Niilo ei hellitä. Biisien viljasiilo on aina pullollaan ja joka vuosi saamme nauttia ainakin yhdestä uudesta Neil Young - albumista. Se on monelle meistä liikaa, emme pysy laskuissa, emme välttämättä halua pysyä. Meillä on harvestit, rustneversleepsit ja harvestmoonit, ei me tarvita lisää Neil-rohtoa, kaikki on jo kertaalleen tehty. Väärin. Kaikki on jo useaan otteeseen tehty. Neil tietää sen, me tiedämme sen, mutta otamme mielellään vastaan aina tuoreen tunneaivastuksen, hätäisesti tehdyn levyllisen paljasta tunnetta. Miksi se Neil kiehtoo aina? Koska hänen ilmaisunsa kuulostaa aina aidolta ja vilpittömältä. Se on harvinainen taito, kyky olla läsnä biisissä. Otan vertailukohdaksi U2:sen Bonon, joka laulaa edelleen vereslihalla ja kaikkensa antaen, mutta mitään ei liikahda sisällä.
Viitisen vuotta sitten Crazy Horsen kanssa väsätty coverkiekko Americana(12) otettiin vastaan nuivasti, mutta originaalista materialista koostuva Psychedelic Pill(12) riemuisasti. Neil hulluinen hevosineen oli taas vauhdissa. Tupla-albumi piti sisällään 8 biisiä, pisimmät näistä liki puolen tunnin mittaisia. Walk Like a Giant oli albumin selkeä klassikkobiisi.
Mitä tämän jälkeen tapahtui? Vuoden 2014 alkuun Neil Young levytti Jack Whiten huomassa cover-albumin: A Letter Home(14). Köpöinen puhelinkoppiäänitys jakoi mielipiteet kahtia, monista se oli ainutlaatuinen veto, kun taas useammat pitivät sitä epäonnistuneena kokeiluna. Saman vuoden marraskuussa ilmestyi sooloalbumi: Storytone(14), joka käsitteli päälle liimatun kiusallisesti Niilon eroa vaimostaan Pegistä ja uutta rakkauttaan Daryl Hannahia. Levy ei saanut kovin mairittelevia arvioita, vaikka sisältääkin useita kelpo kappaleita, kuten: Plastic Flowers ja turhaan mollatun ilmastobiisin: Who's Gonna Stand Up?
Niin, tuosta albumista alkaen Neilin levyt olivat voimakkaan kantaa ottavia, seuraava: Monsanto Years(15) oli puhdasta ilmastopropagandaa, vaan oliko se hyvää musaa? Seuraavan vuoden erikoinen(mutta vahva) livelevy Earth(16) nosti edellisen levyn biisien arvoa, ainakin People Want to Hear About Love ja Wolf Moon osoittivat kestävyytensä. Earthin kappaleiden väliin oli liitetty erilaisia luonnonääniä, aina sirkkojen sirityksestä lehmän ammumiseen. Tämä oli monille faneille liikaa, kun taas itseäni tämä ratkaisu viehätti. Kyseinen soittimien ja luonnonäänien kollaasi oli hienosti nähtävissä edellisessä Neil Youngin Suomen konsertissa Hartwall-areenalla viime vuonna.
Kaikkien yllätykseksi(no joo) Neil pukkasi vielä vuoden 2016 loppuun uuden studioalbumin: Peace Trail(16). Rumpali Jim Keltnerin ja basisti Paul Buchnelin kanssa kolmistaan levytetty albumi teilattiin(taas) köpöiseksi ja liian nopeasti tehdyksi. Niin, uskallanko väittää, että tämä onkin vallan hyvä levy? Nimikappale: Peace Trail on romuluisen tunteikkaasti kulkeva Neil-standardi, Terrorist Suicide hang Gliders, Show Me, John Oaks ovat kaikki mukavia pikku biisejä, mutta kuitenkin enemmän kuin "pikku" biisejä. Albumin kohokohta on hauskan verkkaan kulkeva "Neil-rap" My Pledge, jossa vanhempi valtiomies tarkkailee ympäristöön ja itseään rehelliseen tyyliinsä. Albumin päättää My Robot, jonka vocoder-kohdassa on hauskoja Trans(82) haikuja.
Vuoden 2017 alkuun saimme huolestuttavan uutisen Neilin terveydentilasta. Jotain oli vialla, kevään sovitut jutut pitivät peruuttaa. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen. Kesällä ilmestyi melodialtaan terhakka ja lyriikaltaan pateettisen paljas maailmanpelastusbiisi: Children of Destiny. Se ennakoi nyt joulukuun alussa ilmestynyttä studioalbumia: The Visitor(17). Eikö tämä voisi jo riittää? Varsinkin kun levyn kakkossinkku oli kiusallisen alleviivaava Trump-tsipale: Already Great. Ei tämä taida riittää vieläkään. 72 ikävuotta ei ole edes hidaste, se on nopeude. Levyllä on taas kelvollisia kappaleita, kuten turvallisen tarttuva: Change of Heart ja, öh, karnevaalimainen Carnival, joka on musiikillisesti mukavan erilainen ja piristävä. Taustalla kuuluu paljon Neilin naurun rätkätystä. Pointsit siitä. Tässä kokonaisuudessa em. Children of Destiny ja Already Great kuulostavat paremmilta kuin yksittäisinä biiseinä. Näin Neilin ehkä viideskymmenes albumi saa synninpäästönsä ja uusi vuosi pian alkunsa...ja seuraava vuosi, todennäköisesti taas uuden Neil Young-levyn. Nähtäväksi jää.
Tässä soittolista Neilin viimeisimpien levyjen parhaimmistosta:
Nykyisin törmää tilanteeseen, että musiikkiäänitettä ei ole mahdollista saada muuta kuin striimattuna tai mp3-muodossa. Fyysistä äänitettä ei ole vaivauduttu tekemään, ei ceedeetä, eikä vinyyliä. Yksi tällainen levy näytti olevan Michael Chapmanin ja Ehud Banain - EB=MC2 (17), uunituore kahden omalla mantereella merkittävän artistin yhteisalbumi. Intensiivisempi tsekkaus sai minut kuitenkin huomaamaan, että levystä on sittenkin olemassa cd-versio, mutta se oli tilattava israelilaisesta levykaupasta. Asia hoitui helposti nettitilauksena ja postiluukusta kolahti viikon kuluttua. Harvemmin sitä saakin postia Israelista.
Michael Chapman on vähemmän tunnettuja brittiläisiä folksuuruuksia Roy Harperin, John Martynin tai vaikkapa Nick Draken ohella. Chapman on tehnyt uraa 60-luvun lopulta asti, laajasta kataloogista mainittakoon ainakin alkupään erinomaiset albumit: Rainmaker(69), Fully Qualified Survivor(70), Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76). Kun taas Ehud Banai on merkittävä israelilainen folkartisti.
Oma fokukseni tällä albumilla keskittyy ennen kaikkea Michael Chapmaniin ja hänen rauhoittavaan kitaransoittoon. Levy alkaa vakuuttavasti jo vuonna 1970 eka kerran julkaistulla Soulful Lady tsipaleella, itseasiassa alkuperäinen versio on vielä minulta kuulematta, löytyy em. albumilta: Fully Qualified Survivor(70). Toka kappale Angel lienee Chapmanin ja Banain yhteistyön hedelmä, raikas synteesi kahdesta erilaisesta kulttuurista sukeltavan kitaristi-lauluntekijän osaamisesta. Tältä levyllä, kuten Chapmanin omilta sooloilta, löytyy rauhoittavia kitarainstrumentaaleja, joita on ripolteltu sopivassa määrin laulubiisien väliin. Sometimes You Just Driven eka versio löytyy aiemmin tänä vuonna ilmestyneeltä Chapmanin ns. comeback-albumilta: 50(17). Toisen nuoremman folkartistin Steve Gunnin tuottamalla levyllä Chapman kaivettiin esiin Yorkshiren metsistä, jossa hän oli viime vuodet elänyt hiljaiseloa halkoja pilkkojen ja satunnaisesti keikkaillen.
Michael Chapmanin levyjä on melko vaikea löytää edulliseen hintaan. Mitään halppis-vinyylejä tai cd-levyjä ei tahdo löytyä mistään. Levynkerääjälle tämä on haasteellinen ja mieluisa työ, on paljon löydettävää tämän kuudella vuosikymmenellä levyttäneen artistin tuotannossa. Viimeisimpänä kolahti tänään spotikasta löytämäni: Navigation (95) jonka kuuntelin pitkän juoksulenkin aikana. Tässä yksi tuon Chapman & Banai yhteistyön hedelmistä. Niin, ei nää enää mitään nuoria poikia ole.
Tässä olen, tätä olen tehnyt tuhat kertaa ja teen sen taas. Elämäni soundtrack, kadonneet kokoelmakasettini, tulevaisuuden soittolistani, tunteideni musiikillinen esitelmä, se jossa on alku ja loppu. Tässäkin vaiheessa kun kaikkeuden biisilaarista on kaadettu muutama rekkalastillinen herkullisuuksia niskaani, niin vanha kehno minussa vaatii alati uutta musiikillista rohtoa, uutta ja hivenen erilaista biisijärjestystä.
Tänä maanantai-iltana kaamoksen syvimmistä ytimessä, on nostettava sormi, on nostettava levysoittimen neula, pudotettava timantti nuhjuiselle pvc-muoville. Kyntäminen alkaa taas, niin kuin se ei olisi koskaan ollut keskeytyneenä. Ei, ei se ole ollut. Aina on musiikki työntänyt minua selästä, avannut rintakehääni, nipistänyt arimmasta paikastani, laittanut miehen liikkeelle.
Löytää uusia vanhasta kasasta, tonkia syvältä vuosikymmenien mutakuopasta, juurevasta ja purevasta musiikillisesta lähteestä. Ihme kyllä, edelleenkin sontiaisen vieressä on toinen sontiainen, kadonneeksi luultu Amerikan serkku, sopivan särmikkäästä kulmasta mieleeni lipuva sävelteos, siis yksi kaksi ja kolme, boom-ah-rokkarollah, tosin enemmän kun be bob a lula.
Asiahan on edelleen niin, että takana vinkuu, elämä, lapset, työt, iiisooot vel-vol-li-suu-det ja ihan kiusalla tavutettuna. On pieni ihme, että tällainenkin pieni musiikillisrunollinen polku on lähtenyt tästä kohden valumaan, jotta arjen Jore otsassa pystyy tiristämään itsestään Guide to Wasteland, rytmillistä kyytiä omaan itseen, sinne joka ymmärtää liikkeen ja kahlitsemattoman, se joka kertoo mitä on se mitä ei kannata nimetä, KUN SAA ELÄÄ TÄYSILLÄ tässä hetkessä, tuntea kuinka juna jyskyttää, kuinka veturilakki vaan kiertyy loivasti vasempaan. Ah-bom-ma-ahhm om uutsabum-bum, joku rytmi joka ei ole rytmi, elintasoturpean länsimaisen lähiösoturin sankarianalyysi, kipakka arjen essee paljouden möhkäiden sorakuopilla. Että saa merkitystä, että ymmärtää itseään, että onkin freesi hahmo keskinkertaisuuden kataloogissa.
Annetaan huurun ja höyryn laskeuduttua, junan kääntyä asemalla jossa lukee nimiä ja järjestystä. Minä järsin tästä, Echo and The Bunnymen (Track 1), silkkaa raastavaa kauneutta, John Stewart (Track 2) uutena tuttavuutena kutittelee heti leuan alta, tää on hyvä. Don McLean (Track 3) on muutakin kuin mister American Pie ja kuka muistaa Chris Thompsonin? (Track 4) Oliks se jokin kymmenottelija? Mutta tänään Chris johdattaa meidät tummien aikojen läpi, seuraavalle taukopaikalle, miten kivasti kutittaakin unohdettu ja popsattu Jethro Tull. (Track 5.) Yes, Yes, Yes (Track 6), tällaista lahjakkuutta ja kevytprogea puskee nyt laarista kuin laarista pikkurahalla, hieno kansitaide, vahva kartonki ja pätevä musiikki. Ostan sen, eurollakin. Elintaso senkun pullistuu ja mallivaimot ympärillä keinuu, silloin paikalle putkahtaa Bryan Ferry ja Roxy Music (Track 7), tanssitaan pois vaan. Rytmittää loppuun Doobie Brothers (Track 8) itsensä tohtorin, niin nauha venyy ja loppuun napsahtaa, saa yö saapua. B-puoli saakoon hetkensä uudessa huomenessa.
Levyjen keräämisen ytimessä on tietynlainen haltioituminen artistin tuotannosta. Pitkäkestoinen ja kuumeinen diggailu, yksi hyvä biisi johtaa levyyn, siitä seuraavaan levyyn ja pitkällä juoksulla tähtäimessä on koko tuotannon haltuun ottaminen. Jos levykuume ei nouse, jos sitä ei mikään nostata, sitten merkitys katoaa, musiikki merkitsee vain sitä mitä se meille kaikille merkitsee, se on osa elämäänne, osa elämämme soundtrackia. Senhän pitäisi riittää, mutta levynkerääjälle se ei riitä, tarvitaan rajumpi ja syvempi haltioituminen, suistuminen kohti sellaista totuutta johon vastausta kevyt populaarimusiikki harvoin pystyy tarjoamaan. Odotukset musiikkia kohtaa ovat usein liialliset, sen odotetaan selvittävän moniakin arjen ja elämän pulmakohtia, se on kuin helpottava huikka tukkoiselle päälle, kevyt niskahartiahieronta kun sitä vähiten kaipaisi, merkillinen hoitava tunne sydänalassa, sentimentaalisuuden kohottaja, arkitunteiden ylevöittäjä, yhteydenluoja johonkin arjen yläpuolella olevaan.
Uutena ja korskeana päivänä levyheppa taas hypähtää. Paikalliskirppiksen tuore kahden euron laari pitää sisällään monenlaisia, hmmh, pakkohankintoja. Onko se jokin levynkerääjän intuitio joka tietää, että näiden kuluneiden kartonginselkien sisällä piilee releventtia rytmimusiikkia. Kyse voi olla hatarista muistijäljistä, aina sielä 80-luvun peräkammarista, Soundista nro.6/1986 jossa mainitaan Roy Buchanan tai Crusaders. Jostain saan kiinni, jäljestä, joka kertoo tämän levyn olevan mainitsemisen arvoinen, parhaimmassa tapauksessa jopa kuuntelemisen arvoinen. Minä otan riskin, 1-2 euron levyistä tulee jälleen kerran komea nippu kainalooni kun marssin kassalle. Onhan tuossa Dusty Springfieldiä, Smokey Robinsonia ja Thelma Houstonia, ei sieltä arvokkaimmasta päästä, mutta päteviä kokoelmia tai kadonneita hajastudioalbumeita.
1-2 levyistä käy soittimessani, uhmaa keittiörempan kuivurin ääntä, hakee paikkaansa pojan päiväunien ja tytön DVD:n katselun välistä. Löytää paikkansa, pienen väylän väsähtäneen rokkivainukoiran rokkipöksyihin. Jotain nousee, jokin haltioituu, jokin lataa 88%/100%, mutta ei ihan täyttä, laturi on vedettävä seinästä ja laitettava riisit kiehumaan, avattava pinaattilettupaketti, herätettävä poika, ajaa tyttö pois DVD:n ääreltä, tanssahdella biisin momentum-kohdassa, muistaa tämä biisi, saada siitä latinkia koko loppuiltaan, vähän seuraavaan päiväänkin, täydennyksenä koko elämän settiin. Vähän kornia, mutta olkoon.
Kerta euron laarista löytyi, niin totta kai se lähti mukaan. Olisiko tämä ainut syy sille, että Eddie Murphyn musiikillinen debyytti How Could It Be(85) lähti mukaani. Vuosi 1985 jolloin mikä tahansa musiikillinen aie meni levy-yhtiöissä läpi, rahaa lapioitiin kuutioittain juppivuosien loppumattomasta laarista. Jos pärstää ja nimeä oli entuudestaan, niin totta munassa näille säkenöiville kukoille annettiin mahdollisuus levyntekoon. Don Johnson, Bruce Willis ym, kyllä näitä lentäviä lähtöjä riitti. Nykyään näitä levyjä löytää eurolla alelaareista, niitä on käytetty kellontaustoina tai sulatettu kupeiksi
Monissa nykylevyissä on se kuuntelemisen vaiva, uutta musiikkia tulee liian kiihtyvällä tahdilla ja ne julkaistut levyt ovat liian pitkiä, niimpä tyydymme kuuntelemaan vain kermat päältä juutuubista, spotikasta tai jostain muualta. Tämä Eddie Murphyn albumi on sen sijaan 8 biisin napakka...no vitut...siis epätasainen kokonaisuus. Epätasaisuudesta huolimatta se on varsin hyvin alas soljuva. Levyssä ei ole liikaa kunnianhimoa, siinä ei ole ärsyttävyyksiä, se hivelee korvia kasarimaisen kivasti, lainailee surutta sieltä ja täältä, enimmäkseen Michael Jacksonilta ja Stevie Wonderilta. Levy voisi Stevie Wonderin 80-luvun pirteä ja popimpi välityö, joka pitkän juoksun arvioissa haastaisi Wonderin 80-luvun heikoimmat platat. Ehkä hieman liioittelua, mutta menkööt.
Wonderista puheen ollen levy alkaa ja loppuu Stevie Wonderin ilmeisesti tätä albumia varten tehdyillä kappaleilla: Do I ja Everything's Coming Up Roses. Biisit ovat ylivoimaisesti levyn parhaimmistoa. Myös Eddie on tehnyt levylle neljä omaa biisiä, jotka ovat...levyn heikointa antia, mutta eivät aivan umpisurkeita, jotain ideaa niissä on, mutta jäävät vaisuiksi ja pastissinomaisiksi. Paras näistä biiseistä on steviewonderimainen(yllätys) I Wish (I Could Tell You When) jossa Eddie vertyy hienoon soulahtavaa laulusuoritukseen. Levyn isoin plusmerkki on Eddien sujuva, tosin hieman kapoinen, soulääni.
Hämmästelen myös levyn lievää taustarahinaa, onko joku todellakin kuunnellut tämän albumin miltei puhki? Lähemmin tarkasteltuna kyse taitaa ollakin levyn likaisuudesta. How Could It Be:n jälkeen Murphy julkaisi vielä kaksi musiikkialbumia: So Happy(89) ja Love's Allright(93). Sen jälkeen musiikkirintamalla on ollut hiljaista. Ihan uran alkuvaiheessa Eddie teki huumorisävytteisiä irvailukappaleita muun muassa Barbra Streisandille ja Donna Summerille, tällöin kun Murphy oli tunnettu stand up - koomikkona, eikä vielä maailmankuuluna näyttelijänä. Sittemmin tuli Beverly Hillsin Kytät, Kultaiset Lapset, Prinssille Morsiamet ym, liikaa suosiota ja jossain kohtaa myös laadun tippumista. Näytteleekö Eddie enää? Mikä oli edellinen iso rooli? Nuoriso tuskin tuntee koko heppua. Niin, olisiko Eddiellä ollut saumaa vahvempaan musiikilliseen uraan. Ehkä?
Palataan vielä levyn tunnetuimpaan biisiin, joka on muun muassa aikoinaan äänestetty sijalle seitsemän kaikkien aikojen huonoimpien biisien Top 50:ssä. Biisin tekijä on maineikas soultähti Rick James ja lyriikka on naiselleen uskollisen näyttelijämiehen tuskaa kun rouva lähtee vähän baeloomaan:
Girl I can't understand it, why you want to hurt me After all of the things i've done for you I buy you champagne, roses and put diamonds on your fingers But still you hang out all night, what am I to do
My girl wants to party all the time, party all the time, party all the time My girl wants to party all the time, party all the time, she parties all the time
Blender voted "Party All the Time" number seven among the "50 Worst Songs of All-Time (Wikipedia)
Jollain perverssillä tavalla(milläpäs muulla tavalla) diggailen biisiä ja videota. Huomatkaa biisin tekijän Rick Jamesin tyrmäkkä hiuslaite. Video pursuilee varsin autenttisia roikaileita. Ja aijaiajai Eddie vetää komeesti loppuun asti, eiköhän nämä videosessiot ole poikineen useammatkin after-partyt näille veljeksille.
Näin Rollarit edellisen kerran kymmenen vuotta sitten Olympia-stadionilla Helsingissä. Tuosta ihan kelvollisesta, ellei jopa ärhäkästä keikasta jäi kirkkaimpana mieleen Keith Richardsin kaatuminen suorilta jaloilta kesken keikan. Se ei suinkaan vahvassa seilissä ollutta kitarasankariamme lannistanut, vaan keikka vedettiin urheasti loppuun Ronnie Woodin kitarapaikkailulla ja Mick Jaggerin murhaavien katseiden avustamana. Tuon keikan hahmo oli itseoikeutetusti Mick Jagger, tuolloin vasta 64-vuotias rocknuorukainen. Jaggerin laulu ja tanssahtelu oli notkeaa ja hyvin soljuvaa. Välillä otettiin jopa kitara käteen. Kaiken kaikkiaan Rollarit olivat tuolloin oivallisessa vedossa. Myös Charlie Watts hoiti tonttinsa mainiosti.
Tätä edellinen(ja ensimmäinen) Rollarikeikkani oli vuonna 1995 samaisella Olympia-stadionilla. Tältä keikalta muistan kuinka Jagger aloitti Satisfactionin väärästä kohtaa, kuinka hämmästelin Keefin ja Ronnien ajatonta rockmennikäisolemusta. Äijät tuntuivat silloin niin vanhoilta, jo yli viisikymppisiltä.
Kymmenen vuoden kuivan kauden jälkeen tuli kolmas tilaisuuteni nähdä Rollarit Ruotsissa Solnan Friends Arenalla. Keikka rakennettiin näppärästi pienen Ruotsin perhematkan sisään, juuri syysloman kynnykselle. Vuosia oli vierinyt taas kiitettävästi ja nämä kivet vyörivät edelleen. Voi ajatella, kuvitella, jopa tietää, että herrat ovat kärrätty lavalle suoraan geriatriselta osastolta, eihän ne voi enää rollata, jos bändin keski-ikä on noin 75 vuotta. Ja te lukijat, voitteko uskoa minun sanaani, jos kerron, että meno oli entisensä ja että keikka oli parempi kuin kymmenen vuoden takainen stadikan keikka? Pitkän linjan rollarifanina, ellei jopa fanaatikkona, objektiivisen keikka-arvion teko voi olla haastavaa, mutta yritän parhaani, ihan oikeasti.
Solna, Tukholmaan suurkaupunkialueeseen kuuluva pieni kunta on tunnettu lukuisista hyvistä levykaupoista ja tästä megalomaanisesta Friends Arenasta, joka on myös pohjoismaiden suurin jalkapallostadion. Ennen Rollarikeikkaa pyörin tihkusateisessa Solnassa etsien levykaupoista sitä parhainta, myös blogissa useasti mainitsemaani levymessuilta tuttua Delicious Goldfish Recordsia. Kauppa löytyi, mutta myyjä oli asioilla. Puolen tunnin palloilun ja kahvilassa maleksimisen jälkeen palasin takaisin kauppaan ja ostin itselleni pörhäkän setin mustia kiekkosia. Onneksi olin levykaupoilla tänä sateisena torstaina, sillä seuraavana päivänä levykauppias oli lähdössä levymessuille Suomeen ja aivan kotini lähelle, Ideaparkkiin. Hauska yhteensattuma.
Keikka alkoi rumpukoneen avittamalla Sympathy for The Devilillä, johon Jagger lauluineen tuli hyvin sisään, mutta Keef sen sijaan mäiskäytti aivan liian pintaan miksatusta sähkökitarastaan sellaisen ukkosenpurkauksen joka meinasi kaataa koko biisin. Niin, oliko Keefin kitara liian näkyvässä roolissa? Se oli liian tasa-arvoinen Jaggerin laulun kanssa. Kaikki virheet kuuluivat kiusallisenkin selkeästi. Ei pystynyt varmuudella sanomaan, että oliko Keith tänäänkin kelvollisissa siivuissa ja sen vuoksi kitaraa soitettiin vähän sinne sun tänne. Onneksi näin ei ollut koko keikan ajan, myös hyviä, liki maagisia hetkiä siunaantui tällekin rockmenninkäiselle. Esimerkiksi Paint it Blackin alkuriffi toimi upeasti, eikä Keef tippunut kertaakaan biisin aikana.
Jagger, Jagger ja Jagger, oli illan hahmo, kiistatta. Näkisin, että rokkivainukoirapiireissä Jaggeria ei nosteta muusikkona Keithin tasolle, sillä Mick on Mick, vanha narsistinen elostelija, joka on ikänsä tanssinut ja pitänyt kunnostaan huolta, välttänyt liiallista päihteidenkäyttöä. Ei kovin kiinnostava tapaus siis. Kun Keef kiinnostaa meitä kaikkia, miten se voi vielä elää, vaikka on vetänyt humehia niinkin huolella, mitä legenda kertoo.
Mick Jagger oli jopa kovemmassa iskussa kuin 10 vuotta sitten. Herran laulusta 95%/100% on entisensä. Se on voimallinen, se on taipuisa ja venyvä, se on tumman pojan ääni, yhä edelleen. Yli kahden tunnin vahva vokalisointi ja tanssahtelu ympäri lavaa ei tuntunut tyhjentävän Jaggerin akkuja, loppuun asti vedettiin tyylikkäästi, jopa hurmioituneesti. Tässä tuli se ero edelliseen näkemääni keikkaan, Jagger ja koko muu bändi antoivat kaikkensa, tiesivät kai, että jokainen ilta voi olla se viimeinen, ei ole mitään säästeltävää. Kaikkensa antaminen ei onneksi ollut kahvan puristamista, Jaggerin rennot välispiikit ja bändin mainiot versiot Stones-klassikoista pitivät shown eloisana loppuun asti. Myös ruotsinkieltä puhuttiin fraasin jos toisenkin verran. Kyseinen keikka oli bändin 27:s Ruotsin keikka.
Illan pituus oli 2h 15min. Biisejä setistä löytyi 20. Settilista oli vain vähän muuttunut syksyisen No Filter - kiertueen aikana. Keikan ns. yleisön äänestämä toivebiisi oli Exile on Mainstreetin(72)Sweet Virginia, myös ainoa poikkeus settilista edellisen keikan vetoon verrattuna. Edellisen lisäksi illan parhaimmistoa oli pitkä versio Midnight Ramblerista, josta tosin puuttui ex-Stones kitaristin Mick Taylorin uskomaton panos, joka sävytti bändin 50v. juhlakiertuetta. Ronnie ja Keef tekivät kitaroillaan minkä osasivat, Ronnie vähän paremmin, Keefkin välillä ihan kelvollisesti. Parhaimmillaan kappale saavutti kitaristien ja Jaggerin välisen hienon vuoropuhelun, joka kasvatti ja venytti biisin jännitettä äärimmilleen. Tässä hieman varhaisempi ja päihteellisempi versio kappaleesta:
Settilista piti tietenkin sisällään liki kaikki oleelliset Stones-hitit, kuten Tumbling Dice, Brown Sugar, Gimmie Shelter, Miss You, Honky Tonk Women, Jumpin' Jack Flash, Start Me Up ja tietenkin Satisfaction. Nämähän on tuhanteen kertaan kuultu ja täällä ollaan syvän taantumuksen lähteellä kuulemassa styget vielä kerran. Onneksi sentään viimevuotiselta mainiolta bluesalbumilta: Blue & Lonesome(16) kuultiin kaksi biisiä; Just Your Fool ja Ride 'Em On Down. Hieman vaihtelua sentään.
Palataan vielä lopuksi kitarasankariimme Keith Richardsiin, Mick Jaggeria puolisen vuotta nuorempaan kanssaveljeen. Koko rokin huumehuuruisen pajatson tyhjentävä Life(09) elämänkerta tuli jo kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen tuntui vahvasti, että Keefin kekkura vetäytyy yläorrelle viettämään eläkepäiviään, mutta eipäs sittenkään. Rolling Stones on kiertänyt aktiivisesti viimeiset viisi vuotta, Keith julkaisi kaksi vuotta sitten mainion soololevyn: Crosseyed Heart(15).
Jokaisella Rolling Stones keikalla Keef esittää kaksi pakollista soolonumeroaan, tänään ne olivat Happy ja Steel Wheelsin(89) helmi Slipping Away. Kappale on yksinkertaisessa kauneudessaan pysäyttävä, ei mitään uutta auringon alla, vain katoavaisuuden sanomaa:
Guess it's just another dream That's slipping away Each time I fall asleep It seems I'm just drifting away Just as yo have touched my heart Babe I wake and we're apart Yeah and it's slipping away Here comes just another day That's drifting away Every time I draw a breath It's dying away
Mutta tänä iltana Keefin jokainen henkäys tuntui niin todelta...ja niin lopulliselta, kuin hyvästeiltä. Keefin omassa sekavuudessaankin aika voimallinen ilmaisu uhkaa liki fysiikan lakeja, eihän se voi enää jaksaa, päästä imuun, nousta siivilleen. Niin Keith on liukunut omassa fysikaalisuudessaan ihan omaan ulottuvuuteen, nikotiinin ja viskin koettelemista palkeista annetaan ihan kaikki. Se on paljon, melkein yli-inhimillisen paljon, ei noilla repeytyneillä vuosirenkailla enää pitäisi...viimeinen aamu, viimeinen henkäys, ne vain liukuvat pois...
Keikan jälkeen Friends Arenan komealla screenille ilmestyy teksti: Vi ses snart. Vielä on toivoa ja vielä on takataskussa se viimeinen työn alla oleva Rolling Stones albumi, valo uudessa keväässä. Niin kauan kuin kivet jaksavat vieriä, on toivoa. Ja ne jaksavat vieriä. Nähdä Stonesit vielä yli kasikymppisinä kiertueella, haluammeko sellaista?
Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.
Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)
Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.
Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.
Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia:
