Neil Young & Crazy Horse - Barn

Loppuvuoden uljain veteraaniesitys rokin rintamalla lienee Niilon ja Hullun Hevosen Barn (21). Olen kuullut monta hyvää vertausta kavereiltani levyn musiikista: "kone joka on tuskallisen hitaasti hirttämässä kiinni, musiikki joka huojuu, meinaa sortua, mutta on perustaltaan vahvaa". Komppaan noita sanomisia. Barn on veteraanien intuitiivinen retki, jossa jokainen tietää paikkansa,  jotka eivät ole enää niin vetreässä kunnossa, mutta tietävät mitä on luoda musiikillinen yhteys toiseen ihmiseen. 

Levyn ehkä suurimman kappaleen Welcome Back videossa vanhat miehet huojuvat ja nostavat käsiään soittimien kielille, juuri sen verran kuin jaksavat, mutta se riittää. Pari vuotta sitten liki kuoleman kielissä käynyt basisti Billy Talbot pysyy hädin tuskin tuolillaan, mutta hoitaa homman komeasti maaliin. Edelliselle Colorado (19) levylle vahvistukseksi otettu Nils Lofgren kutoo Neilin kanssa maukasta kitarapunosta. Lofgrenin muistetaan toki Tonight's The Night (75) levyn aikaisena Crazy Horsen ns. ulkojäsenenä. Nyt ympyrä on sulkeutunut ja Nils on ottanut kai pysyvästi paikkansa bändissä, kun vakikitaristi Frank Poncho Sampedro siityi eläkkeelle parisen vuotta sitten.

Neil on autotunetetulle ajalle kauhistus, jatkuvaa huojuntaa ja keskeneräisyyttä, niin vokaaleissa kuin kitaroissakin. Mutta juuri tuo jopa epävireinen soundi tekee musiikista suurta ja aitoa. Toisaalta nuotissakin pysytään juuri sen verran kun on tarpeen. Itseasiassa tämä keskeneräisyys on tietoista ja tavaramerkinomaista. Neil luottaa enemmän fiilikseen, kuin teknisesti täydelliseen ottoon. Toisaalta levyn päättävä Don't Forget to Love on kaunis ja muodossaan pysyvä balladi. Song of The Seasons kuulosti korviini ensi kuulemalta uskomattoman valjulta ja keskeneräiseltä kappaleelta, mutta nyt se puolustaa paikkaansa levyn avausbiisinä. Kaikki levyn biisit eivät ole kovin mielenpainuvia, esimerkiksi Canerican kuulostaa jotenkin kiusallisen tutulta Neil-biisiltä.

Levy on varsin koherentti kokonaisuus, mutta en sanoisi, että se olisi tämän vuosituhannen paras Neil-levy. Muutaman vuoden takainen The Promisen of Real taustabändin kanssa tehty väkevä Visitor (17) haastaa vahvasti uutukaisen ja on mahdollisesti biisimateriaaliltaan jopa tätä vahvempi. Myös kymmenen vuoden takainen Psychedelic Pill(12) tupla-albumi pesee Barnin. Mutta tämän vuosituhannen Top 3:seen mennään niukin naukin. Tai noh, akustinen Silver & Gold (00) avasi vuosituhannen vahvasti ja myös Prairie Wind (05) on vahva esitys, että kyllähän tätä materiaalin leveyttä riittää.

Pidetään fokus kuitenkin tässä päivässä ja tässä alkavassa vuodessa, joka ei tarjoa mitään riemunsekaisia visioita johtuen tästä maailmanlaajuisesta kulkutautitilanteesta. Neil Young hulluine heppoineen on laittanut live-esiintymiset suosiolla jäihin ja aikoo keikkailla vasta kuin koronatilanne kunnolla helpottaa. Alkavalle vuodella on lupailtu Harvestin (72) 50v. deluxe-painosta, julkaisematonta Toast- nimistä Crazy Horse plattaa vuosituhannen alusta. Ragged Glorysta(90) piti tulla myös laajennettu painos. Myös uuden levyn äänityksetkin on aloitettu, kertoo Neil Uncut-lehden tuoreimmassa numerossa.(Uncut, 2/2022). 

Uutta musaa tarjoillaan veteraanin vanhoista viljalaareista ja tuoreimmista siiloista myös tällekin vuodelle. Mielenkiinnon ylläpitämiseen mahdollisesti vaikuttaa se, että artistilla itsellä on palava tarve julkaista koko ajan jotain. Ainakin oma mielenkiinto pysyy vielä yllä, etenkin kun taso on vielä vähintäänkin hyvää.

Huonoa seuraa ja hulluja hevosia

Hämmästyttävän raikkaasti soi Bad Companyn kuudes ja viimeinen studioalbumi: Rough Diamonds(82). Tällä levyllä teknologia ja luomuisa äijärock lyövät hedelmällisesti kättä. Paul Rodgersin viimeiseksi jäänyt Bad Company-levy on mainettaan parempi. Selkeä, kirkas, mutta samanaikaisesti roteva rock-soundi takoo sanoman selkeästi kuulijan korvien väliin ja rytmiä vailla oleviin jalkoihin. Olen aseeton tämän levyn äärellä.

Bad Company ja sitä edeltänyt Free olivat Paul Rodgersin uran kaksi huippubändiä, muun muassa kappaleet All Right Now, My Brother Jake, Wishing Well, Feel like Makin Love, Can't Get Enough olivat isoja rokkihittejä Paul Rodgersin kultakaudelta, 70-luvun alkupuolelta. Vertailukohtiin nähden Hämmästyin kuinka timanttisesti soi Rough Diamonds(82). Avausraita Electric Land on sellainen biisi, jonka Rival Sons haluaisi tehdä tänä päivänä, jos vain kykenisi. Kauttaaltaan levyn biisit ovat vahvoja ja korvakäytäviä hyväileviä, myös sinne tarttuvia. Rough Diamondsin(82) aikaista videota oli vaikea löytää, niinpä videon virkaa toimittaa edellisen, myöskin vahvan, albumin Desolation Angels(79) tykkibiisi. Niin, toisaalta epäilen, että mikä tahansa biisi kuulostaa herra Rodgersin suussa hyvältä. The Rokkikukko!

Toinen torstain ihmelevyni on Neil Young and Crazy Horsen: Reactor(81). Tämä on Niilon tuotannon sitä tuntemattomampaa laitaa, levyn kohdalta ei puhuta klassikosta ja levy saikin aikoinaan vähän nuivan vastaanoton. Itse ostin levyn 80-luvulla Oulusta jostain divarista, jota tuskin enää on olemassa. Maksoin levystä 15 markkaa. Muutaman kuuntelun jälkeen levyhylly nielaisi levyn, eikä ollut enää syytä siihen palata. Liian ruhjovaa musiikkia ilman kunnon melodioita, outoa junttausta, kaiken kaikkiaan liian kovaäänistä, kuin vasaran pauketta, rakennustyömaan ääniä tai säiliöjunan liiallista vauhtia.

Tänä päivänä Reactor(81) soikin selväpiirteisenä, energisenä, ei sittenkään liian romuluisena vaan hyvinkin soveliaana työviikon junttaavaan junankyytiin. Kahdeksan biisin jytäteos soi komeasti ja saa perheen pienimmänkin väen jalat vipattamaan. Opera Star, Southern Pacific, Shots ja hypnoottisesti rokkivasaroitaan paukutteleva T-Bone edustavat levyn parasta antia. Tällä biisillä toistetaan kahta riviä: "Got Mashed Potatoes, Ain't got no T-Bone". Kaikessa yksinkertaisuudessaan miltei nerokas tekele.

Tämänkään levyn biiseistä en löytänyt kunnollista YouTube-videota, siispä luon katseen jo seuraavana vuonna ilmestyneeseen Neil-eepokseen: Trans(82). Tämä levy olisi myös oman blogijutun arvoinen. Ehkä sellainen vielä seuraa...

Hullun hevosen kyydissä - Neil Young & Crazy Horse, Kaisaniemi, Helsinki. 5.8.2013

Kaisaniemenpuiston musiikki-iltapäivän avasi Markus Nordenstrengin vetämä all-stars kokoonpano, mukana oli muun muassa Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Ninni Poijärvi ja Tokela. Vähän myöhään paikalle valuneena kerkesin kuulemaan tältä kokoonpanolta vain pari rollari-coveria ja The Bandin The Weightin, jonka Jonna Tervomaa lauloi upeasti.

Seuraava esiintyjä, eli J. Karjalainen heitti takuuvarman noin tunnin mittaisen setin. Pääpaino oli(onneksi) uuden levyn matskussa. Keikka alkoi pelottavasti Kolmella Cowboylla, jota seurasi teräksinen versio uuden Et Ole Yksin(13) levyn hitistä Mennyt mies. Bändi toimi kuin ajatus, isoimmat pointsit menivät varsin tyylikkäälle kitaristille, Mikko Lankiselle, jonka lankku soi terävästi ja nautittavasti. Keikan kohokohta oli mielestäni uuden levyn Meripihkahuone, joka soi(yllättäen?) levyversiota paremmin, svengaavana ja vauhdikkaana. Keikkaa koristivat muutamat mustat lasit aikaiset biisit, kuten hieno versio kappaleesta Hän ja vauhdikas Sekaisin. Kiva yllätys oli myös Tähtilampun alla(92) - levyn Avaruuden ikkuna. Hyvä keikka.

Ennen Niilon ja hullun hevosen keikkaa taivas repeili hiukan ja pudotti muutamat virkistävät tipat pikku helteessä hioustuneen ja varsin varttuneen yleisön päälle, jonka keski-ikä oli varmaan 50+ ellei enemmänkin. Neil poppoineen aloitti aikalailla aikataulun mukaisesti, eli puoli kahdeksalta. Ensimmäiseksi kuultiin Ragged Glorylta(90) vahva versio kappaleesta Love and Only Love. Tätä seurasi Rust Never Sleepsin(79) Powderfinger. Uuden Psychedelic Pill(12) levyn nimikappale kuultiin kolmantena. Keikan alkupää huipentui myös uuden levyn kappaleeseen Walk Like a Giant, jonka vihellysriffi soi vielä seuraavana aamuna päässäni. Versio kesti vähintääkin sen vartin ja lopun kitaraujellukset kera tuulikoneen kautta lennätetyt muovipussin ja sanomalehden riekaleet nostivat kappaleen ihan omaan ulottuvuuteen.

Niin, miten sen oikein kuvailisi, Crazy Horsen voiman, tämän omintakeisen ja alkuvoimaisen kvartetin hienouden? Mietin keikan aikana yleisöä, jolla ei ollut tuntumaa Crazy Horse-soundiin, että miltäkö se mahtui tuntua ensi kertaa kuunneltuna? Oliko Crazy Horsen kulmikas rocktranssi hyvinkin epäesteettistä kuunneltavaa? Itse kun tiesi mitä odotti, niin sen myös nieli kaikkine karvoineen. Alun neljän kappaleen ja noin 40 minuutin sähkötranssin jälkeen tarjoiltiin varsin makoisa akustinen kimara. Sen aloitti ilmeisesti ihan uusi, kaunis biisi Hole in The Sky. Biisistä olin erottavinaan globaalia sanomaan ilmastomuutoksesta. Tästä edettiin kolmeen pelkästään Niilon kitaralla esittämään kappaleeseen, näistä ensimmäinen Comes a Timen(78) Human Highway miellytti minua kovasti, kyseinen kiekko onkin yksi suosikkejani. Tätä seurasi suorastaan itkettävän kaunis versio Heart of Goldista. On hämmästyttävää huomata kuinka hyvälaatuinen on edelleen Neil Youngin lauluääni, mieleen tuli archives-sarjan Live At Massey Hall(71) joka piti julkaista ennen Harvestia(72), mutta kohtasi päivänvalon vasta jokunen vuosi sitten. Tällä Massey Hallin keikalla Neil esitti ilmeisesti ensimmäisen kerran Heart of Goldin, ja sama lumovoima oli edelleen tallessa, uskomattoman kaunis kappale ja sen täydellisen läsnäoleva esittäjä, jokainen sana kuulosti aidolta ja todelta. Kiitos Neil!

Myös versio Dylanin Blowin in The Windistä toimi, vaikka ystäväni epäilivät biisin tarpeellisuutta, omasta mielestäni se puolsi paikkaansa keikalla. Niilon selkeä, omalla tavallaan jopa runonlausuntaa muistuttava artikulaatio avasi biisin lyriikat varsin vaivattomasti. On noloa tunnustaa, mutta Dylanin versiossa en ole sanoituspuolta kovin syvällisesti tutkaillut, mutta näinhän se usein menee(varsinkin Dylanin tapauksessa), että biisin tekijä ei ole välttämättä sen paras tulkki. Keikan toinen uusi kappale(?) Singer Without a Song toimi myös mainiosti. Tässä kohtaa Neil oli siirtynyt pianon ääreen ja basisti Billy Talbot lauloi yhdessä maestron kanssa biisin herkkää kertosäettä. Talbotin tulkinta ei ollut lainkaan hullumpi ja jostain luin että kyseiseltä basistilta on juuri ilmestynyt oma sooloalbumikin.

Paluu Crazy Horse-soundiin tapahtui uuden levyn Ramada Innillä, varsin komea ja vaikuttava kappale tämäkin, tosin varttitunnin ellei jopa 20 minuutin mittainen. Biisin aikana kerkesin mielessäni toivoa jo aikoinaan Kirkan coveroimaa Cinnamon Girliä, joka ilokseni tulikin seuraavaksi. Keikan yksi kohokohdista oli myös varsin kokeellinen, miltei posketon versio Ragged Glorylta(90) löytävästä Fuckin' Up:sta. Tässä kohtaa valokeilaan pääsi kakkoskitaristi Frank Poncho Samprero, jonka kujeellinen keskisormen vilauttelu yleisölle keitti tunnelman varsin oudoksi, kappale löysikin ihan uuden "haistattelevan" komppinsa, jossa meidän yleisön piti toistaa rytmikkäästi Fucked Up! Kappaleessa oli paljon lauluimprovisaatiota, miltei räp-elementtejä, kiitos Sampreron.

Ennen encorea soitettiin vielä rautainen versio Rust Never Sleepsin(79) Hey Hey, My My(Into the Black). Biisin yksi kuuluisin toteamus "rock'n' roll never dies" tuntui täysin uskottavalta. Tällaisen illan ja keikan perusteella rock'n' roll ei ole koskaan ollutkaan kuolemassa. Neil Young ja hänen mainio Hullu Hevosensa tarjosi sellaista yhteissoiton ja läsnäolon juhlaa että oksat pois. Kaiken lisäksi musikanteilla tuntui olevan hauskaa lavalla, joka oli varsin mukavaa seurattavaa.
Neilin livekarisma oli myös koko keikan ajan aivan omaa luokkaansa. Niin, hankala tätä on täysin sanoiksi pukea. Hemmetin hieno keikka jota on vaikea verrata kenenkään muun artistin keikkaan, koska Niilo heppoineen painii ihan omassa kategoriassaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta lyönti on vielä kova, ehkä planeetan kovin 65+ rock-kokoonpano väittäisin.