Melkein huomaamatta Radiohead puski uuden lättysen markkinoille helmikuun loppupuolella. The King Of Limbs(11) nimeä kantava 8 biisin kokonaisuus jäi muutaman kuuntelukerran jälkeen melko lailla unholaan. Huomasin levyn vielä löytyvät mp3-soittimen ”uusimmat-listalta”, pitkän junamatkan siivittämänä annoin levylle vielä yhden tilaisuuden.Niinhän siinä sitten kävi, että levy luikahti liiveihini jo ensimmäistä biisistä Bloom alkaen. Talven hajamielinen powerplay-kuuntelu oli kylvänyt siemenet, jotka olivat nyt versoneet vähintäänkin uljaiksi oraiksi. On hienoa todeta, kuinka hyvin levyn biisit täydentävät keväistä junamatkaani, soljuvat kanssani pitkin pohjanmaan lakeuksia, pysähtyvät Härmän asemille, ottavat uusia nousukohtia ja jokaisella kappaleellaan täydentävät tätä varsin ehjää albumikokonaisuutta.
Morning Mr.Magpie, Little By Little ja jopa ensin alkuun varsin hälyiseltä kuulostanut Feral, kuinka hienosti ne liittyvät levyn kokonaistunnelmaan. Nyt ei enää lainkaan tunnu siltä, että musiikkilehdet eivät vaan uskalla antaa Radioheadille neljää tähteä huonompia arvioita, koska tämä on vähintäänkin neljän tähden levy.
Viime aikoina on kiitettävästi palattu 90-luvun pöhötysvuosilta takaisin inhimillisiin albumimittoihin, moni albumi saa sanottavansa sanottua 40 minuutin mitassa, kuten tämä Radioheadinkin uutukainen. Levyn julkaisun jälkeen käytiin voimakasta spekulaatiota siitä, että onko The King Of Limbsille tulossa vielä tämän vuoden aikana ”kakkososa”? Nämä huhut kuitattiin bändin toimesta noin viikko sitten: sisaralbumia ei ole tulossa! Sen sijaan vuosittaisen Record Store Day:n yhteydessä Radiohead julkaisi vielä kaksi kelvollista biisiä: Butcher ja Supercollider. 
Lopuksi puutun vielä yhteen asiaan, miksi aina Radioheadin yhteydessä tietyn apokalyptisella tavalla riipaisevan biisiformaatin tekeleet saavat varauksettoman ylistyksen sekä kriitikkojen ja fanien keskuudesta. Kyse on hitaista biiseistä, jotka ovat täynnä surullista kuunmaisemaa, mutta ilman mitään merkittävää musiikillista koukkua tai melodiaa. Tällä kertaa esiin nostettu helmi on nimeltään: Codex! Miksi minä en ihan syty? Muistanette Kid A:n(00) How to Disappear Completely tai Hail To The Thiefin(03) You and Whose Army. Sama vika, setä ei syty sitten millään.Sen sijaan uuden levyn toka vika biisi Give up The Ghost on samaa sarjaa, mutta mielestäni paljon parempi biisi, tässä on surun vivahteet hyvin esillä ja balanssissa. Oma juttunsa on tietenkin se, että mitä kohtaa ihmisessä tällainen äärisurullisen kuuloinen musiikki ravitsee? Nythän on kevät...
http://www.youtube.com/watch?v=cfOa1a8hYP8&feature=player_detailpage
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti