Hallelujah Anyhow
- Mielestäni tämän hetken laadukkain kevyesti kantraava jenkkiartisti. Tuotteliaalla päällä, vajaa vuosi sitten ilmestyi erinomainen Heart Like a Levee.
Michael Chapman, Ehud Banai: EB=MC2
- Kulttiartisti Chapman on lyöttäytynyt yhteen yhden Israelin suosituimman artistin kanssa, tuloksena makoisa fuusio, jossa Chapmanin hieno kitara on kuitenkin pääosassa.
Neil Young: Hitchhiker
- Neil Youngin kadonnut kokaiinialbumi vuodelta 1976, jonka teon aikana Neil on tunnustanut olleensa enimmäkseen aikamoisessa pöllyssä. Spotikasta jo löytyvä nimikappale kuulostaa kyllä hyvältä.
Van Morrison: Roll With The Punches
- Myös Van Morrison on ollut aika tuotteliaalla tuulella, sillä edellisestä Keep Me Singing platasta on vain vuosi. Maistiainen Transformation kuulostaa tulevalta Van-klassikolta. Tällä levyllä on originaaleja ja covereita sekaisin.
Iron & Wine: Beast Epic
- Aina laadukas jenkkiartisti Iron & Wine pukkaa ulos (vasta) kuudennen kokopitkän, tosin ep-levyjäkin on julkaistu albumien lisäksi kohtuullisesti. Myös Suomen keikka olisi tammikuussa tiedossa.
Killers: Wonderful Wonderful
- Killers ei ole tainnut huonoa levyä vielä tehdäkään. Killersin mormonien taso tuskin vieläkään notkahtaa.
Beck: Colors
- Tämä levy piti tulla aika nopeaan Morning Phasen(14) jälkeen, mutta synnytysprosessi ei ollutkaan helppo. Ensimmäinen maistiainen Dreams tuli jo kesällä 2015. Odottavan aika on ollut pitkä, mutta lokakuussa platta löytyy kaupoista.
Robert Plant: Carry Fire
- Kolme vuotta edellisesta ja Plantin Roope on taas vauhdissa. Kahden vuoden takaisin Pori Jazz-keikan missaaminen hieman harmittaa ja vielä enemmän harmittaa se Tampereen Pakkahuoneen 2005 vuoden keikan missaus. Tuleeko vielä kolmas tilaisuus?
U2: Songs of Experience
- U2:n edellinen levy Songs of Innocence aiheutti paljon mielipahaa kun se diilattiin Applen koneisiin käyttäjiltä kysymättä. Laadultaan levy oli myös puhki viilattu, valitettavasti. Vielä yhden kerran haluan uskoa U2:seen. Näyttäkää minulle poijjat miten korvakarvani heilahtaa ja sisälläni se suuri tunne aloittaa täyttymisen.

Kesäistä levypuutetta - Lempäälästä Tallinnaan ja takaisin

Se oli laari joka oli kuin tehty minulle. Kertokaa kuka muu keräisi kasarirock-bändien The Silencers ja Smithereens pikkukiekkoja? Ei ilmoittautuneita? The Silencersin hitiksi kelpaavan Bulletproof Heartin(91) takapuoli Sleep Song on syy ja seuraus, miksi näitä pikkuisia kerään, miksi jaksan tonkia, nähdä vaiva laittaa sinkulainen levylautaselle ja vielä puoltakin kääntää. Eipä löydy Sleep Songia mistään muualta, biisi joka vältti cd-ajan deluxe versiot ja spotifyn...ja jopa Youtuben.

Sinne minä taas sukellan, omaan 80-lukuuni, ensimmäisten musiikillisten ihastusteni vuosiin, niihin artisteihin ja bändeihin jotka liikuttivat peruuttamattomalla tavalla nuorta minääni. Nyt tänään ja tässä, puhtaan taantumuksen äärellä. Pääni ei jaksa löytää uutta musiikkia, sitä on niin paljon kaikkialla ja liian helposti saatavilla. Vähän valehtelenkin, kyllähän uuttakin musaa kuuntelen, mutta se musiikkielämyksen turvaisa kohtu on 80-luvulla, en halua sieltä koskaan täysin siirtyä tähän aikaan. Sinä The Silencers ja kaikki muut, jättäkää minut rauhaan, älkää jättäkö minua rauhaan!

Takaisin laarien ääreen, niin missä minä olen? Taidan olla kesälomalla...ja muistan epämääräisen lupauksen, että tällä lomalla jyrkkä ei levykaupoille ja muille levynkeräämisen toimenpiteille. Takana on viikon mittainen Viron reissu, jossa Tallinnan levykaupat häilyivät taustalla. Kävin jopa kahden levykaupan ovelle, mutta epäonnekseni molemmat kaupat olivat kiinni(Ohessa kuva). Harvinaista, ensimmäinen ulkomaan reissuni yli kymmeneen vuoteen etten käynyt yhdessäkään levykaupassa. Ei tällä kertaa siis Tallinnan levykauppojen blogipäivitystä vaan sitten kun lähden sinne asiasta tehden tonkimaan. Nimittäin oleelliset kaupat ovat jo tiedossa.

Seuraavaksi palaamme the Silencersiin ja kasariuneni ääreen. Tottakai piti käydä purkamaan levynostonälkäni Suomeen palatessasi Turun oivaan levymestaan, eli Hassisen kirpputorin Lp-kirppikselle. Wutum! Sielläpä sitä sitten selailtiin selkä kumarassa oivallista kolmen euron hyllyriviä. Perskutas, sieltähän lähti mukaan muun muassa Leonard Cohenia, Miljoonasadetta ja Twight Twilleytä. Alapediltä löytyi sitten 15 kappaletta 50 sentin sinkkua, em. The Silencersia ja Rollareita, Bad Companya sekä Rickie Lee Jonesia. Ei huonoja. rollareiden Tumblig Dicekin soi timanttisesti.

Van Morrison, Van Morrison, Van Morrison, totta vieköön, Isoa Vania originaalikuosissa kolmeen kertaan. Löysin: Astral Weeksin(68), His Band and Street Choirin (70) ja maagisen livetuplan: It's Too Late Stop Now(74), edelleen se on liian myöhäistä, sillä Van the Man jyrää päälleni huikealla musiikillaan. Morrison on ajasta irti oleva artisti, se ei ole samalla tavalla poptähti kuin vaikka David Bowie tai Iggy Pop. Van on muusikko, musiikintekijä, musiikillinen shamaani, jonka ääni valuu paksuna, vahvana ja haltioituneena ympäristöön. Vanin on laulullaan vaikea pilata mitään biisiä, mutta tästä huolimatta Vanin tuotanto kestää muidenkin artistien versiot, sillä biisit itsestään ovat timanttisia. Sen osoittaa esimerkiksi tuoreehko Duets: Re-Working The Catalogue(15) levy, jolla esimerkiksi Michael Buble saa Real real gonen svengaamaan.

Levymessut Ideapark Lempäälä. 3.5.2015.

Takaseinä näkyy, muovi kiertää huoneeni ympäri, sumentaa näkökykyni, kertoo että tämä on jo tarpeeksi. Want-listat on sutattu, Discogs on tsekattu, levymessuille minut vie väljähtänyt veri. En ole enää nuori, en tietenkään. Minä en ole Dingo, en tämän päivän gringo, olen eilisen hernepussi, kourallinen pehmeitä pähkinöitä, jo kellertäviä.

Vitsailut sikseen ja suuntaus tähän aikaan, tähän päivään, kauniiseen ja aurinkoiseen sunnuntaihin, josta vietin vajaa kolme tuntia Ideaparkin levymessuilla. Kattaus oli huomattavasti köyhempi mitä vuosi takaperin. Myyjiä oli vähemmän, löytöjä oli vähemmän, levyt olivat kautta linjan kalliimpia. Pika-analyysini mukaan yksi vaikuttava tekijä on alhainen euron kurssi. Ruotsalaiset levymyyjät eivät jaksa enää raahata valtavia määriä parin euron halpiksia jos niistä ei juurikaan kerry katetta. Vai oliko kaikki herkut menneet edellisenä päivänä Hyvinkään levymessuilla ja oliko (iso) osa myyjistä jättänyt tulematta Ideaparkkiin? Voipi olla myös, että käytettyjen levyjen myyntimarkkinoilla eletään jonkinmoista taitekohtaa(ties kuinka monetta), levymateria kiertää hitaammin ja hinnat ovat nousussa. Olisikohan näin? Suurin ja henkilökohtaisin syy on tietenkin se, että minulla ei ole enää paljon löydettävää ellen halua lähteä postimerkkeileen, maksamaan levyistä yli sen 20 euroa, jopa 30, 40, 50 euroa. Ei ei, hintarajani yhä pitää.

Jotain pientä kivaa sentään löytyi. Van Morrison Them - yhtyeen esikoinen: Angry Young Them(65) 8 eurolla, yhtälailla Leon Russellin soolodebyytti: Leon Russell(70) löytyi 7 eurolla. Hyviä levyjä molemmat ja mukavia lisiä levykokoelmaani. Näiden lisäksi löytyi jokunen parin euron lätty, Princeä, Paul Simonia ja U2:sta. Hieno löytö oli myös The Who:n harvinaisuuksien kokoelma Odds & Sodds(74) Track Recordsin brittipainos julisteineen ja laulunsanoineen viidellä eurolla. The Kinksin yksi ns. taiderocklevyistä Preservation act.1(73) löytyi myös vitosella.

Näiltä messuilta ostin yllättäen myös aika kasan cd-levyjä parin euron kappalehintaan ja yksi niistä oli kaiken lisäksi cd-sinkku. Niin, vinyylitarjonta oli tosiaan aika köyhää, niinpä piti laajentaa ääniteformaattia vanhaan kunnon laserlevyyn. Tästä cd-kasasta löytyi muun muassa pari Paul Welleriä, Pet Shop Boysia, Iggy Poppia ja tietenkin John Mellencamppia.

Palataan vielä alun tykitykseen, eli tähän on tultu, näitä mustia kiekkoja on yhä vaikeampi löytää ja näitä hurmoksellisia levymessujakin tuntuu olevan vähemmän. Kysymys kuuluukin, olisiko nyt se hetki vetäytyä takaviistoon kuuntelemaan valtavaa levyvuortani pienin Spotify-täydennyksin? Mitä sitä enää levyjä ostelee, turha taakka vain. Joo, en usko tähän itsekään. Toinen sormi klikkaa jo kiivaasti discogsia, josko sieltä tilaisi vaikka pienen setin seiskatuumaisia...

https://www.youtube.com/watch?v=o93jTKhil9Y