Kyllä. Rollarisaaga jatkuu ja heti hypätään sivuraiteille. Esittelyssä ei olekaan studioalbumi nro.2 vaan ensimmäisten levyjen välissä julkaistu, Rollareiden uran kannalta merkittävä ep-levy: Five by Five (64). Viiden kappaleen levy on ajanmukaisesti prässätty seiskatuumaiselle vinyylille. Tuohon aikaan ep tarkoitti nimenomaan seistatuumaista levyä. Usein tämä tiukka vinyylikaiverrus söi pikkulevyn soundia.
Ep oli vähän kuin jatke eka levylle. Homma oli bändillä soitannollisesta koko ajan paremmin hallussa, mutta Jagger & Richards originaaleja ei tältäkään pikkumustalta löydy, sen sijaan koko bändin nimiin laitettuja Nanker Phelge kappaleita löytyy kaksin kappalein: Empty Heart ja terhakka instrumentaali 2120 South Michigan Avenue. Myöhemmin kaikki ep:n kappaleet löytyivät Rollareiden toka levyn jenkkipainokselta: 12x5 (65).
Tämän musiikkijulkaisun merkittävin kappale on lienee lopetuskappale: Around And Around. Bändin yksi monista Chuck Berry - covereista. Rollareiden eka sinkku Come On (63) oli myös Berry-cover, kuten eka levyn tiukasti rokkaava Carol. Muita Berry-covereita ovat ainakin Brown Sugar (71) sinkulta löytyy Let it Rock ja tulevalta Foreign Tongues (26) löytyvä Berry-originaali: Beautiful Delilah. Jollain tapaa Berryn biisit ovat aina sopineet bändin soittopirtaan.
Jos edellisessä Rollari-postauksessa puhuin Jaggerin harpun soitosta positiiviseen sävyyn, niin ei pidä unohtaa Brian Jonesia, joka muita vanhempana ja kokeneempana oli se bändin multi-instrumentalisti, kun Keef ja Mick vielä kehittivät taitojaan. Eka levyn Not Fade Away sisältää vahvaa Jonesin harputtelua. Oletettavasti tälläkin ep:llä haastavimmista harppuosuuksista vastaa Jones, kuten em. Empty Heartin vimmaisessa harputtelussa.
Five by Five on noteerattu 60-luvun merkittävimmäksi ep-levyksi yhdessä Beatlesin Long Tall Sallyn kanssa. Kieltämättä levyllä on kaikki se mitä bändiltä voi tuossa vaiheessa kaivata. Nälkäistä soittoa, hyviä biisivalintoja ja lupaus tulevasta, kun omat biisit alkavat valtaamaan tilaa. Toki jo vuoden 1964-65 vaihteessa Jagger & Richards originaaleja alkoi ilmestyä sinkkuina, mutta rollarisinkkusaaga on lähestulkoon täysin oma tiensä ja siihen ei aikani välttämättä riitä, ainakaan tällä erää.
Onnekkaana voin sanoa, että omistan originaalin Five by Five ep:n sekä Record Store Day:n uusintaprässin vuodelta 2013. Vajaan 13 minuutin ep on nopeasti kuunneltu, mutta sisältöhän on täyttä tavaraa. Eikun kohti uusia seikkailuja ja varsinaista toista studioalbumia.
Asia jota olen pitkään miettinyt ja...pelännyt. Nimittäin, kirjoittaa arvio jokaiselta Rollarilevystä. Tässä sitä nyt ollaan. Urakka on alkanut. Totaalista turhuutta ja hulluuttako? Käyttää nyt tehokasta peliaikaa/elämisenaikaa tällaiseen mammuttiurakkaan, kun maailmanluokan kriitikot tai tekoäly voisi hoitaa homman uskottavammin ja helpommin. Vai voiko? Haluan uskoa, että yhden Pohjois-pohjanmaalaisen tyypin mielipiteet ovat myös kiinnostavia ja vakaasti uskon, että pystyn valottaa teksteilläni jotain Rolling Stonesin maagisestä ytimestä, että miksi tämän musiikin seuraan kannattaa ajautua.
Rolling Stones on tuonut elämääni niin paljon hyvää, luonut uskoa ja jatkumoa, että liikkeen voimaa meidän maallisessa maailmassa voi venyttää aivan loputtomiin. Ja kyllä, nämä ukot ovat ansainneet ehkä noin tsiljoonanne fanistatementtinsä. Kaikki nämä rakkaat levyt joista nyt alan kirjoittaa, ovat todellakin kirjoituksen arvoisia.
Oma kriittisyysteni näitä arvioita kirjoittaessa on tuskin huipussaan. Voinko antaa millekään Rollarilevylle alle kiitettävää arvosanaa? Vaikea kysymys, sillä jokaista plättyä rakastan omalla tavallani, sen mahdollista heikkouksista huolimatta. En pystyne pitää tohkeissaan olevaa fanipoikaa etäällä arvioistani. Mutta nyt jo tiedän, että minunkin rollariarvioista löytyy niitä reilusti alle kiitettävän arvosanan saavuttavia levyjä. Numeraalinen arviointitaulukkoni tulee olemaan: 0-10.
Mitään aikarajaa en anna tälle mammuttiprojektilleni. Levyarviot saattaa tulla valmiiksi tämän vuoden, jopa kesän aikana...mutta todennäköisesti tähän urakkaan kuluu vuosia. En pidä kiirettä, mutta en myöskään pidättele, jos sanomisen tarve on kova, niin annan palaa. Myöskään sanomisen mittaa en tarpeettomasti venytä, jokin levyarvio voi tulla varsin lyhyenä, kuin alaviitteenä, mutta jokin arvio voi kasvaa pitkäksikin. Tähän mahtiponnistukseen saattaa kuulua tärkeitä sivuraiteita, kuten tietyt live- ja kokoelmalevyt ja ennen kaikkea Mickin ja Keefin mainiot soololevyt. Katsotaan mihin tämä tie vie.
Kesällä ilmestyy Rolling Stonesin kahdeskymmenesviides studioalbumi: Foreign Tongues (26). Ennen kuin päästään sinne asti, niin aloitetaan tämä tarina ihan alusta, vuodesta 1964 jolloin ilmestyi bändin esikoisalbumi Rolling Stones (64), jonka jenkkiversio tunnetaan nimellä: England's Newest Hit Makers (64). Alkujaan Stonesit olivat silkkaa bluesrokkia ja kappaleet olivat enimmäkseen covereita. Eka levyltä löytyy vain yksi Jagger/Richards-kappale: Tell Me. Tuo popmainen kappale(jossa Keef on helposti erotettavissa taustalaulusta) onkin levyn kiinnostavinta antia, verrattuna noihin aika perustason cover-valintoihin. Kappale on vuosien myötä kerännyt lisää arvostusta ja se löytyy esim. Martin Scorcesen Mean Streets (73) leffan soundtrackilta.
Reilun puolen tunnin mittainen esikoisalbumi on kaikin puolin mallikelpoinen suoritus uudelta lupaavalta brittitulokkaalta. Vaikka mennään lainakappaleiden varassa, niin jo nyt Rollareiden oma soundi on erotettavissa, kuinka nuori vitaalinen bändi on ottamassa bluesia nupullaan olevan tyylinsä tueksi, joka tarvitsi vielä jokusen vuoden lisää, sekä enemmän Jagger/Richards originaalikappaleita.
Cover-kappaleita toimivat parhaiten levynavaajat: Route 66 (UK) ja Not Fade Away (US). Biisijärjestys oli siis hivenen erilainen näiden kahden painoksen kesken. Pidän brittipainoksia enemmän "alkuperäisimpänä" kuin jenkkipainoksia. Muilla alkupään levyillä jenkkipainokseen lisättiin enemmän sinkkubiisejä, kun taas brittipainoksilta niitä ei löytynyt.
Levyllä lanseerattiin myös mystinen Nanker Phelge niminen biisintekijä, joka tarkoitti koko bändiä. Näin ollen kaksi biisiä tältä levyltä meni koko bändin nimiin. Näistä toinen Little by Little,Not Fade Away sinkun b-puoli, on varsin vaikuttava veto. Legendan mukaan Jagger olisi laulanut kappaleen vahvassa humalassa. Brittiversiolta löytyy kappale I Need You Baby (Mona), joka muistuttaa todella paljon Not Fade Awayta. Se voi olla syy miksi molemmat kappaleet eivät löydy britti- ja jenkkiversioilla. Tietokilpailukysymys: miltä vaikuttavalta suomifilmiltä löytyy kyseinen "Mona" kappale?
Koska kyseessä on näinkin merkittävän bändin esikoisalbumi, niin kovin huonoa numeroa en pysty antamaan. Energia ja meininki on kohdallaan. Jaggerin laulajan karisma on jo tällä levyllä läsnä, parikymppinen brittipoika haastaa heti kättelyssä bluesesikuvansa ja luo jotain täysin uutta ja omaa lauluilmaisua. Hyvin mieluisaa on myös kuunnella Jaggerin huuliharpun soittoa, jota löytyy riittämiin tältä levyltä. Tiukasti soittaa myös koko muu bändi. Wattsin kannut kuljettaa karavaania jo nyt vuosien varrella tutuksi tulleella jouhevuudella. Tämä valtavan pitkä menestystarina on saanut onnistuneen lähtölaukauksen.
