Lempäälä again - Levymessut 22.4.2012, Ideapark

Luin tänään sunnuntain Hesarista erittäin hyvän kolumnin levykauppojen katoamisesta, kirjoittajana toimi Flaming Sideburns – mies Jarkko Jokelainen. Erityisesti jutussa kosketti loppupyyntö olla tilaamatta niitä levyjä näiltä verottomilta saarilta parin euron takia. Haluammeko, että paikkakuntamme kivijalkalevykauppamme kuolevat pikkuhiljaa pois, voinko kuvitella tilannetta että Swamp Music tai Epe’s Tampereelta lopettaisi toimintansa? En voi, enkä halua. Juttu oli tietenkin kirjoitettu tätä viime lauantaista 21.4 Record Store Day:ta silmällä pitäen, eli kansainvälistä levyjenostopäivää. Tänä päivänä useat artistit julkaisivat jotain spesiaalimateriaalia ja muutenkin levymyyntiin saatiin yksi kiimainen piikki lisää. Kuulemma tämän päivän ansiosta levyjä myydään enemmän kuin jouluna. Erittäin hyvä homma sanon minä. Itse pääsin tuttuun levyjenpöyhimishurmokseen seuraavana päivänä Ideaparkin levymessuilla. Taskuun oli laitettu nätti nippu seteleitä, nahkarotsi oli jätetty keväisen ilman vuoksi autoon ja kankainen levykassi roikkui huolettomana olalla. Mies oli taas valmis sukeltamaan syvään pvc-muovin jättömaille.

Ensimmäinen laari tarjosi varsin antoisan kattauksen, Cat Stevensin: Mona Bone Jakon(70), pari kappaletta Beach Boysia, Policen Ghost in a Machine(81) ja Ry Cooderin Jazz(77) olivat eka laarin kärkilöytöjä vaatimattomaan kahden ja puolen euron kappalehintaan. Sormien lämmetessä seuraavalta, edellisen tapaan svedulaarilta, löytyi hulppea euron löytö: Was(Not Was): Are You Okay?(90). Keskiössä olivat jälleen kerran ruotsalaiset levymyyjät antoisine laareineen. Vähän kirpaisi kun tuli käveltyä välinpitämättömästi kotimaisten myyjien laarien ohitse, mutta ei voinut mitään, kun ruotsipoikien hinnat olivat kohdillaan. Ei silti, esimerkiksi Tamperelaisen Swamp Musicin vinyylitarjonta oli varsin edustavaa, mutta saman 15-20 euron Neil Youngin löysi rajanaapureiden pöydästä puolet halvemmalla. Piti tehdä kukkaroa kuunteleva valinta. Niin, kuka niiden kivijalkalevykauppojen puolesta oikein puhukaan? Seikkailu jatkui laarilta toiselle. Parhaimmat löydöt tein vähän sieltä täältä. Levykassiin eksyi muun muassa The Clashin: Combat Rock(82) vitosella, ex-rollarikitaristi Mick Taylorin soolo: Mick Taylor(79) ja No Nukes(80) – livetriplalevy myös vitosella, jossa eri artistit, muun muassa Bruce Springsteen, Doobie Brothers ja Jackson Browne kampanjoivat ydinvoimaa vastaan yhteisessä konsertissaan.

Levymessut huipentui muutamaan rokin klassikkolevylöydökseen. Pitkään olin suhtautunut vähän välinpitämättömästi tähän 60-70-luvun superkokoonpanoon Crosby, Stills, Nash & Young, enkä ollut oikein tosissaan ottanut edes heidän rokin klassikoihin lukeutuvaa esikoisalbumiaan: Deja Vu(70). Esimerkiksi Fleet Foxes – miehen Robin Pecknoldin ynnä muiden nykymuusikkojen ylitsevuotava CSN&Y diggailu oli pistänyt lähinnä ärsyttämään. Kyllä niitä stemmoja ovat muutkin osanneet laulaa, esmes niinkin reliikki bändi kuin Beach Boys. Joka tapauksessa nyt otin tietoisen riskin ja ostin varsin sopuisaan hintaan levyt: Deja Vu(70), CSN(77) ja Stephen Stills(70) soolon. Nyt olen vasta varovaisessa ensimmäisen ja toisen kuuntelun vaiheessa ja täytyy kertoa, että kritiikin kuoreni on murskana, tuo Stephen Stillsin soolo on hävyttömän hyvän kuuloista tavaraa, puhumattakaan tästä Deja Vu – klassikosta. Lähteiden mukaan myös pätevä platta: CSN(77) saa vielä odottaa vuoroaan, ei makeaa mahan täydeltä.

Ostomääräni levymessuilla pysyi oman mittapuuni mukaan kohtuudessa, noin kaksikymmentä levyä kolmen ja puolen euron keskihintaan. Väittäisin jopa, että huttua tuli tällä kertaa hankittua vähemmän ellei Roy Orbisonin ”köyhän kauden” sooloa Regeneration(77) laske sellaiseksi? Kaikkien aikojen levymessut listallani tämä tapahtuma kipusi pistesijoille, muttei millään muotoa mitalisijoille. Ihan hyvät messut, naapurin levymyyjiä tuli taas tuettua sen verran, että heillä on syytä tulla ensi syksynä uudelleen Tampesteriin. Toivotaan niin.

Radiohead - The King Of Limbs

Melkein huomaamatta Radiohead puski uuden lättysen markkinoille helmikuun loppupuolella. The King Of Limbs(11) nimeä kantava 8 biisin kokonaisuus jäi muutaman kuuntelukerran jälkeen melko lailla unholaan. Huomasin levyn vielä löytyvät mp3-soittimen ”uusimmat-listalta”, pitkän junamatkan siivittämänä annoin levylle vielä yhden tilaisuuden.

Niinhän siinä sitten kävi, että levy luikahti liiveihini jo ensimmäistä biisistä Bloom alkaen. Talven hajamielinen powerplay-kuuntelu oli kylvänyt siemenet, jotka olivat nyt versoneet vähintäänkin uljaiksi oraiksi. On hienoa todeta, kuinka hyvin levyn biisit täydentävät keväistä junamatkaani, soljuvat kanssani pitkin pohjanmaan lakeuksia, pysähtyvät Härmän asemille, ottavat uusia nousukohtia ja jokaisella kappaleellaan täydentävät tätä varsin ehjää albumikokonaisuutta.

Morning Mr.Magpie, Little By Little ja jopa ensin alkuun varsin hälyiseltä kuulostanut Feral, kuinka hienosti ne liittyvät levyn kokonaistunnelmaan. Nyt ei enää lainkaan tunnu siltä, että musiikkilehdet eivät vaan uskalla antaa Radioheadille neljää tähteä huonompia arvioita, koska tämä on vähintäänkin neljän tähden levy.

Viime aikoina on kiitettävästi palattu 90-luvun pöhötysvuosilta takaisin inhimillisiin albumimittoihin, moni albumi saa sanottavansa sanottua 40 minuutin mitassa, kuten tämä Radioheadinkin uutukainen. Levyn julkaisun jälkeen käytiin voimakasta spekulaatiota siitä, että onko The King Of Limbsille tulossa vielä tämän vuoden aikana ”kakkososa”? Nämä huhut kuitattiin bändin toimesta noin viikko sitten: sisaralbumia ei ole tulossa! Sen sijaan vuosittaisen Record Store Day:n yhteydessä Radiohead julkaisi vielä kaksi kelvollista biisiä: Butcher ja Supercollider.

Lopuksi puutun vielä yhteen asiaan, miksi aina Radioheadin yhteydessä tietyn apokalyptisella tavalla riipaisevan biisiformaatin tekeleet saavat varauksettoman ylistyksen sekä kriitikkojen ja fanien keskuudesta. Kyse on hitaista biiseistä, jotka ovat täynnä surullista kuunmaisemaa, mutta ilman mitään merkittävää musiikillista koukkua tai melodiaa. Tällä kertaa esiin nostettu helmi on nimeltään: Codex! Miksi minä en ihan syty? Muistanette Kid A:n(00) How to Disappear Completely tai Hail To The Thiefin(03) You and Whose Army. Sama vika, setä ei syty sitten millään.

Sen sijaan uuden levyn toka vika biisi Give up The Ghost on samaa sarjaa, mutta mielestäni paljon parempi biisi, tässä on surun vivahteet hyvin esillä ja balanssissa. Oma juttunsa on tietenkin se, että mitä kohtaa ihmisessä tällainen äärisurullisen kuuloinen musiikki ravitsee? Nythän on kevät...

http://www.youtube.com/watch?v=cfOa1a8hYP8&feature=player_detailpage