Joni Ekman - Joko saa laulaa?

Joni Ekman on ehkä yksi tämän ajan tuotteliaimpia Suomirockartisteja. Julkaisutahti on ollut hengästyttävä. Vuosi sitten ilmestyi tasavahva: Joni Ekman Group (24) ja noin viikko sitten kevyempi ja rokkaavampi Joko saa laulaa? (25). Tämän vuoden keväällä laitettiin myös ulos Joni Ekman & Koiran täysipitkä: XL4 (25). Ekmanin tahti alkaa saada jo karipeitsamomaisia mittasuhteita, levy pukataan ulos heti kun siltä tuntuu, eikä jäädä turhaan munimaan materiaalin kanssa.

Mitään luonnosmusiikkia tämä ei ole. Biisit ovat ehjiä, rakenteellisti jänteviä, lyriikat on taimattu säveliin sopiviksi. Ekmania pidän ennen kaikkea hyvänä säveltäjänä. Lyriikkaosastolla vuorottelee useimmiten kaksi teemaa: rakkaus ja maailmantuska. Ennenkin olen rutkuttanut Ekmanin lyriikoista, että ainesta on, mutta joukkoon mahtuu aika tavanomaista sanailua, mutta toisinaan tämä tavanomaisuus kääntyy vahvuudeksi. 

Levy alkaa mukavalla rakkausrallilla Tule rakkaus. Ennenkin olen löytänyt Ekmanin biiseistä Marc Bolan vaikutteita, etenkin biisin alkuu nytkähtelee kuin vanhan T.Rex eteenpäin. Mietin, että miksi ei tällainen kappale voisi soida radiossa. Varsin hitikäs veto. 

Edellisessä Joni Ekman Groupissa oli ehkä ripaus enemmän syvyyttä ja painokkuutta. Uusi levy soi ainakin soiton ja soundien puolesta kevyemmällä tatsilla. Tyylikästä kitarointia tukee usein tyylikkään kosketinsoitinkuviot, joskus joku jopa puhallinsoittimet. Esimerkkinä Yö, jonka hienot kosketinsoitinten ja kitaran yhteislurittelut kasvattavat biisiä kuuntelukertojen myötä. 

Kello on jo paljon kuulostaa äkkiseltään siltä ilmeiseltä maailmantuskalta: "Tää maailma saa mut lannistumaan, eikö kukaan auttaisi hukkuvaa" Nojjoo, mutta toisaalta kappaleen näkökulma on kuulijan itse päätettävä, että onko kyse rakkauden menetyksestä vaiko tuosta globaalimammasta uhasta?

Levyn vahvimmaksi biisiksi paljastuu Ostoksilla. Tämä raukeasti svengaava styge napsahtaa monella tasolla kohdilleen. Materian paljous ei ole biisin aiheeksi maailman omaperäisin, mutta sanojen ja sävelten suhde on hyvä. Myös Ekmanin laulussa on hyvää tunteenpaloa. Kertakaikkiaan hieno veto.

Yhdessä vai erikseen biisissä saadaan kuulla hienoa huilun soittoa. Hieman linjasta poikkeava kappale, ei ainakaan muutaman kuuntelukerran jälkeen ole löytänyt paikkaa minussa. Sen sijaan räväkkä instrumentaali Viinirypäleet stimuloi monella tasolla. Jonkin efektin takaa tuleva kitara saa miettimään, että millainen lyriikka tähän kappaleeseen voisi sopia? Mutta sitä lyriikkaa ei tule ja loppujen lopuksi kappale puhuttelee riittävästi tällaisena intensiivisenä instrumentaalinakin.

Tämä kahdeksan biisin albumi on kestoltaan maltilliset puoli tuntia. Levyn lyhyydellä on monenlaisia motiiveja. Onko valmiita biisejä ollut valmiina vain tämä 8 kpl. Vai onko tämä tietoinen veto, että ei tehdä levyistä liian pitkiä? Puoli tuntia levynmittana on erittäin passeli tällaisen kiireisen arjen keskellä. Kerkesin kuunteleen levyn melkein kaksi kertaa putkeen juoksulenkillä. Liian pitkä levy lannistaa, eikä sitä tule aina kuunneltua loppuun.

Samuli Laiho, O'Connells, Tampere. 3.10.2014

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhe, en ole siis kertomassa 2000-luvun suurimmasta suomirockin kyynikosta Samuli Putrosta, vaan vielä pitemmän tien kulkeneesta Samuli Laihosta. Tällä nimellä tässä ajassa jäänee helposti unholaan, kun näitä julkisuuden Samuleita on muitakin.

Laihon Samuli aloitti musiikillisen uransa jo 1980-luvun loppupuolella Hearthill-bändin kitaristina. Hearthill julkaisi vuosina 1988-1992 viisi väkivahvaa albumia. Ensimmäisen soololevynsä Laiho julkaisi vuonna 1994. Tuolta Samuli Laiho(94) nimeä kantaneelta levyltä parhaiten jäi yleisön mieliin pieni radiohitti Maria. Esikoisalbumin jälkeen kului vuosia teatterimusiikin parissa, Ismo Alanko Säätiön kitaristina ja osana mainiota Soul Tattoo bändiä vuosina 2004-2008.

Laihon toinen sooloalbumi Aamut(14) sai päivänvalon viime kesänä. Kaikin puolin mallikelpoinen ja hyvillä biiseillä ladattu Aamut(14) lienee pudonnut tähän tyypilliseen uuden suomimusan mustaan aukkoon, levy saadaan nippa nappa julkaistua, mutta myynti jää minimiin. Olen itse kuunnellut jonkin aikaa Laihon uusinta Spotifyn kautta ja enkä pidä sitä lainkaan huonona albumina. Aamut häviää esikoisalbumin rajoja rikkovalle nuoruuden energialle, mutta tuo aimo annoksen  elämänkokemusta mukanaan. Kappaleet Muinainen Laulu, Pellavapää, Rämä Tyttö, Aamut ym. ovat yksinkertaisesti vain hyviä, perinteisiä suomirockbiisejä. Jos vertailukohdaksi otetaan kaima Putro, niin huomattavasti helpommin viihdyn Laihon musiikillisissa maisemissa, jotka ovat mielestäni uskottavampia ja aikuisempia kuin Putron vastaavat.

Pääsin eilen todistaman Samuli Laihon Tampereen keikkaa irkkubaari O'Connelssiin. Pääsymaksuton keikka tarjosi varsin verratonta musiikillista kyytiä. Uuden levyn sävykkäitä biisejä täydensivät muutamat otot Laihon eka soololta, yksi uusi biisi ja mainio J.Karjalainen-cover Hölmö Nuori Sydän. Aivan uusi biisi Takarivin Goottityttö edusti keikan popimpaa puolta, kun taas viimeisenä encorena kuultu uudelta levyltä löytymätön Vaahteranlehti oli syksyisessä koskettavuudessaan varsin tanakkaa ja silmäkulmia kostuttavaa tavaraa.

Keikka oli tiivis ja kaikin puolin onnistunut. Laihon mutkaton lavatyöskentely kitaran ja mikin varressa oli miellyttävää seurattavaa. Pystyi helposti toteamaan, että Laiho on tehnyt näitä musiikillisia hommia jo pitkän tovin, sen verran ammattitaitoista oli meininki. Bändistä löytyi Laihon lisäksi vielä basisti, rumpali ja Hearthillista tuttu viulisti Ufo Mustonen. Keikan jälkeen pääsin vaihtamaan muutaman sanan itse artistin kanssa. Sympaattinen Laiho kertoi, että seuraavana olisi vuorossa popimpi sooloalbumi. Biisejä on jo tehty, mutta levyä saanee vielä odottaa vuoden ellei kaksi!?

Loppuun levyiltä löytymätön biisi, ehkä vuodelta 1995 tai 1996. Käsittääkseni tämän biisin piti enteillä Laihon kakkosalbumia vuonna 1996, joka ei koskaan ilmestynyt.

Toukokuun alun livepläjäys: Gim Kordon ja Risto.

Sattuma tai pieni youtube-juonne ohjasi ex-tempore livekeikalle tamperelaiseen irkkubaariin O'Connellsiin, jossa esiintyi yksi suomirockin viimeisimmistä virityksistä, ärhäkkään punkisti potkiva: Gim Kordon. Gim Kordonhan on tietty nokkela sanaleikki Sonic Youthin basisti/kitaristi Kim Gordonista. Musiikissa löytyy paljon 90-luvun altsua sonicyouthmaista indiepörinää, mutta myös mukavaa suomirockin rehvakkuutta a'la Juliet Jonesin Sydän, Apulanta ja jopa jotain alkuvaiheen Eppu Normaalia.

Niukahkon yleisön ryydittämä keikka oli energistä ja tiukkaa kamaa. Biiseistä jäi mieleen juurikin nämä kaksi etukäteen kuulemaani youtube-veisua, suomirockmainen Ei ole Helppoo ja tiukasti punkahtava Kaupunki Tappaa Sielunsa. Käsittääkseni yhtyeellä oli kappaleita tasan esikoisalbuminsa: Ei ole helppoo(14) verran ja kaikki ne soitettiin tällä keikalla sekä nimikappale toistamiseen encoressa. Pidinkö keikasta? Tavallaan paljonkin, mutta biisimateriaalista oli kerta kuuleman jälkeen paha sanoa, että kuinka kovaa kamaa tämä loppujen lopuksi on? Pisteet bändin hyvälle heittäytyvälle asenteelle, jossa laitettiin rockjyrä kunnolla pörisemään. Myös rumpalin työskentelyssä oli jotain erityistä raikkautta ja alkuvoimaa.

Illan varsinainen kliimaksi koettiin sitten toisessa tamperelaisessa ravintolassa, eli Yo-Talolla, jossa esiintyi yksi maamme persoonallisimmista bändeistä tai oikeastaan hahmoista: Risto. Tämä laulaja-urkuri Risto Ylihärsilän luotsaama pumppu tarjoaa ehkä tämän ajan parasta ja kunnianhimoisinta suomirockia. Olen joskus ollut eri mieltäkin, sillä aiemmin olen pitänyt Riston musiikkia vähän itsetarkoituksellisen kikkailevana ja puhtaasti aivan liian härönä. Mielipiteeni on nyt muuttunut, sillä Riston uuden albumin kappaleet tällä Yo-talon keikalla kuulostivat järjestään erinomaisilta, tosin häröelementtejä löytyy edelleen, mutta nyt näen ne enemmän kunnianhimoisena taiteena.

Viisi vuotta aiemmin kun olin Riston keikalla, silloin urut taidettiin vähän itsetarkoituksellisesti hajoittaa ja Riston piti kesken biisien käydä yleisön seassa joraamassa, joka toisaalta oli varsin hieno veto artistilta. Tämän illan keikka oli vähemmän häröilevä, mutta energialtaan ei hävinnyt piiruakaan viiden vuoden takaiselle vedolle. Täytyy myös korostaa, että bändi ei pelannut pelkästään Ylihärsilän varassa, sillä bändistä löytyi erittäin pätevä naiskitaristi ja yllättäen(?) Leinosen Ville rummuista. Eikä Villen rumputyöskentely ollut lainkaan hassumpaa, itseasiassa aivan poskettoman hurjaa ja heittäytyvää.

Keikka oli yksi viimeaikojen positiivisimmista yllätyksistä ja saa minun varmasti levykaupoille hankkimaan Riston viime syksyisen albumin: II(13) ja mielellään vinyyliversiona. Kyse on jonkinlaisesta scifi-teemaisesta albumista. Tässä vielä näyte tältä levyltä, mielestäni ehkä viime vuoden paras kotimainen biisi: Turvaluola joka soi myös keikan lopetuskappaleena.