Kuinka paljon odotin tätä albumia? En ehkä kerennyt odottamaan, kun en ollut edellistäkään kunnolla kuullut, enkä sitä edellistä, enkä sitä... Hieman nyt valehtelen, sillä Niilon nykyisen taustabändin Chrome Heartsin edellistä albumia Talkin' to the Trees (25) olen kuunnellut paljon autossani ja pitänytkin siitä. Ei mikään täyden kympin levy, mutta sellainen perus 7/10 albumi.
Edellisiin levyyn verrattuna Second Song on sävyltään mietteliäämpi ja surumielisempi, mutta toisaalta ovatko kaikki Neil Young levyt samasta puusta veistettyjä, muoto ja sävel kulkee aina tuttuja latuja, että kuuntelenko samaa albumia aina uudestaan, vaikka kyseessä olisikin uusi albumi? En tiedä, mutta maailmaan pitää jättää jälkiä, kestäviä ja laulettuja viestejä, muistoja, opaskylttejä ja bannereita. Neil Young ei ole unohtanut maailmaa ympäriltään. Hän jos kukaan, jaksaa edelleen taistella ihmisyyden, luonnon ja kaiken hyvän puolesta. Lyriikat eivät aina ole kaikista omaperäisempiä, mutta ne ovat aitoja ihmisyyden henkäyksiä, tarpeellisia kannanottoja, melkein rukouksia.
The Foggy Edge of Time aloittaa levyn lupaavasti. Parempi aloituskappale kuin edellisen levyn osoittelevan sentimentaalinen Family Life. Toisena kuultava, pitkähkö Day after Day jatkaa mukavasti ja nousee levyn parhaimmistoon. Earth Girl on pieni akustinen helmi, jota on erilaisilla soittimilla koristeltu kivasti. Hyvin perinteisen kuuloinen Neil-rakkauslaulu, suorakin, kenelle muullekaan omistettu kuin Neilin omalle sydänkäpyselle Daryl Hannahille...vaiko itse äiti maalle? Ota tästä sitten selvää. On tavallaan hellyyttävää kuunnella 80-kymppisen miehen rakkauslauluja. Tämä kommentti kaikella kunnioituksella.
Levyn keskeinen biisi on nimikappale, 11 minuutta kestävä Second Song, joka tavallaan tiivistää kaiken tämän ajassa leijuvan älyttömyyden, surun ja näköalattomuuden. Oikeastaan levy tarvitsee vain tämän kappaleen, muut biisit ovat vain tarpeellista täytettä. Vanha mies katsoo maailmaa tyynesti ja surumielisesti, kuinka asiat muuttuu, hyvät asiat katoaa, mutta unelmat syntyvät aina uudestaan, niin kuin uudet riimit aamulla herätessään, jotka eivät päästä lauluntekijää vieläkään pakoon. Biisi on henkistä sukua sellaisille Neil-klassikoille kuin Cortez The Killer tai Will To Love, hitaasti soljuvaa musiikillista mantraa, joka hypnotisoi kuulijan.
Vain seitsemän biisin albumi kellottaa kuitenkin 42 minuuttia. Toinen pitkä biisi on lopusta löytyvä rauhaksiin kulkeva Soon I Might Be Going, joka ärhentelee vielä valkoisen talon suuntaan, niin säkeistöjen välissä murisevalla kitaralla, kuin lyriikallaan. Täytyy sanoa, että on hyvä kun joku uskaltaa sanoa miten huonosti asiat ovat, vaikka liika sanominen syökin runollisuutta. Pelkkää yhteiskunnallista paatosta levy ei suinkaan ole. Albumi lopusta löytävä I'll Love You Forever on toinen 1960-luvulla tehdystä levyttämättömistä kappaleista. Kaunis ja vähän kuriositeetinomainen biisi.
Ei mitään uutta Neil-taivaan alla, sitä hyvää ja kaunista, lohdullista ja surumielistä. Lauluja, jotka pitää laulaa. Kantaaottavia lauluja ja niitä lauluja, jotka ovat toiselta laidaltaan häpeämättömän kauniita ja täysin vapaita ironiasta. Sen näkisin Neil Youngin vahvuudeksi. Koen tämän levyn tarpeelliseksi ja tähän aikaan sopivaksi, vaikka ei puhuta mestariteoksesta, mutta kohtuullisen ehjästä ja kuunneltavasta levystä kuitenkin.
Mielestäni levyn nimikappaleen video on aika toimiva. Auto joka kulkee maalaismaiseman ja metsäteidän läpi. Tunnelmaan pääsee kun hyppää kyytiin, unohtaa hetkeksi ajan ja sen kaikki vaatimukset.
