Mustan kullan metsästys jatkuu - Levymessut, Lempäälä Ideapark, 1.9.2012

Tuliko edellisessä bloggauksessa puhutta jotain levyjenostolakosta? En muista tarkkaan mitä höpisin, liekö moraalinen tuska ollut huipussaan ja kukkaronpohja täysin suojaton? Nyt kävi sillä tavalla, että Ideaparkiin pukattiin levymessut heti syyskuun alkuun. Olin arvuutellut osallistumista 15.9 Turun Kårenin messuille, mutta nyt tuon arvuuttelun sai unohtaa, sillä Ideapark tarjosi mustaa muovia koko rahan edestä ja ylikin. Tässä sitä taas oltiin.

Messut olivat tällä kertaa normikattausta pienemmät, pöytiä oli ainakin kolmasosa vähemmän mitä edellisillä kerroilla. Ruotsalaisia myyjiä lienee sellaiset puolenkymmentä ja suomalaisia vähän enemmän. Vaikka myyjiä oli vähän, niin hinta-laatusuhde oli kohdillaan, jopa normaalia levymessukertaa enemmän. Rankkaisin nämä messut laadun puolesta jopa toiseksi parhaiksi messuiksi jossa olen ollut. Ne parhaat messut olivat myös Ideaparkissa 6.5.2011, josta löytyy myös bloggaus.

Luonnollisesti näilläkin messuilla keskityin lähes pelkästään svedumyyjien kojuihin, sen verran täytyy vieraita pitää hyvänä. Ensimmäiseksi tupsahdin otollisen näköiselle euron laarilla, mutta pikapläräys näytti laadun olevan aika keskinkertaista. Nopea siirtymä seuraavalla laarilla ja Padam! Siinä ne olivat, lukuisia runsaita kahden euron laatikollisia pvc-muovia. Asialla oli tuttu ruotsalainen kaveri, jonka laarit viime kerralla olivat täynnä kolmen euron kamaa, nyt oltiin tultu hinnassa alaspäin ja levyjen laatukin oli parantunut.

Seuraavan puolituntisen elin ja hengitin intensiivistä levynkeräysenergiaa, läsnäolo oli kympissä ja sormet pläräsivät vilkkaasti tätä mustan kullan aarreaittaa. Ostin useita levyjä, kymmeniäkin, aika ..tun paljon, melkein liikaa. Löydökset olivat huippuluokkaa, kuten T.Rexin: Electric Warrior(71) yllättävän hyväkuntoisena ja epäilen että vielä originaalina, Steve Millerin 70-luvun alun ”harvinaisia” plattoja, Beach Boysin: Sunflower(70), Leonard Cohenin: Songs of Leonard Cohen(67), Blondien: Plastic Letters(77), Van Halenin: I(78), Sparksin: Kimono my House(74) näin muutamia mainitakseni ja kaikki kahden euron hintaan. Tällä laarilla vierailin vielä toistamiseen ja täytyi myyjälle ihan vitsiä heittää, kun aion ilmeisesti lahjoittaa kaikki rahani hänelle. Kirsikkana kakun päälle sain tingattua The Bandin: The Band(69) älpykän hyväkuntoisena originaalina viiteen euroon, joka oli myös messujen kallein ostokseni.

Tämän hurjan kojun jälkeen elin hetken jälkilämmöllä, mutta sytyin pian uudestaan toisen ruotsimyyjän kojulla, jossa kolmeen eukkuun tsipale lähti Randy Newmanin: Sail Away(72), Jimmy Cliffin: Harder They Come(ost) (72) ja Manfred Mannin: Nightingales and Bombers(75). Uuh, varsinkin toi Newmanin Randyn levy avattavilla kansilla oli jotain ekstaattisen erinomaista, tältä levyltähän löytyy muun muassa originaaliversio biisistä: You can leave your hat on.

Loppuvaiheessa minun messuaikaani käväisin vielä yhden ruotsimyyjän kaukaa katsottuna vaatimattoman näköisellä laarilla, mutta hetken aikaa sitä plärättyäni hämmästyin mitä aarteita ne pitivät sisällään. Tarjous oli kympillä kolme. Löysin helposti enemmän kuin kolme, siis kuusi, vai yhdeksän…no joka tapauksessa levykassini pohjalle sujahtivat muun muassa Bruce Springsteenin liki soittamaton: Nebraska(82), Talking Headsin tuplalive: Name of the band…(81), Pink Floydin: Wish You Were Here(75), The Whon: Live at Leeds(70) ja The Clashin: London Calling(79). Aivan huikeita klassikoita, joista osan omistankin, joko kehnona vinyyliversiona tai ceedeenä. Positiivinen yllätys oli tuo Clashin levy, kannet olivat melko eläneen näköiset, mutta itse levy soi todella hyvin, täytyy sanoa että tässä tapauksessa vinyyli pesee ceedee-soundin 6-0.

Tehokas puolitoistatuntinen Lempäälässä täydentyi vielä muutamilla hajalöydöillä: American: The Homecoming(72), Joe Strummerin harvemmin vastaantuleva sooloalbumi: Earthquake Weather(90) sekä minun Elton Johnin 70-luvun vinyylikokoelman täydentävä: Elton John(70) eurolla. Näin löytyy hyllystäni herran kaikki 70-luvun studiolevyt vinyylinä, niistä 80-luvun lätyistä ei ole niin väliä, silmäläsikyyn taso on tosin noussut taas viime vuosina, esmes Leon Russelin kanssa yhdessä tehty: The Union(10) on mainio levy.

Saldo: useita(kymmeniä) levyjä, keskihinta alle kahden ja puolen euron, ei siis paha hinta-laatusuhde. Henkinen saldo: täydellinen ähky, pitikin taas mennä hakemaan muovia hyllyjen täytteeksi, vaikka itse musiikki hyväileekin kauniisti repaleista sisintäni. Jep, dilemma on ikuinen, ollako vaiko eikö olla levykeräilijä? Edelleen pukkaa ajatusta levyjen ostamisen jonkinmoisesta(totaalisesta) rajoittamisesta, että löytyisikö tähän hommaan jotain uutta kulmaa? Mites tää digitaalinen maailma, Spotify etc. Voiko se riittää minulle? Ei niin kauan kun pidän levyä tärkeänä materiana ja haluan omistaa tuota materiaa. Luopua en voi, en ainakaan vielä, paitsi niistä lukuisista kaksoiskappaleistani jotka odottavat oikeaa kuulijaa, ehkä juuri sinua?

Levymatkailijan Edinburgh, 15 - 18.5.2012

Noin kuukausi sitten olin lomamatkalla Edinburghissa Skotlannissa ja totta kai tuli myös otettua tuntumaa paikalliseen musatarjontaan, luonnollisesti levykauppakäyntien muodossa. Rapsa piti jo kirjoittaa ajat sitten, mutta jotenkin se jäi. Nyt kaavin kokoon muistin sirpaleita ja hajanaisia muistivihkomerkintöjä, mitä Edinburgh oikein tarjosikaan?

Etukäteistsekkaus paljasti kaupungissa olevan kohtuullisesti hyväksi noteerattuja levykauppoja mukavahko määrä. Etäisyydet eivät olleet mitään mahdottomia ja kävellen pääsi melko vaivattomasti keskeisiin paikkoihin, toisin kun esimerkiksi Berliinissä, jossa täytyi mennä metrolla eri kaupunginosiin löytääkseen alan levymestat. Olimme majoittuneet keskustan Frederick Streetille, josta oli lyhyt etäisyys esimerkiksi suurimmalle kauppakadulle Princess Streetille. Tosin tältä kadulta ei löytynyt muuta kuin HMV – levykauppaketjun myymälä, mitään nuhjuisen antoisia vinyylimestoja en tällä kadulla havainnut. Monissa Euroopan kaupungeissa parhaimmat levykaupat löytyvät hieman keskustan ulkopuolelta, veikkaisin tähän osasyynä kiinteistöjen vuokrahinnat, nykyään ei kenelläkään yksityisemmällä levykauppiaalla ole varaa pitää liikettä vilkkaalla ja useimmiten kallisvuokraisella kauppakadulla.

Reissun ensimmäinen levykauppapisto suuntautui Clerk Streetille. Record Shak sai netissä hyvät arvostelut, mutta todellisuus oli hieman valjumpi. Levylaareja koristivat pelkät vinyylien kannet, itse sisältö oli kassan takana arkistoituna. Jotenkin oli tyhmää plärätä pelkkiä kansia, eikai levynmyynti näin tarkkaa hommaa kuitenkaan ole, että sisältö pitää puolittaa varkauksien tai minkä lie vandalismin varalta? Mitään en ostanut täältä, tosin laitoin merkillä että Roy Harperin sekä Valentine(74) ja HQ(75) olisivat löytyneet laarista vajaalla 20 punnalla kappale. Kävellessäni Clerk Streetiä kohti keskustaa vastaan tuli toinen levykauppa: Hog’s Head Music jonka valikoima koostui pelkästään käytetyistä cd-levyistä. Nopean tsekkauksen perusteella hinnat olivat muutamissa punnissa ja valikoima oli varsin kattava. Mutta joo, näitä laserlevyjähän en tullut tänne hakemaan.

Clerk Streetin muuttuessa Nicolson Streetiksi vastaan tuli otos kirpputoreja, jotka olivat perustettu jonkin sydän- syöpä- ym. terveyden edistämisen hyväksi. Nämä kirpparit(Oxfam, Cancer Research Uk, British Heart Foundation ym.) tarjosivat kivoja pikku vinyyliyllätyksiä pikkurahalla. Levyhyllystäni puuttuva Paul McCartneyn Wings – yhtyeen triplalive Wings Over America(76) löytyi 4:llä punnalla, Harry Nilssonin: Knillsson(77) 2:lla punnalla, pari keskeistä Moody Blues-plattaa 70-luvun taitteesta parilla punnalla ja Sladen tiukka Sladest(73) – kokoelma kolmella punnalla.

Reissuni varsinainen kohde oli Vox Box Music toisella puolen kaupunkia, St Stephen Streetillä. Googlauksen perusteella levykaupasta löytyi kattava takahuone, jossa olisi huoneen täydeltä hyvälaatuista vinyyliä kahdella ja puolella punnalla. Itse asiassa muovia lähtikin tuosta huoneesta 1,5:lla punnalla. Kaiken kaikkiaan kyse oli reissuni ylivoimaisesti parhaasta levykaupasta(mitä tässä ajassa ehti tsekkaamaan). Myyjä oli ystävällinen ja eikä liian asiantunteva, jotta pyytäisi liikaa levyistään tai ottaisi liiketoiminnan liian vakavissaan. Sieltä puolentoista eken takahuoneesta tein muutamia ihan osuvia löytöjä, kuten Bad Companya, Stranglersia, Todd Rungrenia ja Robert Plantia. Levykaupan paras ostos oli epäilyttävästi alkuperäiseltä vaikuttava ja erittäin hyväkuntoinen Steve Miller Bandin: Sailor(69) neljällä punnalla. Kuten melkein jokaisella levyreissullani, niin aina jää laariin jotain mieltä kismittävää, tällä kertaa ne olivat Grateful Deadin: Anthem of The Sun(68), Lou Reedin: Transformer(72) ja erittäin harvoin missään näkemäni Bob Dylanin triplakokoelma Masterpieces(78) 25:lla punnalla.

Vox Box:n levykauppias antoi myös auliisti vinkkejä kaupungin muista levykaupoista, varsinkin Elvis Shakespeare olisi kuulemma tutustumisen arvoinen. Kysyin kauppiaalta myös pitkään etsimääni The Pretty Thingsin: Parachutea(70). Ei löytynyt, vaikka hän ystävällisyydessään kilautti kaverillekin kysyen että olisiko hänen kokoelmissaan kyseistä levyä?

Reissullani kävin vielä edellä mainitussa Elvis Shakespearessa Leith Walkilla, joka oli mainettaan huonompi kauppa, lähinnä tarjonnan puolesta, eikä niinkään palvelun ja huolellisen levyjen esillepanon. Laadukasta vinyylimateriaalia ei vaan näyttänyt olevan. Tosin löysin yhden Roy Harperin levyn viidellä punnalla: Born in Captivity(85) ja punnan seinästä Paul McCartneyn All The Best(87) – tuplakokoelman. Samaisella kävelyreissulla poikkesin vielä Elm Rowilla sijaitsevassa Vinyl Villainsilla, josta lähti mukaan muutama kelvollinen platta edukkaaseen hintaan: Todd Rungrenin: Hermit Of Mink Hollow(78) kahdella punnalla, Isley Brothersin: 3 + 3(73) vitosella ja Stills & Young Bandin: Long May You Run(76) seitsemällä punnalla.

Tulipa vielä käytyä Cockburn Streetin alkupäässä olevassa Underground Musicissa, jossa oli rajoitettu, mutta varsin oiva kattaus rokkivinyylejä. Yllättävän vaikeasti löydettävissä oleva Warren Zevonin: Transverse City(89) sujahti levykassiini, kuten myös mainio Jerry Garcia Bandin: Cat Under The Stars(78). Myyjä oli turhan nihkeä tinkaamiselle ja hinnat piti tarkistaa ärsyttävästi netistä. Ei hyvä.

Levymatkailuni ehdoton kärki on edelleen Treehouse Records Minneapoliksessa, Tukholman Nostalgiapalatset on ehkä hyvä kakkonen, Dublinin Trout Music – koju oli yllättävän hyvä, niin ja kyllä tämä Vox Box Music Edinburghissa ottanee sen neljännen sijan. Lontoon matkallani neljä vuotta sitten keskityin nuohoamaan vain Sohon levykauppoja, jotka olivat tarjonnaltaan yllättävän huonoja. Camden jäi tuolloin tsekkaamatta, ehkäpä sieltä olisi löytynyt ne todelliset herkkupaikat? Hollanti ja Amsterdam ovat vielä koskematon kortti, niin levy- kuin muunkin matkailun puolesta. Veikkaisin, että siellä riittäisi vielä tutkivaa joksikin aika ja ehkä myös se Pretty Thingsin: Parachute(70)?

Sounds like Steve Miller Band!

Joskus vuonna 1993 aamuyöstä Ylivieskan Emppu-nimisessä ravintolassa ajauduin juttusille yhden puolitutun paikallisen heebon kanssa. Keskustelun aiheena oli taustalla soiva svengaava rokkibiisi. Itse väitin sen olevan Thin Lizzyä, kun taas tämä paikallinen, vähän susihukkasen oloinen mystinen rekkakuski väitti sen olevan Steve Milleriä. Hetken pinnisteltyä kuuloani promillemäärän alta oli minun myönnettävä tämä musiikillinen tappioni, kyllä vain täähän on Steve Miller Bandin ehkä tunnetuin veisu The Joker.

Jossain vuosien varrella ostin Millerin kyseisen albumin The Joker(73) heppoisena cd-versiona. Levy liittyi arvoasteikollani siihen ”ihan mukavat-sarjaan”, pikkunättiä poppailua ilman suurempaa kunnianhimoa. Jossain kohtaa levyhyllyyni eksyi toinen alelaarien Miller löytö: Italian X-Rays(84).

Muutama viikko sitten lueskelin Soundia 4/1978 ja löysin sieltä mainion Steve Miller – haastattelun/historiikin. Tuolloin elettiin Millerin kaupallista kultakautta, lähimenneisyydestä löytyivät erinomaiset ”hittialbumit” Fly Like an Eagle(76) ja Book fo Dreams(77), jotka myöskin ovat viime aikoina löytäneet tiensä levyhyllyyni, kuten 80-luvun alun hittilevy Abrakadabra(82)

Steve Miller on mielenkiintoinen artisti. Ensinnäkin, Miller ei ole suomalaisille kovinkaan tuttu, mitä nyt menestyi Soundi-lehden äänestyksissä 70-luvun loppupuolella. Steve ei ole mikään nuorukainen, syntynyt vuonna 1943. Steve Miller Band on ollut kasassakin vuodesta 1967 asti. Laadukkaita albumeita Miller on tehtaillut melkoisen tiuhaan, aina 60-luvun lopusta 80-luvun puoleen väliin. Monet tietävät Jamiroquain erinomaisen kakkosalbumin: Return of Space Cowboy(94). Varsinainen rokin avaruuden karjapaimen on kuitenkin Miller, erinomaiselta kolmosalbumilta Brave New World(69) löytyy kappale Space Cowboy ja myös hitissä The Joker lauletaan tästä samasta Millerin ilkikurisesta kosmisesta omakuvasta(Soundi 4/78).

Viimeisenä kahtena vuotena Steve Miller Band on taas aktivoitunut ja julkaissut pari ketterää, tosin enimmäkseen cover-versioista koostuvaa albumia: Bingo!(10) ja Let Your Hair Down(11). Meno on edelleen kulkevaa, mutta auttamattomasti vanhan lämmitystä. Tärkeintä lienee, että vanhat sedät saavat luvan rokata ilman paineita.

Levyhyllyssäni on vielä iso lovi Millerin kohdalla ja useat kerrat levykaupoissa vieraillessani olen sivuuttanut monia hienoja Miller-albumeita, kuten em. Brave New Worldin ja Circle of Loven(81)Voi olla, kertomus täydentyy sitten kun on taas aika mennä eurot kädessä levykauppaan.