Levyt joiden kuunteluun ei löydy aikaa tai ne eivät ota avautuakseen.

Kun kerää levyjä, kun kerää tolkuttomasti levyjä, niin voiko hyvällä omallatunnolla sanoa, että on kuunnellut kaikki lättysensä huolella läpi? Ei voi. Hyllystä löytyy kymmenittäin, ellei sadoittain ihan klassikkotason plättystä, joiden kunnolliseen perehtymiseen ei ole vain löytynyt aikaa tai oikeanlaista lähestymiskulmaa. Aika on ollut kortilla, tai sitä on käytetty hyödyllisempään tarkoitukseen, kuten perhe- ja työelämään, joskus jopa muihin virkistäviin harrastuksiin. Miksi voi edes olettaa, että voimakkaasti perheellinen mies ehtisi kuunnella kaikki 3000 musiikkiäänitettään kunnolla läpi?

Seuraavaksi aion käydä läpi seitsemän rokkiplattaa joiden kuuntelemiseen aikani ei ole ihan riittänyt, mutta joiden musiikillisesta kulmasta olen saanut jo melkein pitävän otteen, aavistuksen ja tunteen siitä, että tässä levyssä voi olla jotain erinomaista. Erinomaisuuden käsite on useimmiten levyarvioiden ja rokin historiankirjan lukemisen aiheuttamaa, joskus muun hataran tunteen tai intuition, kuten voimakkaan halun uskoa tähän levyyn heikoista Wikipedia-tietoista huolimatta. Tottakai toiveenani on aina päästä kiinni mahdollisimman monen lättysen musiikillisista hienouksista.

David Crosby: If i Only Could Remember My Name(71)
Vuoden 1971 klassikkosarjaa, kosminen, maaginen, ties millainen albumi, joka on nostettu rokin mysteerilevyjen hyllylle. Näihin aikoihin David Crosby teki bänät Joni Mitchelin kanssa, oli kokkelista ja muista päihdyttävistä aineista sekaisin. Levyn tilasin jenkeistä reilu kuukausi sitten ja sen jälkeen levysoittimen neula on raapinut sitä tasaisesti. Niin, onhan tässä hieno kansi ja hieno taustamuusikkokööri mukana levyn teossa, eli melken kaikki tuon ajan muut pitkätukkastarat: Jackson Browne, Neil Young, Jerry Garcia, Graham Nash ja Joni Mitchell. Niin levy soljuu ja velloo, Crosbyn ääni on hienosti vereslihainen, mutta se suuri musiikillinen elämys vielä odottaa. Ehkäpä tämä vaatisi allekirjoittaneeltakin reippaasti alakuloisen tunnetilan tai sekavan poikamiesviikonlopun? Noh, näihin ulottuvuuksin ei sentään pyritä, perheellisen matala volyymitaso ja lukuisat keskeytykset ryydittävät pakostakin levyn lisäkuunteluakin.

XTC: Skylarking(1986)
Levy on ollut minulla pitkään ja kuunnellut olen sitä aina silloin tällöin. Aavistan ja tunnen että levy meinaa kasvaa kukkaan, näppärät kappaleet soljuvat kivasti ja ehkä levypussin sanoja lukemalla saattaa päästää lentoon? Levy on myös aikalailla läpeensäkehuttu ja Todd Rundgrenin tuottama, joka aiheutti nurinaa ja ristiriitaa levyn sessioissa, koska tämä jenkkituottaja vei voimakkaasti aiemmin aika kuivakan brittibändin soundia eläväisempään suuntaan. Sittemmin bändi on myöntänyt, että Rundgrenin musiikillinen visio oli oikea tämän levyn kohdalla.


Elvis Costello: Brutal Youth(1994)
Pidän Elvis Costellosta ja en pidä Elvis Costellosta, riippuu siitä, mikä on vastaanottokykyni sillä hetkellä Elvarin erittäin persoonallista lauluääntä kohtaan. Elviksen täyteenahdetunkuuloinen laulu on välillä iso ongelma, sillä Elvis tekee periaatteessa aika mainioita lauluja...tai sitten omalla superintensiivisellä äänellä saa paskemmatkin biisit kuulostamaan hienoilta. En osaa sanoa mikä on totuus, vastauksen ehkä löydän ensi syyskuun Tampere-talon konsertista jonne Elvis saapuu esiintymään. Mutta tämä levy, jota pidetään Costellon myöhäistuotannon parhaimpana tekeleenä on aivan liian mureaa jöötiä, jotta sen voisi kertakuulemalta kunnolla vastaanottaa. Aistin ja tiedän, että levyssä on paljon, muun muassa pari aivan helevetin hyvää biisiä: Pony Street, Kinder Murder ja You Tripped at Every Step. Mutta liian intensiivinen laulu ja pitkähkö levynmitta läkähdyttää.

Bob Dylan: John Wesley Harding(1968)
Pidän tätä levyä enimmäkseen luonnosmaisena ja huonona, josta tosin löytyy muutama hyvä biisi, kuten All Along The Watchtower, joka vasta Hendrixin versiona löysi todellisen luonteensa. Olen aina ihmetellyt miksi tätä levyä varauksetta kehutaan? Levyssä on erittäin huono soundi ja Bob ei tunnu välittävän miten päin ne biisit tarttuvat narulle. Tiedän, että Dylanin tapauksessa tämä on aika yleistä, Bob melkein pyrkii sabotoimaan liian hyvän soundin levytysvaiheessa, sillä levyjen tuottaminen ei ole Dylanille merkittävä juttu. Toinen todellisuus on tietenkin se, että oikeasti en ole istunut alas ja kuunnellut levyä tarpeeksi monta kertaa ajatuksella alusta loppuun. Toisaalta epäilen, että siitä huolimatta tämä levy ei tule miellyttämään korvaani? Niin, täytyykö levyn olla aina ns. kuunteluystävällinen? Ehkä tämän levyn ansiot ovatkin jossain toisenlaisessa kauneudessa?

Arcade Fire: Funeral(2004)
Arcade Firen esikoisalbumista: Funeral(04) en ole oikein koskaan saanut minkäänlaista otetta. Tässä tapauksessa tunnustetaan heti kärkeen, että arvioni levystä perustuu noin kahteen kuuntelukertaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Ehkäpä vain pitäisi laittaa lätty soimaan? Arcade Firen kanssa on käynyt vähän samalla tavalla kuin monen muun nykymusan kanssa, että ei löydä oikein sopivaa kuuntelutapaa levylle. Cd:n ostaminen tuntuu turhalta, vinyyliversio on liian kallis ja Spotikka-kuuntelu on tyhmää ja hajanaista. Näin ollen loppujen lopuksi turvaudun huonolaatuiseen lataukseen, joka jää ikuisiksi ajoiksi tietokoneeni kovalevylle. Ongelma on siis siinä, että kaikkia näitä nykylevyjä voisi kuunnella, mutta tietoisuus siitä, että ne on heti ja nyt kuunneltavissa Spotifyn kautta luo kummallisen merkityksettömyyden tunteen. Ei tämän pitäisi olla näin helppoa ja juuri tämä helppous estää kuuntelun. Mikä omituinen ristiriita!

Fleetwood Mac: Tusk(79)
Fleetwood Macin Rumours(77) albumia pidetään yhtenä aikuisrokin klassikoista. Ihan ookoo levyhän se on, mutta ehkä hiukan yliarvostettu. Yhtälailla bändin seuraavaa levyä: Tusk(79) pidetään yhtenä bändin parhaista. Kyseessä tupla-albumi, jonka vinyylinkerääjän on kohtuullisen helppo löytää muutaman euron uloskantohintaan. Tämä on niitä hyllyni merkillisiä levyjä jotka vain odottavat sitä oikeaa kuunteluhetkeä ja syvempää tutustumista. Olen varmaankin kuunnellut levyn yhden kerran läpi ja sen perusteella olen mahdollisesti kehunut sitä kavereillenikin. Häpeällistä toimintaa, sanoisin.

Nick Cave: Abaittoir Blues/The Lyre of Orpheus(04)
Näinä päivinä Nick Cave on yksi nykyrokin horjumattomista messiaista ilman minkäänlaista kritiikin vivahdettakaan. On ihan sama mitä ja millä tavalla tämä kalapuikkoviiksinen mies julkaisee, niin tiedostava rockyleisö huokailee kuolaten hänen erinomaisuuden edessään. Ok, lievää liioittelua, myönnetään, sillä saihan Cave jonkinmoista sapiskaa muiltakin viimeisestä Grinderman-levystään. Tämä levy on Caven tuotannossa yksi kehutuimmista, ellei jopa mestariteoksena pidetty. Onhan tämä komea tuplalevy, josta tällainen kiukkuinen rokkisetäkin löytää ihan hyviä biisejä kuten: Get Ready for Love ja alle linkitetty Easy Money. Mutta jotain tässä on liikaa, musiikkiako vai Nick Caven tällöin ylimaallisen egoistisen kukkaan kasvanutta persoonaa? Vai voiko kyse olla yksinkertaisesti siitä, että minua vain vituttaa etten mennyt katsomaan vuoden 2004 erinomaista Kulttuuritalon keikkaa ja lohdukseni olen kehitellyt tällaisia negaatioita levystä. Noh, vuoden takaisen Flow:n keikankin missasin. Jospa joku kerta vielä kohtaa Niilo Luolan ihan kunnolla, joko levysoittimen avustuksella tai ihan livenä?

Television - Helsinki, The Circus. 10.6.2014

Muistan kesäyön vuodelta 1989, jolloin olin saavuttanut täysi-ikäisyyden, saanut ajokortin ja ostanut itsellesi kesätyörahoilla saippuanvihreän Opel Kadetin vm- 76. Tuona lämpimänä kesäyönä kuuntelin autossani äänittämääni kokoelmakasettia, jossa Rockradion toimittaja Juhani Kansi pehmeä-äänisillä välispiikeillään nostatti musiikkikappaleiden arvoa. Tuona aikana kaikki rockin klassikot tulivat minulle ensimmäistä kertaa aitoina ja uusina, elämää suurempina musiikkikokemuksina. Juhani Kansi spiikkasi sisään Beatlesin mystisen: The Fool On The Hill:n, jonka jälkeen tässä radio-ohjelmassa, jonka nimeä en nyt muista, oli vielä yksi kortti käyttämättä, New Yorkin taidepunk-yhtyeen Televisionin eeppinen Marquee Moon samannimiseltä klassikkoalbumilta: Marquee Moon(77).

Lämmin kesäyö ja TDK AD60 kokoelmakasettini laukkasivat eteenpäin nuoren mielen/miehen herkässä unisonossa, Marquee Moonin tunnistettava kitarakomppi ja biisin myötä kasvava kitaramyrsky loppui vasta, kun olin ajanut Opel Kadettini tien takana olevaan ulkorakennukseen ja lukinnut oven. Tuo kesäyö, tuo kokoelkakasetti ja varsinkin Televisionin Marquee Moonin kymmenminuuttinen hurmoksellinen tunnelma syöpyi ikuisesti mieleeni. Tuona iltana olin minä ensimmäistä kertaa, en ollut pelkkä teini-iän jatke P-Pohjanmaalta, olin nuori mies jolla vielä suurempi ajatus ja unelma jostain, jota tuskin koskaan tulen täysin saavuttamaan.

Tänä iltana on kulunut 25 vuotta tuosta kesäillasta ja olen perhefarkullani matkalla Helsinkiin katsomaan Televisionia. Näin ei pitänyt käydä, tämän ei pitänyt millään muotoa olla mahdollista tai relevanttia. Eihän bändi ole uransa aikana julkaissut kuin ne kolme albumia: Marquee Moon(77), Adventure(78) ja Television(92), tosin kaikki ovat erinomaisia ja neljännestä levystä ollaan huhuttu jo vuosia. Bändi keikkailee nykyään harvakseltaan ja youtube-klipit tarjoavat vain keskitason osaamista, ehkä pienehköä leipääntymistä tekemäänsä hommaan. Bändi kokoonpano on muuten alkuperäinen, lukuunottamatta kitaristi Richard Lloydia, joka on joko pudonnut tai potkittu pois bändistä. Tämän tyylitajuisen kitaristin oman, katkeran arvion mukaan, hän on saanut kenkää bändistä ja laulaja- lauluntekijän Tom Verlainen vaikealla persoonalla on osuutta asiaan. Tiedä tästä mikä on totuus, mutta Lloydin korvannut kitaristi Jimmy Ripp on ollut Verlainen oikea käsi jo pitkään hänen laadukkailla soololevyillään.

The Circuksen liveilta alkoi nousevan suomalaisen singer-songwriter tähden Mirel Wagnerin kitara ja nainen sooloesityksellä. Itselläni ei ollut aiemmin mitään kosketusta kyseiseen Wagneriin, paitsi ne lukemani ylistävät musiikilliset arviot neidin lavapreesensistä ja syvällisestä materiaalista. Ok, Wagner hoiti tonttinsa hienosti, biisit olivat selkeitä ja jollain tapaa muotovalioita. Kitaransoitto oli tyylikästä ja äänenkäyttö vahvaa. Tästä huolimmatta matsku ei ihan täysillä iskenyt, luulen etten tule Wagnerin levyjä ostamaan, vaikka musiikilliset ansiot ovatkin ilmeiset. Löysin jopa pari yhtäläisyyttä Mirel Wagnerin ja Kari Peitsamon väliltä: molemmilla on lyhyitä englannikielisiä biisejä joiden sanat on helppo kuulla ja ymmärtää. Tosin mitään muuta yhteistä ei näillä artisteilla taida olla keskenään.

Pitkään, pitkään odottamani Television aloitti oman osuutensa aikalailla tarkkaan kello kymmenen, kuten ohjelmassa luki. Aluksi viriteltiin kitaraa pari minuuttia ja sitten pamahti eetteriin Television(92) levyn aloituskappala 1880 or so. Varovainen, ihan hyvä aloituskappale. Pääjehu Tomppa Verlaine tuntui vielä vähän arastelevan kitarankäyttöä ja valokeilassa olemista. Ilta lämmitteli kappale kappaleelta bändiä parempaan iskuun. Alkupuolella keikkaa kakkoskitaristi Jimmy Ripp hoiteli soolo-osuudet, kun taas Verlaine ripotteli sinne tänne omaa tyylitajuista kitarointiaan. Keikan biisit koostuivat enimmäkseen klassikkoalbumin: Marquee Moonista(77), taisi jäädä vain kaksi biisiä soittamatta tältä levyltä: Friction ja Torn Curtain.

Huomioitavaa oli bändin rumpalin Billy Ficcan edellen erinomaisen luova ja rytmikäs rumputaiteilu. Voipi olla, että Television soundi ei perustu kovin paljon musiikilliseen tarkkuuteen tai oikeaoppisuuteen, ilmassa leijui kokoajan tietynlainen avatgardistinen taidepunkhenki, vaikkakin Verlaine virittelu kitaraansa vähän väliä ja tuntui hakevan koko ajan parempaa ja selkeämpää soundia. Verlainen persoona pisti tietenkin kiinnostamaan, missä mies on oikeastaan ollut sitten vuoden 2006 jälkeen, jolloin hän julkaisi viimeksi omaa originaalimateriaalia? Tosin Telkkarin kanssa hän on keikkaillut viime vuosina, mutta harvakseltaan. Richard Lloydin muistaakseni Uncutista lukemani katkerahkon haastattelun mukaan Verlaine viettää aikaa liikaa neljän seinän sisällä, eikä saa oikein mitään aikaiseksi. Tiedäpä sitten näistä ex-kitaristin vuodatuksista.

Tom Verlaine ja koko bändi pääsivät viimeistään lentoon julkaisemattoman Persia(?) kappaleen aikana. Biisi oli aivan käsittämättömän huikea ja monipuolinen teos, kuin kehittyneempi ja nyanssirikkaampi versio Marquee Moonin kitarabattlesta, biisi oli helvetin pitkä ja jollain tapaa kuin kertomus. Soittimet kertoivat mielenkiintoista musiikillista tarinaa, jossa sanoilla ei ollut niin suurta arvoa. Jimmy Rippin antaman tuoreen haastattelun mukaan Television huhuttu neljäs levy on enää kiinni sanoituksista, kun Verlaine  saa ne aikaiseksi. Niin, jollain tapaa pidän Television musiikissa sanoituksen osuutta aika pienenä tai Verlainen laulu kuulostaa vähän falsetinomaisessa ulvahtelussaan yhdeltä lisäinstrumentilta. Viimeisin soololevykin: Around(06) olikin silkkaa minimalistista kitarataidetta ilman laulua.

Keikan loppupuolella bändiltä tuntui onnistuvan kaikki, aiemmin vähemmän noteraamani kappale Guiding Light toimi upeasti, ensimmäisenä encorena tullut jo vuonna 1974 tehty levyttämätön kappale I'm Gonna Find You toimi myös upeasti, Entäpä se Marquee Moon? Väkevästi kulki myös tämä nuoruuden eeppinen statement, P-pohjanmaan kummuilla soinut finnimyrskyn läpäissyt styge. Koitin saada otetta tuosta 25 vuoden takaisesta tunnelmasta, suljin silmäni ja annoin itseni vaipua jonnekin. Törmäsin kipeytyneeseen selkään ja jäykistyneeseen niskaan sekä vähän löystyneen tuntuiseen ihoon, kadotettuun fokukseen. Oli miten oli, matkani Helsingin Circukseen oli ollut antoisa rockretki, matkaa on kuljettu valtava ajallinen matka ja lisää on tulossa. Suurin keikalla syntynyt oivallus lienee se, että kaikenlaiset unelmat ja päämäärät ovat tavoittelemisen arvoisia, näiden finniaikojen muisteloita ei pidä väheksyä. Jostain nuori mieleni yritti saada otetta 25 vuotta sitten ja jotain samaa tavoitellaan edelleenkin.

Kauko Röyhkä - Etelän Peto

Röyhkän uuden Etelän Peto(14) levyn kansi vaikuttaa kumman tutulta. Hetken aivonystyröitä rassatessani, muistin viime syksyisen "paperitalon" Turun taidemuseossa, tosin en muista tämän paperimassainstallaation tekijää, mutta selkeästi Röyhkä kumppaneineen on hoitanut kannen kuvaussessiot kotikaupungissaan Turussa.

Levy alkaa rouhealla nimibiisillä Etelän Peto, joka on alkuunsa tekstin puolesta vähän kiusallinen, mutta kuuntelukertojen myötä kappale paljastuu verevän reheväksi menopalaksi. Seuraava biisi Tahdon sukeltaa yöhön on perinteisempää Röyhkää, sellaista joka olisi voinut löytyä artistin 90-luvun albumeilta. Albumin kolmas biisi Aurinko ja kuu ja kaikki muu pitää sisällään selkeää hittipotentiaalia, melodia on hieno, ylväs ja nousujohteinen. Levy on saanutkin hyvää palautetta nimenomaan sen tarttuvista melodioista, ei niinkään lyriikoista, joiden teemana on seksuaalisuus. Röyhkän tapauksessahan tämä ei ole mitenkään uutta, koko uransa Röyhkä on vääntänyt tästä aiheesta kappaleita ja usein romaanejakin.

Albumin puoliväli tarjoaa hitaampia, eeppisempiä kappaleita. Jokainen on palanut joskus, Poika Sateessa ja Alkukantaisuus ovat kaikki hienoja kappaleita, varsinkin viimeksi mainittu joka yltää Röyhkä-asteikolla varsin korkealla, kenties tuleva klassikko? Kiinnostava persoona kappale lytättiin muistaakseni Sue:n arviossa kepeäksi Kinksin Lola-mukaelmaksi ja tekstiltään epäuskottavaksi. Omaan silmiini nuorempien rockjournalistien levyarviot ovat usein epäuskottavia, kun pistää merkille kaikki ne historialliset musadiggauksen aukot, niin en pysty kovin helpolla nieleksimään eriäviä mielipiteitä. Toisaalta tämä voikin kertoa enemmän omasta kalkkeutumisesta ja rokkipoliisin viitan painosta kuin nuorten kloppien vääristä mielipiteistä. Itse pidän kappaletta Kiinnostava persoona varsin menevänä menopalana, varmana keikkasuosikkina ja tekstikin on hauska ja mieleenpainuva. Myönnetään tosin, että Kinksin Daviesin Ray oli ensiksi tämän teeman kimpussa.

Täydellinen nainen on taas perinteisempää Röyhkää, eli kertojaäänen ihailua biisin täydellistä naista kohtaa: "aion pelata sun peliä ja voittaa siinä, kunnes haluat mua". Tematiikaltaan tällaisia kappaleita Röyhkältä löytyy uran varrelta tolkuttomasti, ollaan vähän syrjässä, ihaillaan naista, mutta loppujen lopuksi kerätään potti kotiin, eli saadaan unelmien kohde pokattua. Kun puhun, että tämä ja tämä biisi on perinteisempää Röyhkää, niin voisin sanoa, että koko levy on varsin perinteistä Röyhkää, ei siis mitään uutta auringon alla. Kauko ei ole uusiutunut, mutta hyviä biisejä hän tekee edelleen. Teksteissä tosin vilisee Röyhkälle ominaisia ilmauksia, kuten "Hullu nainen, hullu mies" ym. Olisi mielenkiintoista laskea kuinka monta kertaa sana: "Hullu" toistuu Röyhkän biiseissä? Veikkaisin kolminumeroista lukua.

Levyn kaksi viimeistä kappaletta Enkeli ja Loistava Menneisyys ovat tuttua laadukasta Röyhkää. Varsinkin Enkelin musiikillinen toteutus on hieno. Tässä kohtaa täytyy lausua iso kiitos Röyhkän taustabändille, oululaiselle The Bootsille. Mielestäni levyn musiikillinen toteutus on parempi kuin kehutuissa Röyhkä & Mattila - levyissä, erittäin nauttivaa rokkenrollia kaiken kaikkiaan. Ns. eroottista teemaa en pidä tällä levyllä mitenkään erityisen päälleliimattuna, tällaisiahan nämä Röyhkän levyt tuppaa olemaan, on paljon ja vähän enemmän biisejä naisista, seksistä ja bailaamisesta...ainakin silloin 90-luvulla.

Mainittakoon vielä levyn vinyyliversion hyvä hintalaatusuhde, huolella tehty albumi avattavilla kansilla ja download-koodilla maksoi vain 16.95 paikallisessa levykaupassa. Oheisesta linkistä löytyy kappaleen Etelän peto - video:

http://nyt.fi/a1305825000607

Toukokuun alun livepläjäys: Gim Kordon ja Risto.

Sattuma tai pieni youtube-juonne ohjasi ex-tempore livekeikalle tamperelaiseen irkkubaariin O'Connellsiin, jossa esiintyi yksi suomirockin viimeisimmistä virityksistä, ärhäkkään punkisti potkiva: Gim Kordon. Gim Kordonhan on tietty nokkela sanaleikki Sonic Youthin basisti/kitaristi Kim Gordonista. Musiikissa löytyy paljon 90-luvun altsua sonicyouthmaista indiepörinää, mutta myös mukavaa suomirockin rehvakkuutta a'la Juliet Jonesin Sydän, Apulanta ja jopa jotain alkuvaiheen Eppu Normaalia.

Niukahkon yleisön ryydittämä keikka oli energistä ja tiukkaa kamaa. Biiseistä jäi mieleen juurikin nämä kaksi etukäteen kuulemaani youtube-veisua, suomirockmainen Ei ole Helppoo ja tiukasti punkahtava Kaupunki Tappaa Sielunsa. Käsittääkseni yhtyeellä oli kappaleita tasan esikoisalbuminsa: Ei ole helppoo(14) verran ja kaikki ne soitettiin tällä keikalla sekä nimikappale toistamiseen encoressa. Pidinkö keikasta? Tavallaan paljonkin, mutta biisimateriaalista oli kerta kuuleman jälkeen paha sanoa, että kuinka kovaa kamaa tämä loppujen lopuksi on? Pisteet bändin hyvälle heittäytyvälle asenteelle, jossa laitettiin rockjyrä kunnolla pörisemään. Myös rumpalin työskentelyssä oli jotain erityistä raikkautta ja alkuvoimaa.

Illan varsinainen kliimaksi koettiin sitten toisessa tamperelaisessa ravintolassa, eli Yo-Talolla, jossa esiintyi yksi maamme persoonallisimmista bändeistä tai oikeastaan hahmoista: Risto. Tämä laulaja-urkuri Risto Ylihärsilän luotsaama pumppu tarjoaa ehkä tämän ajan parasta ja kunnianhimoisinta suomirockia. Olen joskus ollut eri mieltäkin, sillä aiemmin olen pitänyt Riston musiikkia vähän itsetarkoituksellisen kikkailevana ja puhtaasti aivan liian härönä. Mielipiteeni on nyt muuttunut, sillä Riston uuden albumin kappaleet tällä Yo-talon keikalla kuulostivat järjestään erinomaisilta, tosin häröelementtejä löytyy edelleen, mutta nyt näen ne enemmän kunnianhimoisena taiteena.

Viisi vuotta aiemmin kun olin Riston keikalla, silloin urut taidettiin vähän itsetarkoituksellisesti hajoittaa ja Riston piti kesken biisien käydä yleisön seassa joraamassa, joka toisaalta oli varsin hieno veto artistilta. Tämän illan keikka oli vähemmän häröilevä, mutta energialtaan ei hävinnyt piiruakaan viiden vuoden takaiselle vedolle. Täytyy myös korostaa, että bändi ei pelannut pelkästään Ylihärsilän varassa, sillä bändistä löytyi erittäin pätevä naiskitaristi ja yllättäen(?) Leinosen Ville rummuista. Eikä Villen rumputyöskentely ollut lainkaan hassumpaa, itseasiassa aivan poskettoman hurjaa ja heittäytyvää.

Keikka oli yksi viimeaikojen positiivisimmista yllätyksistä ja saa minun varmasti levykaupoille hankkimaan Riston viime syksyisen albumin: II(13) ja mielellään vinyyliversiona. Kyse on jonkinlaisesta scifi-teemaisesta albumista. Tässä vielä näyte tältä levyltä, mielestäni ehkä viime vuoden paras kotimainen biisi: Turvaluola joka soi myös keikan lopetuskappaleena.

Muutamia keski-ikäisiä levylöytöjä.

Kevät on mennyt aika pitkälti pyöritellessä 70-luvun (kantri)rock-levyjä: Bob Segeria, Pocoa, Todd Rundgrenia, Judy Collinsia ja Peter, Paul and Marya. Uutta musiikkia olen kuunnellut niukanlaisesti, sen verran kovasti mehua tahtoo irrota näistäkin 40+ - ystävistäni.

Yksi aivan uusi tuttavuus on minulle Minnesotalainen Jonathan Edwards, siis ei se kolmiloikkaaja. Jokin aika sitten tilasin Jonathan Edwardsin samaa nimeä kulkevan esikoisalbumin Jonathan Edwards(71) erään isohkon levytilauksen yhteydessä puolella dollarilla. Varsin mukavan kuuloista kantrirokkailua, ehkä lähellä kantricok-bändin Pocon soundia, mutta jotain omaleimaistakn tässä on. Kappaleet ovat muotovalioita folk/rock-kaunokkeja, ehkeivät mitään Crosby, Stills & Nashia, mutta ainaskin sellaista hyvää soolo-Stephen Stillssiä, jos vertailukohtia hakee.

Toinen mukava viime aikojen löytö on laulaja-lauluntekijä Joe Egan, jonka esikoisalbumin Out of Nowhere(79) pelastin eurolla kirpparilaarista. Egan vaikutti 70-luvulla bändissä Stealers Wheel, joka tunnetaan pitkälti Gerry Raffertyn bändinä ennen suurempaa tähteyttä. Niin mistä taas Gerry Rafferty tunnetaan? Noh, ainaskin Baker Street - hitistä. Sen verran googlettelin, että sain selville Eganin tehneen vain kaksi sooloalbumia, tämän esikoisen ja albumin:Map(81), jonka jälkeen hän jätti musahommat kokonaan. Ainakin tämä Out of Nowhere on yllättävän hyvää kamaa, itseasiassa aika paljon Gerry Raffertymaista, sekä soundiltaan, että jopa lauluääneltään. Biisit ovat ehkä inasen kevyempiä, folkimpia ja sellaisia hitaasti mieleen painuvia. Melkein tekisi mieleni liputtaa tätä yhtenä isona kadonneena singer-songwriter-levynä. Äänenlaatu seuraavalla videolla on aika matala, mutta kannattaa kuunnella kappale läpi.



Viimeisenä, mutta ei lainkaan vähäisimpänä viime aikojen ns. "uutena" artistilöytönä" on tämä sympaattinen karvaturri Richard T.Bear ja hänen ytimekkäästi nimetty kakkosalbuminsa :Bear(79), jonka löysin taas jostain kirppislaarista eurolla tai halvemmalla.
Itse levy on hyvin bobsegermäistä mureaa keskitien rokkia kera soulvivahtein. Herrasta löytyy aika niukalti tietoa internetistä, esim. ei omaa Wiki-sivustoa. Sen verran sain tietoa kasaan, että T.Bear on tehnyt yhteensä 4 sooloalbumia vuosina 78-86, joista tämä Bear(79) ja sitä edeltänyt esikoisalbumi Red, Hot & Blue(78) lienevät ne parhaimmat. Sellaisen jännän viitteen myös löysin, että T.Bear on näytellyt 80-luvussa pienessä roolissa Miami Vicessä ja viimeisimmän sooloplatan nimikappale on aivan järkyttävää kasarijöötiä, joka on saanut ilmeisesti itse artistin kommentoimaan Youtubeen:"Oh the shit they make you sing to keep a record Deal" https://www.youtube.com/watch?v=BhbHQLmvZW8

Sen sijaan musiikillisesti katsomisen arvoinen on tämä video, jossa Richard T.Bear esittää ainoan hittiveisunsa: Sunshine Hotel.

 

Todd Rundgren - A Wizard/ A True Star

Tästä artistista ja tästä levystä olen ajatuksissani jo kirjoittanut monta juttua, mutta mitään sen kummempaa mustetahra-evidenssiä en ole saanut aikaiseksi, platta on pysynyt omissa aivoissani myyttisen mahtavana klassikkoalbumina yli 40 vuoden takaa. Voi olla, että sanani eivät yksinkertaisesti riitä kuvaamaan niitä tuntemuksia mitä minulla on tätä levyä kohtaan. Toisaalta, tämä levy yltää kaikkien aikojen parhaat levyt listalla hädin tuskin 20 sakkiin, mutta mutta, aivan peijakkaan hyvä levy on kuitenkin kyseessä.

Avataan ja perustellaan, Todd Rundgren. Nimi aiheuttanee monissa samoja hylkimisreaktiota kuin vaikka Nils Lofgren tai Dolph Lundgren. Jokin ihme svedu-johdannainen, mikä lie siipeilijä joka saanut aikoinaan levytyssopimuksen ja suoltanut vuosikymmenet pelkkää keskinkertaisuutta. Laiskuuttani tähän väliin puhdas Wikipedia-laina, jolla pääsette hieman kartalle äijästä:

Todd Harry Rundgren (born June 22, 1948) is an American multi-instrumentalist, songwriter and record producer. Hailed in the early stage of his career as a new pop star, supported by the certified gold solo double LP Something/Anything? in 1972,^[1] his career has produced a diverse range of recordings, both as a solo artist and as a member of the band Utopia. He has also been prolific as a producer and engineer on the recorded work of other musicians. (Wikipedia)

Rundgren on suolanut 70-luvun alusta alkaen kymmenittäin vaihtelevantasoista, usein hyvin kokeellisiakin levyjä. Näistä wikipedia-viitteessä mainittu Something/Anything(72) tupla-albumia pidetään yleisesti parhaana, mutta seuraava albumi A Wizard/A True Star(73) on mielestäni Toddin uran kliimaksi, häkellyttävän monipuolinen ja kunnianhimoinen luomus, jossa musiikkityylit vaihtuvat lennossa.

Rundgren on mielestäni yksi näitä ns. hajanaisuuden ja hajanaisten albumikokonaisuuksien ystäviä. Puhun siis levyistä, jotka eivät ole yhtä tunnelmaa, vaan niissä seikkailnaan tunnelmasta ja tyylilajista toiseen. Tällaiset levythän voivat olla aika ongelmallisia ihmismielelle, että vedetään vähän liian moneen suuntaan. Nykypäivävä esimerkisi Ken Stringfellow ja Beck(ajoittain) luovat tälläisia liian monipuolisia levykokonaisuuksia, jotka eivät saavuta kriitikkojen hyväksyntää, eivätkä kovin suuria myyntilukuja. Omaa (häilyvää) mieltäni tällaiset vähän sirpalemaiset kokonaisuudet miellyttävät ja vievät varsin psykedelisiin musiikillisiin sfääreihin ilman mitään stimulantteja.

Tämän albumin tilasin jokin aika sitten jenkeistä muutamalla dollarilla alkuperäisenä jenkkipainoksena. Kansitaide(kuva yllä) on oma lukunsa, piirrokset varsin villejä ja kulmat muotoilu omituisen epägeometrisesti, joka vain korostaa albumin sirpalemaista kokonaisuutta. Vinyylisoundi pesee tässä tapauksessa ceedeen soundin(niimpä tietenkin). Toddin 70:n luvun alkupään levyjä on aika vaikea nykyisin löytää, tätäkin levyä metsästin tuloksetta paikallisilta levymessuilta, kunnes turvaudun Discogsiin ja jenkkipoijan apuun.

Toisaalta sitä miettii, että kuinka sokeaksi voi tulla omalle fanitukselle? Joskus kun olen todennut tämän levyn hyväksi, niin sitä ensirakkauteni tunnetta en ole lähtenyt kyseenalaistamaan. Levy on hyvä ja sillä sipuli. Mutta onko levy oikeasti vielä relevanttia ja kuunneltavaa kamaa? Niin, minun mielestäni kyllä. Levy on soitettu ja sovitettu rikkaasti, Toddin luontainen(?) taipumus syntetisaattorisoundeihin ei ole vielä tällä levyllä onneksi puhjennut kukkaan, toisin pari vuotta tuoreemmalla Initiation(75) levyllä, jonka toisella poskella on häkellyttävän kuuntelukelvoton instrumentaali, syynä kökkö syntsasoundi. Em. Initiation taitaa olla rockhistorian pisin yksöisalbumi, eli siinä on musiikkia yli 67 minuuttia, joka nykyaikan tarkoittaisi automaattisesti tupla-albumin mittaa.

A Wizard/ A Trué Star esittäytyy minulle yhtenä rikkaimmista ja monipuolisista rock-albumeista. Levyllä on useita upeia sävellyksiä, kuten: Sometimes I Don't Know What to Feel, When the Shit Hits the Fan/Sunset Blvd ja upea päätösbiisi Just One Victory. Näitten ohella levy suorastaan tuhlailee monipuolisia melodioita ja taipuu vähän joka suuntaan. Albumi on hieno kokonaisuus levynkansiaan myöten ja pidän sitä yhtenä aikamme erityislaatuisimmista rock-albumeista, jonka soisin mahdollisimman monen (ajan kanssa) kuulevan.

Ohessa vielä linkki viimevuotiseen keikka-arviooni, jossa Todd ei ollenkaan totellut ennakkokäsityksiäni: http://homesickhounds.blogspot.fi/2013/05/todd-rundgren-tavastia-helsinki-2862013.html

Lauantain pyörykäisiä...

...noita mustia kiekkoja, älpeitä ja seiskatuumaisia, muovin vienoa tuoksahdusta, kansipapereiden tiukempaa nenätavaraa, ulkovaraston ja auki riipaistun suojamuovin neitseellistä tuoksua. Kuvitellaan hetki jossa makoilet sohvalla lauantai-iltapäivän ns. hitutunneilla, kerrankin ajattomana ja vapaana, arjen ja elämän joskus varsin hiostavista velvollisuuksista. Käsissäsi levynkansitaidetta 42 vuoden takaa, David Bowien The Rise and Fall of Ziggy Stardust and Spiders from Mars(72). Suloisia rokkisointuja, ärhäköitä riffejä, Davidin maukkaita saksofoni-sooloja ja melkoisen ketterää laulantaa. Saatat olla pienessä lauantai-darrassa, alkoholin tai lihasjumin aiheuttamassa ajatuskireymässä. Kepeässä unitilassa kipu hajoaa tuhansiksi atomeiksi, tähtisateeksi, kosmiseksi avaruuspölyksi, i'm here Ziggy Stardust and Lady Moonlight. Nukahdan hetkellä jolloin albumin tahtoi aueta kokonaisuudessaan...



Tarkemmin ajateltua melkoista diibadaabaa, mitäänsanomatonta sarajakuvamaista rock-lyriikkaa, Bowien vahvaa kykyä omaksua mitä oudompia alter-egoja, Ziggy taisi olla niistä ensimmäinen, mutta onhan tämä aikamoista rock'n roll pilvihattaraa, sellaista nuorisounelmaa joka ehkä toimi 70-luvun kokeellisina aikoina, mutta nykyinen nuoriso tarvitsee fantasiaa ja realismia...tai noh mistä minä sen tiedän? Isot pointsit Davidille kyvystä luoda koko 70-luvun erilaisia rock-hahmoja, kuten Ziggyn ohella Diamond Dogs ja Thin White Duke.

Aamulla soittimessani pyöri Bowien viimevuotinen comeback-albumi: The Nex Day(13). Varsin uljasta tavaraa ja jotenkin tuo Taavetin nykylyriikka on luonnollisesti helpommin lähestyttävää. Niin, kukas sitä oikeasti rokkenrolliin tarvitsee mitään sen syvällisempää sanataiteilua, riittää että lanne vatkaa ja beibet käy kuumina.



Toinen lähiviikkojen uljas Bowien vinyylilöytö on Diamond Dogs(74) avattavilla kansilla. Soipa muuten älyttömän hyvin. Mielestäni biisiaineskin on joteskin kehittyneempää kuin Ziggyllä. Levyllähän on huikeita klassikoita, kuten: Sweet Thing(Heiii, jokaisella bändillähän on tämän niminen veisu), nimikappale Diamond Dogs ja Bowien paras kappale: Rebel Rebel. Mainio levy tämäkin, vaikkakin kansitaiteella on helppo pelotella lapsia.

Aasinsiltahan vie tämän kirjoituksen mainiosti Teeman illan elokuvaan : The Man Who Fell The Earth(76), joka taitaa olla Bowien ensimmäinen iso filmirooli ja tarinan mukaan täydessä kokaiinipöllyssä tehty. Ei silti, Hesari antoi leffalle kolme tähteä vaikka Bowieta ei miksikään näyttelijäksi voi tituleerata.