Ismo Alanko. Laukon Kartano. 10.7.2026.

Vesilahden idyllisen Laukon Kartanon Ismon keikka oli itselleni noin viidestoista. Tasaisesti olen nähnyt maestroa livenä eri kokoonpanoissa kautta vuosikymmenien, aina vuoden 1988 Siekkareiden Vihannin Mäntylammen keikasta, 90-luvun Ismo Alanko Säätiö keikkojen kautta 2000-luvun moniin eri kokoonpanoihin. Tuntuu, että Alangolla on ollut kautta vuosien käytettävinään parhaimmat muusikot, eikä nykyistä El Mosquito kokoonpanoa ei voi huonoksi. 

Laukon Kartanon keikka käynnistettiin upouudella "kesähitillä" Taru on totta. Keväällä ilmestyneen Kevyt ja kohtuuton (26) albumin sessioista ylijäänyt kappale jatkaa Ismon ns.hokemakappaleiden perinnettä tyyliin Levottomat jalat tai Säkenöivä voima, kuitenkaan yltämättä edellä mainittujen klassikoiden erinomaisuuteen.  Toisena biisinä tarjoiltiin uuden levyn parhaimmistoon kuuluva Peto (Valo tulvii sisään), joka esitettiin jo viime vuoden Laukon keikalla, silloin vielä julkaisemattomana kappaleena. Hieno kappale, joka resonoi  hyvin tämän sotahullun ajan kanssa. Perään kuultiin Neljä Baritonia nimikkeen alla julkaistu Popmusiikkia kuulostaa edelleen yllättävän freesiltä. 

Tuoreiden kappaleiden sekaan oli mukavasti ujutettu vanhoja klassikoita, joka piti hyvin yleisön mielenkiintoa yllä. Uusissa kappaleissakaan ei ole mitään vikaa, vaikka ennen keikkaa koin jonkinmoista ismoalankoväsymystä. Edellinen levy Me olemme ihme (23) oli vahva kokonaisuus, mutta tuoreeseen Kevyt ja kohtuuton (26) levyyn en ollut jaksanut kunnolla tutustua. Korvissani se kuulosti liian perinteiseltä Ismo-levyltä. Ei mitään uutta auringon alla. Tällä keikalla mieleni muuttui, sillä liveversiot kappaleista paljastivat niiden hyvyyden; hyvin rakennettuja melodioita ja lyriikaltaan vahvoja biisejä.

Keikan alkupuolella Ismo pohjusti kolmen väittämäbiisin trilogian: Kieli on maa, Rakkaus on ruma sana ja Nuoruus on vakava sairaus. Näistä jälkimmäinen toimi yllättäen parhaiten. Sen sijaan Rakkaus on ruma sana kuulosti vähän rutiininomaiselta ja en ole varma, että vetikö Ismo siihen lennossa tajunnavirtalyriikkaa?

Klassikoista parhaiten toimivat Levottomat jalat, Säkenöivä voima ja Sisäinen Solarium (00) albumilta löytyvä mainio Kirskainen hyvätyinen. Mietin myös, että olenko koskaan kuullut näistä kappaleista huonoa liveversiota? Todennäköisesti en. Hassisen Kone aikaisia faneja kutittelevaan Tällä tiellä kappaleeseen minulla ei ole erityistä tunnesidettä, vaikka kappaleesta kuultiin keikalta hieno versio. Aikansa kovimpiin pasifistisiin punkbiiseihin kuuluvasta, Siekkareiden On mulla unelmasta kuultiin erittäin vahva versio. Ismo Alangon live-energia ei edelleenkään näytä olemaan hiipumaan päin. Vähän yli kaksi tuntia rokkenrollia vedetään vaivattomasti, melkein hengästymättä. Kuusvitoseksi ukoksi erittäin kunnioitettavaa toimintaa. Saa nähdä sitten kun fysiikan rajat tulee oikeasti vastaa, ehkä kymmenen vuoden päästä, niin vieläkö irtoaa Säkenöivät voimat ja muut energiset rytmirallit.

Peltirummun jälkeen päästiin encoreihin, joita tarjoiltiin ruhtinaallisesti viiden biisin verran. Edellisellä Ismo-keikallani Tampereen Tavara-asemalla https://homesickhounds.blogspot.com/2023/03/ismo-alanko-tavara-asema-tampere-1832023.html lähdin pois ennen viimeistä encorea, Risteystä. Se jäi jälkikäteen aikalailla harmittamaan. Tänään asia korjaantui, tuo kappale kuultiin ensimmäisenä encorena. Tätä seurasi Ekstaasiin, Taiteilijaelämää ja Rappiolla. Itsestäänselvää, mutta yhä toimivaa? Sanoisin,  että musiikillisena elämyksinä, nämä jo pop-kulttuurisuomen virsikirjaan kuuluvat biisit ovat sellaisia järkäleitä, että niihin yhtyminen yhteislaulun muodossa on automaattista. Taiteilijaelämää sai näistä eniten nikottelemaan ja sen Ismokin huomasi yleisöstä. Seurasi pieni puhe, tai oikeastaan pyyntö, että takaosakin yleisöstä lähtisi mukaan tähän kesäiltaiseen musiikilliseen ilonpitoon. Siinä kohtaa Taiteilijaelämää-kappaleen hedonistinen ja aikansa elänyt ysäriestetiikka hävisi ja sitä tajusi, että loppujen lopuksi kysehän on vain musiikista ja yhteisestä ilonpidosta. Illan kruunasi vielä vereslihainen versio Siekkareiden hienosta Laulusta. Ehkei täyden kympin keikka, mutta komeasti kiitettävälle meni tämäkin.

Ismo Alanko - Tavara-asema. Tampere. 18.3.2023

Parin viime vuoden aikana olen nähnyt Ismo Alangon kolme kertaa livenä. Ensiksi loistavalla Viikinsaaren soolokeikalla kaksi vuotta sitten http://homesickhounds.blogspot.com/2021/08/ismo-alanko-viikinsaari-2082021.html, sen jälkeen viime elokuisella Tampere Soi - festareilla, jossa Ismo esiintyi nykyisen bändikokoonpanonsa kanssa ja eilen Tampereen uudessa keikkapaikassa, Tavara-asemassa. 

Parin edellisen Ismo-keikan laatu hipoi pilviä ja ne yhä herättävät minussa euforisia jälkiväreitä. Etenkin Viikinsaaren korona-ajan soolokeikka oli niin jykevä ja vahva, että sitä on vaikea ylittää. Myös Tampere soi - festarin ysärihitteihin keskittynyt keikka oli todella vahva ja vapautunut. 

Tänä iltana Ismo oli esittelemässä tuoretta albumiaan Me olemme ihme (23). Tuo helmikuussa ilmestynyt levy on saanut osakseen paljon myönteisiä arvioita. Tavara-aseman keikalla Ismo bändeineen esitti albumin biisi biisiltä, alusta loppuun. Illan bändi oli sama kuin viime elokuun keikalla Tampere soi - festareilla. Kitarassa oli rokin luottomies Jussi Jaakonaho, rummuissa monipuolinen Niko Votkin, muuten molemmat muusikot löytyvät usein Jonna Tervomaan taustaltakin. Bassossa oli hyviä stemmoja laulanut Mikko Mäkelä. Näiden erinomaisten muusikoiden lisäksi löytyi vielä kaksi jäsentä, jotka vastasivat puhallin- ja kosketinsoitinosastosta, ja hyvin vastasivatkin. Saksofoni otti runsaasti oma tilaan muun muassa Extaasiin kappaleessa.

Uusi levy livenä soitettuna kuulosti osittain erinomaiselta ja osittain siltä, että kaikkia kappaleita ei oltu saatu ihan haltuun. Tai varsinaisesti soitannan taso ei onnahdellut, mutta maestro Alanko ei ollut kaikissa uusissa tsipaleissa ihan parhaassa vireessä, vaikka ne hyvin klaarasikin. Kehuttu aloituskappale Se ei kuulostanut yhtä hyvältä kuin levyllä, vaikka suurin osa yleisöstä sen ostikin. Tosin jo seuraavassa biisissä päästiin svengin ytimeen, mielestäni albumin parhaimmistoa edustava, monipolvinen Me valvomme näitä öitä jytisi hienosti ja tätä seurannut albumin ensisinkku Synkkää musiikkia oli yksi keikan huippukohdista. Pitkähkö, kitaran ja koskettimien kevyessä liidossa kulkenut kappale kasvoi loppua kohden itseään suuremmaksi, jonka kruunasi Ismon pidäkkeettömäksi yltynyt laulu. Upea biisi ja upea veto. Uskon, että kappaleessa on aineksia kestäväksi Ismo-klassikoksi.

Seuraavaksi Ismo esitteli omien sanojensa mukaan kolmen ruoka-aiheisen biisin trilogian. En tiedä oliko se artistin vinoa huumoria vai mitä lie, sillä nämä kuullut kappaleet olivat mielestäni luontoaiheisia, eivätkä ruoka-aiheisia. Vai kuulinko itse väärin? Tässä vaiheessa mielestäni keikan taso hieman notkahti, ehkä ihan sen takia, koska mielestäni nämä kolme kappaletta: Imelä luonto, Kasvien Valtakunta ja Kaiken kauneus eivät edusta albumin parhaimmistoa. Tosin jälleen kerran saatoin olla mielipiteeni kanssa vähemmistössä, koska aika hyvin tämäkin materiaali upposi yleisöön.

Albumin kahdesta, vahvasta viimeisestä kappaleesta ensimmäinen Roihupelto ei saanut ihan arvoistansa tulkintaa, jokin siinä ei ollut ihan kohdillaan. Sen sijaan levyn päättävä nimikappale Me olemme ihme toimi huikea hienosti. Lyriikaltaan kappale kuulostaa henkilökohtaiselta, toisaalta myöskin suurelle yleisölle kirjoitetulta. Todellinen tähän aikaan sopiva nostatusbiisi, jossa on mukavan nousujohteinen rakenne, eikä se biisinä kasva liian pitkäksi, vaikka siihen olisi eväät. Tulevia Ismo-klassikoita tääkin. Uskallan väittää.

Kun uusi levy oli soitettu pois alta, niin luvassa oli liki puolentoista tunnin verran Ismo-klassikoita ja vähemmän kuultuja veisuja. Pulu (98) albumin Päivän uutinen kuulosti hyvältä pitkästä aikaa kuultuna, Sisäisen solariumin (00) hykerryttävä rytmitsipale Kirskainen hyvätyinen ei tainnut olla koko yleisön suosikki, mutta minun se oli ja on edelleen. Nuorena syntynyt soi sanomaltaan isona, mutta tulkinnaltaan aika rutiininomaisena, mutta se ei estänyt meitä laulamasta täysillä mukana: Vittu eletään, vielä kun ehditään. 

Keikan ehdottomana huippukohtana pidin Hassisen Kone aikaista Hiljaa virtaa veri biisiä. Etenkin koska en ollut biisiä aiemmin edes kuullut. Biisihän julkaistiin sinkkuna Hassisen Koneen hajottua yhdessä Muoviruusua omenapuissa biisin kanssa. Jostain kumman syystä kappaletta eivät ole korvani aiemmin kuulleet, vaikka olen tiennyt sen olemassaolosta pitkään. Tässä biisissä bändin yhteissoitto tavoitti jotenkin maagisella tavalla 80-luvun alun meiningin, mutta samalla se kuulosti hyvin modernilta. Nyt Ismo oli täysin läsnä ja osana musiikillisen tekemisen hurmosta. Ehkä aika ajoin keikkaa vaivannut tietoisuus, hei olen Ismo Alanko ja esitän nämä hienot kappaleet teille, oli nyt poissa. Tässä kohtaa meille esiintyi vimmainen ja liki henkensä edestä esiintynyt Ismo Alanko.

Ennen encoreita kuultu Suomi putos puusta biisin Ismo lauloi yhteismessuna yleisön kanssa. Jollain tavalla kappale kuulosti yllättävän ajankohtaiselta, liittyen kaikkiin maailmanpoliittisiin myllerryksiin ja Suomen kansainvälisen aseman muutoksiin. Encoreina kuultiin Levottomat jalat ja vihoviimeisenä Taiteilijaelämää. Tosin poistuin jo paikalta Taiteilijaelämän lopputahtien aikana, enkä tiennyt, että tuliko sen jälkeen vielä lisää kappaleita?

Kaksi tuntia ja 10 minuuttia kestänyt keikka oli vahvaa Ismo-laatua, vaikka ei paras näkemäni. Alangon keikkojen ongelmana voi olla se, että kun on niin usein nähnyt mielipuolisen hyviä vetoja, niin tällainen perushyvätekeminen ei kosketa koviinkaan paljoa. Mutta kaikkinensa iso plussa tällekin keikalle ja uusia keikkoja odotellessa.

Ismo Alanko. Viikinsaari. 20.8.2021.

Viikinsaaren soolokeikka käynnistetään kappaleella Hetki Hautausmaalla, Suomi Putos Puusta (90) albumin karulla kappaleella, jossa on vain Ismon ääni ja taustalla ropiseva vesisade. Tänään se sade onneksi puuttui. 

Aloituskappale resonoi täydellisesti tähän post-korona-aikaan. Missä me oltiin ennen koronaa? Itse olin toisella vuosikymmenellä, josta muistan paljon freesiä hetkiä ja katseita. Nyt naamat on peitetty maskeilla ja kaikki alankomaan voimakkaan keski-ikäiset fanit joutuvat piilottelemaan persooniaan. On vain syventyneitä juomuja ja roikkuvia poskia, kaikkialla ympärilläni. Ismo lataa aloituskappaleellakin heti palleaan, mä tuijotan kiveä jossa seisoo kuolleen toverini nimi, tänne mä päädyn itsekin vaikka kuinka riuhtoisin. Tunnen olevani yhteisellä keski-ikäisten (++) kuolinmarssilla, olemme taas pykälän lähempänä sitä lopullista...vapautumisenko hetkeä? 

Suorasta kuoleman silmään katsomisesta huolimatta tai sen myötä,  Ismon musiikki väreilee aina mystistä elämänvoimaa. Sitä se on aina tehnyt. Harva artisti laulaa näin suoraan...ja ilman ironiaa, näin väitän. Ismo on modernin aikamme harvoja runonlaulajia, karjalaisia itkijänaisia, jotka puhuvat asioista hämmentävän suoraan, mutta ei sittenkään liiaksi alleviivaten. Harvalle on suotu runonlaulannan lahja tässä mittakaavassa. Ismolle se on luonteva ilmaisutapa ja iso osa Suomen kansaa on polvillaan. Minä ainakin olen. 

Olen ehkä turhan tohkeissaan Ismosta ja tästä keikasta. Mutta siihen on syynsä. Ensinnäkin näin Ismon viimeksi livenä 11 vuotta sitten Tampereen Pakkahuoneella. (erinomainen keikka sekin: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/07/hukattu-lankunkantaja.html Yksitoista vuotta on odottavalle aivan liian pitkä aika. Niin monta kertaa olen melkein mennyt Alangon keikalle, mutta aina on tullut jokin este tai keikat ovat olleet loppuunmyytyjä. Tänä perjantaisena elokuun iltana Viikinsaareen kokoontui satoja Ismo-faneja. Kannatus on pysynyt vakaana kaikki nämä vuodet. Eikä suotta, sillä näin omaperäistä ja vaikuttavaa musiikkia ei tee kukaan Suomessa. Taas innostuin, vaikka en ole kertonut keikasta nimeksikään.

Tällä Viikinsaaren reilulla kaksi tuntisella keikalla Ismo soitti vapaalla assosiaatiolla kappaleita uransa varrelta. Hassisen Koneen tuotannosta kuultiin mukavan leppoisa: Kulkurin iltakalja, aina vangitseva Tällä tiellä ja todella hyvin keikalla toiminut Harsoinen teräs. Siekkareiden Peltirummun kuulin vessan ovenkin takaa, ääni ja karsima valtasi koko Viikinsaareen, oli sitten lavan edessä tai kauempana snägärijonossa. Siekkareilta kuultiin vielä ainakin Rakkaudesta ja Kanoottilaulu.

Ismo on kautta artistiuransa ajan viljellyt varsin aromaattista ja eriterikastakin lyriikkaa. Välillä se on maistunut tietoiselta shokeeramisesta tai V-sanan maneerinomaiselta käytöltä. Pitääkö se **ttu tunkea joka lauseeseen. V''ttu! Onneksi tällainen lyriikka on sittenkin marginaalissa herran tuotannnossa. Yhtälailla Ismo tarttui tälläkin keikalla mietteliäihin kappaleihin: Risteys, Lintuperspektiivi, Kuka Puhuu, jotka iskevät ansiokkaasti elämän(sä) kipukohtiin.

Ismo säesti keikan aikana itseään joko kitaralla, pianolla tai pelkästään omalla äänellään. Jälkimmäistä ilmaisutyyliä tarjosivat avauskappaleen Hetki Hautausmaalle lisäksi vangitseva loilotus Laulu sekä perhesurmasta kertova Naapurin saunareissu. Tässä kohtaa väistämättä seurasin yleisön ilmeitä, jännitystä, epäuskoa, ihailua ja vapautumista. Miten se Ismo uskaltaa ja kehtaa. Karmiva tarina, mutta jollain tavalla oli tarpeellista kuulla se juuri tänä iltana. 

Keikan kohokohtiin kuului Seitsemän päivää. Alunperin Blanco Spirituals (08) levyltä löytävä juomisputkea kuvaava kappale kasvoi keikan aikana eeppisiin mittasuhteisiin. Biisin puolivälissä Ismo väritti kappaletta maanisella naurulla ja kitaroinnillaan. Puistattavaa ja vaikuttavaa.

Keikan kaikkia kappaleita en edes muista, mutta tunnistin liki jokaisen, lukuun ottamatta kahta uutta kappaletta, jotka mahdollisesti (eivät välttämättä) löytyvät syksyllä ilmestyvältä: Kaiken Maailman Kehtolauluja (21) levyltä, jonka Ismo on tehnyt yhdessä Oulun sinfoniaorkesterin kanssa. Levyn biisilistan perusteella puolet ovat uusia biisejä ja toinen puoli vanhojen uudelleen versiointeja.

Viilenevä elokuinen ilta tarjosi mahtavan live-elämyksen. On hämmästyttävää millaisella energialla ja suvereniteetillä kuusikymppinen artisti veti keikkansa läpi. Jos on keikkaillut noin neljäkymmentä vuotta ja useimmiten on pistänyt itsensä 110 prosenttisesti likoon, niin voi olettaa, että muusikon ammatti on varsin hyvin hanskassa. Onhan se, sillä tästä konsertista oli vaikea löytää mitään heikkouksia, ehkä ne muutamat biisit jotka olisi halunnut kuulla. Mutta, sehän soitti Nuorena syntyneenkin, eipä voi paljon valittaa.

https://www.youtube.com/watch?v=Uip5kZpZjzI

Hukattu Lankunkantaja!

Monet puutavaraliikkeet, kuten Puukeskus ja Honkanen palkkaavat riskejä ja terveselkäisiä nuoria miehiä varastohommiin, lankku- ja lautakasoja siirtelemään. Tällaisella työntekijällä on hyvä olla pikkaisen ns. ruumiillisen työn taustaa, on eduksi jos työntekijältä löytyy tiettyjä fyysisiä ulottuvuuksia, kuten notkea alaselkä, pitkät ja jäntevät käsivarret sekä lapiomaiset kämmenet.

Kaikki nämä edellä mainitut ominaisuudet näyttävät löytyvän Suomirokin shamaanilta Ismo Alangolta. Olin keskiviikkoiltana katsomassa Ismo Alangon ja Teho-osaston varsin erinomaista keikkaa Tampereen pakkahuoneella, erinomaisen musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi Ismon jäntevähköön lankunkantajan kroppaan. Käsissä oli jäntevyyttä ja ulottuvuutta, kämmenet eivät todellakaan olleet mitkään taiteilijan kädet, kämmenpöytä oli lapiomaisen leveä ja sormet olivat muhkuraiset kuin ylivuotiset porkkanat.

Olen nähnyt Ismon livenä elämäni aikana noin kymmenen kertaa, ehkä enemmän ehkä vähemmän, enkä muista kuin yhden vaisun keikan, se tapahtui Seinäjoen vauhtiajoissa pari kesää sitten jolloin Ismo tyytyi tokaisemaan: -Ette taida pitää uusista biiseistäni?
Yleensä Ismo antaa itsensä 110 prosenttisesti, herran heittäytymiskykyä ei voi muuta kuin ihailla…sekä tietty heittäytyä mukana tähän yhteiseen musiikilliseen hurmokseen. Useasti Ismon yhteydessä mainitaankin termi Suomirokin shamaani. Kieltämättä Ismossa on tällaista yhteiseen hurmokseen johdattavan ylipapin vikaa. Lavapreesens on puhtaan sekopäistä, parhaimmillaan silmät harittaa ja jalat koikkelehtivät parhaaseen Keef Richards tyyliin, eli tällaiseen holtittomaan narkkarikävelyyn, jossa jalat näyttävät elävän ihan omaa elämäänsä, ottaen holtittomia jopa lievästi tanssimaisia askelia, mutta ilman mitään logiikkaa tai järjestystä. ”Narkkikävelyn” muita eläviä esimerkkejä ovat Andy McCoy ja ulkomaisista rokkistarboista Oasiksen Liam Gallagher ja Verven Riku tuhkaluukku(Ashcroft), joiden kävelytyylissä on vielä oiva lantiolisä, pelvis on puskettu etulinjaan ja hoikat jalat heittelehtivät eteenpäin, ilme on yrmeä tai muuten vain pihalla. Okei, liikutaan tietty yleistysten tasolla, varsinkin Ismo Alangon päihdehistoria on tiettävästi tunnettua lievempi, ilmeisesti vain edesmenneen bändinsä Sielun Veljien aikoina paloi muutakin kuin tupakkaa!

Yritetäämpä päästä taas itse musaan käsiksi, mutta ennen sitä iso kunnioitus Ismon kroppaa kohtaan. Harvalla viiskymppisellä se on noin timmin poikamaisessa kunnossa. Musiikkipuoli oli tänä ehtoona myös kunnossa. Uudelta levyltä tuli ehkä liian monta näytettä, useimmat niistä kuulostivat biisillisesti aika vaatimattomilta. Tosin nimibiisi ”Onnellisuus” ja keikan aloittanut ”Antaudutaan” toimivat komeasti. Muuten biisivalintoja tuli tasaisesti uran varrelta, paljon ilmiselviä mutta hyvin soitettuja hittejä kuten: Rakkaus on ruma sana, Ekstaasiin, Peltirumpu, Rakkaudesta(Ismon uran yliarvostetuin biisi) ja Tällä tiellä vain muutamia mainitakseni.

Bändi teho-osasto oli viriilisti ja villisti Ismon sekoilussa mukana, erityismaininta tuplarytmiryhmälle vakioaisapari Teho Majamäelle sekä tähän kokoonpanoon napatulle Zarkus Poussalle. Rytmi oli hyvin hallussa. Loppupuolta kohden meno villiintyi entisestään, kun ns. pakolliset ”soolohitit” oli soitettu alta pois väänsi Ismo bändeineen varsin punkahtavan ja friikin vaihteen päälle. Varsinkin Siekkareiden vanha ”Siniristilippumme” ilahdutti. Koko komeus päättyi siihen mistä kaikki alun perin alkoi, eli ”Rappiolla” veisuun. Paitsi yleisön vielä vongattua, Ismo kävi vielä luikauttamassa uudelta levyltä varsin tyypillisen kuuloisen Alanko-balladin ”Hengitän”

Tämä Onnellisuus(10) levyn nimibiisi on oikeasti aika hyvä: