Lost in the rock-zone!

Täytyy pöllyyttää kasari-ysäri-Soundeja, lukea vuosiäänestysten tuloksia. Vuonna 1988 Eput palasi voittajaksi, otti haltuun vuoden bändi/levy- ja biisisarjat, Sielun veljet hengitti muutaman pisteen takana, Ihminen hävisi Baarikärpäselle.
Etsin artikkelia The Kinksistä, muistaakseni vuoden 1989 Soundissa oli haastattelu? En löydä, ehkä se oli Rumbassa? Tsekkaan netistä Popsike:stä(http://www.popsike.com/index.html) Kinksin tuplavinyylin Preservation act.2(74) hinnan, ihan hyvät kaupat tein Hong Kongissa. Samalla istumalta tarkastan myös Rollareiden melkein alkuperäisen London vinyylin hinnan, myöskin Hong Kong-reissun löytöjä. Tästä etenen myös tarkastamaan muita vinyylien hintoja, The Faces:n Long Player(71) näyttää olevan arvossaan, helposti sadan punnan arvoinen, ostin sen Honkkarista 15 eurolla.

Noin tunnin koneella istumisen jälkeen lähden valmistamaan keveähkö wokki-tyyppistä kesäruokaa, aineksina runsaasti tuoretta sipulia, kesäkurpitsaa, tomaattia, fetajuustoa ja aurinkokuivattua tomaattia. Ruuan valmistuttua avaan Soundin vuosikerran 1990 ruokapöydälle, olikohan se Kinks-haastattelu tämän vuoden puolella? Vuoden 1990 kolmannessa numerossa on Hearthillin-haastattelu, kasari-ysärivaihteen ehkä tyylikkäimmän suomirock-bändin innostunut tilitys. Koko rock-kenttä on avoinna, heebojen ikä on pikkaisen rapiat 20 vuotta, cd on voittamassa vinyylin, nettilatauksiin ja yleensä tietokoneiden aktiivikäyttöön on vielä pitkä matka. Hearthillille povataan samaisen lehden levyarvostelussa pitkää ikää, kahden vuoden päästä bändi hajosi.

Sunnuntaipäivä on kulumassa helposti puolen päivän tuolle puolen, musiikkilehdet, levyhylly ja tietokone pitävät näppeissään, onneksi koira tuossa vingahtelee, ei kun ylös, ulos ja lenkille.
Mutta ei silti, kyllä musadiggailu erityisen hyvää ajanvietettä…niin mikäs se Hearthill oikeen olikaan? Tässä aika tyylikäs video vuodelta 1990:

Los Jacopablos, osa.1

Vuosi 1993 oli Suomirokissa vanhan loppumista ja uuden alkamista. Eppu Normaali väänsi hikipäissään tahmean Studio Etanan(93), Kolmas Nainen oli ensimmäisen inkarnaation loppupäässä tehden viimeistä albumiaan Onnen Oikotiellä(94). Toki tuolloin elettiin myös taloudellisen laman aikaan, karaoke- ja toplesbaarien kultaista aikaa. Olutta sai kuppiloista ennätyksellisen halpaan hintaan, esimerkiksi Oulaisten Sun-hotellin ravintolassa iso kolmonen maksoi halvimmillaan muistaakseni 6 markkaa.

Tuossa alhon notkossa, Esko Aho ja Iiro Viinas-vihassa musiikilliselta puolelta sikisi uusien, tulevien menestysbändien sikiöitä, kuten Don Huonot, Kingston Wall ja Sub Urban Tribe. Harvassa olivat ne artistit joiden perimässä oli vielä aitoa lehmän lantaa, Kolmas Nainenkin suosion myötä urbanisoitui ja teki hyvästejään juurilleen muun muassa Tiheän Sisään(92) albumin loistavassa ”Paskanhajua” biisissä.

Vuonna 1993 radiomafian soittolistoilla alkoi soida viehättävän ontuva ”Eppu Normaali-pastissi” Boheemielämää. Kyseessä oli Los Jacopablos, Kaipiaisista Kouvolan läheltä. Nimi Los Jacopablos juontaa vanhasta Spede-vitsistä(kuka kertoo mistä vitsistä?). Yhteys Eppu Normaaliin on kyseenalainen, hieman syvemmän tutustumisen jälkeen musiikissa erottautui varsin persoonallinen särmä. Kyse oli puhtaasti maaseutumusiikista, peräkammarin poikien hiljaisista elonhuudoista, surkuhupaisista ja onnettomista tarinoista.

Bändin toinen albumi Onnentutkalla(93) piti sisällään em. Boheemielämää ”hitin” lisäksi varsin sympaattisen ja koherentin kokoelman näitä viehättäviä maaseuturock-biisejä. Albumin kohokohtia ovat selkeä Kolmas Nainen viittaus Kesäkuu, hienon tekstin omaava nimibiisi Onnentutkalla ja sekä melodisen karhea päätösbiisi ”Tule Hämärä”. Näihin aikoihin Jakopaavojen levyä löytyi varsin hyvin muun muassa Anttiloista ja muista isommista marketeista. Uran jatkuessa varsin niukalla julkaisutahdilla, levyjä ei juurikaan löytänyt muualta kuin suoraan bändin kotisivuilta. http://www.losjacopablos.com/

Hukattu Lankunkantaja!

Monet puutavaraliikkeet, kuten Puukeskus ja Honkanen palkkaavat riskejä ja terveselkäisiä nuoria miehiä varastohommiin, lankku- ja lautakasoja siirtelemään. Tällaisella työntekijällä on hyvä olla pikkaisen ns. ruumiillisen työn taustaa, on eduksi jos työntekijältä löytyy tiettyjä fyysisiä ulottuvuuksia, kuten notkea alaselkä, pitkät ja jäntevät käsivarret sekä lapiomaiset kämmenet.

Kaikki nämä edellä mainitut ominaisuudet näyttävät löytyvän Suomirokin shamaanilta Ismo Alangolta. Olin keskiviikkoiltana katsomassa Ismo Alangon ja Teho-osaston varsin erinomaista keikkaa Tampereen pakkahuoneella, erinomaisen musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi Ismon jäntevähköön lankunkantajan kroppaan. Käsissä oli jäntevyyttä ja ulottuvuutta, kämmenet eivät todellakaan olleet mitkään taiteilijan kädet, kämmenpöytä oli lapiomaisen leveä ja sormet olivat muhkuraiset kuin ylivuotiset porkkanat.

Olen nähnyt Ismon livenä elämäni aikana noin kymmenen kertaa, ehkä enemmän ehkä vähemmän, enkä muista kuin yhden vaisun keikan, se tapahtui Seinäjoen vauhtiajoissa pari kesää sitten jolloin Ismo tyytyi tokaisemaan: -Ette taida pitää uusista biiseistäni?
Yleensä Ismo antaa itsensä 110 prosenttisesti, herran heittäytymiskykyä ei voi muuta kuin ihailla…sekä tietty heittäytyä mukana tähän yhteiseen musiikilliseen hurmokseen. Useasti Ismon yhteydessä mainitaankin termi Suomirokin shamaani. Kieltämättä Ismossa on tällaista yhteiseen hurmokseen johdattavan ylipapin vikaa. Lavapreesens on puhtaan sekopäistä, parhaimmillaan silmät harittaa ja jalat koikkelehtivät parhaaseen Keef Richards tyyliin, eli tällaiseen holtittomaan narkkarikävelyyn, jossa jalat näyttävät elävän ihan omaa elämäänsä, ottaen holtittomia jopa lievästi tanssimaisia askelia, mutta ilman mitään logiikkaa tai järjestystä. ”Narkkikävelyn” muita eläviä esimerkkejä ovat Andy McCoy ja ulkomaisista rokkistarboista Oasiksen Liam Gallagher ja Verven Riku tuhkaluukku(Ashcroft), joiden kävelytyylissä on vielä oiva lantiolisä, pelvis on puskettu etulinjaan ja hoikat jalat heittelehtivät eteenpäin, ilme on yrmeä tai muuten vain pihalla. Okei, liikutaan tietty yleistysten tasolla, varsinkin Ismo Alangon päihdehistoria on tiettävästi tunnettua lievempi, ilmeisesti vain edesmenneen bändinsä Sielun Veljien aikoina paloi muutakin kuin tupakkaa!

Yritetäämpä päästä taas itse musaan käsiksi, mutta ennen sitä iso kunnioitus Ismon kroppaa kohtaan. Harvalla viiskymppisellä se on noin timmin poikamaisessa kunnossa. Musiikkipuoli oli tänä ehtoona myös kunnossa. Uudelta levyltä tuli ehkä liian monta näytettä, useimmat niistä kuulostivat biisillisesti aika vaatimattomilta. Tosin nimibiisi ”Onnellisuus” ja keikan aloittanut ”Antaudutaan” toimivat komeasti. Muuten biisivalintoja tuli tasaisesti uran varrelta, paljon ilmiselviä mutta hyvin soitettuja hittejä kuten: Rakkaus on ruma sana, Ekstaasiin, Peltirumpu, Rakkaudesta(Ismon uran yliarvostetuin biisi) ja Tällä tiellä vain muutamia mainitakseni.

Bändi teho-osasto oli viriilisti ja villisti Ismon sekoilussa mukana, erityismaininta tuplarytmiryhmälle vakioaisapari Teho Majamäelle sekä tähän kokoonpanoon napatulle Zarkus Poussalle. Rytmi oli hyvin hallussa. Loppupuolta kohden meno villiintyi entisestään, kun ns. pakolliset ”soolohitit” oli soitettu alta pois väänsi Ismo bändeineen varsin punkahtavan ja friikin vaihteen päälle. Varsinkin Siekkareiden vanha ”Siniristilippumme” ilahdutti. Koko komeus päättyi siihen mistä kaikki alun perin alkoi, eli ”Rappiolla” veisuun. Paitsi yleisön vielä vongattua, Ismo kävi vielä luikauttamassa uudelta levyltä varsin tyypillisen kuuloisen Alanko-balladin ”Hengitän”

Tämä Onnellisuus(10) levyn nimibiisi on oikeasti aika hyvä:

Kiss my...

Katsotaan K:n kohdalta: Kinks, Knack, Kolmas Nainen…mutta missä on Kiss? Totta se on, levyhyllystäni ei löydy yhtäkään Kissin levyä. Niin, liekö tuo suuri menetys, vai olisiko sittenkin? Mietitäämpä…

Vuonna 1984 sain koulukaveriltani Kiss:n Animalizen(84) kasetille äänitettynä, taisi olla Maxelin 60 minsan kassu. Levyn isoin hitti oli tietenkin Heaven’s on fire, muistan jotain muitakin biisien nimiä, kuten henkevästi nimetyn Burn Bitch Burn. Kasetti oli tietty kovaa valuuttaa tuon aikaisten Waspin, Scorpionsin ja Iron Maidenin levyjen rinnalla. Kiss oli ehkä kuitenkin se heikoin lenkki, musiikillisesti ainakin. Ookoo, onhan Kissin ura varsin kunnioitettava verrattuna Maideniin ja Waspiin, mutta kuitenkin…jokin mätti, se musiikki….

Tietenkin 80-luvulla aika monen yläasteikäisen tytön farkkutakin hihaan oli kuulakärkikynällä raapustettu nämä legendaariset neljä kirjainta: KISS. Niin, ehkäpä pidin Kissiä enemmän tyttöjen bändinä, laskin sen samaan kastiin Hanoi Rocksin ja muun pitkätukkarokin kanssa. Vasta vanhempana tajusin, että tämä Hanoi Rocks, Smack, New York Dolls ym. sifonkihuiviosasto oli musiikillisestikin ihan toimivaa kamaa.

Vähän aikaa sitten otin kuunteluun nettiteitse Kiss:n Dynastyn(79), levyn joka pitää sisällään bändin ehkä suurimman hitin I Was Made For Lovin’ You. Yllätyin positiivisesti. Levy on varsin mukavaa kuunneltavaa ja siitä löytyy muutakin hyvää kuin tuo em. megahitti. Bändi coveroi mainiosti Rollareiden biisiä 2000 Man, yhtälailla levyltä löytyy mukavasti kulkevia omia biisejä, kuten Sure Know Something ja Magic Touch. Niin, onko kyseessä sittenkään pöllömpi bändi?

Täytyy tunnustaa, että olen tutustunut myös Kiss:n uusimpaan levyyn Sonic Boom(09), joka on myös ihan kelpo platta, ei mikään rokin klassikko, mutta sellainen naatittavan puoleinen musapläjäys. Levyn ässäbiisi Modern Day Deliah on ihan klassikkoainesta ja näyttää olevan nykyisten Kiss-keikkojen avausbiisi. Ja tästä päästäänkin monen aasinsillan kautta itse asiaan, nimittäin…

Kiss esiintyy Tampereen Sauna Open Airissa ensi torstaina 10.6.2010. Toiset sanovat, että Kiss on ennen kaikkea paska livebändi, hyvä oheis-show mutta kehnoa soittoa, toiset taas kumoavat tämän väitteen ja vannovat että kyllä se soittokin toimii. Sen verran kiinnostusta löytyi(edelleen) bändiä kohtaan, että tsekkasin bändin biisilistan joka täysin identtinen joka keikalla, mitä vittua siis? Noh, eipä AC/DC:kään mikään riskinottaja tässä suhteessa ollut ja nyt olisi se tuhannen taalan(tai 60 euron) paikka nähdä bändi. Mitähän tässä sitten tekisikään…

Virkeämpi kuin Rolling Stones? - AC/DC, Tampere 1.6.2010

Vähissä ovat jutut missä en mainitsisi Rolling Stonesia! Mutta nyt siihen on vankka syynsä, nimittäin eilen esiintyi Tampereen Ratinassa Aussi-rokin pikkujättiläinen AC/DC, Rollareiden uskollinen pikkuveli. Siinä mielessä uskollinen, että on pitänyt koko uransa ajan tyylistään kiinni, selväpiirteisestä ja säröisestä soundistaan, kun taas Rollarit ovat tehneet monenlaisia musiikillisia sivupolkuja.

Itse keikka alkoi aika tarkalleen kymmenen yli yhdeksän. AC/DC piti lupaamansa linjansa ja kunnioitti sovittuja aikatauluja, toisin kuin jotkut oikuttelevat rock-tähdet tyylin Guns n Rosesin Axl Rose, jotka myöhästyvät tuntitolkulla ja peruuttavat keikkojaan suruttomasti. – Tällaisia tyyppejä pitäisi potkia perseelle ja kovaa! Totesi AC/DC:n solisti Brian Johnson Soundin haastattelussa toissa vuonna.

Jep, keikka oli kaikkinensa varsin nautittava. Tarvittavat hitit soitettiin kera muutamien uuden levyn Black Ice(08) biisien. Uuden levyn biiseissä oli selkeämmin otetta ja intoa kuin osissa vanhoista klassikoista. Thunderstruck oli hiukka hengetön, Angus Youngin vaki-strippausnumero The Jack biisin aikana oli varsin hämmentävää katseltavaa ensikertalaiselle, lähinnä toimenpiteen nolouden vuoksi, kuin värisevä jänis olisi vaihtanut hädissään talviturkkiaan.

Oma lukunsa oli myös samaisen kitaristin kymmenminuuttinen soolo biisissä Let there be rock! Sormet kyllä toimivat, soittamisen into ja motivaatio olivat korkealla. Mutta yhtälailla kysytään melkoista pokkaa vetää aika keskinkertaisia sooloja 30 000 ihmisen edessä. Sympatiapisteitä toki herui paljon, mieshän on yksi rokin eläimistä ja näin ollen saa luvan kanssa toteuttaa omaa rooliaan.
Selkeästi bändin perustan luo Anguksen ja laulaja Brianin varjossa toimiva rytmiryhmä. Bändi toimii todellakin yhtä vakaasti kuin keikan logonakin toiminut jättimäinen rock’n’ roll train. Keikka oli niin rokkia kuin olla jo voi. Mietin pitkään bändin musiikin olemusta, mikä tässä ihmisiä oikein viehättää? Mistä tulee tuo tarttuva särö joka laittaa jalan vipattamaan? 70-80-luvun kultavuosilta pikkuhiljaa kasvanut suosio on vienyt bändiä kohti mammuttiluokkaa, kohti instituutiota, jotain elämää suurempaa. Stadionit täyttyvät helposti ja maineen kasvaessa tarpeeksi suureksi ostavan yleisön kritiikki lakkaa. Näin on käynyt muun muassa Rolling Stonesin, U2:n, Metallican ja Eppu Normaalin kanssa. Bändi tai asia on kasvanut suhteettoman isoksi, sitä ei voi enää arvioida tai määritellä, se pitää vain kokea koska suosion hyökyaalto vie avuttoman kuulijan mukanaan.

Mammuttia tai ei, niin AC/DC:n keikka oli ennen kaikkea hyvää rokkia ja sai hyvälle tuulelle. Paikalle oli vaivautunut jokaisen perämetsän ja pikkukaupungin pisimmät ja lyhimmät pojat, tavallisista tavallisimmat tallaajat. Yleisön AC/DC-paitojen prosenttimäärä oli varsin korkea, tätä bändiä selvästi palvotaan!

Mitä vielä? Loppupuolen pumpattava ”Jätti-Rosie” junan päällä hytkymässä oli komea mutta aika turha ilmestys. Brian Johnsonin ääni kesti ja oikeasti ne Anguksen sormet löysivät hyvin sointuja kitarastaan. Encoret olivat tietty Highway to Hell ja For Those About Rock!

Tässäpä live-maistiainen, kun Bon Scott oli vielä ruorissa:

Rollareita sadepäivän iloksi!

Sateinen maanantaiaamu, selkä vihoittelee, kahvi kuumuu pannun pohjalla, kaikki aukeaa hitaasti, kituliaasti, vaivalloisesti herätellen. Posti tuo pelastuksen, muovikuplapaketin ties kuinka monen meren takaa. Postimyynnin kautta ostettavat levyt, voi kuinka ne tuovatkaan hymyn huulille, herättävät sisimpäni teinipojan(todellisen olemukseni), innokkaan levyjen keräilijän, nostavat pintaan muistoja 80-luvun postimyyntilauksista Tampereen Epesistä ja Turun Kane Recordsista.

Se on nyt tässä, käsissäni. Se on pakattu pahviin, matkittu tarkkaan originaalin vinyyliversion muotoilua. Levy on Rolling Stonesin Exile On Main Streetin(72) remasteroitu versio kera bonusceedeen. Ah onnea, ah odotuksen täyttymistä, ei muuta kun levy pesään ja let’s kuunnellen!

Varsinainen levy Exile On Main Street on hyvin tuttu, vinyylinä se on tullut kuunneltua liki puhki, siksipä niitä on hyvä omistaa niitä kaksin kappalein. Aloitan siis kuuntelun bonuslevystä. Mikä kihelmöivä tunne, kymmenen ennen julkaisematonta Rollariveisua, osa rehabiloitu kera Jaggerin tuoreiden lyriikoiden ja laulun. On hämmästyttävän vaikea erottaa mikä on uutta ja mikä vanhaa Jaggeria? Rokki-sedän ääni on säilynyt hyvin kaikki nämä vuodet, vuosiahan kertyy jo heinäkuussa kunnioitettavat 67!

Pass the Wine, Plundered my Soul ja nyt soiva I’m Not Signifying, kaikissa tunnistettavat rollarielementit, selkeästi jotain enemmän, sisältöä, tunnetta, mennyttä ja vähän tätä päivää, ikuisesti kestävää huojuvan rokin leipäjuurta, pilaantumatonta koska alkujaankin se oli silkkaa syntiä, kuumaa ja kiellettyä, rakkauden rikollisten arveluttavaa kaipuuta, sitä suurta ihmetystä: mikä tekee näistä kumiukkomaisista ex-narkeista ja juopoista musiikillisesti kiinnostavan bändin?

Tämä bonuslevy sisällöltään täyttää vähintäänkin uuden Rolling Stones studioalbumin odotukset, 10 biisiä on hienosti pelastettu tähän päivään, on rosoa ja sitä Exilen tuttua kellarisoundia, tiettyyn musamakuun täysin uppoavaa. Olen Rollaritaivaassa, jälleen kerran, siinä vetelässä svengissä ja kuplivassa suokaasussa, oudossa todessa, viimeistelemättömässä karheassa hyväilyssä…raaahh…

Havahdun levyn loppupuolella, ohitse meni pari vähemmän kiinnostavaa rollariveisua, mutta se hyväksyttäköön, tärkeintä on tämä rosoinen ja yksityiskohdiltaan minulle tuntematon kosketus, uusien vanhojen biisien soitto, sävelmät, lyriikat, maailman parhaan rokkibändin svengaava rytmikudos.

So Divine(Aladdin Story) kuulostaa pikkaisen kuin hidastetulta Paint It Blackilta, uljaat Loving Cup ja Soul Survivor löytyvät varsinaiseltakin albumilta, mutta bonuslevyllä on kaksi julkaisematonta ja maistuvan erilaista versiota, joista Soul Survivorin laulaa itse Keef. Good Time Women on Tumbling Dicen alkumuoto, tällaisenaankin varsin toimiva biisukka. Levy päättyy mukavan rytmikkäästi instrumentaaliin Title 5.

Tunnetusti Rollareilta on jäänyt liki jokaisen albumin äänityssessioista yli runsaasti hyvää materiaalia, josko herrat Jagger ja Richards innostuvat vielä enemmälti arkistotöihin, niin tiedä millaisia kadonneita helmiä saatetaan päivänvaloon, mutta ennen sitä mielellään vielä se yksi ”luvattu” studioalbumi. Pianhan Rollareilla tulee bändinä 50 vuotta mittariin, olisikohan se ura sitten siinä, 70-kymppiset rokkaavat jo aika kankeasti, vaikkakin bändin viimeisessä Suomen keikassa 2007 Olympiastadionilla ei ollut mitään hävettävää, mitä nyt Keef kaatuili vähän humalassa, mutta Jagger, Watts ja Wood täyttivät paikkansa mainiosti.

KESÄLEVY 2010

The elevator, in the hotel lobby has a lazy door
The man inside is going to a hotel room
He jumped out right after seeing just the very sight of me
Decided he better hike it to the second floor

Näillä sanoilla alkaa amerikkalaisen Band of Horsesin kolmas levy Infinite Arms(10). Ensitavuista alkaen kiehtovaa tilannekuvausta, tavallaan arkista, mutta tavallaan arjen ylittävää. Musiikki möyrii laiskasti mutta määrätietoisesti eteenpäin, tällä kolmannella albumillaan Seattlen ylpeys nousee valioluokkaan. Biisit ovat yksinkertaisesti hyviä, äsken mainittu avausbiisi: Factory, eka sinkku Compliments ja vuoden paras kitararock-biisi Laredo vakuuttavat. Neljäs kappale Blue Beard tunnelmoi koskettavasti, tässä on jotain sanoinkuvaamatonta tunnelmaa, herkkää stemmalaulua, kuin Grateful Dead parhaimpina päivinään, tähän unenomaiseen tunnelmaan haluan liukua…

I used to see the night so anxious, but now I know
The only thing it ever taught me was a grand illusion
That comes and goes, the city blanketed of snow.

What if we die, no end and no conclusion.
How could you smile, just walk away.
Well I don't know.
I don't know.

…ja niin edelleen, lyriikka luo tunnelmallista kuvaa, tässäkin on jotain enemmän, haluan siinä olevan, sydämeni sanoo niin. Bändien biisien lyriikat ovat oma taiteenlajinsa, tunnelmat ja rivien väliin jäävä materiaalia on merkitsevää, niin paljon on kuulijan omalla vastuulla, hänen omissa tulkinnoissaan. Blue Beard, sininen tunnelma, jokin kipeä menetykseen liittyvä asia, vilpittömän sydämen purkauma…ja yhtäkkiä olen ymmärtäväni kappaleen jokaisen yksityiskohdan omien muistojeni kautta, näin musiikki on päässyt sisimpääni.

Way Back Home ja ennen kaikkea nimibiisi Infinite Arms heittävät lisää löylyä kiukaille, pehmeä ja herkkää, availee kyselemättä suojausta, luo muistoille nimen, unohdetun mutta todellisen.

I had a dream
I had a dream
That I was your neighbor
About to give birth
And then everything
Was really hurt
And I was so lonely
I didn't see It's like
Living in a movie
Twisting the plot
My friends and family
The little things I've got, I've got

Loppupuolelta levyä erottuvat ainakin edelleen kauniisti keinuva Evening Kitchen, Byrds-vaikutteinen Older ja iso-päätösbiisi: Bartles & James. Levy on kokonainen ja selkeä, siinä 12 hyvää kappaletta, hyvän kuuloiset lyriikat jotka nostavat esiin mielikuvia ja muistoja. Levy kohottaa ja lämmittää, helisee, kehrää ja vähän pöriseekin(kitarat). Niin, kyse on aina makuasioista, kokeile tästä maistuisiko sinulle: